Part 5
Hongankolistaja kääntyi katsomaan häneen ja tunsi sekavin vaistoin, että hän oli muuttunut, että hänen olentoonsa oli tullut uusi, tuore sulo, ja sanoi hiljaa ja ärtyneenä: »Minä saatan kestää, jos sinä pysyt alallasi. Jos sinä liikut... niin sitä en kestä.»
Tyttö ajatteli: »Mitä minä tuosta suuresta miehenkänttyrästä?» Pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas.
Silloin sanoi mies toisen kerran vakavammin: »Sinä olet tänään toisellainen kuin muuten, Eva Gött. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta sinä pysyt nyt alallasi. Muuten tapahtuu jotakin, jota et koskaan ole kokenut.»
Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas.
Silloin sanoi mies kolmannen kerran, kuten sanoo rehellinen ihminen, ollen suuressa hädässä, hiljaa ja vakavasti: »Eva Gött, minä en kestä sitä; minä olen kuolevainen ihminen. Pysy alallasi, muuten tapahtuu jotakin kauheaa.»
Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» ja pysyi hetken alallaan. Liikkui sitte taas.
Silloin taivutti mies käsivarttaan, jolla tyttö makasi, veti hänen päänsä luokseen ja suuteli häntä niin että hän oli tukahtumaisillaan.
Hämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden hän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi kerran eläissään.
Jan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt tytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa. Siellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein ja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja syöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen.
Hän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät olivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät. Täydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän pitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi sillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle, istui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki elämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä.
Muutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni rintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti raivoisalla voimalla mielenmalttia.
Ja siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen, syöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä raivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle — se oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä ja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten yleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen yksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni oikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai eivätkö.
Tuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien kukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen käsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen jäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi, jäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa kamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon asunnolle.
Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat tehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella paikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli sekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää lyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa.
Jan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että hän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen terävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin.
»Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen.
Pursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja katseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät ja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla äänellä: »Sanoppas... eikö sinua haluttaisi... tehdä matkaa Anna Hollmannilla... juuri Anna Hollmannilla?»
Jan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä tekisin?»
Pursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin, pusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät valkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet mukaan!»
Nuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina lähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.»
Pursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät pullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran purjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja... kuuleppas... Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin, pää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?»
Silloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin... niin! Se tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä hänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista!
Hän sanoi lyhyesti ja ylpeästi, miltei riemuiten: »Minä lähden matkaan!»
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden parinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna Hollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä. Miehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina; enimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria miehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää ja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät heti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet oikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä kiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan Hollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko satama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki me kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!» Pieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen ympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte tullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään huonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen, joka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat rappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat, lippunsa ja menivät kuolemaa kohti.
Koska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli hän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi, kantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta sisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan perämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen olevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan puhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö niin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki senkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti. Ja hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä lankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet!
Baumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan päin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja, ehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas», sanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti laivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi sitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas lastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai sattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet onnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos herra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»...
Jan Guldt pysähtyi katsomaan laivaa, joka syvällä vedessä, hitaasti ja raskaasti kulki alas virtaa. Samea vesi ja sade panivat sen makaamaan vieläkin syvemmällä; se näytti jo tekevän hidasta uppoamista. Jokin kaamea aavistus iski äkkiä kyntensä Jan Guldtin sydämeen, tuijottaen häneen kysyvin, kauhistunein silmin: entä jos hän Hollmannien asemasta joutuukin tekemisiin Jumalan kanssa; entä jos tässä onkin hänen edessään hirvittävä Jumalan ansa... ja hiukset nousivat pystyyn hänen päässään. Mutta hän karkoitti paikalla tunteen luotaan. Olivatko hänen asiansa hyvin ja hänen aivoituksensa puhtaat? Eikö hän kulkenut oikeita teitä? Miten ne saattaisivat päättyä huonosti? Sitäpä olisi hauska nähdä!
