Part 12

Hän muisteli ihmetellen eilistä mielentilaansa. "Mitä se oikeastaan oli? Ei mitään. Vronski sanoi tyhmyyden, josta on helppo tehdä loppu, ja minä vastasin niin kuin pitikin. Siitä on tarpeetonta ja mahdotontakin puhua Alekseille. Puhua siitä on samaa kuin tehdä numero tyhjästä." Hän muisti miten oli kertonut miehelleen muutamasta tunnustuksen tapaisesta tunteen ilmaisusta, jonka kohteeksi hän kerran oli Pietarissa joutunut erään miehensä alaisen nuoren virkamiehen taholta, ja miten Aleksei Aleksandrovitsh oli vastannut, että seuramaailmassa jokainen nainen saattoi joutua siihen asemaan, mutta että hän luotti täydellisesti vaimonsa tahdikkuuteen eikä koskaan alentaisi tätä eikä itseään mustasukkaisuudellaan. "Ei siis ole mitään syytä puhua? Eikä Luojan kiitos ole mitään puhuttavaakaan", hän sanoi itselleen.

XXXIII

Aleksei Aleksandrovitsh palasi ministeriöstä neljän aikaan, mutta -- kuten usein sattui, -- ei ehtinyt käydä vaimonsa luona. Hän meni suoraan työhuoneeseensa ottaakseen vastaan asiakkaita, joita oli odottelemassa jo useampia, ja allekirjoittaakseen muutamia asianhoitajien tuomia papereita. Päivälliselle (Karenineilla oli aina pari kolme päivällisvierasta) oli saapunut Aleksei Aleksandrovitshin iäkäs naisserkku, ministeriön osastopäällikkö rouvansa kanssa sekä eräs nuori mies, jota oli suositeltu Aleksei Aleksandrovitshille virkailijaksi. Anna oli vierassalissa pitämässä seuraa. Tasan viiden aikaan, ennen kuin Pietari Suuren pronssikello oli ehtinyt lyödä viidennen lyöntinsä, astui Aleksei Aleksandrovitsh huoneestaan valkea solmuke kaulassa ja kahden kunniatähden koristama hännystakki valmiiksi yllään, sillä hänen oli lähdettävä kaupungille heti päivällisen jälkeen. Aleksei Aleksandrovitshin elämän joka hetki oli jollekin tehtävälle varattu, ja hänen aikansa oli tarkasti jaettu. Ja ehtiäkseen tehdä kaiken, mitä kunkin päivän ohjelmaan kuului, hän noudatti mitä ankarinta täsmällisyyttä. "Ilman hätäilyä ja ilman lepoa", oli hänen tunnuslauseensa. Hän astui saliin otsaansa kuivaillen, kumarsi kaikille ja istuutui kiireesti, vaimolleen hymyillen.

-- Yksinäisyyteni on siis päättynyt. Sinä et usko miten noloa (hän korosti sanaa noloa) on syödä päivällistä yksin.

