Part 17

"Varmaankin rautatieasemalta", hän ajatteli, "on parhaiksi voinut ehtiä Moskovan junalta... Kukahan se on? Entä jos se onkin Nikolai-veli? Hänhän sanoi: kenties lähden parantolaan, mutta voi käydä niinkin, että tulen luoksesi." Ensin hänen tuli paha olla, kun hän ajatteli, että Nikolai-veljen läsnäolo särkisi hänen onnellisen keväisen mielialansa. Mutta samassa hän häpesi tuota tunnettaan ja ikään kuin avasi sielunsa sylin, ja iloinen hellyys mielessään hän odotti ja toivoi nyt sydämensä pohjasta, että tulija olisi Nikolai-veli. Hän nykäisi hevostaan ja näki akasiapuun kohdalle päästyään rautatieaseman ajurin kolmivaljakon ja turkkiin pukeutuneen herran. Se ei ollut veli. "Kunpa se olisi joku hauska ihminen, jonka kanssa voisi puhella", hän ajatteli.

-- Kas! huudahti Levin iloissaan kohottaen molemmat kätensä ylös. -- No jopa on tervetullut vieras! Kylläpä olen iloissani! huusi hän tuntien tulijan Stepan Arkadjevitshiksi.

"Saan varmasti tietää, onko jo mennyt tai koska menee naimisiin", hän ajatteli.

Ja tänä ihanana kevätpäivänä hän tunsi, ettei tuo muisto enää kirvellyt häntä.

-- Et tainnut odottaa? Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten reestä likapilkkuja nenällään, poskellaan ja kulmillaan, mutta iloa ja terveyttä uhkuen. -- Tulin sinua katsomaan, hän sanoi syleillen ja suudellen Leviniä, -- ja toiseksi linnustamaan ja kolmanneksi myymään metsän Jergushovista.

-- Mainiosti tehty! Eikö olekin kunnon kevät! Miten sinä pääsit reellä kulkemaan?

-- Rattailla on vielä hankalampaa, Konstantin Dmitrish, vastasi tuttu ajuri.

-- Olet oikein, oikein tervetullut, Levin sanoi hymyillen vilpittömästi ja lapsellisen iloisesti.

Levin vei tulijan vieraskamariin, johon myös Stepan Arkadjevitshin tavarat, matkapussi, kotelossa oleva pyssy ja sikarilaukku kannettiin, ja jättäen hänet peseytymään ja vaihtamaan vaatteita meni Levin itse sillä aikaa konttoriin antamaan määräyksiä kynnöstä ja apilasta. Agafja Mihailovna, joka aina huolehti talon kunniasta, tuli eteisessä häntä vastaan ja kyseli päivällisestä.

-- Valmistakaa mitä itse tahdotte, kunhan vain pian, Levin sanoi ja meni työnjohtajan luo.

Kun hän ehti takaisin, tuli Stepan Arkadjevitsh huoneensa ovesta peseytyneenä ja hiukset suittuina, kasvot hymystä loistaen, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan.

-- Että olen iloinen, kun pääsin luoksesi! Nyt minä ymmärrän, mitä sakramentteja sinä täällä hoitelet ja toimittelet. Toden totta ihan kadehdin sinua. Millainen talo, miten hienoa kaikki on! Valoisaa ja iloista, puhui Stepan Arkadjevitsh unohtaen, ettei aina ollut kevät ja kirkas ilma, kuten nyt.

-- Ja miten herttainen hoitajamummo sinulla on! Parempi olisi sellainen sievännäköinen valkeaesiliinainen kamarineitsyt, mutta sinun munkinelämääsi ja ankaraan tyyliisi tämä kyllä sopii varsin hyvin.

Stepan Arkadjevitsh kertoi paljon mielenkiintoisia uutisia, joista Levinille kiinnostavin oli se, että Sergei Ivanovitsh aikoi ensi kesäksi tulla hänen luokseen maalle.

