Part 13

Chapter 133,122 wordsPublic domain

Ja lääkäri määritteli ruhtinattarelle tieteellisen tarkasti, ikään kuin tunnustaen hänet poikkeuksellisen viisaaksi naiseksi, nuoren ruhtinattaren tilan ja antoi lopuksi ohjeita noitten tarpeettomien vesien juonnista. Kysymykseen, olisiko lähdettävä ulkomaille, lääkäri vastasi syventymällä mietteisiinsä, ikään kuin harkitakseen vaikeaa pulmaa. Lopullinen ratkaisu kuului seuraavasti: oli lähdettävä, mutta ei ollut uskottava puoskareihin, vaan kaikessa käännyttävä hänen puoleensa.

Oli kuin olisi tapahtunut jotain hauskaa lääkärin poistuttua. Äiti tuli entistä iloisempana takaisin tyttärensä luo, ja Kitty teeskenteli myös tulleensa iloisemmaksi. Hänen täytyi nyt teeskennellä niin usein, miltei alinomaa.

-- Eihän minua mikään vaivaa, äiti. Mutta jos te tahdotte lähteä, niin lähtekäämme, hän sanoi ja alkoi puhella matkavalmisteluista koettaen vaikuttaa siltä kuin ehdotettu matka innostaisi häntä.

Lääkärin jälkeen tuli Dolly. Hän tiesi, että sinä päivänä pidettäisiin lääkärinneuvottelu, ja huolimatta siitä, että oli vasta äskettäin noussut lapsivuoteesta -- hän oli lopputalvella saanut tytön -- ja että hänellä itsellään oli paljon omia suruja ja huolia, jätti hän rintalapsensa ja sairastuneen tyttönsä kotiin ja tuli tiedustelemaan Kittyn kohtaloa, jonka oli tänään määrä ratketa.

-- No mitä kuuluu? hän sanoi astuessaan saliin hattu päässä. -- Te olette kaikki iloisia. Varmaan hyviä uutisia?

Hänelle yritettiin kertoa, mitä lääkäri oli sanonut, mutta vaikkakin lääkäri oli puhunut sangen sujuvasti ja kauan, näytti olevan aivan mahdotonta kertoa, mitä hän oli sanonut. Pääasia oli, että oli päätetty lähteä ulkomaille.

Dolly huoahti tahtomattaan. Hänen siskonsa ja paras ystävänsä aikoi lähteä pois. Hänen elämässään ei juuri iloja ollut. Sovinnon jälkeen välit Stepan Arkadjevitshin kanssa olivat käyneet nöyryyttäviksi. Annan aikaansaama juotos oli osoittautunut heikoksi, ja perhesopu oli taas rikkoutunut samalta kohtaa. Mitään erikoista ei ollut sattunut, mutta Stepan Arkadjevitsh ei juuri milloinkaan ollut kotosalla, rahasta oli myös melkein ainainen puute, ja epäilyt uskottomuudesta vaivasivat Dollyä alinomaa, vaikka hän taistelikin niitä vastaan peläten kokemiaan mustasukkaisuuden tuskia. Mustasukkaisuuden alkuräjähdys, joka kerran oli eletty, ei enää voinut palata, eikä uskottomuuden havaitseminenkaan olisi enää voinut vaikuttaa häneen sillä tavoin kuin ensimmäisellä kerralla. Sentapainen huomio olisi vain riistänyt häneltä hänen perheeseen liittyvät tottumuksensa, ja hän antoi pettää itseään ja halveksi miestään ja ennen kaikkea itseään tuon heikkoutensa tähden. Sen lisäksi huolet suuresta perheestä vaivasivat häntä jatkuvasti: milloin oli hankaluuksia rintalapsen ruokkimisessa, milloin oli etsittävä uusi lastenhoitaja, milloin taas, kuten nyt, joku lapsista oli sairaana.

-- Miten sinun joukkosi jaksaa? kysyi äiti.

