Part 8

Jan Guldt, vanhan Hollmann-laivan kapteenin pojanpoika oli kuin olikin matkalla.

YHDESTOISTA LUKU.

Tämän kaikki esteet voittavan tahdon kannattamana liukui hän aaltoa myöten ikäänkuin se olisi ollut lasinen vuori, jäykkänä ja kankeana, jalkaa liikuttamatta, ja pysyi saman vihastuneen tahdon kannattamana kaiken aikaa veden päällä, sen harjojen pärskyessä hänen jalkainsa juuressa. Poika seisoi hänen oikealla puolellaan ja pojan vieressä pursimies.

He kääntyivät katsomaan ympärilleen ja näkivät ajelehtivat toverinsa ja Anna Hollmannin juuri veden alla. Sitte he käänsivät vakavat kasvonsa tähystelemään kauvas yli aaltoilevan meren, jonka itäiseltä kulmalta alkoi tuntua päivän valo, ja tiesivät paikalla mihin päin kuljettiin ja varustautuivat sen varalta.

Tuntiessaan märkiä jäseniään kylmäävän, vetivät he takkia tiukemmalle ja liukuivat yhä eteenpäin pitkin aaltoja. Ei tehnyt haittaa tuuli eikä sää, mentiin suoraa päätä ja hyvää kyytiä. Kannattamassa oli sisäinen, vapaa tahdonvoima ja kuuma sydämen viha, sellainen, jolla maamies vihaa vainioitaan hävittäviä eläimiä, eläimiä, joita hän lähtee ajamaan takaa, niitä tappaakseen. Mutta asia olikin niin, että tahtoa hänen hurjassa rinnassaan täytyi riittää molempien toverienkin varalta. Sentähden nämä aina pysyttelivätkin aivan jäykkinä yhdessä rivissä hänen kanssaan, ikäänkuin rautainen tanko olisi ollut yhdistämässä heitä. Ja niin he liukuivat penikulmia pääksytysten, lentävässä kiireessä, vaivatta ja vastuksitta, kohti länttä, kunnes maa nousi heidän edessään merestä.

Silloin hiljensivät he vauhtiaan ja keikkuivat kuin lippu epätasaisella tuulella ja näkivät piankin, hitaasti liketessään, hallavalla kaislalla peitetyn majan. Viilättävällä vauhdilla suuntasivat he kulkunsa sitä kohti ja seisoivat tuossa tuokiossa keskimäisen puun alla niistä kolmesta korkeasta puusta, jotka tuuheina ja leveähaaraisina ulottuivat miltei majalle asti. Tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä kyyköttivät majan tumman oviaukon edessä molemmat vangit pienen tulen ääressä, polvillaan, kuten villien on tapana, syöden aamiaistansa. Sadan askeleen päässä kohisi meri, soutaen hiljaa hiekkaiseen rantaan. Koko kuva oli omituisesti juuri kuvan tapainen. Se vaikutti siltä kuin sen äkkiä olisi saattanut sammuttaa, tai kuin se olisi maalattu vain mielikuvituksessa, tai kuin se olisi ollut utukuva tai heijastus jostakin, joka ennen oli ollut tällä paikalla... Mutta kukapa kuitenkaan saattaa kuulla puhuttavan tai puhua näistä asioista ilman että pelonalainen kauhu valtaa sielun ja ajatukset, jotka tahtoisivat kokoontua, karkaavat sinne tänne kuin lammaslauma, jonka pään päällä korpit yössä vaakkuvat.

He seisoivat nyt kylki kyljessä keskimäisen puun lehtikatoksen alla ja kapteeni Guldt ja Henrikki Hollmann kyyköttivät, hapset harmaina, kasvot keltaisina ja ryppyisinä, auringon ja kuumeen kalvamina, pienen tulensa ääressä. He olivat työntäneet niskaan suuret, ränstyneet olkihattunsa ja otsalta paistoi keltainen, poltettu, pyöränmuotoinen arpi, jossa oli neljä puolapuuta.