Baumwallissa astui hän purteen ja läksi satamaan, missä laiva makasi paaluihin kiinnitettynä. Useampien proomujen poikki kapusi hän köysitikapuita myöten kannelle.
Laivalla vallitsi meluisa, sekasotkuinen toiminta, kuten aina lähdön edellä. Molempien luukkujen vieressä vilisivät ja kiljuivat vinssit, tömisten ja kiljuen upposivat säiliöt täynnä rommia ja arrakkia alas ruumaan. Hän kompuroi hiili- ja tuhkaläjien yli käytävään ja kysyi töykeäkasvoiselta kokilta, joka, yllään likainen esiliina, paraikaa tinki laivakauppiaan kanssa, hyttiään. Hän sai sen kylmän ja välinpitämättömän vastauksen, että hän tällä matkalla tulisi asumaan yhdessä pursimiehen kanssa, ja löysikin hytin, joka kömpelöine huonekaluineen, vanhoine vuodelavitsoineen ja likaisine seinineen teki viheliäisen vaikutuksen ja vielä lisäksi hajusi umpinaiselta. Pientä, sokeaa venttiiliä, josta tunki himmeän hämärä valo, ei saattanut avata. Sen rytyyttämisestä tosin ei muutenkaan olisi ollut paljon taikaa, sen olisi merellä kuitenkin pitänyt pysyä suljettuna, koska laiva makasi niin syvällä, että tyvenkin meri olisi nostanut sisään pärskettään. Kammo valtasi taasen hänen mielensä ja äskeiset kauhistuneet silmät olivat taasen iskemäisillään häneen. Mutta hän torjui ne luotaan ylpeän rohkeana: »Tahdonko minä hyvää vaiko pahaa?» ja hän järjesti asiansa niin hyvin kuin taisi. Sitte hän läksi ulos ja rupesi johtamaan toisella luukulla työskenteleviä miehiä. Ja tunti kului toisensa perästä.
Illansuussa tuli laivaan asianomainen virkamies tarkastamaan sitä ennen lähtöä. Koskei ensimäinen perämies ollut saapuvilla ja toinen oli työssä, täytyi hänen kolmantena kulkea hänen mukanaan. Yhdestä pelastusveneestä puuttui kirves ja vettä. Navigatsioonihytistä puuttui useita hätämerkkejä. Kirstusta, jossa korkkivyöt olivat, nousi mädäntyneen liinavaatteen haju. Virkamies, joka jutteli kaikellaista, jottei näkisi vieläkin enempää, laski astellessaan kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja sanoi ystävällisesti: »Pidättehän te huolta siitä, että kaikki nämä tavarat asetuksen mukaisesti joutuvat paikoilleen?»
Jan Guldt oikaisi itseään, kävi punaiseksi, häveten ehdotusta, ja sanoi: »Miltä te luulette kapteenin näyttävän, jos minä sanon hänelle tämän?»
Virkamies katsahteli häneen syrjästä, ja sanoi välinpitämättömämmin ja paljon kylmemmin: »No niin... kyllä minä sanon sen hänelle.»
Sitte he menivät konehuoneeseen, missä toinen koneenkäyttäjä, ensi kerran mukana hänkin, jo oli täydessä työssä. Hänen sisäänpainunut rintansa teki kiivaasti työtä ja hiki valui pitkin hänen nokisia kasvojaan. Virkamies kysyi yhtä toista ja meni hitaasti, ikäänkuin ympärilleen katsoen, tiehensä. Kun he kulkivat kattiloiden välistä käytävää, olivat lattialevyt jonkun matkaa peitetyt tuoreilla sahajauhoilla. Virkamies meni jonkun verran syrjään, jottei hän astuisi sahajauhoille eikä kiinnittänyt lattiaan huomiota, kulki vaan eteenpäin. Koneenkäyttäjä hänen takanaan katsahti Jan Guldtiin, potkaisi pois sahajauhoja ja osoitti kirkasta vettä pohjassa. »Vuotoa», sanoi hän hiljaa, »joka nurkassa!» ja loi Jan Guldtiin surkean katseen.