-- Oh, meillä on surua paljon. Lili on sairas ja minä pelkään, että hänessä on tulirokko. Lähdin vähän liikkeelle saadakseni kuulla mitä tohtori sanoi, kun en tiedä, milloin taas pääsenkään, jos Lilissä on tulirokko, mistä luoja varjelkoon.

Tohtorin lähdettyä vanha ruhtinas tuli työhuoneestaan ja kurotettuaan poskensa Dollyn suudeltavaksi ja puheltuaan hiukan hänen kanssaan kääntyi vaimonsa puoleen:

-- Mitä olette päättäneet, lähdettekö? Ja mitä aiotte tehdä minulle?

-- Eiköhän sinun ole parasta jäädä kotiin, Aleksandr, sanoi ruhtinatar.

-- Kuten tahdotte.

-- Maman, miksi ei isä tulisi mukaan? sanoi Kitty. -- Onhan se hauskempaa sekä hänelle että meille.

Vanha ruhtinas nousi ja hiveli kädellään Kittyn hiuksia. Kitty kohotti kasvojaan ja katsoi isäänsä väkinäisesti hymyillen. Hänestä oli aina tuntunut, että isä ymmärsi häntä parhaiten koko perheessä, vaikkakin he puhelivat keskenään melko vähän. Perheen nuorimpana hän oli isänsä lemmikki, ja hänestä tuntui kuin isän häntä kohtaan tuntema rakkaus olisi tehnyt isän niin tarkkanäköiseksi. Nytkin, kun Kittyn katse kohtasi isän rehelliset siniset silmät, jotka niin kiinteästi katsoivat häneen, hänestä tuntui kuin isä olisi nähnyt hänen lävitseen ja ymmärtänyt hänen vaivansa. Punastuen hän ojentautui isäänsä kohti odottaen suudelmaa, mutta isä vain taputti kevyesti häntä hiuksille ja virkkoi:

-- Nuo tyhmät hiuslaitteet! Oikeaan tyttäreensä asti ei pääse ollenkaan, saa hyväillä vain kuolleitten ämmien hiuksia. No, Dollyseni, kääntyi hän vanhemman tyttärensä puoleen, -- mitä sinun valtillesi kuuluu?

-- Eipä mitään, isä, vastasi Dolly ymmärtäen, että oli kysymys hänen miehestään. -- Hän on aina kaupungilla, minä en näe häntä juuri koskaan, ei hän voinut olla lisäämättä pilanhymy huulillaan.

-- Eikö hän ole vielä käynyt maalla metsää myymässä?

-- Ei, vaikka on aina matkahankkeissa.

-- Vai niin! virkkoi ruhtinas. -- Onko siis minunkin hankkiuduttava matkaan? Tottelen, hän sanoi vaimolleen ja istuutui. -- Kuulepas, Katja, lisäsi hän nuoremmalle tyttärelleen, -- sano sinä itsellesi herätessäsi jonain kauniina aamuna: minähän olen vallan terve ja iloinen ja me lähdemme isän kanssa varhain aamupakkasessa kävelemään. Eikö niin?

Eihän isän sanoissa ollut mitään kummempaa, mutta Kitty hämmentyi ja kävi ujoksi kuin paljastettu rikoksentekijä. "Niin, hän tietää ja ymmärtää kaikki ja tahtoo noilla sanoillaan sanoa minulle, että vaikka hävettääkin, niin on kestettävä oma häpeänsä." Kitty ei kyennyt kokoamaan voimiaan jotain vastatakseen. Hän aikoi sanoa jotain, mutta purskahtikin itkemään ja juoksi toiseen huoneeseen.

-- Kaikenlaista leikinlaskua! torui ruhtinatar miestään. -- Aina sinä... aloitti hän nuhdesaarnansa.

Ruhtinas kuunteli melko kauan ruhtinattaren nuhteita ja oli vaiti, mutta hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi.