»Kuinka kauvan me nyt olemmekaan olleet täällä?» sanoi Henrikki Hollmann pehmeällä, väsyneellä äänellä.

Kapteeni Guldt nauroi tylynä ja ivaten: »Ainako sinä kysyt yhtä ja samaa? Luuletko minun vastaukseni muuttuvan? Viisitoista vuotta Fernando Noronhalla ja kymmenen tässä majassa.»

Henrikki Hollmann tuijotti vaieten pieneen liekkiin. Sitte virkkoi hän kipeän kalvavassa tuskassa, pehmeällä, surullisella äänellä: »Minä tahtoisin vielä kerran nähdä Alsterin ja kirkontornit ennenkuin kuolen.»

»Sitä sinä aina hoet», sanoi Jan Guldt tylynä ja äreästi. »Mitä se hyödyttää? Tiedäthän sinä, ettet sinä voi lähteä kotiin keltainen läiskä otsassa! Vai haluttaisiko tuollaisena istua Hollmannin konttorissa tai kotona puutarhahuoneessa? Joko nyt pidät suusi?»

Henrikki Hollmann lysähti kokoon kuullessaan kovat sanat ja vaikeni hetkisen, antaen suurten, pelonalaisten silmiensä kääntyä toisen puoleen. Sitte virkkoi hän hiljaa ja epäröiden: »Minä olen joka vuonna, nyt jo kymmenen kertaa, lähettänyt kirjeen Alsterille. Kauppias kylässä sanoi minulle aina, milloin kirje oli lähetettävä ehtiäkseen perille oikeaan aikaan.»

Kapteeni Guldt otti tulesta kekäleen, ikäänkuin käyttääkseen sitä lyömiseen tai heittämiseen ja sanoi raivosta vavisten: »Koska sen sitte piti tulla perille?»

»Jouluksi», vastasi Henrikki Hollmann valittavasti ja kumartui syrjään.

Mutta kapteeni Guldtin terävä puupala sattui kun sattuikin kovasti hänen olkapäähänsä. »Enkö minä ole kieltänyt sinua antamasta tietoja meistä kotiin?» sanoi hän itkevälle. »Vai pitääkö Alsterilla ja Blankenesessä naurettaman meitä, meidän viittätoista vuottamme Fernando Noronha-vankeutta, kuivia, kuumeisia kasvojamme ja pyörää otsallamme? Vai pitääkö sanottaman: katsokaa, nuo möivät vielä viisikolmatta vuotta sitte ihmisiä! Katsokaa viimeisiä, jotka kauppasivat ihmisiä! Katsokaa, ne kulkevat vielä elävien joukossa! Katsokaa, ne aikovat vielä nähdä uuden vuosisadan! Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä luissasi, että osaisit vaieta ja odottaa kunnes tämä kirottu elämä on lopussa ja kirottu kuolema tulee?»

Lyöty lausui hiljaa vaikeroiden: »Minä olen aina kirjoittanut espanjaksi ja siitä on ollut melkein mahdoton saada selvää, eikä siinä ole ollut nimeä, kunhan vaan jotakin minulta, paperipala ja pari kirjainta olisi mennyt kotimaahan ja kotiin. Enhän minä enään milloinkaan näe niitä.» Ja hän nosti kätensä ja hänen kasvoissaan oli hurja tuska: »Sano minulle, kapteeni, minkätähden minun pitää kärsiä niin sanomattomasti? Kauheat vuodet hirvittävällä hiekkasaarella, missä minä opin sen julman espanjan kielen ja opin hirvittävät rukouskirjat ulkoa ja unohdin saksalaiset kirjat, jotka olivat onneni — niin etten enään osaa lukea niitä; ja minun tuli niin ikävä saksalaista maata ja saksalaisia kirjoja, että sairastuin! Ja nyt kymmenen vuotta tässä kurjassa majassa! Kun sinä veneinesi olet kalassa, istun minä katselemassa vesien taakse, kotiin päin. En enään saata kuvitella mimmoista siellä on; en tiedä muuta kuin että siellä on ihmeellisen kukoistavaa ja ihanaa.»