»Nyt minä tulen toimeen yksin», sanoi virkamies. »Kiitoksia paljon», nosti lakkiaan ja palasi kannelle.
»Kattila vuotaa», sanoi koneenkäyttäjä taasen, istuutui penkille ja katseli avuttomana ympärilleen: »Kaikki laakerit ovat lopen kuluneet ja yleensä...»
Miehen epätoivoisa ääni ärsytti Jan Guldtia ja hän sanoi ankarasti: »Mitä tuo 'yleensä' on tietävinään?»
Koneenkäyttäjä huiskutteli laihassa, ruskeassa kädessään trasselia ja tavoitteli sanoja. Mutta vihdoin kävi mielenliikutus ylivoimaiseksi. Hän laski pään molempiin käsiinsä, itki ja sanoi: »Minulla on lapset kotona ja minun täytyy hankkia leipää, muuten ei minua kymmenelläkään hevosella olisi saatu kiskotuksi Hollmannille. Minä olen sellainen ihminen, etten minä kärsi epäjärjestystä ja likaa. Minä tiedän, että minä tämän koneen ääressä raadan itseni kuoliaaksi. Jos ruoka olisi hyvää, niin ehkä sitä jotenkuten kestäisi, mutta kyllä minä jo tänään päivällisestä huomasin, miten sen asian laita on. Ruokakomento on kapteenin ja kokin hallussa ja he nylkevät meitä minkä voivat ja jakavat saaliin. Minä tiedän, etten enään näe lapsiani. Minun tulee käymään kuten niiden monien, jotka Hollmannit ovat saattaneet kuolemaan.»
Hetkisen viipyi Jan Guldt synkkänä itkevän luona. Hänen teki mieli sanoa jotakin, mutta hän ei saanut suunvuoroa, koska mies lakkaamatta valitti. Hän kääntyi ja läksi alakuloisin kasvoin ruokahuoneeseen illalliselle.
Kun hän astui sisään, istui pursimies jo pöydässä. Hän nosti laihaa, harmaata päätään ja virkkoi, ylenmäärin terävät silmät hurjasti kiiltäen: »Siinähän sinä olet!» Kokki toi ruuat ja he rupesivat syömään.
Hetken kuluttua naurahti pursimies räikeästi ja virkkoi: »Sanoppas minkätähden sinä läksit Anna Hollmannille?» ja jatkoi kylmän pilkallisesti, kun Jan Guldt sulkeutuneena katsoi häneen: »Kummaa kuinka ihminen tekee sitä tai tätä ja kuinka hänen täytyy se tehdä, eikä hän tiedä miksi!»
Jan Guldt virkkoi hämmästyneenä, kipunoivin silmin: »Kuka tässä puhuu 'täytymisestä'? Minä teen mitä minä tahdon enkä mitä minun täytyy! Olen aivan vapaaehtoisesti tullut tänne ja teen vaan tämän yhden matkan. Siksi että minä tahdon!»
Pursimies katsoi häneen ikäänkuin olisi kuullut narrin puhuvan, mutta ei sanonut mitään.
»Ajattelisit itseäsi», sanoi Jan Guldt pilkallisesti. »Mitenkä sinä neljäkymmentä vuotta olet saattanut kulkea tällä saastaisella rujalla ja syödä tätä iljettävää ruokaa?»
Pursimies vaikeni ja he katselivat toisiaan suoraan suuhun, ikäänkuin olisivat tuijottaneet salalukkoon ja odottaneet, että se lentäisi auki. Sitte veti pursimies syvältä henkeään ja virkkoi rauhallisemmin, kuten ihminen, joka pitkän vaivan perästä näkee aivan edessään kärsimystensä lopun, vaikkakin katkerana. »No niin, kunhan tästä päästään paluumatkalle ja Madeiraan, niin on kaikki hyvin! Sitte kuljettaa Anna Hollmann taasen kolmea hyvää toveria, aivan kuten neljäkymmentä vuotta sitte: Hans Hollmannia ja minua ja Jan Guldtia. Tosin ei vanhaa Jan Guldtia, vaan hänen pojanpoikaansa. Mutta ykskaikki. Sitte on taas kaikki kuten olla pitää.»