-- Hän on niin onneton, lapsiparka, niin onneton, ja sinä et käsitä, että häneen koskee pieninkin viittaus tämän kaiken syyhyn. Oi, miten äärettömästi voi erehtyä ihmisistä! sanoi ruhtinatar, ja äänensävyn muutoksesta Dolly ja ruhtinas ymmärsivät, että hän puhui Vronskista. -- Minä en käsitä, miten ei ole olemassa lakeja tuollaisia ilkeitä, kiittämättömiä ihmisiä vastaan.

-- Oi, en viitsi kuunnella, virkkoi ruhtinas synkästi nousten seisomaan ikään kuin mennäkseen pois, mutta pysähtyi ovelle. -- On lakeja, äiti kulta, ja kun sinä kerran sait minut puhumaan, niin sanon sinulle, kuka on syynä tähän kaikkeen: sinä ja sinä, yksin sinä. Lakeja on aina ollut ja on sellaisia sankareita vastaan! Niin, jollei tähän asiaan olisi sekoittunut sitä, mitä siinä ei saisi olla, olisin minä -- niin ukko kuin olenkin -- asettanut sen keikarin aisoihin. Mutta nyt saatte itse lääkitä ja kuljettaa puoskareita luoksenne.

Ruhtinaalla näytti olevan vielä paljon sanomista, mutta niin pian kuin ruhtinatar oli kuullut hänen äänensä sävyn, nöyrtyi hän ja katui heti, kuten aina, kun tuli puhe vakavista asioista.

-- Alexandre, Alexandre, kuiskasi hän levottomasti liikehtien ja hyrähti itkuun.

Heti kun hän oli ruvennut itkemään, vaikeni ruhtinaskin. Hän astui vaimonsa luo.

-- No, älä nyt, älä nyt! Raskastahan se on sinullekin, tiedänhän minä. Minkäs sille voi! Ei tässä suurta hätää ole. Luojan avulla kaikki muuttuu kiitos... puhui hän, itsekään tietämättä mitä sanoi, ja vastasi ruhtinattaren suudelmaan, jonka tunsi kädellään. Ja ruhtinas poistui huoneesta.

Jo silloin, kun Kitty oli itkien kiiruhtanut huoneesta, oli Dolly perheenäidin vaistollaan nähnyt, että asiassa tarvittiin naisen apua, ja valmistautunut sitä antamaan. Hän oli ottanut hatun päästään ja ikään kuin henkisesti käärien hihansa ollut valmiina toimimaan. Äidin hyökätessä isän kimppuun hän oli koettanut hillitä äitiä siinä määrin kuin tyttären kunnioituksentunne sitä salli. Ruhtinaan mielenpurkauksen aikana hän oli ollut vaiti; hän oli tuntenut häpeää äitinsä tähden ja hellyyttä isäänsä kohtaan tämän pian palanneen hyvyyden vuoksi. Mutta kun isä oli lähtenyt huoneesta, hän päätti tehdä sen, mikä oli eniten tarpeen: mennä Kittyn luo ja viihdyttää häntä.

-- Olen jo kauan aikonut kysyä teiltä, maman, tiedättekö te, että Levin aikoi kosia Kittyä, kun hän viimeksi oli täällä? Hän oli kertonut Stivalle.

-- Entä sitten? Minä en käsitä...

-- Kenties Kitty on antanut rukkaset? Eikö hän ole kertonut teille?

-- Ei, hän ei ole puhunut mitään kummastakaan. Hän on liian ylpeä. Mutta minä tiedän, että kaikki johtuu siitä...

-- Mutta ajatelkaas, jos hän on antanut rukkaset Levinille. Kitty ei olisi sitä tehnyt, ellei olisi ollut sitä toista, minä tiedän sen... Ja tämä pettikin hänet niin kauhealla tavalla.

Ruhtinattarelle kävi liian kamalaksi ajatella, miten syvästi hän oli syypää onnettomuuteen, ja hän suuttui.

-- Oi, minä en enää käsitä yhtään mitään! Nykyään tahdotaan vain elää oman pään mukaan, äidille ei puhuta mitään, ja sittenpä...