Hän iski kädet ohimoja vastaan, repi ohuita, jääharmaita hiuksiaan ja vaikeroi: »Katso, sinä otit vapaaehtoisesti käsiisi Anna Hollmannin johdon, sinä tahdoit yhdessä isäni ja veljeni kanssa rikastua ja tarkkasit kylmänä, viisaana katselijana ihmisteatteria, ja nauroit ryövätessäsi ja nylkiessäsi. Mutta minä — sinä sen tiedät ja Jumala tietää sen hänkin — minä olin kolmenkymmenen ikäisenä outo ihminen elämässä. Minä en tietänyt mitä minä tein ja mitä te teitte.»

Kapteeni oli taasen kopannut käteensä kekäleen, jonka äsken oli heittänyt tuleen, ja sanoi hurjasti säihkyvin silmin: »Mitä me Jumalan nimessä siitä, oliko sinun sydämesi herkkä ja olitko sinä viaton? Luuletko sinä hänen huolivan siitä. Sinä olet kun oletkin täällä siitä syystä, että muiden mukana jouduit kiinni. Ja minä iloitsen siitä, että sinä olet täällä, niin että minä saan ajaa raivoani edes yhteen kirottuun Hollmanniin, kun heitä ajattelen. Sinä! Sinä!» Ja hän iski häntä puulla.

Jan Guldt seuralaisineen kuuli ja näki puun alta kaikki ja ajatteli raivoissaan: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen raivonsa huusi vain sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämessään kaivoi ja kalvoi kiukkuinen suuttumus; mutta he seisoivat mykkinä ja liikkumattomina. 'Minun täytyy rientää katsomaan’, ajatteli hän ja hänen sydäntään kivisteli, 'ovatko asiat Hans Hollmannilla samalla kannalla.'

Ja he läksivät taasen matkaan.

Läpitunkeva tuuli puhalsi syrjästä heitä vastaan; mutta he halkaisivat sen helposti ja kulkivat suoraan kotia kohti, suuren, suuttuneen, voimakkaan tahtonsa kannattamina. Jan Guldt ikäänkuin piteli sitä vasemmassa kädessään, jonka hän jäykän käsivarren päästä oli villillä, kylmällä voimalla pusertanut nyrkiksi. Välistä he näkivät laivoja kulkevan, milloin purjelaivoja, milloin höyrylaivoja; kerran sattui suuri parkkilaiva juuri heidän tielleen. He liukuivat taklauksen ohi, toinen siellä, toinen täällä, kuten tuulenhenki, joka jakaantuu ja taasen yhtyy. Kun he näkivät edessään Englannin rannikon, epäilivät he hetkisen, kuten lippukangas värisee epävakaisella tuulella, nousisivatko he maihin ja kulkisivatko he suoraa tietä Englannin poikki, vai kiertäisivätkö he pohjoisen kautta, vesireittiä, joka heille merimiehinä oli liukkaampi kulkea ja tutumpi. Ranta aamusumussaan jäi heidän sivulleen. Ohitse. Friesiläisten saarten ja Helgolannin rannoille ajautui lumivalkea hyöky. Ohitse. Scharhörnin hopeanharmaa hiekka lenteli; mutta heidän jalkansa luistivat nopeammin. Kuten lokit, jotka aamulla sumujen hälvetessä lentävät matkoihinsa, — kuitenkin kokonaan ihmishahmossaan, haaksirikkoisina, hukkuneina, vaatteet vielä vettä valuen, takit napitettuina korkealle aamukylmää vastaan — liukuivat he ylös Elbeä, nousivat maihin ja kiitivät Hampurin yli ja pysähtyivät Alsterin tuolle puolelle. He kiitivät läpi hyvin hoidettujen puutarhojen ja sitte suoraan taloon, joka avautui kuin portti; ja joutuivat ystävälliseen huoneeseen, joka antoi takapuutarhaan päin.

