Part 14

-- Miksei. Ajavat toverinsa luo päivälliselle mitä iloisimman mielentilan vallassa. Ja näkevät ajurilla ohi ajavan nuoren naisen, joka vilkaisee heihin ja -- ainakin he luulevat niin näkevänsä -- nyökäyttää heille ja nauraa. He tietystikin hänen jäljessään. Ajavat täyttä laukkaa. Heidän hämmästyksekseen kaunotar pysähtyy saman talon pääoven eteen, jonne he olivat matkalla. Kaunotar juoksee ylös ylimpään kerrokseen. He näkevät vain lyhyen harson alta punoittavat huulet ja ihanat pienet jalat.

-- Te kerrotte niin innostuneesti, että minusta tuntuu kuin olisitte itse toinen niistä kahdesta.

-- Samantekevää, keitä he olivat. No niin, nuoret miehet menevät toverinsa luo, hän tarjoaa jäähyväispäivälliset. Siellä he tosiaan maistelevat kenties liikaa, kuten aina jäähyväispäivällisillä. Ja päivällispöydässä he kysyvät, kuka asuu talon yläkerrassa. Kukaan ei tiedä, mutta isännän lakeija, jolta kysytään, asuuko yläkerrassa neitosia, sanoo niitä olevan siellä paljonkin. Päivällisen jälkeen nuoret miehet menevät isännän kamariin ja kirjoittavat kirjeen tuntemattomalle. Kirjoittavat intohimoisen tunnustuskirjeen ja vievät sen itse yläkertaan antaakseen lisää selityksiä, jos kirjeessä olisi jotain hämärää.

-- Mitä inhottavia asioita te puhutte minulle! No, entä sitten?

-- Soittavat ovikelloa. Tulee palvelijatar, he antavat kirjeen ja vakuuttavat olevansa niin rakastuneita, että kuolevat oitis siihen ovelle. Ymmälle joutunut tyttö ei tiedä mitä sanoa. Yhtäkkiä siihen ilmaantuu herrasmies makkaramaisine poskipartoineen, punaisena kuin rapu, ja ilmoittaa, ettei siellä asu muita kuin hän ja hänen vaimonsa, ja ajaa heidät molemmat tiehensä.

-- Mistä te tiedätte, että hänellä oli sellainen poskiparta kuin sanoitte?

-- No, kuulkaahan. Tänään minä kävin sovittamassa heitä.

-- No kuinkas kävi?

-- Nyt se hauskin tuleekin. Ajatelkaas, että siellä asuikin nimineuvos ja neuvoksetar, onnellinen pariskunta. Nimineuvos tekee valituksen ja minusta tulee sovittaja. Ja millainen!... Uskokaa pois, ettei Talleyrand ollut mitään minuun verrattuna.

-- Mikä siinä sitten on niin vaikeata?

-- No niin, kuulkaahan edelleen... Me pyysimme anteeksi niin kuin tulikin: "Olemme epätoivoissamme ja pyydämme antamaan anteeksi tuon onnettoman erehdyksen"... Makkarapartainen nimineuvos alkaa sulaa, mutta tahtoo ilmaista tunteensa hänkin, ja ryhtyessään niitä selittämään hän alkaa kiivastua ja puhua karkeuksia, ja minun on taas pantava liikkeelle valtioviisauteni. "Minä myönnän, että heidän käytöksenä oli sopimatonta, mutta pyydän teitä ottamaan huomioon erehdyksen ja nuoruuden; olivathan nuoret miehet sitä paitsi vastikään syöneet aamiaisensa. Ymmärrättehän toki. He katuvat sydämensä pohjasta, pyytävät antamaan anteeksi tuon pahan teon." Nimineuvos lauhtuu taas. "Minä myönnän, kreivi, ja olen valmis antamaan anteeksi mutta ymmärrättehän, että kun minun vaimoni, minun vaimoni, kunniallinen nainen joutuu sillä tavoin takaa-ajon, raakuuksien ja hävyttömyyksien alaiseksi joittenkin nulikoitten, rois..." Ja käsitättekö, se nulikka on siinä vieressä ja minun on saatettava heidät sopuun. Taaskin panen valtioviisauteni liikkeelle ja taaskin, juuri kun asia on päättymäisillään, nimineuvos tulistuu, punehtuu, makkarat kohoavat ja minä päästän jälleen valtioviisauteni valloilleen.