-- Maman, minä menen Kittyn luo.

-- Mene, mene. Kuka sinua on kieltänyt menemästä? sanoi äiti.

III!

Astuessaan Kittyn sievään kamariin, nuorteaan, ruusunpunaiseen ja iloiseen, samanlaiseen kuin Kitty itse oli ollut vielä pari kuukautta sitten, muisti Dolly, kuinka he viime vuonna olivat yhdessä, mieli täynnä iloa ja rakkautta, järjestäneet kuntoon tämän kamarin. Hänen sydäntään vihlaisi, kun hän näki Kittyn istumassa matalalla tuolilla oven vieressä, silmät tuijottaen lattiamaton nurkkaan. Kitty katsahti sisareensa, mutta hänen kasvojensa kylmä ja hieman kova ilme ei muuttunut.

-- Minä lähden pian ja eristäydyn kotiin etkä sinäkään saa tulla luokseni, sanoi Darja Aleksandrovna istuutuen hänen viereensä. -- Tekisi mieleni vähän puhella kanssasi.

-- Mistä? kysyi Kitty nopeasti kohottaen pelästyneenä päätänsä.

-- Surustasi, mistäpä muusta.

-- Ei minulla ole surua.

-- Älä viitsi, Kitty. Luuletko todellakin, etten minä sitä tiedä? Minä tiedän kaikki. Ja usko minua, se on niin vähäpätöistä... Me olemme kaikki kulkeneet sen kautta...

Kitty oli vaiti, ja hänen kasvoillaan oli ankara ilme.

-- Hän ei ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi kärsiä hänen tähtensä, jatkoi Darja Aleksandrovna käyden suoraan asiaan käsiksi.

-- Niin, siksi että hän ylenkatsoi minua, Kitty sanoi värisevällä äänellä. -- Älä puhu siitä! Älä, hyvä Dolly, puhu siitä!

-- Kuka sen on sanonut? Sitä ei ole kukaan sanonut. Minä olen varma siitä, että hän oli ja on yhä sinuun rakastunut, mutta...

-- Oh, kaikkein kauheimpia ovat minusta nuo surunvalittelut! kirkaisi Kitty suuttuen. Hän käännähti tuolillaan kasvot punaisina ja liikutteli nopeasti sormiaan, puristaen vuoroin kummallakin kädellään vyön solkea, jota piti käsissään. Dolly tunsi ennestään sisarensa tavan kouristella käsiään kiivastuessaan. Hän tiesi, miten Kitty saattoi kiivastuessaan menettää itsehillintänsä ja puhua harkitsemattomasti, ja Dolly tahtoi rauhoittaa häntä. Mutta se oli myöhäistä.

-- Mitä, mitä sinä tahdot antaa minun tuntea, mitä? sopersi Kitty nopeasti. -- Senkö, että minä olen ollut rakastunut mieheen, joka ei välittänyt minusta vähääkään, ja että minä kuolen rakkaudesta häneen? Ja sen sanoo minulle sisar, joka luulee, että... että... että ottaa osaa toisen suruun!... Minä en tahdo noita säälittelyjä ja teeskentelyjä!

-- Kitty, sinä et ole oikeudenmukainen.

-- Miksi sinä kiusaat minua?

-- Minähän päinvastoin... Minä näen että katkeruus... Mutta Kitty ei kuullut häntä kiivaudessaan.

-- Minulla ei ole mitään syytä murehtia eikä lohdutella itseäni. Minä olen siksi ylpeä, etten koskaan salli itseni rakastaa miestä, joka ei rakasta minua.

-- Enhän minä sitä väitäkään... Sano minulle vain yksi asia, virkkoi Darja Aleksandrovna tarttuen hänen käteensä, -- sano totuus, onko Levin puhunut sinulle?...