Jan Guldt katsoi synkkänä ja tutkivasti teräviin, harmaisiin silmiin, jotka paloivat katkeran, villin tyydytyksen tulessa. »Minkä sitte pitää olla kuten olla pitää? Mitä?... Sanokaa toki!» huusi hän raivoissaan. »Mitä te tuijotatte minuun ikäänkuin olisin narri?»
Pursimies naurahti käheästi: »Kyllä sinä sen kuulet!» sanoi hän. »Odota nyt vaan Madeiraan asti! Odota vaan! Kunhan me kolme taas olemme yhdessä Anna Hollmannilla!»
»Mies», sanoi Jan Guldt hurjan halveksivasti. »Mitä se minua liikuttaa mitä sinä ja Hollmann olette tehneet yhdessä. Isoisäni ei missään tapauksessa ole ottanut osaa konnantöihin. Hän oli oikeamielinen ihminen.»
Pursimiestä olisi haluttanut nauraa ja puhua; mutta hän iski nyrkin suutaan vastaan ja sai käheästi ja vaivaloisesti suustaan: »Kyllä minä osaan vaieta! Kyllä minä osaan vaieta. Kaikki aikoinaan!» ja läksi ulos.
Hetken perästä meni Jan Guldtkin ulos ja palasi työlleen luukulla. Oli tullut pimeä.
Vinssit vikisivät taasen; lastaajat alhaalla veneessä ja ruumassa puhelivat keskenään. Laivankannella palava lyhty valaisi yöllistä työtä ja tuhuttavaa sadetta. Niin kului yö.
Aamupuoleen läksi Anna Hollmann ylenmäärin lastattuna viimeiselle retkelleen alas Elbeä, joka lepäsi sumussa ja sateessa.
KAHDEKSAS LUKU.
Elämä kului kuten tuhansilla muilla laivoilla; sillä eroituksella vaan, että Anna Hollmannilta, kuten niin monelta muultakin laivalta kaikilla merillä, kokonaan puuttui rauha, ilo ja hyvä nauru.
Kapteeni, suuri, jäykkä, tumma mies ei komentosillalla lausunut ainoatakaan tarpeetonta tai edes ystävällistä sanaa; lyhyellä, kylmällä äänellä antoi hän määräyksensä. Hän oli pienessä kopissaan, jota hän vaati pidettävän puhtaana, itsekseen; hän söi hyvin ja joi hyvin ja joi paljon. Hänen otsansa näytti pakenemistaan pakenevan taaksepäin, hänen tuuheat viiksenpäänsä törröttivät yhä tuuheampina ja jäykempinä ilmaan. Hänen rumat silmänsä, jotka olivat jonkun verran pullollaan, uivat niiden yläpuolella kuin rasvassa.
Kokin pitkä, holtiton hahmo oleili likaisessa kyökissä. Hän keitti parhaimman taitonsa mukaan kapteenille ja söi itsekin samaa ruokaa. Muulle miehistölle hän mykkänä, kuollein kasvoin, kantoi suttuista ruokaa, jota hän välinpitämättömästi töhersi kokoon. Kukaan ihminen ei puhunut hänen kanssaan; hän asusti yksinään elottomien kasvojensa takana, joiden taakse hän linnoitti itsensä. Hän kulki alituisesti salaisessa pelossa laivan takia ja kyseli joskus viattoman näköisenä yhtä toista, milloin kylkien, milloin pohjan, milloin koneen tilaa ja päätti aina, nähdessään pilven nousevan taivaanrannalle, kun sumussa piti kulkea Kanaalista, kun Casamancessa sattui kuumetapaus, kokonaan lakata purjehtimasta; mutta hänen rahanhimonsa ajoi hänet taasen mukaan.
