Part 1

ANNA KARENINA

Kirj.

Leo Tolstoi

Suomentanut Eino Kalima

Eino Kaliman suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran kahdessa osassa WSOY:n kustantamana Porvoossa vuosina 1910 ja 1911.

ENSIMMÄINEN OSA

I

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Kaikki oli sekaisin Oblonskien kodissa. Vaimo oli saanut tietää, että miehellä oli suhde talon entisen ranskalaisen kotiopettajattaren kanssa, ja oli julistanut miehelleen, ettei hän enää voi asua tämän kanssa saman katon alla. Tällainen tilanne jatkui jo kolmatta päivää ja se painoi tuskallisesti sekä itse puolisoja että kaikkia perheen jäseniä ja palvelusväkeä. Kaikki perheen jäsenet ja palvelusväki tunsivat, ettei heidän yhteiselämässään ollut mitään järkeä ja että missä hyvänsä majatalossa sattumalta toisensa kohdanneet ihmiset kuuluivat enemmän yhteen kuin he, Oblonskin perheen jäsenet ja palvelusväki. Vaimo pysytteli huoneissaan, mies oli kolmatta päivää poissa kotoa, lapset juoksentelivat kuin päättömät huoneesta toiseen. Englantilainen lastenhoitajatar oli riitaantunut taloudenhoitajattaren kanssa ja kirjoittanut kirjelapun ystävättärelleen pyytäen tätä hakemaan hänelle uuden paikan. Kokki oli jo eilen päivällisaikaan lähtenyt talosta, ja kyökkipiika ja kuski olivat pyytäneet lopputiliä.

Kolmantena päivänä riidan jälkeen ruhtinas Stepan Arkadjevitsh Oblonski -- Stiva, kuten häntä seurapiireissä kutsuttiin -- heräsi tavalliseen aikaan, klo 8 aamulla, mutta ei vaimonsa makuukamarissa vaan oman työhuoneensa safiaanisohvalla. Hän käänsi sohvan vietereillä lepäävän pullean, hyvinhoidetun vartalonsa kyljeltä toiselle niin kuin olisi tahtonut nukahtaa uudelleen pitkäksi aikaa, puristi toisella puolellaan olevan tyynyn tiukasti syliinsä ja painoi poskensa sitä vasten. Mutta samassa hän kavahti istumaan ja avasi silmänsä.

"Niin, niin, miten se olikaan?" hän ajatteli muistellen untaan. "Niin, miten se olikaan? Niin! Alabin piti päivälliskutsut Darmstadtissa; ei, ei Darmstadtissa, vaan jossain Amerikassa. Niin, mutta siinä Darmstadt oli olevinaan Amerikassa. Niin, Alabin piti päivälliskutsut, istuttiin lasipöytien ääressä, niin -- ja pöydät lauloivat 'Il mio tesoro', tai ei 'Il mio tesoro', vaan jotain parempaa, ja siinä oli joitakin pieniä karahveja, jotka samalla olivat naisia", hän muisteli.

Stepan Arkadjevitshin silmiin syttyi iloinen välke ja hän jäi hymyillen miettimään. "Niin, mainiota se oli, mainiota. Siinä oli paljon muutakin erinomaista, mutta sitä ei saa sanoin eikä ajatuksin ilmaistuksi, ei hereillä ollessaankaan." Huomattuaan verkaisen ikkunaverhon sivusta sisään tunkevan valoviirun hän heilautti iloisesti jalkansa alas sohvalta, etsi niillä vaimon hänelle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi ompelemat kullanhohteiset safiaanipäällyksiset tohvelit ja kurotti ylös nousematta, jo yhdeksän vuotta noudattamansa vanhan tavan mukaan, kättään sitä paikkaa kohti, jossa hänellä makuuhuoneessaan riippui aamutakki. Nyt vasta hän muisti yhtäkkiä, minkä tähden ei nukkunutkaan vaimonsa makuukamarissa vaan työhuoneessaan. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja otsa meni kurttuun.