Siellä näkyi Hans Hollmannin siro olento istumassa leveän tuolin nurkassa, ja kaunis, vanha, noin seitsemänkymmenen ikäinen rouva, joka hattu päässä ja viitta hartioilla istui häntä vastapäätä, puheli hänen kanssaan.

Hän virkkoi kyynelsilmin ja huulet vavahdellen: »Enhän minä ole teidän Hollmannien sukua, minähän vain olen naimisen kautta joutunut perheeseen; mutta minä kannan teidän nimeänne. Ja minä tulen hänen äitinsä luota, joka makaa maassa ja takoo sitä käsillään. Hän eli vaan kolmentoista vanhaksi. Kolmentoista vanhana piti hänen kuolla niin äkkiä ja niin surkealla tavalla.»

Hans Hollmann päästi sikaarinsa yksinään savuamaan ja sanoi vakavasti ja nuhdellen: »Pojan tähden pidätte sellaista melua!»

Rouvassa leimahti suuttumus ja hän sanoi: »Taidat olla hyvilläsi siitä että hän kuoli?»

Hans Hollmann silmäili sanomalehteään ja sanoi tyynesti: »Hän ei ollut minulle niin likeinen, että saattaisin sanoa olenko hyvilläni vai enkö. Ethän sinä voi kieltää, että ihmisiä on paljon ja monet kuolevat nuorena. Ja usein merelläkin.»

Vanha rouva pudisti harmaata päätään ja väänteli käsiään. Sitte hän koetti tyyntyä ja sanoi: »Jos meidän laivamme olisivat hyvät ja lujat ja jos yksi tai kaksi, tai vaikkapa kuusi olisi hukkunut, niin koko satama sanoisi: 'Se oli ikävää. Sääli ihmisiä, sääli laivaa ja isännistöä.' Mutta nyt, kun on kysymys meidän laivoistamme, sanoo koko satama, kaikki merimiehet, kaikki kapteenit, kaikki isännät: 'Tietysti Hollmannit! Täytyi niin käydä!'... Meitä kiroovat kovin monet ihmiset, kuolevat merimiehet, vanhemmat, äidit, lapset, ja kiroovat meitä vielä kuusikymmentä vuotta; sillä lapset saavat kärsiä pahojen tekojemme takia koko menetetyn elämänsä ajan.»

Hans Hollmann pyyhki tuhkan sikaaristaan ja sanoi hymyillen: »Tuo kaikki kuulostaa oikein hyvältä. Saa sen käsityksen, että me Hollmannit sentään olemme ovelaa väkeä.»

Rouva nyökytti katkerasti, vaieten päätään: »Meidän otsallamme on polttomerkki kuten Henrikki veljesi otsalla. Saako sisaresi tai velipuolesi yhä vielä jouluaattona noita kauheita kirjeitä epämääräisine espanjalaisine riveineen? Tietääkö sinun vanha isäsi siitä, onko hän nähnyt ne ja ovatko ne kammottaneet häntä?» Hän peitti kasvot käsiinsä ja purskahti kiihkeään itkuun ja sanoi kuumasti nyyhkien ja raivoisasti ähkiä tyrskien: »Minä soisin, että meitä vihdoinkin kohtaisi kova isku, joka meidät tuhoaisi ja riistäisi meiltä kunnian; merimiesammatti tai kunniallinen kauppias...»

Hans Hollmann naurahti, ravisti päätään, ja sanoi: »Siitä näkee, ettet todella ymmärrä mitään.» Ja sen sanottua kohosi hänen siro hahmonsa tuolista ja hän sanoi vakavasti: »Nyt minun täytyy lähteä liikkeeseen. Sinulla on kuusi tuntia aikaa — arvelen ettet vielä tänään palaa maalle, vaan olet vieraanani — niin voit miettiä, vieläkö varastossasi on pippuroituja ajatuksia.»