-- Ah, tämä minun pitää kertoa teille! kääntyi Betsy nauraen aitioon tulleen vallasnaisen puoleen. -- Kuinka hän nauratti minua jutuillaan... No, bonne chance, lisäsi hän ojentaen Vronskille sormensa ja vetäisi hartioitaan nytkäyttämällä puvun kohoutunutta yläosaa alaspäin ollakseen asiaankuuluvaan tyyliin täysin paljashartiainen astuessaan esiin kaasuvaloon näyttämöpartaan luo kaikkien nähtäväksi.

Vronski lähti ranskalaiseen teatteriin. Siellä hänen oli todella määrä tavata rykmenttinsä komentaja, joka ei jättänyt katsomatta ranskalaisen teatterin ainuttakaan esitystä, ja puhua tälle rauhanhieronnastaan, joka jo kolmatta päivää oli ollut rykmentinkomentajan tiedossa ja huvitti tätä. Osallisia tähän juttuun olivat Petritski, josta hän niin paljon piti, ja toinen äskettäin rykmenttiin tullut kunnon poika ja oiva toveri, nuori ruhtinas Kedrov. Ja kyseessä olivat ennen kaikkea rykmentin omat edut.

Molemmat syylliset olivat Vronskin eskadroonasta. Virkamies, nimineuvos Venden oli käynyt rykmentinkomentajan luona tekemässä valituksen tämän upseereita vastaan siitä, että nämä olivat loukanneet hänen vaimoaan. Vendenin kertoman mukaan hänen nuori vaimonsa -- hän oli ollut puoli vuotta naimisissa --, oli ollut kirkossa äitinsä kanssa ja tullut äkkiä pahoinvointiseksi, mikä johtui määrätystä tilasta, eikä ollut voinut seistä loppuun asti vaan lähtenyt kotiin ensimmäisellä eteen osuneella pika-ajurilla. Matkalla upseerit olivat alkaneet ajaa hänen jällestään, hän oli pelästynyt ja vielä entistä sairaampana juossut portaita ylös kotiinsa. Itse Venden oli virastosta tultuaan kuullut ovikellon soiton ja joitakin ääniä ja mentyään katsomaan nähnyt juopuneita upseereja kirje kädessä ja ajanut nämä ulos. Hän pyysi ankaraa rangaistusta.

-- Ei, sanokaa mitä hyvänsä, oli rykmentinkomentaja sanonut Vronskille kutsuttuaan hänet luokseen, -- Petritski käy mahdottomaksi. Ei mene viikkoakaan ilman skandaalia. Tuo virkamies ei jätä asiaa tähän, hän vetoaa ylemmäksi.

Vronski näki jutun koko sopimattomuuden kuten senkin, ettei kaksintaistelu voinut tulla kysymykseen, ja ymmärsi, että oli parasta koettaa kaikin keinoin saada nimineuvos lauhtumaan ja siten painaa asia villaisella. Rykmentinkomentaja oli kutsunut Vronskin luokseen juuri siksi, että tiesi hänet jaloluontoiseksi ja viisaaksi mieheksi, jolle rykmentin kunnia oli kallis. He olivat yhdessä neuvotelleet ja päättäneet, että Petritskin ja Kedrovin oli Vronskin kanssa mentävä nimineuvoksen luo pyytämään anteeksi. Rykmentinkomentaja ja Vronski ymmärsivät kumpikin, että Vronskin nimi ja sivusadjutantin solmu tulisivat paljon vaikuttamaan nimineuvoksen leppymiseen. Ja aivan oikein, nuo kaksi keinoa osoittautuivat jossain määrin tehokkaiksi. Mutta sovinnonteon tulos oli Vronskin kertoman mukaan silti kyseenalainen.