Stepan Arkadjevitsh ei puhunut sanaakaan Kittystä eikä Shtsherbatsekeista; hän kertoi vain vaimonsa terveiset. Levin oli kiitollinen hänen hienotunteisuudestaan ja iloitsi vieraastaan. Kuten aina yksinolon aikana oli hänen mieleensä nytkin kertynyt paljon ajatuksia ja tunteita, joita hän ei voinut kertoa kotiväelleen; ja nyt hän purki Stepan Arkadjevitshille kevään runollisen riemunsa, taloutta koskevat vastuksensa ja suunnitelmansa, ajatuksensa lukemistaan kirjoista ja varsinkin tuon tekeillä olevan teoksensa aatteen, jonka pohjana -- tekijän itsensä sitä huomaamatta -- oli kaikkien vanhempien taloutta käsittelevien teosten kritiikki. Aina herttainen Stepan Arkadjevitsh, joka jo pienestä vihjeestä käsitti kaiken, oli tällä kertaa erityisen herttainen, ja Levin huomasi tämän kohtelevan itseään tietyllä kunnioituksella ja hellyydellä, jota hän ei ennen ollut huomannut ja joka imarteli häntä.

Agafja Mihailovnan ja keittäjän ponnistelut hyvän päivällisen eteen johtivat siihen, että alkupalapöytään istuuduttuaan nälkäiset ystävykset söivät voileipää, kylmää paistia ja suolattuja sieniä vatsansa täydeltä, ja kun liemen aika tuli, käski Levin tuoda sen ilman piirakoita, joilla keittäjä oli aikonut erityisesti hämmästyttää vierasta. Mutta vaikka Stepan Arkadjevitsh oli tottunut toisenlaisiin päivällisiin, piti hän kaikkea erinomaisena: niin yrttiviina, leipä ja voi kuin kylmä lintupaisti, sienet, nokkosliemi, valkeakastikkeinen kananpaisti ja valkea krimiläisviini -- kaikki oli erinomaista ja ihanaa.

-- Oivallista, oivallista, hän sanoi sytyttäen paksun sikarin paistin jälkeen. -- Aivan kuin olisin päässyt laivan kohinasta ja tärinästä hiljaiselle rannalle. Sinä siis arvelet, että työväen aines on tutkittava ja otettava huomioon taloudellisten menettelytapojen valinnassa. Minä tietysti olen tässä asiassa maallikko, mutta minun käsittääkseni teorialla ja sen soveltamisella on vaikutusta työväkeenkin.

-- Niin, mutta odotahan. Minä en puhu valtiontaloudesta, vaan maataloustieteestä. Sen pitää niin kuin luonnontieteidenkin tutkia määrättyjä ilmiöitä ja työläistä taloudellisessa, kansatieteellisessä...

Samassa tuli Agafja Mihailovna sisään tuoden hilloa.

-- Jaa-a, Agafja Mihailovna, Stepan Arkadjevitsh sanoi painaen keveän suukkosen pulleitten sormien päihin, -- millaista kylmää paistia teillä on ja millaista yrttiviinaa!... Mitä arvelet, Kostja? Eiköhän ole jo aika? lisäsi hän.

Levin vilkaisi ikkunaan, metsän paljaitten latvain taakse laskeutuvaan aurinkoon.

-- On kuin onkin, hän sanoi. -- Kuzma saa valjastaa hevosen! ja juoksi alas.

Laskeuduttuaan alakertaan Stepan Arkadjevitsh veti itse varovasti purjekankaisen suojuksen kiiltävän kotelon yltä ja sen aukaistuaan alkoi panna kokoon kallista uudenaikaista pyssyään. Kuzma, joka jo vainusi hyvän juomarahan olevan tiedossa, pysytteli Stepan Arkadjevitshin lähistöllä ja veti kengät ja sukat hänen jalkaansa, minkä Stepan Arkadjevitsh mielellään salli tapahtua.

-- Kuules, Kostja, jos kauppias Rjabinin tulee -- minä käskin häntä tulemaan tänään -- niin sanotko, että pyytävät odottamaan?...