Päivällisen aikana hän tiedusteli vaimoltaan Moskovan kuulumisia ja kyseli ivansekaisesti hymyillen Stepan Arkadjevitshista. Mutta enimmäkseen oli keskustelu yleistä ja koski Pietarin virka- ja yhteiskunta-asioita. Päivällisen jälkeen hän vietti puoli tuntia vieraittensa kanssa ja puristettuaan taas hymysuin vaimonsa kättä poistui lähteäkseen virastoon. Anna ei mennyt sinä iltana ruhtinatar Betty Tverskajan luo, joka kuultuaan hänen saapumisestaan oli pyytänyt häntä tulemaan illalla, eikä myöskään teatteriin, jossa hänellä tänään oli aitionsa. Hän jäi kotiin pääasiassa siitä syystä, että puku, jota hän oli täksi iltaa ajatellut, ei ollut valmis. Vieraitten mentyä Anna ryhtyi tarkastelemaan vaatevarastoaan, ja harmistui kovasti. Ennen Moskovaan lähtöä Anna, jolla oli erityinen taito pukeutua niin, ettei se tullut kovin kalliiksi, oli jättänyt muotiompelijalle kolme pukuaan korjattavaksi. Puvut oli määrä muuntaa sellaisiksi, että niitä ei voisi tuntea entisiksi, ja niiden oli pitänyt valmistua jo kolme päivää sitten. Ja nyt olikin kaksi pukua kokonaan kesken ja kolmas oli korjattu eri tavalla kuin Anna oli tahtonut. Muotiompelija saapui selvittämään asiaansa ja vakuutteli puvun näyttävän tällaisena paremmalta, mutta Anna kiivastui niin, että hänestä tuntui jälkeenpäin pahalta muistella sitä. Tyyntyäkseen täydellisesti hän meni lastenkamariin ja vietti koko illan poikansa kanssa, pani itse hänet nukkumaan, siunasi ja peitteli hänet. Hän oli hyvillään, ettei ollut mennyt minnekään ja oli viettänyt iltansa niin mukavasti. Hän tunsi olonsa keveäksi ja rauhalliseksi ja näki selvästi, että kaikki, mikä hänestä rautatiematkalla oli tuntunut niin merkittävältä, oli vain noita seuraelämässä usein sattuvia pikkuseikkoja, joitten vuoksi ei kannattanut ruveta ujostelemaan muita eikä itseään. Anna istuutui takan ääreen lukemaan englantilaista romaaniaan ja odottelemaan miestään. Tasan puoli kymmenen kuului ovikellon soitto, ja Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään.

-- Tulethan sinä viimeinkin! Anna sanoi ojentaen hänelle kätensä. Mies suuteli vaimonsa kättä ja istuutui hänen viereensä.

-- Ylipäätään näyttää siltä, että matkasi oli onnistunut, hän sanoi.

-- Niin oli, oikein mainio, vastasi Anna ja ryhtyi kertomaan miehelleen alusta alkaen: matkastaan kreivitär Vronskajan kanssa, perilletulostaan, asemalla sattuneesta tapauksesta. Sitten hän kertoi säälintunteestaan ensin veljeään, sitten Dollyä kohtaan.

-- Minun käsittääkseni on mahdotonta puolustaa sellaista miestä, vaikka hän onkin veljesi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti.

Anna hymyili. Hän ymmärsi, että noin sanoessaan mies tahtoi näyttää, etteivät mitkään sukulaisuusseikat voineet estää häntä vilpittömästi lausumasta julki mielipidettään. Anna tunsi tuon piirteen miehessään ja piti siitä.

-- Olen iloinen, että kaikki päättyi onnellisesti ja että sinä olet tullut kotiin, jatkoi mies. -- No mitä siellä puhutaan uudesta ohjesäännöstä, jonka minä ajoin läpi neuvostossa?

Anna ei ollut kuullut mitään koko ohjesäännöstä, ja hänen mieltään pahoitti, että hän oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli niin suuriarvoista hänen miehelleen.

-- Täällä se sitä vastoin on saanut aikaan paljon melua, sanoi mies itsetyytyväisesti hymyillen.

Anna näki, että Aleksei Aleksandrovitsh tahtoi kertoa jotain, joka oli hänelle itselleen erityisen mieluista tässä asiassa, ja kysymyksillään Anna johdatti hänet kertomaan siitä. Sama itsetyytyväinen hymy suupielissään mies jutteli suosionilmauksista, joita oli saanut osakseen voimaan tulleen ohjesäännön johdosta.

-- Se ilahdutti minua kovasti. Se on todistuksena siitä, että siinä asiassa alkaa viimeinkin saada valtaa järkevä ja tiukka kanta.

Juotuaan toisen teelasillisen kerman ja leivän kera Aleksei Aleksandrovitsh nousi pöydästä ja lähti työhuoneeseensa.