Tultuaan ranskalaiseen teatteriin Vronski meni rykmentinkomentajan kanssa lämpiöön ja kertoi hänelle menestyksestään tai tappiostaan. Harkittuaan tilannetta rykmentinkomentaja päätti jättää jutun seuraamuksitta, mutta ryhtyi sitten hyvin vuoksi kyselemään Vronskilta kohtauksen yksityiskohtia ja hohotti pitkään hillittömästi kuunnellessaan Vronskin kertomusta siitä, miten tyyntynyt nimineuvos äkkiä taas leimahti uudelleen asian yksityiskohdat muistaessaan ja miten Vronski luovi sovinnon viimeisen sananpuolikkaan ympärillä ja häipyi vähin äänin, Petritskiä edellään työntäen.

-- Ilkeä juttu, mutta vietävän lystikäs. Eihän Kedrov voi tapellakaan hänen kanssaan... Niin kauheastiko kiivastui? puheli hän nauraen. -- Mutta Clair on tänään verraton! Kerrassaan ihme! hän sanoi uudesta ranskalaisesta näyttelijättärestä. -- Katsoipa kuinka usein hyvänsä, hän on joka päivä kuin uusi. Ainoastaan ranskalaiset kykenevät sellaiseen.

VI

Betsy lähti teatterista ennen viimeisen näytöksen loppua. Tuskin hän oli ehtinyt mennä pukeutumishuoneeseensa, puuteroida kalpeat pitkulaiset kasvonsa, pyyhkiä ylimääräisen puuterin pois, kohentaa kampaustaan ja käskeä tuomaan teetä suureen vierassaliin, kun vaunuja jo alkoi saapua hänen suuren talonsa edustalle Isolle Morskaja-kadulle. Vieraat astuivat leveään porraskäytävään, ja lihava ovilakeija, joka aamupäivisin luki ohikulkijoiden iloksi sanomalehtiä lasioven takana, avasi nyt ääneti tuon suuren oven ja päästi tulijat ohitseen.

Melkein samaan aikaan tulivat sekä emäntä hiukset kohennettuina ja raikkain kasvoin toisesta että vieraat toisesta ovesta suureen tummaseinäiseen, untuvamaisten mattojen koristamaan vierassaliin, jonka kirkkaasti valaistulla pöydällä kynttilöiden alla pöytäliina säihkyi valkeuttaan, hopeinen samovaari välähteli ja läpikuultavat teeastiat hohtivat.

Emäntä istuutui samovaarin ääreen ja veti hansikkaat käsistään. Lakeijat siirtelivät vaivihkaa tuoleja vieraiden toivomusten mukaan, ja koollaolijat asettuivat istumaan kahteen ryhmään, toinen samovaarin luo emännän läheisyyteen, toinen salin toiseen päähän, lähelle lähettilään kaunista puolisoa, jolla oli musta samettipuku ja mustat, silmäänpistävät kulmakarvat. Molemmissa keskuksissa keskustelu oli, kuten aina ensi hetkinä, haparoivaa: kohtaamiset, tervehdykset ja teen tarjoilu keskeyttivät sen tuon tuostakin, ja se ikään kuin etsi uomaansa.

-- Hän on näyttelijättärenä erinomainen; näkyy, että hän on hyvin tutkinut Kaulbachia, sanoi muuan valtiomies lähettilään puolison piirissä, -- huomasitteko, miten hän lankesi...