Vanha rouva oli noussut ja sanoi lyhyeen ja kovasti: »En tiedä olleeni vieraanasi sitte sen retken viisikolmatta vuotta takaperin, jolloin nuori seuralaiseni hyppäsi mereen, edellisenä päivänä valitettuaan, että sinä ahdistit häntä tarjouksillasi...» Rouva katsoi häneen ja läksi ulos.

Jan Guldt viipyi seuralaisineen vielä hetken, nähdäkseen miltä Hans Hollmann näyttäisi yksinään. Mutta hän ei huomannut muuta kuin että Hans Hollmann hiljaa ja aivan rauhallisena itsekseen lausui: »Hyvä on, että pursimies nyt makaa Biscayan pohjalla... senkin vanha juoppo...» ja näpäytti sormiaan.

Silloin ajatteli Jan Guldt vihasta raivoten: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on? Ja miksei hän kuule?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen vihansa huusi vaan sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämiään söi ja kalvoi kiukkuisin suuttumus; mutta ulkonaisesti olivat he ääneti ja liikkumattomina. 'Nyt on aika lähteä ja kiire onkin', ajatteli hän katkeran, sisällisen vihansa vallassa. 'Minun pitää sanoa hänelle ajatukseni suoraan vasten silmiä.'

Ja niin he kääntyivät ja kiitivät talosta, jonka ovet ja seinät aukenivat... ja lensivät entistäänkin raivostuneemman tahdon ja vihan kannattamina, kasvot kylminä ja pää ylpeästi kenossa, kuin nuolet, viistoon ylöspäin, kauvas, kauvas, kunnes he joutuivat siniseen yöhön, jota ulottui äärettömiin, ja kiitivät sen läpi kauvas, kauvas, kunnes he vihdoin joutuivat korkeiden muurien eteen, jotka tummasta harmaasta paistoivat ikäänkuin vaaleampana teräksenä.

Jan Guldt koputti siihen kohtaan, missä hän näki oven. Hän koputti niin rajusti, lyhyesti ja kovasti, että hänen käteensä koski. Mutta kuului vaan siltä kuin kärpänen hiljaisessa huoneessa olisi ponnahdellut kattoa vastaan. Eikä tapahtunut mitään.

Silloin avasi pursimies suunsa ja sanoi: »Nyt sinä näet: mitä hyötyä nyt on puhtaasta elämästäsi ja siitä, että uskot kauneuden ja oikeuden voittavan? Sinä näet, että kaikki on pirun omaa ja jää pirun omaksi. Olisin minä, onneton ihminen, vaan jäänyt hyttiini, missä minä olin, kun sinä minut löysit. Minä tahdon takaisin Anna Hollmannille, minä tahdon, vaikka märkä olenkin, panna maata hyttiin, kunnes taivas ja maa menevät pirstaleiksi.»

Silloin laski pieni Hans Hollmann pehmeästi kätensä pursimiehen käsivarrelle ja sanoi: »Älä mene sinne! Siellä ympäröi sinua alituisesti kaikki se paha, mikä jo niin kauvan on sinua kiusannut. Lähde minun kanssani: minä tiedän Syltissä vanhan, vahvan kirkon. Siellä istuu joka yö paljon kuolleita -— heidän joukossaan on myöskin merimiehiä -— ja he iloitsevat siitä että ovat lujien muurien suojassa ja katselevat alttariin päin ja uskovat olevansa Jumalan lujassa, hyvässä turvassa.» Niin lausui poika lempeällä äänellä ja ojensi hentoisen kätensä Jan Guldtinkin puoleen ja pyysi hiljaa: »Tule sinäkin mukaan.»