-- Sinä et ole mennyt minnekään? Eikö sinulla ole ollut ikävä? kysyi mies.

-- Oi ei! Anna vastasi, nousi miehensä tavoin seisomaan ja saattoi tämän salin läpi työhuoneeseen. -- Mitä sinä nyt luet? hän kysyi.

-- Nyt juuri luen Duc de Lille'in Poesie des enfers'iä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Oikein mainio kirja.

Anna hymyili, kuten hymyillään läheisten ihmisten heikkouksille, ja asettaen kätensä miehensä käsikoukkuun saattoi hänet työhuoneen ovelle. Hän tunsi tuon miehensä pakoksi käyneen tavan lukea iltaisin. Hän tiesi, että vaikka virkatehtävät nielivätkin melkein kaiken hänen aikansa, katsoi hän velvollisuudekseen seurata kaikkea hiemankin huomattavaa, mitä henkiseltä alalta julkaistiin. Hän tiesi myös, että oikeastaan hänen miestään kiinnostivat vain valtiolliset, filosofiset ja jumaluusopilliset kirjat ja että taide oli hänelle täysin vieras asia, mutta siitä huolimatta tai pikemminkin juuri sen vuoksi Aleksei Aleksandrovits ei laiminlyönyt mitään, mikä nosti kohua tällä alalla, vaan piti velvollisuutenaan lukea kaikki. Anna tiesi, että politiikan, filosofian ja teologian alalla Aleksei Aleksandrovitsh epäili tai haparoi; mutta taiteen ja runouden kysymyksissä ja varsinkin musiikissa, jota hän ei ymmärtänyt ollenkaan, hänellä oli mitä varmimmat mielipiteet. Hän puhui mielellään Shakespearesta, Rafaelista, Beethovenista sekä uusien suuntien merkityksestä runoudessa ja musiikissa ja osasi jaotella kaikki sangen selvästi ja loogisesti.

-- No, hyvästi sitten, Anna sanoi lähtien työhuoneesta, jonne nojatuolin viereen oli jo toimitettu kynttilä varjostimineen ja vesikarahvi. -- Minäpä menen kirjoittamaan Moskovaan.

Aleksei Aleksandrovitsh puristi hänen kättään ja suuteli sitä taaskin.

"Hän on kuitenkin hyvä mies: vakava, hyvä ja hyvin huomattava alallaan", päätteli Anna itsekseen palatessaan kamariinsa, ikään kuin puolustaen miestä jonkun toisen edessä, joka syytteli häntä ja väitti, että häntä oli mahdotonta rakastaa. "Mutta miksi hänen korvansa törröttävät niin omituisesti! Vai olisiko hän leikkauttanut tukkansa?..."

Tasan kello kaksitoista, kun Anna vielä istui kirjoituspöytänsä ääressä lopetellen Dollylle menevää kirjettään, kuului pehmeiden jalkineiden tasaisia askeleita ja Aleksei Aleksandrovitsh tuli hänen luokseen pestynä ja sileäksi kammattuna, kirja kainalossa.

-- On jo aika, hän sanoi hymyillen erikoista hymyään ja meni makuuhuoneeseen.

"Ja millä oikeudella Vronski katsoi häntä sillä tavoin?" ajatteli Anna muistellen, miten Vronski oli katsahtanut Aleksei Aleksandrovitshin.

Riisuuduttuaan hän meni makuukamariin, mutta hänen kasvoillaan ei ollut merkkiäkään siitä eloisuudesta, joka hänen Moskovassa ollessaan oli virtanaan säteillyt hänen silmistään ja hymystään. Päinvastoin: tuli näytti nyt sammuneen hänestä tai kätkeytyneen jonnekin syvälle.

XXXIV

Lähtiessään Pietarista oli Vronski jättänyt Morskaja-kadulla olevan suuren asuntonsa ystävänsä ja hyvän toverinsa Petritskin käyttöön.