Ensimäinen perämies, pelkuri, raukkamainen olento, jota isännistö jo vuosikausia oli pitänyt siinä uskossa, että hänestä pian tehdään kapteeni — se ei suinkaan aikonut tätä täyttää ja mies läksi kyllä muutenkin mukaan — kulki nöyränä kapteenin perässä. Toinen perämies, joka asui ensimäisen kanssa samassa hytissä, oli hidas, yksivakainen ihminen, joka ei puhunut paljoa. Silloin tällöin vain hän huomautti, että hänen morsiamensa, jonka kuva oli hänen kädessään niin pian kuin hän astui hyttiin, oli paras ihminen maan päällä. Hän piteli kuvaa leveässä, rehellisessä kädessään, milloin likellä, milloin etäällä, milloin syvällä kämmenessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsella tyttöä joka kulmalta; ja jos joku sattui kulkemaan ohitse, kuuli hän hänen kuiskuttelevan tämäntapaista hyväilyä: »Sinä suloinen tyttö! Sinä kullanmurunen!»
Ensimäinen koneenkäyttäjä oli juoppo ja jo aivan hölmistynyt. Tosin hän humalaisenakin täydelleen osasi pitää huolta koneesta, jota hän jo kaksikymmentä vuotta oli hoitanut, tosin hän ihmeteltävällä taidolla puolisokeanakin, vapisevilla käsillään kävi kiinni venttiileihin, kurkiin ja sylinterimäntiin; mutta kone oli hänen aikanaan mennyt täydelleen pilalle. Hän säläsi kuitenkin kaikin keinoin ja kaikella sillä oveluudella, mihin hänen tylsä sielunsa vielä pystyi, tätä asiantilaa, ja saita isännistö soi sen tapahtua. Sunnuntaiaamuin, kun hän oli muuttanut likaiset, rasvankankeat vaatteensa, seisoi hän, vielä raittiina, puhtaassa harmaassa paidassa jonkun aikaa reelingillä ja koetti jutella ohiastuvien, vaikkapa laivapojan kanssa. Koettaen tiukasti kiinnittää häälyvät silmänsä asianomaiseen, rupesi hän tavallisesti puhumaan siitä, että juomiseen hän ryhtyi vasta sitte, kun joutui tälle laivalle, joka varmasti mahtoi olla jotenkuten noiduttu ja kirottu; kone vaan oli järjestyksessä; paras oli tuon, jonka kanssa hän puhui, lähteä tältä laivalta eikä ikinä enään pistää jalkaansa sen kannelle. Saatuaan painavasti ja perinpohjaisesti sanotuksi tämän, meni hän alas koneeseen ja otti aika kulauksen pullosta, joka oli pulpetin alla varastohuoneessa.
Toinen koneenkäyttäjä vietti vapaahetkensä reelingillä ja hengitti, posket hehkuvina, silmät palossa, ilmaa minkä kapea rinta jaksoi. Hengitysharjoitusten välissä kertoi hän Jan Guldtille mitä kaikkea koneessa oli rikki ja miten kehno se oli, sekä ettei tarvittaisi kuin kunnon myrsky, niin kuuluisi ryskäys ja se menisi rikki tai kattila räjähtäisi. Ja jollei näinkään kävisi, niin jaksaisiko Jan Guldt tehdä työtä sellaisessa koneessa? Ja hän katsoi Jan Guldtiin kuumeisine, luonnottoman terävine silmineen. Hän kävi päivä päivältä raskasmielisemmäksi ja laihemmaksi ja laski yhä aikaisemmin käsistään veitsen ja haarukan, koska syöminen tympäisi häntä. Surkean ulkomuotonsa ja alituisen valituksensa takia oli hän Jan Guldtin silmissä puoleksi säälittävä, puoleksi iljettävä.