Mutta Jan Guldt tempaisi irti käsivartensa, nauroi ylenkatseellisesti ja huusi suurella äänellä rautaista muuria vastaan, purkaen suustaan niitä asioita, jotka olivat repineet rikki hänen sielunsa.

Silloin luopuivat molemmat toverit hänestä, lähteäkseen menemään Syltiin.

Mutta hän huusi suurella äänellä: »Henrikki Hollmann! Kapteeni Guldt! Siirtolaiset! Heidän lapsensa! Neekerit! Tyttö! Kuolleet toverit! Isäni! Äitini! Minä, perämies Guldt... Etkä sinä sano mitään?! Ja sinä annat kaiken mennä menojaan ja palata tuhannen vuoden perästä?» Ja hän iski nyrkkinsä oveen. Mutta isku soi vähäisenä ja vaivaisena.

Silloin raivosi hän vihan vimmassa. Häneltä meni mieli ja järki. Hän paiskautui synkästi kiroten koko ruumiineen ovea vastaan.

Tämä rynnistys kuoletti äkkiä hänen henkensä, äkkiä, yhdellä iskulla.

Hän tosin vielä tiesi missä hän oli; ja hänessä eli vielä sumea tunne siitä, että hän halveksii Jumalaa, jonka ovella hän seisoo, ja hän sylkäisi merkiksi siitä oveen. Mutta hurja, riehuva suuttumus oli poissa. Hänen sielunsa oli täynnä kumeaa, ylenkatseellista välinpitämättömyyttä.

Täydelleen välinpitämättömänä mietti hän siinä, mihin hän nyt ryhtyisi. Ja hetken ajateltua tuntui hänestä parhaalta — koska kerran tämän maailman meno oli niin harmaata ja mieletöntä — että hän eteenpäinkin palvelee merimiehenä, mutta pienellä, yksinäisellä laivalla, kunnes hänen elämänsä lanka on kehrätty loppuun. Ja hän kääntyi ja läksi taasen liikkeelle ja pääsi kalseassa mielentilassaan meren rannalle.

Nähdessään meren mietti hän taasen, mihin päin hän kääntyisi ja arveli olevan parasta lähteä Lontooseen. Ja hän otti siellä hyyryn suureen lastilaivaan, sellaiseen, jommoisia on niin monta kyntämässä kaikkia meriä. Ne kiertävät kodittomina ja ilottomina maanpalloa, kuten vaivaiset koppakuoriaiset kovan, happaman omenan ympärillä. Se tuntui hänestä olevan yksinäisintä, yksitoikkoisinta ja yhdentekevintä elämää. Niin, sillä tavalla hän päätti tehdä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kalastajat, jotka myrskyn tauottua laskettivat kotejansa kohti saksalaisen laivaston perässä, näkivät hänet, sadetakkinsa ja särkyneen navigatsionihytin kannattamana ajelehtimassa korkeilla mainingeilla. Suu oli lujasti koossa, vaahdon kastelemat sieramet luonnottoman levällään. Kenoon kallistetuissa kasvoissa asui hurja, julma tahdon piirre; vasen käsi oli puserrettu niin lujaan nyrkkiin, että jos olisi irroittanut sormet, niin kämmenen pohjalla olisi ollut neljä syvää haavaa. Koska hänen kuolleissa kasvoissaan oli niin paljon voimaa ja koska hän oli niin nuori ja juuri sattui heidän tielleen, ottivat he hänet kalastuslaivaansa ja laskivat hänet luukun viereen tuulensuojaan ja päivänpaisteeseen, joka vähitellen puhkesi esiin pilvistä. Ja peittivät hänet vanhoilla meritakeillaan, jotka he olivat riisuneet tuulenpuuskien lakattua.