-- Rjabininilleko sinä sitten myyt metsää?

-- Niin. Tunnetko sinä hänet?

-- Tunnen hyvinkin. Olen hänen kanssaan asioinut "kerrassaan ja järkiään."

Stepan Arkadjevitsh nauroi. "Järkiään ja kerrassaan" olivat kauppiaan mielisanoja.

-- Niin, hän puhuu merkillisen hullunkurisesti. Ymmärtääpäs mihin isäntä lähtee! lisäsi hän taputtaen Laskaa, joka vikisten kieppui Levinin ympärillä ja nuolaisi milloin hänen kättään, milloin hänen saappaitaan ja pyssyään.

Hevonen seisoi jo kuistin edessä, kun he tulivat ulos.

-- Minä käskin valjastamaan, vaikkei tästä pitkä matka ole. Vai menemmekö jalkaisin?

-- Ei, ajetaan mieluummin, sanoi Oblonski astuen rattaille. Hän istuutui, kääri jalkansa tiikerinnahkaan ja sytytti sikarin. -- Kuinka sinä et polta! Sikari -- se on enemmän kuin nautinto, se on nautinnon kruunu ja tunnus. Kas tämä on elämää! Kuinka mukavaa! Kas näin minä tahtoisin elää!

-- Kukapa sinua estää? Levin sanoi hymyillen.

-- Ei, kyllä sinä olet onnen poika. Sinulla on kaikki mistä pidät. Pidät hevosista -- niitä on, koiria on, saat metsästää ja hoitaa maita.

-- Kenties on niin, että minä iloitsen siitä, mitä minulla on, enkä valita sitä, mitä minulta puuttuu, Levin sanoi muistaen Kittyä.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi ja katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään.

Levin oli Oblonskille kiitollinen siitä, että tämä huomattuaan Levinin karttavan keskustelua Shtsherbatskeista ei hienotunteisena miehenä ollut yrittänytkään puhua heistä mitään. Nyt Levinin teki kuitenkin jo mieli saada jotain tietoa asiasta, joka oli niin häntä kiusannut, mutta hän ei uskaltanut siitä puhua.

-- No miten ovat sinun asiasi? kysyi Levin muistettuaan, ettei ollut kaunista ajatella aina vain itseään.

Stepan Arkadjevitshin silmiin nousi iloinen pilke.

-- Sinähän sitä et tunnusta, että saisi pitää rinkeleistä, kun on saanut määränmukaisen annoksensa, sinun mielestäsi se on rikos; mutta minä en ymmärrä elämää ilman rakkautta, hän sanoi käsittäen omalla tavallaan Levinin kysymyksen. -- Minkä minä voin, olen sellaiseksi luotu. Ja oikeastaanhan sillä ei tee juuri kenellekään pahaa, itselleen vain iloa...

-- Onko sinulla sitten jotain uutta? kysyi Levin.

-- On, veliseni. Niin, näetkös, sinä tiedät ossianilaisen naistyypin... naisen, jonka näkee unissa... Sellaisia naisia voi tavata valveillakin... ja ne naiset ovat kauheita. Nainen, näetkös, on jotain semmoista, mitä saa tutkia koko ikänsä, ja aina se on kokonaan uusi.

-- Parempi on olla tutkimatta.

-- Ei ole. Joku matemaatikko on sanonut, ettei nautintoa tuota totuuden löytäminen, vaan sen etsiminen.

Levin kuunteli äänettömänä eikä ponnistuksistaan huolimatta mitenkään voinut asettua ystävänsä kannalle ja ymmärtää hänen tunteitaan ja sellaisten naisten tutkimisen ihanuutta.

XV

Lintujen kulkupaikka oli lyhyen matkan päässä nuoressa tiheässä haavistossa joen rannalla. Kun oli tultu metsän reunaan, hyppäsi Levin rattailta ja saattoi Oblonskin äskettäin lumesta paljastuneen, sammaleisen ja upottavan aukeaman laitaan. Itse hän palasi toiselle sivulle kaksihaaraisen koivun luo ja asetettuaan pyssynsä kuivan alaoksan haarukkaa vasten riisui viittansa, vyötti itsensä ja tunnusteli liikkeittensä vapautta.