-- Oh, jättäkää jo herran tähden Nielsson rauhaa! Hänestä on mahdoton sanoa mitään uutta, sanoi lihava, punakka vaaleaverinen seurapiiridaami, jolla ei ollut kulmakarvoja eikä hiuslaitteita ja jolla oli yllään vanha silkkipuku. Se oli ruhtinatar Mjahkaja, joka oli kuuluisa suoruudestaan ja käytöksensä karkeudesta ja oli saanut enfant terrible'in nimen. Ruhtinatar Mjahkaja istui molempien ryhmien keskivälillä, kuulosteli kummankin keskustelua ja otti osaa vuoroin kumpaankin. -- Minulle on tänään kolme henkeä sanonut tuon saman lauselman Kaulbachista aivan kuin yhteisestä päätöksestä. En käsitä, miksi se on heitä niin miellyttänyt.

Keskustelu katkesi tähän huomautukseen, ja täytyi keksiä taas uusi aihe.

-- Kertokaa meille jotain hauskaa, mutta ei ilkeää, sanoi lähettilään puoliso, kauniin, englanninkielellä small talkiksi nimitetyn keskustelutaidon suuri mestari, kääntyen valtiomiehen puoleen, joka ei myöskään tiennyt mistä alkaa.

-- Sanotaan, että se on hyvin vaikeata ja että ainoastaan ilkeä naurattaa, sanoi diplomaatti hymyillen. -- Mutta voinhan koettaa. Antakaa aihe. Kaikki riippuu aiheesta. Jos aihe on annettu, on siitä sitten helppo jatkaa. Minä olen usein ajatellut, että viime vuosisadan suuret pakinoitsijat joutuisivat nyt pulaan koettaessaan puhua viisaasti. Kaikki viisas on alkanut niin kyllästyttää...

-- Jo aikoja sitten sanottu, keskeytti hänet lähettilään puoliso nauraen. Keskustelu oli alkanut kiltisti; mutta juuri siksi, että se oli aivan liian kilttiä, se taas pysähtyi. Täytyi turvautua varmaan keinoon, joka ei koskaan pettänyt -- panetteluun.

-- Eikö teidän mielestänne Tushkevitshissa ole jotain Ludvig XV:ttä muistuttavaa? sanoi valtiomies viitaten katseellaan pöydän luona seisovaan kauniiseen vaaleaan nuoreen mieheen.

-- On kyllä! Hän on samaa tyyliä kuin koko tämä sali, siksi hän onkin niin usein täällä.

Tämä keskustelu ei päässyt sammumaan, koska puhuttiin viittauksilla juuri siitä, mistä tässä salissa ei olisi saanut puhua Tushkevitshin suhteesta talon emäntään.

Samovaarin ja emännän ympärillä käyty keskustelu haparoi niin ikään jonkin aikaa kolmen välttämättömän aiheen, viimeisen yhteiskunnallisen uutisen, teatterin ja lähimmäisen tuomitsemisen välillä, kunnes se vakavasti kiintyi viimeiseen, panetteluun.

-- Oletteko kuulleet, että Maltishtsheva itse -- ei tytär, vaan äiti -- teettää itselleen, tulipunaisen, diable rose, puvun!

-- Se on mahdotonta! Ei, sehän on hurmaavaa!

-- Minä ihmettelen, ettei niin älykäs ihminen -- sillä eihän hän ole tyhmä -- näe, miten koomista se on.

Jokaisella oli jotain sanomista tuon onnettoman Maltishtshevan moitteeksi ja pilkaksi, ja keskustelu räiskähteli iloisesti kuin vauhtiin päässyt roihuvalkea.

Ruhtinatar Betsyn mies, hyväntahtoinen lihava herra, innokas metallipiirrosten kokooja, oli saanut tietää vaimollaan olevan vieraita ja poikkesi ennen klubiin lähtöään vierassaliin. Hän asteli äänettömästi pehmeää mattoa pitkin ruhtinatar Mjahkajan luo.

-- Mitä piditte Nielssonista? kysyi hän.