Petritski oli nuori, ei erityisen ylhäissukuinen, varattomuutensa lisäksi kauttaaltaan velkaantunut luutnantti, joka oli iltaisin aina juovuksissa ja sai usein olla päävahdissa monenmoisten hullunkuristen ja likaisten seikkailujensa takia, mutta josta sekä toverit että päällystö pitivät. Saapuessaan kahtatoista käydessä rautatieasemalta asunnolleen Vronski näki pääoven edessä tutut ajurinrattaat. Soitettuaan ovikelloa ja päästyään eteiseen hän kuuli miesten äänekästä naurua ja naisäänen ranskankielistä leperrystä sekä Petritskin huudon: "Jos se on joku lurjuksista, niin ei saa päästää!" Vronski kielsi ilmoittamasta tuloaan ja meni hiljaa ensimmäiseen huoneeseen. Paronitar Shilton, Petritskin ystävätär, istui pyöreän pöydän luona keittämässä kahvia. Hänen violetti atlaspukunsa ja vaaleiden hiusten kehystämät punatut poskensa hehkuivat, ja hänen pariisilaisääntämyksensä kaiku täytti koko huoneen. Petritski päällystakki yllään ja ratsumestari Kamerovski täydessä virkapuvussaan, nähtävästi vastikään palveluksesta tulleena, istuivat hänen ympärillään.

-- Bravo! Vronski! huudahti Petritski ja hypähti pystyyn tuoli kolisten. -- Isäntä itse! Paronitar, hänelle kahvia uudesta kahvinkeittimestä. No ei arvattu odottaa! Toivottavasti olet tyytyväinen kabinettisi kaunistukseen, hän sanoi viitaten paronittareen. -- Olette kai tutut?

-- Tottahan toki! Vronski sanoi iloisesti hymyillen ja puristaen paronittaren pientä kättä. -- Vanha ystävä!

-- Te tulette matkalta, sanoi paronitar, -- minä menen pois. Oi, minä menen heti, jos minä häiritsen.

-- Te olette kotonanne kaikkialla, paronitar, Vronski sanoi. -- Terve, Kamerovski, lisäsi hän puristaen kylmästi Kamerovskin kättä.

-- Te sitten ette osaa koskaan sanoa noin kauniisti, sanoi paronitar Petritskille.

-- Minäkö? Miksen? Päivällisen jälkeen sanon minäkin yhtä kauniisti.

-- Päivällisen jälkeen se ei ole konsti! Minä laitan teille kahvia, menkää peseytymään, sanoi paronitar istuutuen jälleen ja huolellisesti kiertäen uuden kahvinkeittimen ruuvia.

-- Pierre, antakaa tänne kahvirasia, kääntyi hän Petritskin puoleen sanoen häntä Petritski-nimen takia Pierreksi ja salaamatta suhdettaan häneen. -- Minä panen lisää.

-- Turmelette!

-- En turmele! No, mitenkäs teidän vaimonne? sanoi paronitar äkkiä katkaisten Vronskin ja tämän toverin keskustelun.

-- Me olemme naittaneet teidät. Toitteko vaimonne mukananne?

-- En, paronitar. Olen syntynyt mustalaiseksi ja kuolen mustalaisena.

-- Sen parempi, sen parempi. Antakaa kätenne.

Ja päästämättä Vronskia luotaan paronitar alkoi kertoa hänelle uusimpia elämänsuunnitelmiaan ja kysellä hänen neuvoaan.

-- Hän vain ei tahdo antaa minulle eroa! Mitä minun pitää tehdä? ("Hän" oli paronittaren aviomies.) Minä aion nyt ryhtyä oikeudenkäyntiin. Miten te minua neuvoisitte? Kamerovski, katsokaa kahvia! -- menee yli; näettehän, että minulla on asioita! Minä tahdon oikeudenkäyntiä, sillä tarvitsen omaisuuteni. Ymmärrättekö moista hullutusta: sen vuoksi että minä muka olen hänelle uskoton, hän sanoi ylenkatseellisesti, -- hän tahtoo käyttää hyväkseen minun omaisuuttani.