Vanha harmaa Laska, joka oli tullut hänen jäljestään, istuutui varovasti vastapäätä isäntäänsä ja höristi korviaan. Aurinko laskeutui ison metsän taakse, ja haavikon seassa kasvavat koivut piirtyivät iltaruskon valossa riippuvine oksineen ja täyteläisine, puhkeamaisillaan olevine nuppuineen selkeästi esiin.

Sankasta, vielä lumisesta metsästä virtasi vesi kapeina, mutkikkaina puroina, joiden solina oli juuri ja juuri kuultavissa. Pikkulinnut visertelivät pyrähdellen puusta toiseen.

Täydellisen hiljaisuuden hetkinä kuului viimevuotisten lehtien pehmeä kahina sulavan lumen ja kasvavan ruohon liikutellessa niitä.

"Kas vain! Kuuluu ja näkyy miten ruoho kasvaa!" Levin sanoi itsekseen huomatessaan harmaan märän haavanlehden liikahduksen nuoren ruohonkärjen vieressä. Hän seisoi kuunnellen ja katsoi milloin alas märkään sammaleiseen maahan tai ääniä kuulostelevaan koiraan, milloin edessään mäen alla leviävään puunlatvojen harmaaseen mereen, milloin himmenevän taivaan valkeisiin pilvenviiruihin. Tyynesti siipiään viuhtoen lensi poutahaukka kaukaisen metsän yllä; pian lensi toinen samaan suuntaan ja katosi. Yhä äänekkäämmin ja innokkaammin visersivät linnut tiheikössä. Jossain lähellä huhusi huuhkaja. Laska värähti, astui varovasti muutaman askeleen ja jäi kuulostelemaan pää kallellaan. Joen takaa kuului käen kukunta. Se kukahti kaksi kertaa tavallisella äänellään, mutta sitten ääni sorahti ja käki hätääntyi ja sekaantui.

-- Kuulitko, millainen käki! Stepan Arkadjevitsh sanoi tullen esiin pensaan taa.

-- Kuulin, Levin vastasi vastahakoisesti häiriten metsän hiljaisuutta itselleen vastenmielisellä äänellään. -- Kohta ne tulevat.

Stepan Arkadjevitshin hahmo peräytyi jälleen pensaan taakse ja Levin näin vain tulitikun kirkkaan valon, joka pian sen jälkeen vaihtui savukkeen punaiseen hehkuun ja ohueen sinertävään savuun.

Tsik! Tsik! naksahtivat Stepan Arkadjevitshin virittämät hanat.

-- Mikä ääni tuo on? kysyi Oblonski kiinnittäen Levinin huomion kimeään yninään, joka kuului siltä kuin olisi varsa telmiessään hirnunut ohuella äänellä.

-- Tuoko: etkö tunne sitä? Se on koirasjänis. Mutta ollaanpa nyt hiljaa! Kuule, lentää! Levin sanoi melkein kiljaisten ja viritti hanat.

Kuului kaukainen, ohut vihellys, ja juuri tuohon tavalliseen, metsästäjälle niin tuttuun tahtiin kahden sekunnin päästä toinen ja kolmas, ja kolmannen vihellyksen perästä alkoi jo kuulua kurahtelu.

Levin tähysteli oikealle ja vasemmalle ja yhtäkkiä hän huomasi edessään himmeän sinertävällä taivaalla, haapojen yhteensulautuvien, hentojen latvojen yllä lentävän linnun. Se lensi suoraan häntä kohti. Kurahtelu kuului jo aivan läheltä, kireän kankaan tahdikasta repimistä muistuttaen. Jo näkyi linnun pitkä nokka ja kaula, ja samalla kun Levin ojensi pyssynsä, välähti Oblonskin pensaasta punainen salama, ja lintu häilähti kuin nuoli, mutta singahti samassa taas ylöspäin. Välähti uusi salama ja kuului pamahdus; ja lintu pysähtyi räpytellen siipiään kuin koettaen pysytellä ilmassa, oli hetken paikallaan ja lysähti rämeiseen maahan.