"Voi-voi-voi-vooi!" mumisi hän muistellen kaikkea tapahtunutta. Ja hänen mieleensä palasi jälleen yksityiskohtia myöten riita vaimon kanssa, hänen asemansa koko tukaluus ja kaikkein kiusallisimpana hänen oma syyllisyytensä.

"Niin! Hän ei anna anteeksi eikä voi antaa. Ja kaikkein kamalinta on se, että kaikkeen olen syynä minä, -- syynä olen minä, vaikka olen syytön. Siinä juuri koko draama", hän ajatteli. "Voi-voi-voi!" äänteli hän epätoivoissaan muistellen kaikkein raskaimpia vaikutelmiaan tästä riidasta.

Kaikkein ikävin oli ollut ensi hetki, kun hän oli palannut teatterista iloisena ja tyytyväisenä kädessään suuri päärynä vaimolleen, eikä ollut löytänytkään häntä vierassalista eikä ihmeekseen myöskään työhuoneesta, vaan vihdoin makuukamarista, kädessä tuo onneton, kaikki paljastanut kirjelippu.

Tuo ikuisesti huolehtiva ja puuhaileva ja hänen mielestään hieman keskinkertainen Dolly oli istunut liikkumattomana kirjelippu kädessään ja luonut häneen kauhua, epätoivoa ja vihaa ilmaisevan katseen.

-- Mitä tämä on? Tämä tässä? oli hän kysynyt osoittaen kirjelippua.

Ja sitä muistellessa ei Stepan Arkadjevitshia, kuten useinkin sattuu, kiusannut niin itse tapaus kuin se, miten hän oli vastannut noihin vaimonsa sanoihin.

Hänelle oli sinä hetkenä käynyt niin kuin usein käy, kun äkkiarvaamatta joutuu kiinni jostain kovin häpeällisestä. Hän ei ollut osannut ottaa kasvoilleen sitä tilannetta vastaavaa ilmettä, mihin hän itse oli vaimonsa edessä joutunut, kun hänen syyllisyytensä oli tullut ilmi. Sen sijaan, että hän olisi loukkaantunut, väittänyt vastaan, puolustautunut, pyytänyt anteeksi tai vaikkapa pysynyt välinpitämättömänäkin -- kaikki tuo olisi sopinut paremmin kuin se, mitä hän teki -- olivat hänen kasvonsa aivan hänen tahtomattaan ("aivojen refleksiliikkeitä", ajatteli Stepan Arkadjevitsh joka rakasti fysiologiaa) yhtäkkiä vetäytyneet tavanmukaiseen, hyväntahtoiseen ja sen tähden tyhmään hymyyn.

Tuota tyhmää hymyä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Sen hymyn nähdessään Dolly oli värähtänyt kuin fyysisestä kivusta, syytänyt tyypilliseen kiivaaseen tapaansa suustaan tulvan armottomia sanoja ja syöksynyt huoneesta. Siitä asti ei hän ollut tahtonut nähdä miestään.

"Syynä kaikkeen on tuo tyhmä hymy", Stepan Arkadjevitsh ajatteli.

"Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?" hän toisteli itsekseen epätoivoissaan eikä löytänyt vastausta.