Yksinäisen kylänsä tienoilla eteläpuolella Uschantia kantoivat he hänet maihin, eivät laskeneet häntä rannalle, vaan kantoivat heti likeisimpään mökkiin, jossa muuan keski-ikäinen kalastajanleski keskenkasvuisine poikineen asui. Siellä laskivat he hänet pienelle, kellahtavalle savipermannolle, joka etempänä laajeni jonkun verran, muodostuen keittiöksi, ja sanoivat, hyväntahtoisesti leikkiä laskien, leskelle: »Kun hän nyt siitä herää eloon, Jeanette, niin sinä saat hänet. Mutta sinun täytyy kutsua meidät häihin; sillä me olemme tuoneet hänet sinulle.» Sitte läksi kukin kotiin vaimonsa luo.

Leski koetteli parhaan ymmärryksensä mukaan valtimoa ja hengitystä, arveli hänen paremmin olevan näännyksissä ja kangistuneena kuin hengettömänä, peitti hänet kaikella mitä ikinä omisti peitettä ja otti liedestä seitsemän suurta, vielä aamukahvin jälestä lämmintä kiveä, jotka asetti pitkin hänen kylkiään, niin että siitä jo tuli valmis, kivillä reunustettu hauta. Sitte hän poikineen läksi työhön peltotilkulleen, ottamaan viimeisiä perunoita ja ajatteli: »Tänä iltana hän on kuollut.» Ja rukoili hänen pimeydessä vaeltavan sielunsa puolesta.

Kun aurinko oli päässyt korkealle, siinä päivällisen tienoilla, ja lempeästi valaisi pientä, keltaista huonetta, ylenantoi haaksirikkoutunut jonkun verran vettä ja tuli siitä vähän virkeämmäksi. Jonkun aikaa hän makasi tylsänä ja tympeänä, kuten ihminen mahtaa tehdä pudottuaan hirveästä korkeudesta, sekä jatkoi sitte entistä ajatustaan: olisi itse asiassa parasta ottaa hyyry lastilaivaan. Ja hän makasi yhä tylsänä ja tympeänä, silmät puoleksi ummessa.

Noustessaan tuli aurinko ovenrakoon ja asettui kirkkaan kultaisena sauvana pitkin hänen pituuttaan ja likeni häntä hiljalleen ja kaikessa jäykkyydessään. Kun se oli päässyt niin pitkälle, että se oli jakanut tummat kivet tummiin ja vaaleihin, tuli pieni, nelivuotias tyttö ja näki hänet ja aurinkoisen sauvan hänen vieressään. Lapsen teki kai mieli tietää mitä sitte tapahtuisi, koska makaava mies räpytteli silmiään, ja se asettui kynnykselle ja katseli häneen kotvan aikaa vilkkumatta. Pienessä päässä oli se käsitys, että ovi leikkasi auringonpaistetta ja tyttö koetti avata ovea. Mutta kun ei hän saanut sitä auki, kävi koko juttu hänelle yksitoikkoiseksi ja hän läksi tiehensä. Sitte asettui pääskynen samalle kynnykselle, odotti hetkisen, nyökytteli ja viipotteli teräksensinertävänä auringonpaisteessa ja läksi sitte sekin tiehensä.

Haaksirikkoutunut ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä jo olivat puoleksi auki. Hänen aivonsa olivat tympeässä työssä. Häntä kiusasi erään vanhan miehen julmuus, miehen, joka löi toista vanhusta palavalla kekäleellä. Ja häntä kiusasi erään hintelän, liikkuvan ihmisen pirullisuus, miehen, joka hieroi kauppoja vanhan rouvan kanssa, ja häntä kiusasi se, ettei Jumala sanonut eikä tehnyt siihen mitään, että hän asui rautaisen muurin takana ja että hänellä oli rautaiset korvat, niin suuret kuin ovi. Mihin kannatti ryhtyä, kun maailma ja Jumala olivat sellaisessa tilassa? Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Istuutuako Syltin kirkkoon, kuten nuo molemmat toiset? Keitä nuo molemmat toiset olivat? Mistä olivat vanha, harmaa, pienikasvoinen merimies ja hento poika tulleet hänen elämäänsä? Hän tiesi, että he olivat olleet hänen onnettomuustoverejaan. Muuta ei hän tietänyt. Kaikki oli harmaata, sekavaa ja kylmää. Ainoa mikä pysyi, oli, että hän tänä vuonna ottaa hyyryn lastilaivaan, minne kodittomat aina jäävät ja missä muut aina vaihtuvat. Eihän hän ollut oppinut mitään muuta kuin merimiehenammatin. Siis eteenpäin Lontoota kohti. Minkätähden hän oli keskeyttänyt matkansa? Minkätähden hän makasi täällä pitkällään, ikäänkuin nakattuna, kivien keskellä?