-- Ohiko taaskin? huudahti Stepan Arkadjevitsh joka ei savun tähden itse voinut nähdä kuinka oli käynyt.

-- Tuossa se on! Levin sanoi osoittaen koiraansa, joka toinen korva pystyssä ja pörheä hännänpää korkealla heiluen toi lintua isännälleen hitain askelin, kuin koettaen vitkastelulla pidentää nautintoaan.

-- Olen hyvilläni, että sinua onnisti, Levin sanoi tuntien samalla jo pientä kateutta, kun ei itse saanut ampua tuota lehtokurppaa.

-- Eikös ollut surkea huti... tuosta oikeasta piipusta, vastasi Stepan Arkadjevitsh ladaten pyssyään. -- Sh-sh... lentää.

Kuului todellakin kimeitä, nopeasti toisiaan seuraavia vihellyksiä. Kaksi lehtokurppaa lensi leikitellen ja toisiaan vuoroin takaa ajaen suoraan metsästäjiä kohti, viheltäen, mutta kurahtelematta. Kajahti neljä laukausta, ja lehtokurpat tekivät kuin pääskyt nopean käänteen ja hävisivät näkyvistä.

-- -- --

Metsäonni oli mainio. Stepan Arkadjevitsh ampui vielä kaksi kappaletta ja Levin kaksi, joista toista ei löytynyt. Alkoi jo olla pimeä. Kirkas, hopeinen Venus säteili jo hempeää valoaan koivujen välitse alhaalta lännen taivaalta ja korkealla idässä liekehti punaisena synkkä Arkturus. Päänsä päältä Levin tapaili Otavaa ja kadotti sen aina uudelleen. Kurpat olivat jo lakanneet lentämästä; mutta Levin päätti odottaa vielä, kunnes koivun oksan alta näkyvä Venus kohoaisi sen yläpuolelle ja Otavan tähdet selkenisivät. Venus siirtyi jo oksan yläpuolelle. Otavan vaunut aisoineen näkyivät jo kokonaan tummansinisellä taivaalla, mutta hän odotteli yhä.

-- Eikö lähdetä jo? sanoi Stepan Arkadjevitsh.

Metsässä oli jo hiljaista, ei ainoakaan lintu enää liikahtanut.

-- Ollaan vielä hetkinen, Levin vastasi.

-- Samantekevää.

He seisoivat nyt noin viidentoista askeleen päässä toisistaan.

-- Stiva! Levin sanoi yhtäkkiä, -- miksi et kerro minulle, onko kälysi jo mennyt naimisiin tai koska menee.

Levin tunsi itsensä niin varmaksi ja tyyneksi, ettei mikään vastaus, niin hän arveli, voisi häiritä hänen rauhaansa. Mutta hän ei voinut vähääkään odottaa sitä vastausta, jonka sai.

-- Ei ole aikonutkaan eikä aio mennä naimisiin, vaan on hyvin sairas, ja tohtorit lähettivät hänet ulkomaille. Pelätään jopa hengen olevan vaarassa.

-- Mitä sanot! kiljahti Levin. -- Hyvin sairas? Mikä hänen on? Miten hän...

Heidän näin puhuessaan katsoi Laska korvat höröllään ylös taivaalle ja vilkuili nuhtelevasti heihin.

"Eikö niillä ole muulloin aikaa puhella", ajatteli se. "Ja tuolta tulee... Tuossa se nyt on kuin onkin. Päästävät ohi..." ajatteli Laska.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuulivat molemmat kimeän vihellyksen, joka ikään kuin sivalsi heitä korvalle, ja molemmat tarttuivat äkkiä pyssyihinsä, ja kaksi salamaa leimahti ja kaksi laukausta kajahti yhtaikaa. Korkealla lentävän lehtokurpan siivet herpaantuivat heti, ja se putosi tiheikköön painaen hennot vesat taivuksiin alleen.