II

Stepan Arkadjevitsh oli rehellinen omalle itselleen. Hän ei voinut pettää itseään uskottelemalla katuvansa tekoaan. Hän ei voinut nyt katua sitä, mitä oli katunut joskus kuusi vuotta sitten, kun oli ensimmäistä kertaa ollut vaimolleen uskoton. Hän ei voinut katua sitä, että hän, kolmenkymmenenneljän ikäinen kaunis, helposti syttyvä mies, ei enää ollut rakastunut vaimoonsa, viiden elossa olevan ja kahden kuolleen lapsen äitiin, joka oli häntä itseään ainoastaan vuotta nuorempi. Hän katui vain sitä, ettei ollut osannut pitää asiaa paremmin salassa vaimoltaan. Mutta hän tunsi asemansa koko raskauden ja sääli vaimoaan, lapsiaan ja itseään. Kenties hän olisi osannutkin paremmin salata syntinsä vaimoltaan, jos olisi tiennyt, että asian paljastuminen vaikuttaisi tähän niin rajusti. Ei hän ollut asiaa koskaan selkeästi pohtinut, mutta oli kuvitellut epämääräisesti, että vaimo oli jo kauan aavistanut hänen uskottomuutensa ja oli tottunut katsomaan sitä sormiensa läpi. Olipa hänestä tuntunut, että kuihtuneen, vanhentuneen, jo kauneutensa menettäneen naisen, jossa ei ollut mitään erityistä, joka vain oli tavallinen hyvä perheenäiti, olisi pelkästä oikeudentunnosta pitänyt olla näissä asioissa suvaitsevainen. Mutta näytti olevan aivan toisin.

"Oh, kauheata! Voi-voi-voi, kauheata!" toisteli Stepan Arkadjevitsh voimatta keksiä mitään. "Ja miten hyvin kaikki oli ennen tätä, miten hyvin me elimme! Dolly oli tyytyväinen, onnellinen lapsistaan, minä en häirinnyt häntä missään, annoin hänen hoitaa lapsia ja taloutta niin kuin hän itse tahtoi. On kyllä paha, että tuo nainen on ollut kotiopettajattarena meidän kodissamme. Se on paha, se. On jotain alhaista ja rivoa oman kotinsa opettajatarneidin liehittelemisessä. Mutta millaisen opettajatarneidin! (Hän muisti elävästi mademoiselle Rolandin veitikkamaiset silmät ja huulten hymyn.) Enhän minä sentään unohtanutkaan asemaani sinä aikana, jolloin hän oli meillä. Ja kaikkein pahinta on se, että hän on jo... Pitikin kaiken sattua kuin varta vasten, voi-voi-voi! Mitä ihmettä minun on nyt tehtävä?"

Ei ollut muuta vastausta kuin se yleinen vastaus, jonka elämä tarjoaa kaikkein monimutkaisimpiin ja ratkaisua vaille jääviin kysymyksiin. Se vastaus kuuluu: on karistettava yltään päivän huolet ja tarpeet, toisin sanoen, on haettava unohdusta. Enää ei voinut vaipua uneen ainakaan ennen ensi yötä; ei voinut enää palata kuuntelemaan sitä musiikkia, jota karahvinaiset olivat laulaneet. Oli siis vaivuttava elämän uneen.

"Sittenpähän nähdään", Stepan Arkadjevitsh sanoi itselleen, nousi seisomaan ja veti ylleen harmaan silkkivuorisen aamutakkinsa, heitti tupsut solmuun, veti leveän rintakehänsä täyteen ilmaa ja asteli pulleaa vartaloa kevyesti kantavilla, ulospäin sojottavilla jalkaterillään tavalliseen tapaansa reippaasti ikkunan luo, nosti verhon ylös ja soitti äänekkäästi kelloa. Huoneeseen tuli heti vanha ystävä, kamaripalvelija Matvei, tuoden mukanaan vaatteet, kengät ja sähkösanoman. Kohta Matvein jälkeen tuli myös parturi parranajovehkeineen.

-- Onko virastosta tullut papereita? kysyi Stepan Arkadjevitsh ottaen sähkösanoman ja istuutuen peilin eteen.

-- Pöydällä ovat, vastasi Matvei vilkaisten kysyvästi ja osaaottavasti herraansa ja lisäsi hetkisen kuluttua viekkaasti hymyillen: -- Ajurivanhimman luota käytiin kysymässä teitä.