Levinin mainitseminen näytti vievän Kittyltä viimeisenkin itsehillinnän. Hän hypähti pystyyn, heitti soljen lattiaan ja sanoi, sanojaan nopein kädenliikkein säestäen:

-- Mitä tekemistä tässä vielä Levinillä on? En käsitä, miksi sinun pitää kiusata minua. Olen sanonut ja toistan, että olen ylpeä, enkä koskaan, en koskaan tee niin kuin sinä, että palaat miehen luo, joka on pettänyt sinut ja rakastunut toiseen naiseen. Minä en sitä käsitä! Sinä voit tehdä niin, mutta minä en voi!

Sanottuaan nämä sanat hän vilkaisi sisareensa, ja nähdessään Dollyn istuvan äänetönnä ja pää painuksissa hän ei voinutkaan lähteä huoneesta, kuten oli aikonut, vaan istuutui oven luo, peitti kasvonsa liinaan ja painoi päänsä alas.

Äänettömyyttä kesti pari minuuttia. Dolly ajatteli itseään. Tunne omasta alennustilasta, joka aina oli Dollyn sydämessä, värähti erityisen kipeästi, kun oma sisar puhui hänen nöyryytyksestään. Hän ei ollut odottanut sisareltaan sellaista kovuutta ja oli siksi pahastunut siitä. Mutta äkkiä hän kuuli vaatteiden kahinaa ja pidätettyä, mutta kiihkeää itkun tyrskettä ja tunsi hentojen käsien kiertyvän alhaaltapäin kaulansa ympäri. Kitty oli polvillaan hänen edessään.

-- Dolly rakas, minä olen niin onneton! kuiskasi Kitty anteeksipyytävästi.

Ja suloiset kyyneleiset kasvot kätkeytyivät Darja Aleksandrovnan hameen helmaan.

Oli kuin kyyneleet olisivat olleet välttämätön voide, jota vailla sisaruksia toisiinsa yhdistävä koneisto ei voinut kunnollisesti toimia. Itkettyään siskokset puhelivat muusta kuin siitä, mitä heillä oli mielessään, mutta he ymmärsivät toisiaan silti. Kitty käsitti, että hänen vihastuksissaan sinkauttamansa sanat miehen uskottomuudesta ja alennuksesta olivat kipeästi satuttaneet siskorukkaa sydämen pohjaan, mutta tämä oli antanut sen anteeksi. Dolly puolestaan pääsi selville kaikesta, mitä oli tahtonut tietää. Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein, että Kittyn parantumattomaan suruun oli syynä se, että Levin oli pyytänyt häntä vaimokseen ja hän oli kieltäytynyt ja että Vronski oli pettänyt hänet ja että hän oli valmis rakastamaan Leviniä ja vihaamaan Vronskia. Kitty ei puhunut sanaakaan siitä; hän puhui vain mielentilastaan.

-- Ei minulla ole mitään surua, hän sanoi tyyntyneenä, -- mutta voitko ymmärtää, että kaikki on minusta muuttunut inhottavaksi, vastenmieliseksi ja raa'aksi, ennen kaikkea minä itse. Sinä et voi käsittää, miten inhottavia ajatuksia minulla on kaikesta.

-- Mitä inhottavia ajatuksia sinulla voisi olla? kysyi Dolly hymyillen.

-- Kaikkein raaimpia ja inhottavimpia; en osaa itsekään sitä selittää. Se ei ole ikävää eikä kyllästystä, vaan paljon pahempaa. Ikään kuin kaikki hyvä, mitä minussa on ollut, olisi kadonnut ja jäljelle jäänyt vain kaikki inhottava. Kuinka minä sen selittäisin? jatkoi hän nähdessään siskonsa kasvoista, että Dolly oli ymmällä. -- Kun isä alkoi äsken puhua minulle, minusta tuntui heti, että hän vain ajattelee, että minun pitäisi päästä naimisiin. Äiti vie minua tanssiaisiin ja minusta tuntuu, että hän tekee sen sitä varten, että pikemmin saisi minut miehelään ja pääsisi minusta. Minä tiedän, ettei niin ole laita, mutta en voi karkottaa noita ajatuksiani. Niin sanottuja sulhasmiehiä en siedä nähdäkään. Minusta tuntuu kuin he ottaisivat mittaa minusta. Ennen aikaan oli minulle suoranainen ilo mennä jonnekin tanssiaispuvussa, minä ihailin itseäni; nyt minua hävettää ja nolostuttaa. Ja kaikki on samanlaista. Tohtori... No...

