Part 5

HERRA EKMAN (tulee hengästyneenä ulkoa). Mikä harmi, että tohtori oli juuri vähää ennen haettu erään sairaan luo penikulman päähän täältä! Soitin sinne ja kiiruhdin häntä tulemaan, -- Kuinka on nyt sedän laita?

ANNA. Ei hän enää lääkäriä tarvitse.

HERRA EKMAN. Kuinka? Ei kai -- (Menee epävarmana ja varovasti oikealle, josta pian palaa takaisin.) Mutta kuinka se on mahdollista? Mikä sen oikeastaan näin äkkiä aiheutti?

ANNA. Mikä! Sinun Helsingin terveisesi!

HERRA EKMAN. Kuinka? Olisiko äkillinen ilo --

ANNA (katkerasti). Ilo! Todellakin! Tiedä, että se keksintö, jonka Reino on teidän vaivaisiin markkoihinne vaihettanut, oli papan tekemä keksintö. Se häntä on henkisesti ylläpitänyt ja sen sortuessa sortui hän itsekin.

HERRA EKMAN. Mutta, herra nähköön, eihän minulla ollut siitä mitään tietoa. Vastuun tästä kantaa siis -- Reino.

ROUVA HALLMAN (oikealla). Reino parka, mitä sinä oletkaan saanut aikaan!

(Kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä Anna jälleen tuijottaa, ruusua kädessään pyörittäen, hajamielisenä eteensä ja herra Ekman neuvotonna kääntelee hattuaan.).

HERRA EKMAN. Minulla -- minulla ei nähtävästi ole tässä muuta tehtävää kuin mitä syvimmin valittaa tätä onnetonta tapahtumaa ja --

ANNA (äkkiä havahtuen). Niin, meillähän jäi kesken se asia. Kolmatta kertaa ei pappa nyt enää tule meitä keskeyttämään. -- Äsken sinä sait minut toisen kerran epäilemään omia epäilyksiäni -- vieläpä pyytämään anteeksikin. Nyt minä kuitenkin olen vakuutettu, että minä lopultakin olen ollut oikeassa. Aikomamme avioliitto on alusta aikain ollut väärällä pohjalla. Sillä on liiaksi afäärin sivumaku. Puhdas persoonallinen kiintymys, jonka kuitenkin tulisi olla kaiken pohjana, on välillämme ollut toisarvoinen asia. On paras katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat sekä pysyä uskollisena itselleen. (Irroittaa sormuksen sormestaan). Minä vapautan sinut täten perintöhuolista ja -- ja velvollisuudesta korjata minut.

(Ojentaa sormuksen herra Ekmanille).

HERRA EKMAN (ottaen vaistomaisesti sormuksen vastaan). Sinä puhut taas itsesi korjaamisesta. Mutta äskenhän sinä --

ANNA (keskeyttäen). Niin, minä kielsin sen äsken, päästäkseni selville kaikista sinun vaikuttimistasi. Totuus on kuitenkin päinvastoin.

(Äänettömyys).

HERRA EKMAN. Sinä olet käsittämätön ihminen, Anna!

ANNA. Niin -- sinulle käsittämätön. Siksipä onkin onnellisinta meille molemmille, että tiemme eroavat ajoissa.

HERRA EKMAN. Mutta onko tämä enää ajoissa eroamista?

ANNA (päättävästi). On! Mitä tämän jälkeen seuraa, sen tahdon minä yksin kantaa -- ja kantaa sen kaikesta huolimatta kunnialla.

HERRA EKMAN. Tämä on siis sinun peruuttamaton päätöksesi?

ANNA. On.

HERRA EKMAN (epäröiden). Minä en sitte todellakaan ymmärrä muuta kuin -- (Ottaa sormuksen sormestaan ja laskee Annan eteen pöydälle, minkä jälkeen hän kumartaen vetäytyy taaksepäin mutta pysähtyy jälleen ja katsoo pitkistään Annaa.). Kaikki on siis välillämme nyt lopussa?

ANNA. Kaikki! Onhan meidän välillemme auennut kuilu, jonka yli on mahdoton kulkea.

HERRA EKMAN. Tahtoisin vain vielä sanoa sinulle, Anna, että minä en sittenkään ole tätä näin tahtonut. Mutta sinä olet minulle -- liian ylivoimainen. (Viivytellen.) Toivoisin vain, etteivät sinun tunteesi minua kohtaan tämän jälkeen vihaksi muuttuisi.

ANNA. Ei, sitä ne eivät tee. Ilman katkeruutta voin minä ojentaa sinulle käteni jäähyväisiksi.

(Ojentaa kätensä herra Ekmanille, joka tämän jälkeen vetäytyy vasemmalle.).

ANNA (tuijottaa yksin jäätyään hetken ääneti eteensä, kunnes hänen kasvonsa saavat omituisen haltioituneen ilmeen.). Kuinka ihmeellistä! Minä olen tänään niin paljon menettänyt -- ja kuitenkin tunnen minä samalla voittaneeni jotakin hyvin, hyvin kallisarvoista, joka tekee minut voimakkaaksi ja kohottaa minut ylös pimeästä aallonpohjasta.

ROUVA HALLMAN (itkettyneenä, nenäliina kädessä, tulee oikealta, sulkien varovasti oven jälkeensä.). Nyt se on siis tapahtunut, mitä me niin kauan olemme kauhulla odottaneet. (Katsoen pitkistään Annaan). Mutta kuinka, Anna, sinähän näytät kuin iloitsisit!

ANNA. Niin teenkin -- tavallaan. Sillä syvän murheeni ohella on minut vallannut suuri vapautuksen tunne.

ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua ollenkaan.

ANNA. Minä olen ensi kerran todenteolla ollut uskollinen itselleni ja tunnen sen johdosta itsessäni voittajan voimaa.

ESIRIPPU.