Stepan Arkadjevitsh ei vastannut mitään, vilkaisi vain peilin kautta Matveihin. Katseista, jotka he vaihtoivat peilissä, näkyi miten hyvin he ymmärsivät toisiaan. Stepan Arkadjevitsh ikään kuin kysyi: Miksi sinä tuommoisia puhut? Tiedäthän sinä.

Matvei pani kätensä takkinsa taskuihin, siirsi toisen jalkansa etuviistoon ja katseli herraansa ääneti, hyväntahtoisesti ja tuskin huomattavasti hymyillen.

-- Minä käskin tulemaan ensi sunnuntaina ja olemaan siihen asti vaivaamatta teitä ja itseään turhanpäiten, hän sanoi nähtävästi edeltäpäin valmiiksi ajatellun lauseen.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, että Matvei tahtoi hiukan laskea leikkiä ja kiinnittää itseensä huomiota. Repäistyään sähkösanoman auki hän luki sen, korjaten arvaamalla sähkösanomille tyypilliseen tapaan vääristyneet sanat, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Matvei, sisareni Anna Arkadjevna tulee huomenna, hän sanoi pysäyttäen hetkeksi parturin kiiltävän, turpean käden, joka paraikaa raivasi punertavaa jakausta pitkän, kähäräisen poskiparran keskelle.

-- Luojan kiitos! sanoi Matvei osoittaen tällä vastauksellaan, että hän ymmärsi yhtä hyvin kuin herrakin tuon vierailun merkityksen, toisin sanoen sen, että Anna Arkadjevna, Stepan Arkadjevitshin rakas sisar, saattoi edistää miehen ja vaimon sovinnontekoa.

-- Yksinkö hän tulee vai puolison kanssa? kysyi Matvei.

Stepan Arkadjevitsh ei voinut puhua, kun ylähuuli oli juuri parturin käsiteltävänä, vaan kohotti yhden sormensa. Matvei nyökäytti päätään peiliin päin.

-- Yksin. Yläkertaanko käskette järjestämään huoneen?

-- Ilmoita Darja Aleksandrovnalle; minne hän käskee.

-- Darja Aleksandrovnalle? toisti Matvei ikään kuin epäillen.

-- Niin, ilmoita. Ota tuo sähkösanoma ja vie hänelle, mitä hän siitä sanoo.

"Tahtoo kokeilla", ymmärsi Matvei, mutta sanoi vain: -- Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh oli jo pesty ja kammattu ja valmiina pukeutumaan, kun Matvei narahtelevine kenkineen palasi verkkaisin askelin huoneeseen, sähkösanoma kädessä. Parturi oli jo mennyt.

-- Darja Aleksandrovna käski sanomaan, että hän matkustaa pois. Käski tekemään miten te itse parhaaksi näette, Matvei sanoi tuijottaen herraansa kädet taskussa ja pää kallellaan, vain silmillään nauraen. Stepan Arkadjevitsh oli vaiti. Sitten hänen kauniilla kasvoillaan väreili hyväntahtoinen ja hiukan säälittävä hymy.

-- Mitäs sanot, Matvei? hän sanoi heiluttaen päätään.

-- Ei hätää, herra, kyllä tilanne setviytyy, Matvei sanoi.

-- Setviytyykö?

-- Niin tekee, herra.

-- Niinkö arvelet? Kuka siellä on? Stepan Arkadjevitsh kysyi kuullessaan oven takaa hameen kahinaa.

-- Minä vain, herra, kajahti miellyttävä naisääni, ja oven takaa pistivät esiin lastenhoitajan, Matrjona Filimonovnan, rokonarpiset kasvot.

-- No mitä kuuluu, Matrjona? Stepan Arkadjevitsh kysyi mennen hänen luokseen ovelle.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh oli vaimonsa edessä kiireestä kantapäähän syyllinen ja itsekin tunsi sen, oli melkein koko talonväki, yksinpä imettäjäkin, Darja Aleksandrovnan ylin ystävä, herransa puolella.

-- No mitä? hän sanoi alakuloisesti.