-- Sepä kävi mainiosti! Yhteinen saalis! huudahti Levin ja juoksi Laskan kanssa tiheikköön etsimään kurppaa. "Niin, mikäs se ikävä asia taas olikaan?" muisteli hän. "Niin, Kitty sairaana... Mitäpä sille voi, ikävä asia", hän ajatteli.

-- Ahaa, löysitpäs sinä! Niinhän viisas koira tekee, puheli Levin ottaen Laskan suusta lämpimän linnun ja työntäen sen melkein täyteen metsästyslaukkuunsa. -- Jo löytyi, Stiva! huudahti hän.

XVI

Kotiin palattaessa Levin kyseli tarkemmin Kittyn sairaudesta ja Shtsherbatskien suunnitelmista, ja vaikka hänen olisi ollut vaikea sitä itselleen myöntää, oli se, mitä hän sai kuulla, hänelle mieleen. Mieluisaa se oli jo siksikin, että oli vielä toivoa, ja vielä enemmän siksi, että nyt Levin tiesi hänen kärsivän, hänen, joka oli tuottanut niin paljon kipua hänelle itselleen. Mutta kun Stepan Arkadjevitsh alkoi puhua Kittyn sairauden syistä ja mainitsi Vronskin nimen, keskeytti Levin hänet:

-- Minulla ei ole mitään oikeutta udella yksityisiä perheasioita enkä totta puhuen haluakaan.

Stepan Arkadjevitshin suu vetäytyi tuskin huomattavaan hymyyn, kun hän huomasi tuon hänelle niin tutun ilmeenmuutoksen Levinin kasvoilla: Levin oli nyt yhtä synkkä kuin oli hetki sitten ollut iloinen.

-- Oletko jo lopullisesti päättänyt metsäkaupasta Rjabininin kanssa? kysyi Levin.

-- Olen. Hinta on melko hyvä, kolmekymmentäkahdeksan tuhatta. Kahdeksan etukäteen ja loput kuuden vuoden kuluessa. Kauan olen saanut hieroa kauppoja. Ei kukaan ole luvannut enempää.

-- Sinä siis lupasit metsän ilmaiseksi, Levin sanoi synkkänä.

-- Miten niin ilmaiseksi? kysyi Stepan Arkadjevitsh hyväntahtoisesti hymyillen, sillä arvasi, ettei Leviniä nyt mikään tyydyttäisi.

-- Koska metsä maksaa vähintään viisisataa ruplaa desjatiinalta.

-- Voi teitä maalaisisäntiä! -- Stepan Arkadjevitsh sanoi leikkisästi. -- Miten ylenkatseellisesti te kohtelette meitä kaupunkilaisia... Mutta kun on kyse asian toimittamisesta, niin me hoidamme sen aina kuitenkin parhaiten. Saat uskoa, että olen ottanut huomioon kaiken, -- ja metsä on myyty varsin edullisesti, niin että pelkään ostajan ehkä vielä peruuttavan. Eihän se ole mikään häävi metsä, Stepan Arkadjevitsh sanoi toivoen häävi-sanalla saavansa Levinin uskomaan, että hänen epäilyksensä ovat turhat, -- pääosin halkometsää. Mahtaako tulla kolmeakymmentä syltäkään desjatiinalta, ja hän lupasi kaksisataa ruplaa desjatiinalta.

Levin hymyili ylenkatseellisesti. "Tunnen kyllä", hän ajatteli, "tuon kaupunkilaisen tavan: pari kertaa kymmenessä vuodessa käyvät maalla ja pari kolme outoa sanaa kuultuaan hyökkäävät käyttämään niitä oikeassa ja väärässä paikassa, luullen tietävänsä jo kaiken. Häävi, mahtaako tulla kolmekymmentä syltä. Lausuu sanoja ymmärtämättä niitä itse."