-- Ah, kuka nyt hiipii tuolla tavoin toisen luo? Miten te pelästytitte minut! vastasi ruhtinatar. -- Älkää puhuko minulle oopperasta, tehän ette kuitenkaan ymmärrä ollenkaan musiikkia. Ennemminkin minä laskeudun teidän tasollenne ja puhun kanssanne teidän majolikoistanne ja gravyyreistänne. Minkä aarteen te nyt taas äsken ostittekaan romutorilta.

-- Tahdotteko, niin näytän teille? Mutta te ette ymmärrä niitä asioita.

-- Näyttäkää. Minä olen oppinut yhtä ja toista noitten, mikä niitten nimi nyt onkaan... pankkiirien luona. Heillä on mainioita kuparipiirroksia. He näyttivät meille.

-- Kuinka, oletteko käynyt Schützburgilla? kysyi emäntä samovaarin luota.

-- Olen, ma chère. He pyysivät meidät päivällisille, ja minulle kerrottiin, että kastike niillä päivällisillä maksoi tuhat ruplaa, puhui ruhtinatar Mjahkaja äänekkäästi, tuntien, että kaikki kuuntelivat häntä, -- ja se kastike oli hyvin ilkeänmakuista, jotain vihreää. Piti kutsua heidät vastavierailulle, ja minä tein kahdeksallakymmenellä viidellä kopeekalla kastikkeen ja kaikki olivat hyvin tyytyväisiä. Minä en voi tehdä tuhannen ruplan kastikkeita.

-- Hän on aivan verraton! sanoi emäntä.

-- Ihmeellinen! sanoi joku vieraista.

Ruhtinatar Mjahkajan puheitten aikaansaama vaikutus oli aina yhtä pettämätön, ja hänen herättämänsä "efektin" salaisuus piili siinä, että hän puhui aina yksinkertaisista, järkevistä asioista, joskin useimmiten sanoi sanottavansa vähän odottamatta, kuten tälläkin kertaa. Siinä piirissä, jossa hän eli, tekivät sentapaiset sanat mitä nerokkaimman pilan vaikutuksen. Ruhtinatar Mjahkaja ei voinut käsittää, miksi hänen puheellaan oli sellainen vaikutus, mutta tiesi sen niin vaikuttavan ja käytti sitä hyväkseen.

Koska kaikki olivat ruhtinatar Mjahkajan puhuessa kuunnelleet häntä ja keskustelu toisessa päässä salia oli lakannut, tahtoi emäntä liittää yhteen koko seuran ja kääntyi lähettilään puolison puoleen.

-- Ettekö ollenkaan ota teetä? Siirtyisitte tänne meidän luoksemme.

-- Ei, meillä on niin hauskaa täällä, vastasi lähettilään puoliso hymyillen ja kääntyi jatkamaan juuri alkamassa olevaa keskustelua.

Asia oli erittäin hupaisa. Arvosteltiin Kareninin aviopuolisoja.

-- Anna on kovasti muuttunut Moskovan-matkansa jälkeen. Hänessä on jotain kummallista, puhui hänen ystävättärensä.

-- Suurin muutos on se, että hän toi mukanaan Aleksei Vronskin varjon, sanoi lähettilään puoliso.

-- Entä sitten? Eräässä Grimmin sadussa puhutaan varjoa vailla olevasta, varjonsa menettäneestä ihmisestä. Ja se on siinä rangaistuksena jostain. Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä rangaistus siinä oli. Mutta naisen on varmaan ikävä ilman varjoa.

-- Niin, mutta varjokkaiden naisten käy usein huonosti, sanoi Annan ystävätär.

-- Jopas nyt kielet vertyivät, sanoi ruhtinatar Mjahkaja yhtäkkiä kuultuaan nuo sanat. -- Karenina on oiva ihminen. Hänen miehestään en pidä, mutta Anna Arkadjevnasta pidän paljon.

-- Miksi ette pidä hänen miehestään? Hän on niin huomattava henkilö, sanoi lähettilään puoliso. -- Mieheni sanoo, että sellaisia valtiomiehiä on Euroopassa harvassa.