-- Menkää, herra, pyytäkää vielä antamaan anteeksi. Ehkä Jumala suo onnea. Hyvin on tuskainen, surku katsoakin, ja kaikki on talossa mullin mallin. Pitäähän, herra hyvä, toki lapsia sääliä. Menkää pyytämään, herra. Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä? Ken leikkiin ryhtyy...

-- Eihän hän päästä luokseen...

-- Tehkää kuitenkin voitavanne. Jumala on armollinen, rukoilkaa Jumalaa, herra, rukoilkaa!

-- No hyvä, saat mennä, Stepan Arkadjevitsh sanoi äkkiä punastuen. -- No niin, annahan vaatteet, hän kääntyi Matvein puoleen ja riisui päättäväisesti yltään aamutakin.

Matvei piteli paitaa jo valmiina, puhalteli jotain näkymätöntä sen kovetetulta rintamukselta, ja puki sen sitten ilmiselvää mielihyvää tuntien hyvin hoidetun vartalon ylle.

III

Pukeuduttuaan Stepan Arkadjevitsh pirskotti päälleen hajuvettä, veti suoriksi paidan hihat, pisti totunnaisin liikkein määrättyihin taskuihin savukekotelon, lompakon, tulitikut ja kellon kaksinkertaisina vitjoineen ja riippukoristeineen; sitten hän, tuntien onnettomuudestaan huolimatta olevansa puhdas, hyväntuoksuinen, terve ja fyysisesti pirteä, huiskautti nenäliinaansa ja lähti keveästi keinahtelevin askelin ruokasaliin, jossa häntä jo odotti kahvi ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit.

Hän luki kirjeet. Yksi niistä oli hyvin ikävä, -- kirje kauppiaalta, joka ostatteli hänen vaimolleen kuuluvan tilan metsää. Oli välttämätöntä myydä se; mutta nyt, ennen sovinnon syntymistä hänen ja vaimon kesken, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kaikkein ikävintä tässä asiassa oli se, että rahakysymys pyrki näin sekaantumaan juuri alkavaan sovinnontekoon. Pelkkä ajatuskin, että tuo rahakysymys pääsisi siinä sanelemaan, että hän metsän myynnin vuoksi haki sovintoa vaimonsa kanssa, -- se ajatuskin jo loukkasi häntä.

Lopetettuaan kirjeet Stepan Arkadjevitsh veti eteensä virastosta lähetetyt paperit, lehteili nopeasti läpi kaksi asiakirjaa, teki muutamia merkintöjä suurella lyijykynällä, siirsi sitten paperit syrjään ja ryhtyi juomaan kahvia. Kahvikupin äärellä istuessaan hän avasi vielä kosteahkon aamuisen sanomalehden ja alkoi lukea sitä.

Stepan Arkadjevitsh tilasi ja luki vapaamielistä sanomalehteä, ei äärisuuntauksien julkaisemaa, vaan enemmistön kannattamaa suuntaa edustavaa. Joskaan hän ei oikeastaan välittänyt tieteestä, taiteesta eikä politiikasta, hän oli niihin nähden lujasti samalla kannalla kuin enemmistö ja sen äänenkannattaja ja muutti mielipiteitään ainoastaan silloin, kun enemmistö muutti niitä, tai paremminkin hän ei muuttanut niitä, vaan ne muuttuivat huomaamatta itsestään.