Vronski kuunteli ilokseen tuon hyvännäköisen naisen iloista lepertelyä, myönteli ja antoi puolileikillisiä neuvoja, tavoittaen heti sen vanhan totunnaisen sävyn, jota käytti seurustellessaan tämäntapaisten naisten kanssa. Hänen pietarilaismaailmassaan kaikki ihmiset jakautuivat kahteen täysin vastakkaiseen lajiin. Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkia naurettavat ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset, johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla tyylikäs, komea, jalo, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja nauraa kaikelle muulle.

Vronski oli ainoastaan hetkeksi joutunut hämilleen Moskovasta saamiensa kokonaan toisenlaatuisten vaikutelmien jälkeen; mutta samassa hän oli jo taas, ikään kuin pistäen jalkansa vanhoihin tohveleihin, kotiutunut entiseen iloiseen ja hauskaan maailmaansa.

Kahvista ei tullut sen valmiimpaa: se roiskui kaikkien päälle ja kuohui yli saaden aikaan juuri sen mitä pitikin: naurua ja hälinää; se valui kalliille matolle ja paronittaren vaatteille.

-- No nyt jääkää hyvästi, muuten ette milloinkaan peseydy ja minun omalletunnolleni jää kunnollisen ihmisen suurin rikos -- epäpuhtaus. Te siis neuvotte pistämään puukon kurkulle?

-- Ehdottomasti, ja niin että teidän kätösenne tulee hänen huultensa lähelle. Hän suutelee kätöstänne ja kaikki päättyy onnellisesti, vastasi Vronski.

-- Tänä iltana siis ranskalaisessa! ja hän hävisi vaatteet kahisten. Kamerovski nousi myös, mutta odottamatta hänen lähtöään Vronski antoi hänelle kättä ja lähti pesuhuoneeseen. Hänen peseytyessään Petritski kuvasi hänelle muutamin piirtein asioidensa tilan siltä osin kuin se oli muuttunut Vronskin lähdettyä. Rahaa hänellä ei ollut yhtään. Isä oli sanonut, ettei anna eikä maksa hänen velkojaan. Räätäli uhkasi panna hänet tyrmään ja toinen sanoi ehdottomasti tekevänsä samoin. Rykmentinkomentaja oli ilmoittanut, että jolleivät nuo skandaalit lopu, oli otettava ero. Paronitar tympäisi jo kuin karvas retikka, varsinkin sillä, että alati tyrkytteli rahaansa; mutta oli toinen, hän näyttäisi sen Vronskille, vietävän ihana, ankaraa itämaista tyyliä, "Rebekka orjattaren malliin, ymmärräthän." Berkoshovin kanssa hän oli myös eilen riitaantunut ja tämä aikoi lähettää sekundantit, vaikka ei siitä tietenkään mitään seuraisi. Ylipäätään kaikki oli loistavalla mallilla ja vietävän hauskaa. Ja antamatta toverinsa syventyä tilanteensa yksityiskohtiin Petritski ryhtyi kertomaan hänelle mielenkiintoisia uutisia. Kuunnellessaan Petritskin tuttuja kertomuksia kolmivuotisen asuntonsa tutun sisustuksen keskellä Vronski tunsi tyytyväisyyttä palaamisestaan totuttuun ja huolettomaan pietarilaiselämäänsä.

-- Onko se mahdollista! huudahti hän lakaten valelemasta punaista tervettä kaulaansa vedellä. -- Onko se mahdollista! huudahti hän kuullessaan, että Lora oli yhtynyt Milejeviin ja jättänyt Fertinghofin. -- Ja se mies on yhä yhtä tyhmä ja tyytyväinen? No entä Buzulukov?