-- Samaa sanoo minunkin mieheni, mutta minä en usko sitä, sanoi ruhtinatar Mjahkaja. -- Jolleivät meidän miehemme niin puhuisi, niin me näkisimme paljon paremmin, miten asia oikeastaan on. Ja Aleksei Aleksandrovitsh on minun mielestäni yksinkertaisesti tyhmä. Minä sanon sen kuiskaten... On kummallista, miten kaikki käy lopulta selväksi! Ennen aikaan, kun aina puhuttiin hänen viisaudestaan, etsin etsimistäni ja pidin itseäni tyhmänä, kun en huomannut hänen viisauttaan. Mutta kun viimein olin uskaltanut kuiskaten sanoa: hän on tyhmä, niin kaikki selkeni. Eikö olekin niin?

-- Miten paha te olette tänään.

-- En vähääkään. Minä en näe muuta mahdollisuutta. Jompikumpi meistä kahdesta on tyhmä. Ja tehän tiedätte, ettei sitä voi omasta itsestään sanoa.

-- Ei kukaan ole tyytyväinen varoihinsa, mutta järkeensä on jokainen tyytyväinen, lausui valtiomies ranskalaisen mietelmän.

-- Juuri niin, juuri niin, huomautti ruhtinatar Mjahkaja hänelle nopeasti. -- Mutta Annaa minä en anna teidän tuomittavaksenne. Hän on niin herttainen ja suloinen. Mitä hän sille voi, jos kaikki ovat häneen rakastuneita ja kulkevat kuin varjot hänen jäljessään?

-- Minä en ole aikonutkaan tuomita häntä, puolustautui Annan ystävätär.

-- Jos kukaan ei kulje meidän perässämme niin kuin varjo, ei se anna meille oikeutta tuomita toisia.

Annan ystävätärtä näin tölväistyään ruhtinatar Mjahkaja nousi paikaltaan ja siirtyi lähettilään puolison kanssa toisen pöytäkunnan luo, missä keskusteltiin Preussin kuninkaasta.

-- Mistä te siellä väittelitte? kysyi Betsy.

-- Karenineista. Ruhtinatar antoi Aleksei Aleksandrovitshista luonnekuvan, vastasi lähettilään puoliso istuutuen suu hymyssä pöydän luo.

-- Vahinko, ettemme kuulleet, sanoi emäntä vilkaisten eteisen puoleiselle ovelle. -- Siinähän tekin olette viimein! lausui hän hymyssäsuin sisään astuvalle Vronskille.

Vronski oli tuttu kaikkien täällä tapaamiensa vieraitten kanssa, hän kun näki heidät joka päivä, ja siksi hän astui saliin niin tyynin liikkein kuin tullaan sellaisten luo, joitten seurasta vastikään on poistuttu.

-- Mistäkö tulen? vastasi hän lähettilään puolison kysymykseen. -- Enpä voi muuta kuin tunnustaa: Buffin varieteeteatterista. Luullakseni sadannen kerran ja aina uutta nautintoa tuntien. Erinomaista kerrassaan! Minä tiedän sen häpeälliseksi, mutta oopperassa minä nukun, kun sitä vastoin Buffissa istun viime hetkeen saakka ja hauskaa on. Tänään...

Hän mainitsi ranskalaisen näyttelijättären nimen ja aikoi kertoa jotain hänestä, mutta lähettilään puoliso keskeytti hänet ollen piloillaan kauhistuvinaan:

-- Tehkää hyvin ja jättäkää nuo kamalat asiat.

-- Hyvä, minä jätän, semminkin kuin nuo kamalat asiat ovat kaikille tuttuja.

-- Ja kaikki menisivät sinne, jos se olisi samalla lailla tapana kuin oopperassa käynti, vahvisti ruhtinatar Mjahkaja.