Stepan Arkadjevitsh ei valikoinut suuntaa eikä mielipiteitä, vaan suunnat ja mielipiteet tulivat hänelle luonnostaan aivan samoin kuin hatun tai takin kuosit, joita hän ei myöskään valikoinut, vaan otti sen, mikä kulloinkin oli käytössä. Mutta koska hän eli määrätyssä seurapiirissä ja tunsi jonkinlaista ajatustoiminnan tarvetta, jollainen aikuisiässä tavallisesti kehittyy, hän tarvitsi mielipiteitä yhtä välttämättä kuin hattuakin. Jos hän jostain syystä pitikin vapaamielistä suuntaa parempana kuin vanhoillista, jota monet hänen seurapiirissään kannattivat, niin ei siksi, että tämä suunta hänen mielestään olisi ollut järkevämpi, vaan siksi, että tämä suunta paremmin soveltui hänen elämäntapaansa. Vapaamielinen puolue väitti, että Venäjällä oli kaikki huonosti, ja ihan niin -- Stepan Arkadjevitshilla oli paljon velkoja eikä raha tosiaan tahtonut riittää. Vapaamielinen puolue sanoi, että avioliitto on vanhentunut laitos ja että sen uudistaminen on välttämätöntä, ja tosiaankin: perhe-elämä tuotti Stepan Arkadjevitshille vähän huvia ja pakotti hänet valehtelemaan ja teeskentelemään, mikä oli niin vierasta hänen luonteelleen. Vapaamielinen puolue puhui tai oikeammin antoi ymmärtää, että uskonto on vain suitset barbaariselle kansanosalle, ja tosiaankin: Stepan Arkadjevitsh ei voinut kestää edes lyhyttä hartaushetkeä tuntematta väsymyksen kipua jaloissaan eikä voinut käsittää, mitä varten kaikki nuo kamalat ja korkealentoiset sanat toisesta elämästä olivat olemassa, kun elämä täälläkin saattoi olla kovin hauskaa. Tämän ohella oli Stepan Arkadjevitshista, joka piti hupaisasta leikinlaskusta, joskus hauska ällistyttää rauhallisia ihmisiä sanomalla, että jos kerran syntyperällä kerskaillaan, niin ei saa pysähtyä Rurikiin, vaan on tunnustettava myös ensimmäinen kantaisä -- apina. Niinpä vapaamielinen suuntaus kävi Stepan Arkadjevitshille tavaksi, ja hän piti lehdestään kuin sikarista päivällisen jälkeen sen kevyen sumun vuoksi, jonka se synnytti hänen päässään.

Hän luki pääkirjoituksen, jossa selitettiin, että aikanamme hälistään aivan turhaan radikalismista, joka muka uhkaa niellä kaikki vanhoilliset ainekset, ja puhutaan hallituksen velvollisuudesta ryhtyä keinoihin vallankumouksen lohikäärmeen tukahduttamiseksi, ja että päinvastoin "meidän mielipiteemme mukaan vaara ei piile luullussa vallankumouksen lohikäärmeessä, vaan edistystä jarruttavan vanhoillisuuden itsepintaisuudessa" jne. Hän luki toisenkin, raha-asioita koskevan kirjoituksen, jossa mainittiin Benthamin ja Millin nimet ja piikiteltiin ministeriötä. Nopean päättelykykynsä ansiosta hän ymmärsi jokaisen piston merkityksen: miltä taholta ja kenelle ja minkä asian johdosta se annettiin, ja tämä tuotti hänelle aina jonkinlaista huvia. Mutta tänään tämän huvin turmeli muisto Matrjona Filimonovnan neuvoista ja kodin onnettomasta tilasta. Hän luki myös, että kreivi Beist oli huhujen mukaan matkustanut Wiesbadeniin, että harmaitten hiusten aika on nyt ohi, että myynnissä on keveitä ajoneuvoja ja että eräs nuori henkilö tekee tarjouksen. Mutta nuo uutiset eivät tuottaneet hänelle, kuten ennen, hiljaista, ironista huvia.

Luettuaan sanomalehden ja juotuaan toisen kupin kahvia voidellun rinkelin kera hän pudisti rinkelinmurut liiviltään ja oikaisi leveää rintaansa hymyillen iloisesti, ei siksi, että hänen mielessään olisi ollut jotain erityisen hauskaa -- iloinen hymy oli hyvän ruoansulatuksen ansiota.