Pursimies kuljetteli aina matkassaan kaikkinaisia tarvekaluja, ikivanhaa, ruostunutta kamaa, kuten vasaroita, pihtejä ja tankoja, ja seurusteli työtä tehdessään muristen ja maristen työkalujen kanssa, milloin rohkaisten, milloin kiittäen, milloin haukkuen niitä. Jos hän sattumalta kulki pitkin reelinkiä, saattoi hän jäädä seisomaan ja tuijotti silloin pullistunein silmin veteen, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuolleiden ajelehtivan siellä. Niin sanoivat ihmiset. Samaten seisoi hän joskus luukkujen luona, ikäänkuin ne olisivat olleet auki ja hän olisi kuunnellut mitä sisällä tapahtui. Ihmiset olivat pikaisuudessaan päätelleet hänen olevan sekapäisen; ainoastaan hänen hiljainen menonsa ja harmaat hiuksensa estivät heitä pitämästä häntä pilkkanaan. Jan Guldtin, hyttitoverinsa kanssa ei hän tuon ensimäisen keskustelun perästä puhunut sanaakaan. Joskus, kun Jan Guldt sattui olemaan likellä, mutisi hän vaan sanat, jotka silloin oli lausunut ja jotka nähtävästi alituisesti askartelivat hänen mielessään, ja nauroi joukkoon villin ivallista pilkkanaurua: »Hans Hollmann! Ja minä! Ja vanha kapteeni Guldt! Kunnianarvoisia väkeä!»
Niin elivät he kaikki keskenään vieraina ja vihamielisinä. Vain pakolla naurettiin välistä. Miehet haukkuivat kapteenia mitä rumimmilla nimityksillä ja kiusottelivat kokkia, kun vaan taisivat. He laihtuivat ja heidän kasvojensa päivettyneisyyden alta tuli näkyviin verettömyyden harmaa kalpeus; loisto katosi heidän silmistään ja liikkeet kävivät laimeiksi ja tahdottomiksi. Mutta he eivät huomanneet sitä ja lohduttelivat itseään puhumalla laivoista, joilla ennen olivat kulkeneet ja joilla oli ollut hyvä; ja puhumalla kotiintulosta.
Vihdoin he pitkän, surkean hitaan matkan perästä, kuumalla, tuulettomalla säällä laskivat Casamancen hehkuvaan suistamoon. Ja sitte seurasi työtä ilman lepohetkeä.
Jan Guldt, yllään paita ja housut, päässä vanha korkkikypärä, komensi neekerejä, jotka seisoivat alhaalla ruumassa maapähkinäsäkeillä ja huusivat ja kiljuivat. Tuntikausia seisoi hän painostavassa, hikevässä helteessä vikisevän vinssin ääressä, liikkumatta paikalta. Kun työ oli saatu valmiiksi täällä, siirryttiin toiselle tehtaalle.
Aurinko oli polttavan kuuma; illoin nousi kosteita, pahoja höyryjä, jotka pitkin yötä matoivat kannelle ja peittivät laudat harmahtavalla kiillolla. Vaivoin pääsi laiva kulkemaan liejun läpi. Sitte tuli taasen tehdas ja vinssi kiljui taasen ja neekerit huusivat. Ja vanha syntinen Anna Hollmann makasi syvällä ja kallellaan, ikäänkuin siihen paikkaan jäämäisillään ja hiljalleen, ränstyneenä ja ruostuneena uppoamaisillaan mutaiseen veteen, keskelle myrkyllisiä höyryjä.
Kahdentenatoista päivänä, keskipäivällä, kun vesiä painoi erikoisen tukahuttava kuumuus, joutui yksi matruuseista, hiljainen, kalpea, huonon ravinnon heikentämä mies, kapteenin raa’an sadattelun alaiseksi, ja kun ei hän vastannut, huudettiin hänet jonkun tekosyyn nojalla navigatsionihyttiin ja siellä häntä lyötiin. Hän seisoi senjälkeen jonkun aikaa mykkänä reelingillä, ikäänkuin siihen paikkaan kiinnikasvaneena, sitte hän vihlovasti kiljaisten hyppäsi yli syrjän ja hävisi paikalla veteen. Toinen koneenkäyttäjä oli heti virralle päästyä pannut maata kojuunsa, missä hän suurin, kuumehehkuvin silmin tähyili ympärilleen ja koetti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän ei enään voinut puhua, eikä suinkaan ajatellakaan. Muusta miehistöstä oli kaksi nääntymäisillään, Tultiin sitte viimeiselle tehtaalle.