Kitty joutui hämilleen. Hän oli aikonut vielä sanoa, että siitä asti, kun tämä muutos hänessä tapahtui, on Stepan Arkadjevitsh ollut hänestä sietämättömän vastenmielinen ja ettei hän voi nähdä tätä mitä raaimpien ja säädyttömimpien mielikuvien nousematta hänen mieleensä.

-- Niin, kaikki kuvastuu minulle mitä raaimmassa ja inhottavimmassa valossa, jatkoi hän. -- Se se on minun tautini. Kenties se menee ohi...

-- Älä sinä ajattele...

-- En osaa olla ajattelematta. Vain lasten seurassa tunnen voivani hyvin, niin kuin aina sinun luonasi.

-- Vahinko, ettet saa käydä meillä.

-- Ei, minä tulen. Minussahan on ollut tulirokko, ja kyllä maman suostuu, kun pyydän.

Kitty piti oman päänsä ja muutti sisarensa luo ja hoiti lapsia koko tulirokon ajan, sillä se oli todellakin tullut taloon. Sisarukset saivat hoidettua kaikki kuusi lasta kuntoon, mutta Kittyn terveys ei parantunut, ja suuren paaston aikana Shtsherbatskit lähtivät ulkomaille.

Pietarin korkein seurapiiri on oikeastaan yhtenäinen, kaikki ovat tuttuja keskenään, käyvätpä toistensa luonakin. Mutta tuossa suuressa piirissä on omat osastonsa. Anna Arkadjevna Kareninalla oli ystäviä ja läheisiä suhteita kolmessa eri piirissä. Yksi niistä, hänen miehensä piiri, oli virallinen virkamiespiiri, johon kuuluivat Aleksei Aleksandrovitshin virkatoverit ja hänen alaisensa, yhteiskunnallisten suhteiden mitä monimutkaisimmalla ja oikukkaimmalla tavalla keskenään yhdistämät ja erottamat ihmiset. Annan oli nyt enää vaikea muistaa, millaista melkein jumaloivaa kunnioitusta hän oli alkuaikoina tuntenut noita ihmisiä kohtaan. Nyt hän tunsi heidät kaikki yhtä hyvin kuin pikkukaupungin herrasväet tuntevat toisensa, tiesi kunkin tavat ja heikkoudet ja sen, mistä kenenkin kenkä puristi. Hän tiesi, miten he suhtautuivat toisiinsa ja valtakeskukseen, tiesi kuka minkin varassa seisoi ja ketkä missäkin asiassa olivat yhtä ja ketkä eri mieltä. Mutta tämä miesväelle kuuluvien hallinnollisten harrastusten piiri ei ollut koskaan, kreivitär Lidia Ivanovnan tuputuksesta huolimatta, voinut syvemmin kiinnostaa Annaa, ja hän karttoi sitä.

Toinen Annalle läheinen piiri oli se, jonka kautta Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt korkeaan virka-asemaansa. Sen piirin keskuksena oli Lidia Ivanovna. Se oli vanhojen ja rumien, hyveellisten ja jumalisten naisten sekä viisaitten, oppineitten ja kunnianhimoisten miesten piiri. Eräs tämän piirin viisaista sanoi sitä "Pietarin seuraelämän omaksitunnoksi". Aleksei Aleksandrovitsh piti tätä piiriä hyvin suuressa arvossa, ja Anna, joka viihtyi kaikkien seurassa, löysi Pietarin-elämänsä ensi aikoina ystäviä tästäkin piiristä. Mutta nyt, hänen Moskovan-matkansa jälkeen, oli tämä piiri käynyt hänelle sietämättömäksi. Hänestä oli alkanut tuntua että hän itse ja kaikki muut teeskentelivät, ja hänen tuli niin ikävä ja paha olla tuossa seurassa, että hän oli mikäli mahdollista käymättä Lidia Ivanovnan luona.