VII

Eteisen puoleiselta ovelta kuului askeleita. Tietäen, että tulija oli Karenina, Betsy katsahti Vronskiin. Tämä katsoi ovelle, ja hänen kasvoillaan oli omituinen ilme. Tulijan lähestymistä ilolla, hellittämättä ja kuitenkin arasti seuraten hän nousi hiljalleen tuoliltaan. Anna astui saliin. Kulkien kuten aina harvinaisen suorana ja muuttamatta katseensa suuntaa hän astui lähellä olevan emännän luo nopein, varmoin ja kevein askelin, tavalla joka erosi huomattavasti muitten seuramaailman naisten käyntitavasta, puristi hymyillen tämän kättä ja vilkaisi sama hymy huulillaan Vronskiin. Vronski kumarsi syvään ja nosti hänelle tuolin.

Anna vastasi vain pään kumarruksella, punastui ja kävi vakavaksi. Mutta samassa hän jo nyökäytteli päätään tuttavilleen, puristi ojennettuja käsiä ja sanoi emännälle:

-- Olin kreivitär Lidian luona ja aioin tulla aikaisemmin, mutta jäinkin istumaan. Siellä oli sir John, hyvin mielenkiintoinen mies.

-- Se lähetyssaarnaajako?

-- Niin, hän kertoi Intian elämästä hyvin hauskasti. Keskustelu, jonka Annan tulo oli katkaissut, alkoi taas häilähdellä kuin sammuvan lampun tuli.

-- Sir John? Niin, sir John! Minä olen nähnyt hänet, hän puhuu hyvin. Vlasjeva on aivan rakastunut häneen.

-- Onko totta, että nuorin Vlasjeva menee naimisiin Topovin kanssa?

-- Sanotaan, että asia on jo päätetty.

-- Minä ihmettelen vanhempia. Sanotaan, että siitä tulee rakkausavioliitto.

-- Rakkausavioliitto? Mitä antediluviaalisia, vedenpaisumuksen aikaisia ajatuksia teillä onkaan! Kuka nyt enää puhuu rakkaudesta.

-- Mitä sille voi? Tuo vanha tyhmä tapa ei vain tahdo kokonaan hävitä, Vronski sanoi.

-- Sen pahempi niille, jotka sitä noudattavat. Minä en tiedä muita onnellisia avioliittoja kuin järkiavioliitot.

-- Niin, mutta miten usein järkiavioliittojen onni hajoaakaan kuin tuhka tuuleen, kun juuri tuo torjuttu intohimo ilmestyy kuvaan, Vronski sanoi.

-- Mutta järkiavioliitoiksi me nimitämme sellaisia, joissa kumpikin aviopuoliso on jo päässyt riivauksestaan. Sellainen riivaushan on kuin tulirokko, se täytyy jokaisen läpikäydä.

-- Silloin täytyy oppia keinotekoisesti rokottamaan itsensä niin rakkautta kuin rokkoakin vastaan.

-- Minä olin nuorena rakastunut kirkonpalvelijaan, sanoi ruhtinatar Mjahkaja, -- en tiedä, lieneekö se auttanut minua.

-- Ei, vakavasti puhuen, minä luulen, että jos tahtoo tuntea mitä rakkaus on, täytyy ensin erehtyä ja sitten korjata erehdyksensä, sanoi ruhtinatar Betsy.

-- Vieläkö avioliittoon mentyäkin? kysyi lähettilään puoliso leikkisästi.

-- Katumus ei koskaan tule liian myöhään, sanoi valtiomies englantilaisen sananlaskun.

-- Juuri niin, vahvisti Betsy, -- täytyy erehtyä ja korjata erheensä. Mitä mieltä te olette siitä? kääntyi hän Annan puoleen, joka oli kuunnellut keskustelua suu tuskin huomattavassa, varmassa hymyssä.

-- Minun käsittääkseni, Anna sanoi leikitellen kädestä vedetyllä hansikkaallaan, -- minun käsittääkseni... jos on yhtä monta mieltä kuin päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin sydäntäkin.

Vronski oli katsonut Annaan ja odottanut sydän kurkussa, mitä tämä sanoisi. Ja hän huoahti kuin vaaran jälkeen, kun Anna oli sanonut nuo sanat.