-- Ai niin, Buzulukovista on mainio juttu! huudahti Petritski. -- Hänen intohimonaanhan ovat tanssit, eikä hän laiminlyö ainoitakaan hovitanssiaisia. Lähtipä mies suuriin tanssiaisiin uudessa kypärässään. Oletko jo nähnyt uudet kypärät? Hyvin kauniit, entisiä kevyemmät. Seisoo mies... Ei, kuuntelehan sinä.

-- Minä kuuntelen, vastasi Vronski kuivaillen itseään karhealla pyyhkeellä.

-- Menee siitä suuriruhtinatar ohitse jonkun lähettilään kanssa, ja Buzulukovin onnettomuudeksi he puhuvat juuri uusista kypäristä. Suuriruhtinatarpa tahtoikin näyttää seuralaiselleen uuden kypärän... Näkevät miehen seisomassa. (Petritski esitti hänet seisomassa kypärä kädessä.) Suuriruhtinatar pyytää kypärää, tämä ei anna. Mitä ihmettä? Hänelle isketään silmää, nyökäytetään päätä, rypistellään kulmia. Anna herran nimessä. Ei anna. Seisoo kuin jähmettynyt. Voitko kuvitella! Se... mikä se nyt oli... aikoi jo ottaa häneltä kypärän... ei vaan anna!... Toinen tempaisee sen ja antaa suuriruhtinattarelle. Kas tällaisia ne ovat ne uudet, sanoo suuriruhtinatar. Käänsi kypärän toisin päin ja voitko kuvitella, sieltä putoaa kolisten lattiaan päärynä ja konvehteja, kaksi naulaa konvehteja! Se oli, veikkonen, sieltä koonnut kypäränsä täyteen!

Vronski remahti helisevään nauruun. Ja vielä pitkän ajan kuluttua, jo muusta puhuttaessa, remahti hän taas kypärän muistaessaan nauramaan tervettä nauruaan, niin että vahva, tiivis hammasrivi välkkyi.

Kuultuaan kaikki uutiset Vronski pukeutui lakeijansa auttamana univormuunsa ja meni ilmoittautumaan. Ilmoittauduttuaan hän aikoi mennä veljensä ja Betsyn luo ja tehdä muutamia velvollisuusvierailuja voidakseen aloittaa käyntinsä siinä seurapiirissä, jossa saisi tavata Anna Kareninaa. Kuten aina Pietarissa ollessaan lähti hän nytkin kotoa palatakseen sinne vasta myöhään yöllä.

TOINEN OSA

I

Lopputalvella pidettiin Shtsherbatskeilla lääkärien neuvottelu; tarkoituksena oli arvioida Kittyn terveydentila ja päättää, mihin oli ryhdyttävä, jotta heikkenevät voimat saataisiin entiselleen. Hän oli sairas, ja kevään lähetessä oli hänen tilansa yhä huonontunut. Kotilääkäri oli antanut hänelle kalanmaksaöljyä, sitten rautaa ja sen jälkeen laapista, mutta kun ei mikään niistä auttanut ja kun kotilääkäri neuvoi kevään tultua lähtemään ulkomaille, kutsuttiin sairaan luo toinen, kuuluisa lääkäri. Kuuluisa lääkäri, keski-ikäinen, komea mies, vaati sairaan tutkimista. Hän näytti pitävän kiinni vaatimuksistaan erityistä mielihyvää tuntien osoittaakseen, että neitseen kainous oli vain raakalaisajan perintöä ja ettei ollut mitään luonnollisempaa kuin että hän, keski-ikäinen mies, tunnusteli nuorta alastonta tyttöä. Hän piti sitä luonnollisena, koska oli tehnyt sitä joka päivä eikä mielestään ollut tuntenut eikä ajatellut mitään pahaa sitä tehdessään, ja sen vuoksi tytön ujostelu ei hänen mielestään ollut ainoastaan raakalaisuuden jäänne, vaan suorastaan loukkaus häntä kohtaan.