-- Enhän minä koskaan neuvo sinua, mitä sinun siellä virastossasi tulee kirjoittaa, hän sanoi, -- ja jos tulee tarvis, niin kysyn sinulta neuvoa. Sinä sitä vastoin uskot niin varmasti ymmärtäväsi kaikki metsäasiat. Se ei ole helppoa. Oletko laskenut puut?

-- Laskenut puut? nauroi Stepan Arkadjevitsh koettaen yhä saada ystävänsä huonon tuulen karkotetuksi. -- Yön tähdet, hiedan jyväset jos lukea vois henki ylhä...

-- Niin, niin, mutta Rjabininin "henki ylhä" kyllä laskee puut. Eikä yksikään kauppias osta laskematta, jollei saa ilmaiseksi, niin kuin sinulta. Minä tunnen sen metsän. Olen joka vuosi käynyt siellä metsästämässä, ja sinun metsäsi hinta on viisisataa ruplaa käteisenä desjatiinalta, ja se lupasi sinulle kaksisataa ruplaa vähissä erin. Toisin sanoen, sinä lahjoitit hänelle kolmekymmentä tuhatta.

-- Mitä sinä joutavia, Stepan Arkadjevitsh sanoi avuttomasti, -- miksi ei sitten kukaan luvannut enempää?

-- Siksi, että Rjabininilla on sopimus toisten kanssa. Hän on maksanut niille hyvän luovutusrahan. Minä olen ollut asioissa niitten kanssa ja minä tiedän. Ne eivät ole kauppiaita, vaan huijareita. Ne eivät ryhdy kauppoihin, joista saavat vain kymmenen, viisitoista prosenttia, vaan vaativat ja ostavat kahdellakymmenellä kopeekalla ruplan.

-- Älä viitsi! Olet huonolla tuulella.

-- En vähääkään, Levin sanoi synkästi heidän lähetessään kotitaloa. Kuistin edessä seisoivat tiiviisti raudalla ja nahalla päällystetyt rattaat ja niiden eteen levein rahkein tiukasti valjastettu, hyvin syötetty hevonen. Rattailla istui piukean verevä ja tiukasti vyötetty kauppa-apulainen, joka oli Rjabininilla kuskina. Itse Rjabinin oli jo sisällä ja tuli eteiseen ystävyksiä vastaan. Hän oli kookas, laihanpuoleinen, keski-ikäinen mies, jolla oli viikset ja paljaaksi ajeltu ulkoneva leuka ja pulleat, sameat silmät. Yllään hänellä oli pitkäliepeinen sininen takki ja jalassa korkeat, nilkan kohdalta kurttuiset ja pohkeesta sileät saappaat ja niitten päällä suuret kalossit. Hän hieroi kasvojaan joka puolelta nenäliinallaan, vetäisi kiinni takkinsa, joka pysyi kohentamattakin hyvin yllä, ja tervehti hymyillen tulijoita ojentaen Stepan Arkadjevitshille kätensä aivan kuin jotain tavoitellen.

-- Johan tekin olette tullut, Stepan Arkadjevitsh sanoi antaen hänelle kättä. -- Sepä hyvä.

-- En rohjennut olla tottelematta teidän ylhäisyytenne käskyä, vaikka onkin liian huono keli. Ihan koko matkan sain kävellä, mutta pääsinpäs aikanaan perille. Konstantin Dmitrish, hyvää päivää, kääntyi hän Levinin puoleen tavoitellen hänenkin kättään. Mutta Levin ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti otsa rypyssä lehtokurppia ulos metsästyslaukustaan.

-- Herrat ovat käyneet huvikseen metsästämässä. Mikäs se tämä lintu nyt taas onkaan? lisäsi Rjabinin katsoen halveksuvasti kurppiin. Ja hän pudisti päätään ikään kuin vahvasti epäillen, kannattiko haaskata ruutia moisiin harakoihin.