Anna kääntyi äkkiä Vronskin puoleen:

-- Minäpä sain äskettäin Moskovasta kirjeen. Kirjoittavat, että Kitty Shtsherbatskaja on hyvin sairas.

-- Tosiaanko? Vronski sanoi synketen. Anna katsahti häneen ankarasti.

-- Kenties se ei liikuta teitä?

-- Päinvastoin, hyvinkin. Mitä he kirjoittivat teille, jos saan udella? kysyi Vronski.

Anna nousi ja meni Betsyn luo.

-- Antakaa minulle kupillinen teetä, hän sanoi pysähtyen tämän tuolin taakse.

Betsyn kaataessa teetä Vronski tuli Annan luo.

-- Mitä he sitten kirjoittivat teille? toisti hän.

-- Minä luulen, etteivät miehet ymmärrä mikä on jaloa ja epäjaloa, vaikka aina puhuvat siitä, Anna sanoi vastaamatta hänelle. -- Olen jo kauan aikonut sanoa sen teille, lisäsi hän, siirtyi muutaman askeleen sivumpaan ja istuutui nurkassa olevan albumipöydän ääreen.

-- Minä en täysin käsitä teidän sanojenne merkitystä, Vronski sanoi antaen Annalle teekupin.

Anna katsahti viereensä sohvalle, ja Vronski istuutui heti.

-- Niin, minä olen aikonut sanoa teille, Anna sanoi katsomatta häneen, -- että te toimitte rumasti, hyvin rumasti.

-- Niin kuin en minä itse tietäisi menetelleeni rumasti. Mutta kuka on syynä siihen, että minä niin toimin?

-- Miksi te puhutte siitä minulle? Anna sanoi katsahtaen häneen ankarasti.

-- Te tiedätte miksi, vastasi Vronski rohkeasti ja iloisesti, tavoittaen Annan katseen ja hellittämättä silmiään hänestä.

Hän ei hämmentynyt, mutta Anna hämmentyi.

-- Se vain todistaa sitä, ettei teillä ole sydäntä, Anna sanoi. Mutta hänen katseensa ilmaisi hänen tietävän, että Vronskilla oli sydän ja että hän sen vuoksi juuri pelkäsi tätä.

-- Se oli erehdystä eikä rakkautta.

-- Ettekö muista, että minä olen kieltänyt teitä lausumasta tuota sanaa, tuota inhottavaa sanaa, Anna sanoi vavahtaen. Mutta samassa hän tajusi, että jo pelkästään lausumalla sanan kieltänyt hän tunnusti ottaneensa itselleen erinäisiä oikeuksia Vronskiin nähden ja juuri siten kiihotti häntä puhumaan rakkaudestaan. -- Minun on jo kauan tehnyt mieleni sanoa se teille, jatkoi hän katsoen päättäväisesti Vronskia silmiin ja tuntien hehkuvan punan polttavan kasvojaan, -- ja tänään minä tulin varta vasten, kun tiesin tapaavani teidät. Minä tulin sanomaan, että tämän täytyy loppua. En ole koskaan kenenkään edessä punastunut, mutta te pakotatte minut tuntemaan itseni syylliseksi johonkin.

Vronski katsoi Annaan ja hämmästyi hänen kasvojensa uutta henkistä kauneutta.

-- Mitä te minulta tahdotte? kysyi hän suoraan ja vakavasti.

-- Minä tahdon, että te menette Moskovaan ja pyydätte Kittyltä anteeksi, Anna sanoi.

-- Sitä te ette tahdo, Vronski sanoi.

Hän näki, että Anna puhui sitä, mitä pakotti itsensä puhumaan, eikä sitä, mitä tahtoi.

-- Jos te rakastatte minua, kuten sanotte, kuiskasi Anna, -- niin älkää tehkö minua rauhattomaksi.

Vronskin kasvot säteilivät.