Täytyi alistua, koska ruhtinattaren talossa ja hänen piirissään jostain syystä oltiin sitä mieltä, että vain tämä kuuluisa lääkäri tiesi jotain erikoista ja yksin hän saattoi pelastaa Kittyn, vaikka kaikki lääkärit olivat käyneet samaa koulua, lukeneet samoja kirjoja ja tunsivat saman tieteen ja että useat sanoivat tätä kuuluisaa lääkäriä huonoksi lääkäriksi. Kun tutkimus oli suoritettu ja häpeästä musertunut ja tyrmistynyt potilas tarkkaan koputeltu, pesi kuuluisa lääkäri huolellisesti kätensä ja meni saliin puhuakseen ruhtinaan kanssa. Ruhtinas rypisteli naamaansa ja ryki kuunnellessaan lääkäriä. Elämää kokeneena, ymmärtäväisenä ja terveenä miehenä hän ei uskonut lääketieteeseen ja harmitteli sydämessään koko tätä ilveilyä, semminkin kun hän yksin koko talossa näytti täysin käsittävän Kittyn sairauden syyn. "On siinä yksi tyhjämaha", hän ajatteli soveltaen tuota metsämiehen sanastosta muistamaansa sanaa kuuluisaan lääkäriin, kuunnellessaan hänen lörpöttelyään tyttären taudin merkeistä. Lääkäri puolestaan kykeni vaivoin olemaan näyttämättä ylenkatsettaan tuota vanhaa aatelisherraa kohtaan ja tajusi vaivalloisesti hänen ahtaan näkökantansa. Hän ymmärsi, ettei maksanut vaivaa puhua ukolle ja että päänä tässä talossa oli perheen äiti. Tämän eteen hän aikoi levittää helynsä. Samassa ruhtinatar jo tulikin saliin kotilääkärin seuraamana. Ruhtinas poistui koettaen olla näyttämättä, miten hullunkurista tämä ilveily hänen mielestään oli. Ruhtinatar oli aivan masentunut eikä tiennyt mitä tekisi. Hän syytti itseään Kittyn tilanteesta.

-- No tohtori, ratkaiskaa meidän kohtalomme, sanoi ruhtinatar. -- Sanokaa minulle kaikki. -- "Onko toiveita?" aikoi hän sanoa, mutta huulet alkoivat vavista eikä hän voinut lausua kysymystään. -- No, kuinka on, tohtori?

-- Aivan heti, ruhtinatar; neuvottelen ensin hiukan virkaveljeni kanssa ja sitten saanen kunnian esittää teille mielipiteeni.

-- Jätämmekö teidät kahden?

-- Miten itse hyväksi näette. Ruhtinatar huoahti ja poistui.

Kun lääkärit olivat jääneet kahden, alkoi kotilääkäri arastellen esittää arvelujaan siitä, että tauti oli tuberkuloosiprosessin alkua, mutta... jne. Kuuluisa lääkäri kuunteli häntä ja kesken hänen puhettaan katsoi suurta kultakelloaan.

-- Niin, hän sanoi. -- Mutta...

Kotilääkäri vaikeni kunnioittavasti kesken puhettaan.

-- Kuten tiedätte, tuberkuloosiprosessin alkua me emme voi määritellä; kavernien ilmaantumiseen saakka ei ole mitään selviä tunnusmerkkejä. Mutta aavistaa me voimme. Ja oireita sinnepäin on: huono ruokahalu, hermoston kiihtymys ym. Kysymys kuuluu siis: mitä on tehtävä ruokahalun ylläpitämiseksi tuberkuloosiprosessia pelattaessa?

-- Mutta tiedättehän, että tällaisessa piilee aina siveellisiä, henkisiä syitä, rohkeni kotilääkäri huomauttaa suu hymyssä.