Hän heitti peitteet yltään jotta kivet vierivät syrjään, nousi hoiperrellen ja astui muutamia askelia ovea kohti, pää täydellisen tyhjänä. Häntä kummastutti, että matka nyt äkkiä oli ruvennut edistymään hitaammin kuin ennen, otti taasen muutamia askelia ja seisahtui oviaukolle, silmät vielä puoleksi kiinni, hampaat kiristyksessä, kirous sinertävillä huulilla. Hänen kuivaksi käyneessä, punertavassa hiuspörrössään leikitteli ja ilakoi aurinko.

Samassa palasi leski molempine poikineen pellolta, kiertäen asumuksen kulman. Lapiot ja säkit putosivat heidän käsistään ja he huudahtelivat kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Hän katseli heihin tyynenä, heidän äkillinen liikutuksensa hämäsi häntä jonkun verran, mutta heidän vieraita kasvojaan ja outoja pukujaan ei hän hämmästynyt vähääkään; olihan hän kulkemassa vieraiden maiden läpi; se häntä kuitenkin kummastutti, ettei hän tietänyt, mihin suuntaan hänen nyt oli meneminen. »Lontooseen», sanoi hän, osoittaen kädellään, ettei hän tietänyt tätä suuntaa.

Vaimo rauhoittui vihdoin senverran, että saattoi ruveta viittoilemaan hänelle. Ensin täytyi syödä ja juoda, ja hän toimitti hänet istumaan kivipenkille lieden luo. Sitte hän rupesi hääräämään, komensi lapsetkin hyppäämään ja juoksemaan ja kohensi puuhangolla tulta ja ihmetteli kesken hommaansa, kuten vaimoväen tapa on, kaikkinaisella käsien yhteenleipomisella tapausta. Hän pani hänen eteensä kuumaa kahvia ja antoi hänelle koreaa, ruskeaa leipää, ja hän söi ja joi äärettömästi ja hengitti voimakkaammin ja elämä alkoi palata häneen. Mutta hänen sielunsa askarteli yhä raskaasti kovissa kokemuksissaan. Hän oli tekemisissä kahden vanhuksen kanssa jonkun majan edessä ja erään pienen miehen kanssa puutarhahuoneessa ja rautaisten muurien kanssa, jotka kohosivat kaukana,- tummanharmaassa pimeydessä. Vaimo kysyi hänen nimeään, osoittaen itseään ja lapsiaan ja samalla mainiten heidän nimiään; mutta hän ei tietänyt sitä. Hän kysyi häneltä laivan nimeä, osoittaen poikiensa pientä, puusta tehtyä laivaa, joka riippui katossa; mutta hän ei tietänyt sitäkään. Hänen sielussaan eli vaan suurena ja laajana se, mitä hän molempien toveri-raukkojensa kanssa oli kokenut ilmapurjehdusmatkalla, ja tästä elämyksestä kasvoi yhä uudelleen ja uudelleen esiin tyhjä, tympeä, alakuloinen tahto: eteenpäin, eteenpäin! Lontooseen! Ja hän kysyi uudelleen, merimiesten tapaan käyttäen vieraalla maalla englanninkieltä, tietä likimpään satamaan ja Lontooseen.