Kolmas ja viimeinen piiri, jossa Annalla oli ystäviä, oli varsinainen seuramaailma, -- tanssiaisten, päivällisten ja loistavien pukujen maailma, joka toisella kädellään piteli kiinni hovista estyäkseen vajoamasta puolimaailmaan, jota tämän seurapiirin jäsenet luulivat halveksivansa, mutta jonka kanssa heillä ei ollut ainoastaan samalta näyttävä, vaan suorastaan yhtäläinen maku. Hänen yhteyttään tämän piirin kanssa piti yllä hänen ystävyytensä ruhtinatar Betsy Tverskajaan, joka oli hänen serkkunsa vaimo. Ruhtinattarella oli satakaksikymmentätuhatta ruplaa tuloja ja hän oli heti Annan ilmaannuttua seuramaailmaan erityisesti mieltynyt häneen, hemmotellut häntä ja vetänyt hänet seurapiiriinsä tehden pilaa kreivitär Lidia Ivanovnan piiristä.

-- Kun tulen vanhaksi ja rumaksi, tulen kai samanlaiseksi kuin hänkin, -- sanoi Betsy, -- mutta teidän, nuoren, viehättävän naisen, on liian varhaista mennä siihen vaivaistaloon.

Anna oli ensi aikoina koettanut karttaa ruhtinatar Tverskajan seurapiiriä, ja muutenkin oli edellinen seurapiiri ennen ollut hänelle mieluisampi. Mutta Moskovan-matkan jälkeen suhde kääntyi päinvastaiseksi. Hän kartteli siveellisiä ystäviään ja otti osaa seuramaailman seuraelämään. Siellä hän sai nähdä Vronskia ja tunsi aina kuohuttavaa iloa tavatessaan hänet. Erityisen usein hän tapasi Vronskin Betsyn luona, joka oli omaa sukua Vronskaja ja Vronskin serkku. Vronski kävi kaikkialla, missä vain saattoi tavata Annaa, ja puhui hänelle rakkaudestaan aina kun sai siihen tilaisuuden. Anna ei antanut hänelle mitään aihetta sellaiseen, mutta joka kerran, kun hän tapasi Vronskin, hänen sielussaan virisi sama eloisuuden tunne, joka oli vallannut hänet silloin rautatievaunussa, kun hän ensimmäisen kerran näki tuon miehen. Hän tunsi itse, aina kun näki Vronskin, ilon välähtelevän silmissään ja hymynväreitten kareilevan huulillaan, eikä hän voinut sammuttaa noita ilonmerkkejä.

Ensi alkuun Anna oli lujasti uskonut paheksuvansa Vronskia siksi, että tämä oli uskaltanut seurata hänen jäljessään. Mutta vähän aikaa Moskovan-matkan jälkeen, kun Vronski ei tullutkaan erääseen illanviettoon, jonne hänen piti tulla, ymmärsi Anna tuntemastaan surusta, että tuo takaa-ajo ei ainoastaan ollut hänestä mieluisaa, vaan että siihen sisältyi koko hänen elämänsä viehätys.

* * * * *

Kuuluisa laulajatar esiintyi toisen kerran, ja koko seuramaailma oli teatterissa. Nähtyään nojatuolistaan serkkunsa ensimmäisellä parvella lähti Vronski väliaikaa odottamatta hänen aitioonsa.

-- Miksi ette tullut päivälliselle? kysyi ruhtinatar Betsy häneltä. -- Rakastuneitten kaukonäköisyys on muuten aivan ihmeellinen, lisäsi hän hymyillen, niin että Vronski yksin saattoi sen kuulla: -- Hän ei tullutkaan. Mutta tulkaa oopperan jälkeen.