Mutta tämä iloinen hymy palautti samassa hänen mieleensä kaiken, ja hän kävi miettiväksi.

Lasten ääniä kuului oven takaa, ja Stepan Arkadjevitsh tunsi ne pienemmän poikansa Grishan ja vanhemman tyttärensä Tanjan ääniksi. He olivat kuljettaneet jotain ja pudottaneet.

-- Minähän sanoin, että kannelle ei saa panna matkustajia! huusi tyttö englanniksi; -- saat itse korjata!

"Kaikki on sekaisin", ajatteli Stepan Arkadjevitsh "siellä lapset juoksentelevat yksinään". Ja hän meni ovelle ja kutsui heidät luokseen. He jättivät lippaan, joka oli olevinaan juna, ja lähtivät isän luo.

Tyttö, isän lempilapsi, juoksi rohkeasti sisään, syleili isäänsä ja riippui hänen kaulassaan iloiten kuten aina hajuveden tutusta tuoksusta, joka lemusi isän poskiparrasta. Suudeltuaan vihdoin isää tämän kumarasta asennosta punastuneille ja hellyyttä säteileville kasvoille tyttö irrotti kätensä ja aikoi juosta takaisin, mutta isä pidätti häntä.

-- Miten äiti voi? kysyi hän hivellen kädellään tytön sileää, hentoista kaulaa. -- Huomenta, hän vastasi hymyillen poikansa tervehdykseen.

Hän tunsi pitävänsä vähemmän pojasta ja koetti aina olla tasapuolinen. Mutta poika tunsi sen eikä hymyillyt vastaukseksi isän kylmään hymyyn.

-- Äitikö? Hän on jo noussut, tyttö vastasi. Stepan Arkadjevitsh huokasi.

"Ei siis taaskaan ole nukkunut koko yönä", hän mietti.

-- No onko äiti iloinen?

Tyttö tiesi, että isän ja äidin välillä oli riita ja ettei äiti voinut olla iloinen ja että isän kyllä piti tietää se ja että isä vain teeskenteli kysyessään sitä niin kevyesti. Ja hän punastui isän vuoksi. Isä heti käsitti sen ja punastui myöskin.

-- En tiedä, tyttö sanoi. -- Äiti ei käskenyt lukemaan, vaan käski mennä kävelemään neiti Hullin kanssa mummon luo.

-- No mene, Tanjaseni. Ai niin, varrohan, hän sanoi pidättäen kuitenkin tyttöä ja silittäen tämän hentoa kättä.

Hän otti uunin reunukselta siihen eilen jättämänsä makeisrasian ja antoi tytölle kaksi tämän lempimakeista, suklaa- ja omenatäytteisen.

-- Grishalleko tämä? tyttö sanoi osoittaen suklaamakeista.

-- Niin, niin. -- Ja vielä silitettyään tytön olkapäitä isä suuteli häntä hiusrajaan ja kaulaan ja päästi menemään.

-- Vaunut ovat ovella, sanoi Matvei. -- Ja eräs asialle tullut nainen odottaa, lisäsi hän.

-- Onko jo kauankin odottanut? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Puolisen tuntia.

-- Kuinka monesti sinun on käsketty heti ilmoittaa?

-- Täytyyhän teidän nyt antaa rauhassa juoda kahvinne, sanoi Matvei sillä ystävällisen karkealla äänensävyllä, josta oli mahdoton vihastua.

-- No pyydä sisään heti paikalla, sanoi Oblonski rypistellen nyrpeästi kulmiaan.

Tulija, alikapteenin rouva Kalinina, anoi mahdottomia ja järjettömiä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi tapansa mukaan hänet istumaan, kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä ja antoi seikkaperäisen neuvon kenen puoleen on käännyttävä ja miten, vieläpä kirjoitti hänelle nopeasti ja selvällä suurella, soikealla, kauniilla käsialallaan kirjelipun sille henkilölle, joka saattoi auttaa anojaa. Päästettyään alikapteenin rouvan menemään Stepan Arkadjevitsh otti hattunsa ja pysähtyi muistelemaan, eikö mitään ollut unohtunut. Ei tuntunut unohtuneen mitään paitsi se, minkä hän tahtoi unohtaa -- vaimonsa.