-- Tahdotko mennä minun kamariini? kysyi Levin otsa kurtussa ranskaksi Stepan Arkadjevitshilta. -- Menkää minun työhuoneeseeni, siellä voitte puhua.

-- Hyvin käy päinsä, minne vain, lausui Rjabinin ylenkatseellisen arvokkaasti ikään kuin haluten osoittaa että muilla saattoi olla vaikeuksia tulla toimeen joidenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei koskaan.

Työhuoneeseen päästyään Rjabinin pälyili tapansa mukaan ympärilleen kuin etsien pyhäinkuvaa, mutta löydettyään sen ei tehnyt ristinmerkkiä. Hän silmäili kaappeja ja kirjahyllyjä ylenkatseellisesti hymyillen, mielessään sama epäilys kuin äsken kurppien suhteen, ja pudisti paheksuvasti päätään varmana siitä, ettei moinen puuha ollut vaivan arvoista.

-- No, toitteko rahat? kysyi Oblonski. -- Istuutukaa.

-- Ei meillä rahojen kanssa viivytellä. Tulin tapaamaan teitä ja neuvottelemaan.

-- Mistä neuvottelemaan? Istukaahan.

-- Käy kyllä päinsä, sanoi Rjabinin ja istuutui nojautuen kyynärpäillään kovin hankalasti tuolin selkämykseen. -- Pitää tinkiä, herra ruhtinas. Syntihinta. Rahat ovat valmiina kerrassaan, ihan kopeekalleen. Rahoista ei tule viivytystä.

Levin, joka oli tuonut pyssynsä kaappiin, oli juuri menossa ulos ovesta, mutta pysähtyi kuultuaan kauppiaan sanat.

-- Veitte metsän jo muutenkin ilmaiseksi, hän sanoi. -- Hän tuli liian myöhään luokseni, muuten minä olisin määritellyt hinnan.

Rjabinin nousi seisomaan ja silmäsi äänettömänä hymyillen Leviniä alhaalta ylös.

-- Te olette kovasti saita, Konstantin Dmitrish, hän sanoi hymyillen ja kääntyi Stepan Arkadjevitshin puoleen, -- ei kerrassaan mitään saa ostetuksi. Ostattelin vehnää, hyvät rahat lupasin...

-- Minkä vuoksi minä antaisin teille omaani ilmaiseksi? Enhän minä ole sitä maasta löytänyt enkä varastanut.

-- Johan nyt! Tänä aikana onkin varastaminen käynyt järkiään mahdottomaksi. Se onkin nyt kerrassaan niin joka paikassa se julkinen oikeudenkäynti, nykyään kaikki hoidetaan jalosti eikä varastamalla. Kunniallisesti minä tässä siitä hinnasta sanoin. Paljon panevat hintaa, ei lyö leiville. Jos vaikka vähänkin helpottaisitte.

-- Oletteko päättänyt asian vai eikö? Jos olette, niin ei ole mitään tinkimistä, mutta jollette, Levin sanoi, -- niin minä ostan metsän.

Hymy katosi äkkiä Rjabininin kasvoilta. Kova ja petomainen haukanilme jäi sijaan. Hän avasi takkinsa napit ketterillä, luisevilla sormillaan, raotti takkiaan, jonka alta näkyi venäläinen paita, vaskiset liivinnapit ja kellonperät, ja veti nopeasti esiin vanhan paksun lompakon.

-- Olkaa hyvä, metsä on minun, virkkoi hän tehden ketterästi ristinmerkin ja ojentaen toisen kätensä. -- Tässä rahat, metsä on minun. Sillä lailla Rjabinin kauppansa tekee eikä riitele joka kopeekasta, hän sanoi heilutellen lompakkoaan kulmat kurtussa.

-- Minä en olisi sinun sijassasi pitänyt mitään kiirettä, virkkoi Levin.

-- Mutta hyvä veli, kummasteli Oblonski, -- minähän olen antanut sanani.

Levin poistui huoneesta läimäyttäen oven kiinni. Rjabinin katsoi oveen ja pudisti hymyillen päätään.