-- Jaa, se on itsestään selvä, vastasi kuuluisa lääkäri katsahtaen taas kelloonsa. -- Anteeksi, onkohan Jauzan silta jo asetettu paikoilleen vai pitääkö vielä ajaa ympäri? kysyi hän. Jaha! Vai on jo paikoillaan. No, parissakymmenessä minuutissa kai tämän välin ajaa. Niin, mehän puhuimme siitä, että kyse on ruokahalun ylläpitämisestä ja hermojen parantamisesta, sillä ne ovat yhteydessä keskenään.

-- Entä ulkomaanmatka? kysyi kotilääkäri.

-- Minä vihaan ulkomaanmatkoja. Ja suvaitkaa huomata: jos on aluillaan tuberkuloosiprosessi, mitä me emme voi tietää, niin ei ulkomaanmatka auta. Täytyy käyttää sellaista keinoa, joka ylläpitäisi ruokahalua eikä vahingoittaisi sairasta.

Ja kuuluisa lääkäri esitti suunnitelmansa kivennäisvesiparannuksesta, jonka määräämisestä oli se silminnähtävä etu, ettei se ainakaan pahentaisi asiaa.

Kotilääkäri kuunteli tarkkaavasti ja kunnioittavasti.

-- Mutta ulkomaanmatkaa puoltaa mielestäni tapojen vaihdos ja vapautuminen muistoja herättävistä olosuhteista. Ja toiseksi... äidin tekee mieli, hän sanoi.

-- Vai niin! No, siinä tapauksessa he voivat lähteä, kun eivät vain ne saksalaiset puoskarit pahentaisi asiaa... Kun ne saisi tottelemaan... No niin, lähtekööt vain.

Hän katsoi taas kelloaan.

-- Ohoo! Jo on aika, ja meni ovelle.

Kuuluisa lääkäri ilmoitti vanhalle ruhtinattarelle, -- säädyllisyyden vaisto saneli hänelle sen --, että hänen piti vielä kerran saada nähdä sairasta.

-- Kuinka! Vieläkö uusi tutkimus! huudahti äiti kauhuissaan.

-- Ei, ei, ruhtinatar, tarvitsen vain muutamia yksityiskohtaisempia tietoja.

-- Olkaa hyvä.

Ja äiti astui lääkärin edellä vierashuoneeseen Kittyn luo. Laihtuneena ja hehkuvin kasvoin Kitty seisoi keskellä huonetta, silmissään kärsityn häpeän synnyttämä omituinen kiilto. Kun lääkäri tuli sisään, sävähti hän vieläkin punaisemmaksi ja silmiin kihosi kyyneleitä. Koko hänen tautinsa ja sen hoito tuntui hänestä tyhmältä ja naurettavalta kujeelta! Hänen parantamisensa näytti hänestä yhtä hassulta kuin särkyneen maljakon sirpaleinen yhteenliittäminen. Hänen sydämensä oli särkynyt. Aikoivatko he tosiaan parantaa hänet pillereillä ja pulvereilla? Mutta oli mahdotonta loukata äitiä, semminkin kun äiti piti itseään syyllisenä kaikkeen tähän.

-- Saanko pyytää teitä istumaan, ruhtinatar, sanoi kuuluisa lääkäri Kittylle.

Hän istuutui itse suu hymyssä Kittyn viereen, tarttui valtimoon ja alkoi tehdä kuivia kysymyksiään. Kitty vastasi hänelle, mutta nousi samassa kiivastuneena pystyyn.

-- Suokaa anteeksi, tohtori, mutta tämä ei toden totta hyödytä yhtään mitään. Te kysytte minulta kolme kertaa yhtä ja samaa.

Kuuluisa lääkäri ei loukkaantunut.

-- Sairaalloista hermostuneisuutta, hän sanoi vanhalle ruhtinattarelle, kun Kitty oli lähtenyt huoneesta. -- Olenkin muuten jo valmis...