Vronski katsahti häneen kysyvästi. Betsy kumarsi. Vronski kiitti häntä hymyillen ja istuutui hänen viereensä.

-- Miten hyvin minä muistan teidän entisen ivailunne! jatkoi ruhtinatar Betsy, josta oli erityisen hauskaa seurata tämän intohimon edistymistä. -- Siinä se nyt on! Te olette pauloissa, poikaseni.

-- Minä en muuta tahdokaan kuin olla pauloissa, vastasi Vronski, tavanomainen tyyni ja hyväntahtoinen hymynsä huulillaan. -- Jos minä jotain valitan, niin ainoastaan sitä, etten ole tarpeeksi pauloissa, totta puhuakseni. Toivoni alkaa kadota.

-- Mitä toivoa teillä sitten saattaisi olla? sanoi Betsy loukkaantuen ystävänsä puolesta -- entendons nous... -- Mutta hänen silmissään välähteli säkeniä, jotka ilmaisivat, että hän ymmärsi aivan yhtä hyvin kuin Vronskikin, mitä toivoa viimeksi mainitulla saattoi olla.

-- Ei mitään, Vronski sanoi naurussa suin, niin että tiheä hammasrivi näkyi. -- Anteeksi, lisäsi hän ottaen kiikarin ruhtinattaren kädestä ja ryhtyen tarkastelemaan vastapäätä olevaa aitioriviä tämän paljaan olkapään yli. -- Minä pelkään käyväni naurettavaksi.

Hän tiesi varsin hyvin, että Betsyn ja muitten seuramaailman ihmisten silmissä hän ei ollut vaarassa joutua naurunalaiseksi. Hän tiesi varsin hyvin, että näiden ihmisten silmissä onneton rakkaus nuoreen tyttöön ja yleensä vapaaseen naiseen saattoi näyttää naurettavalta; mutta kiintyminen naimisissa olevaan naiseen ja kaikkensa alttiiksi paneminen tämän viettelemiseksi aviorikokseen, -- siinä oli jotain kaunista ja suurta, mikä ei koskaan voinut olla naurettavaa. Ja siksi Vronski, ylpeän ja iloisen hymyn väreet viiksiensä alla, laski kiikarin alas ja katsahti serkkuunsa.

-- Miksi ette tullut päivälliselle? sanoi Betsy katsoen häntä ihaillen.

-- Minun täytyy selittää se teille. Minulla oli eräs tehtävä, ja arvatkaapas mikä? Lyön vetoa, ettette arvaa. Minä olen rakentanut sovintoa aviomiehen ja hänen vaimonsa loukkaajan välillä. Niin, toden totta!

-- No syntyikö sovinto?

-- Melkeinpä.

-- Teidän pitää sitten kertoa se minulle, sanoi Betsy nousten. -- Tulkaa ensi väliajalla.

-- En voi. Lähden ranskalaiseen teatteriin.

-- Nielssonin vuoksiko? kysyi Betsy kauhistuen, hän kun ei millään huomannut Nielssonissa mitään tavallista kuorolaulajatarta kummempaa.

-- Mikäs auttaa? Lupasin mennä sinne tämän saman rauhantekoni takia.

-- Autuaat ovat rauhantekijät, sillä he saavat pelastuksen, sanoi Betsy muistellen jotain joskus kuulemaansa lausetta. -- No istukaahan ja kertokaa, mitä se oli.

Ja hän istuutui jälleen.

-- Se on hiukan karkeata, mutta niin kilttiä, että tekee kauheasti mieleni kertoa se, Vronski sanoi katsoen Betsyyn nauravin silmin. -- Minä en sano nimiä.

-- Minä arvaan ne kyllä, sen parempi.

-- Kuulkaahan, kaksi iloista nuorta miestä ajaa...

-- Tietystikin teidän rykmenttinne upseereja?

-- Minä en sano keitä, yksinkertaisesti vain kaksi aamiaisen syönyttä nuorta herraa.

-- Kääntäkää: ryypännyttä.