"Hohhoi!" Hän painoi päänsä alas ja hänen kauniille kasvoilleen nousi tuskainen ilme. "Mennäkö vai ei?" kysyi hän itseltään. Ja sisäinen ääni sanoi hänelle, ettei pidä mennä, että siitä ei kuitenkaan voi tulla mitään muuta kuin teeskentelyä, että oli mahdotonta korjata tai parantaa heidän välejään, sillä olihan mahdotonta tehdä tuota naista jälleen viehättäväksi ja rakkautta herättäväksi tai muuttaa itseään ukoksi, joka ei enää kykene rakastumaan. Mitään muuta kuin petosta ja valhetta siitä ei voisi koitua. Ja petos ja valhe olivat vieraita hänen luonteelleen.

"Mutta joskushan sen täytyy tapahtua; eihän ole mahdollista jättää tilannetta ennalleen", hän sanoi koettaen rohkaistua. Hän oikaisi rintansa, otti kotelosta savukkeen, sytytti sen, puhalsi pari kertaa, heitti sen helmiäistuhkakuppiin, kulki nopein askelin vierashuoneen poikki ja aukaisi oven vaimonsa makuuhuoneeseen.

IV

Darja Aleksandrovna seisoi aamupuserossaan vaatekaapin edessä, sikin sokin ympäri huonetta heiteltyjen esineitten keskellä, ja valikoi jotakin. Hänen ennen kauniit ja sankat hiuksensa olivat sykkyrällä niskassa, kasvot olivat kuihtuneet ja laihat, silmät suuret, laihuuden avartamat ja pelästyneet. Kuullessaan miehensä askeleet hän pysähtyi ja katsoi oveen, koettaen turhaan ottaa ankaran ja halveksivan ilmeen. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja lähenevää kohtausta. Hän oli taaskin, jo kymmenennen kerran näin kolmena päivänä, yrittänyt valikoida erilleen omia ja lastensa tavaroita viedäkseen ne äitinsä luo, eikä nytkään ollut saanut aiettaan toteutetuksi. Mutta nyt hän vakuutteli itselleen kuten edellisilläkin kerroilla, ettei asia saanut jäädä sikseen, vaan että hänen täytyi ryhtyä johonkin, rangaista, häväistä tuota miestä, maksaa hänelle takaisin edes vähäinen osa sitä kipua, mitä tämä oli hänelle tuottanut. Hän vakuutteli yhä vielä muuttavansa pois miehensä luota, mutta tunsi, että se oli mahdotonta... Se oli mahdotonta siksi, ettei hän voinut olla pitämättä tuota miestä omana miehenään ja rakastamatta häntä. Sitä paitsi hän tunsi, että jos hän täällä, omassa kodissaan, töin tuskin ehti hoitaa viisi lastaan, niin lasten olisi vielä pahempi olla siellä, minne hän heidän kanssaan muuttaisi. Muutenkin jo näiden kolmen päivän aikana nuorin poika oli sairastunut, koska hänelle oli annettu huonoa lihalientä, ja toiset olivat jääneet eilen melkein ilman päivällistä. Hän tunsi että oli mahdotonta lähteä talosta; mutta pettäen itseään hän kuitenkin valikoi tavaroita ja oli valmistautuvinaan lähtöön.

Nähdessään miehensä tulevan hän laski kätensä kaapin laatikkoon ikään kuin hakien jotain ja katsahti tulijaan vasta silloin, kun tämä oli jo aivan hänen vieressään. Mutta hänen kasvonsa, joille hän oli tahtonut antaa ankaran ja päättävän ilmeen, kuvastivat vain neuvottomuutta ja tuskaa.