Part 1

ANNA HALLMAN

3-näytöksinen perhekuvaus

Kirj.

KUSTAA WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1922.

HENKILÖT:

HERRA HALLMAN, entinen tehtailija. ROUVA HALLMAN, hänen vaimonsa. ANNA HALLMAN, heidän tyttärensä. HERRA EKMAN, apteekkari. SOHVI, Hallmanien vanha perhepalvelija.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Vaatimattomasti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Perällä kaksi ikkunaa. Niiden edessä pitkä, valkoiseksi maalattu pinnasohva kulunein kultauksin. Sohvan edessä pöytä ja muutamia tuoleja samaa tyyliä. Oikeassa peränurkassa vanhanaikainen, kahden istuttava keinutuoli. Siellä täällä muutamia kasveja ja seinillä joitakin muotokuvia. Vasemmalla kaksi ovea, joiden välissä uuni. Oikealla yksi ovi. Etummainen vasemmanpuolisista ovista auki, toiset kiinni. Oikeanpuoleinen ikkuna auki.

ROUVA HALLMAN, täyteläinen, harmaatukkainen nainen, silmälasit nenällään, istuu sohvankulmassa ja parsii sukkia. Hänen edessään pöydällä käsityökori ja vieressään kasa sukkia.

Vasemmalta kuuluu keittiöastiain kalinaa.

ROUVA HALLMAN (puhuen koroitetulla äänellä vasemmalle). Sohvi! Onko Sohvi siellä?

SOHVI (vasemmalta). Mitä niin?

ROUVA HALLMAN. Sohvipa kurkistaa keittiön akkunasta, joko Anna ja apteekkari palaavat järveltä.

SOHVI (hetken kuluttua). Hui hai! Ei näy jälkeäkään. Taikka -- malttakaas, tuolla taitaa apteekkarin vene olla -- tuolla saaren rannassa. Niin onkin -- ja ne ovat itse menneet saareen.

ROUVA HALLMAN. Olisivat joutuneet sieltä kahville. Ja kohtahan Annan on aika mennä postikonttoriinkin.

SOHVI (yhä vasemmalta). Kyllähän meidän neiti virastaan huolen pitää. Ja kahvi pysyy kyllä tuossa hellalla lämpimänä. Mutta jos rouva haluaa, niin minä tuon jo rouvalle ja patruunalle.

ROUVA HALLMAN. No jospa Sohvi tuo meille kupin.

(Vasemmalta kuuluu kahvikuppien kalinaa, minkä jälkeen Sohvi, noin viisikymmenvuotias, täyteläinen, vasenta jalkaansa hiukan ontuva nainen, tulee kahvitarjotinta kantaen esille).

SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Jopahan ne nyt vastakihlatut malttavat niin lentämällä sieltä palata, varsinkin tällaisena päivänä. Kun ilmakin on kuin maitovelliä.

ROUVA HALLMAN. Niin, nythän se vasta oikein keväältä tuntuu.

SOHVI. Mutta arvaako rouva, mitä minä äsken ajattelin, kun näin niiden menevän rantaan?

ROUVA HALLMAN. No mitä Sohvi sitten ajatteli?

SOHVI. Ajattelin vain, että liika hyvän rouvan tuo apteekkari saa meidän neidistä.

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka Sohvi nyt sellaista! Eikö apteekkari ole hyvä mies?

SOHVI. Miksei, onhan se hieno mies ja taitaa rikaskin olla ja onhan se minunlaisellenikin niin höyli, mutta sittenkin minusta tuntuu, että Anna-neidin olisi pitänyt saada vieläkin parempi. Sanoinhan minä jo neidin ollessa pikku tyttönen -- eikös rouva muista? -- että siitä tulee professorin tai senaattorin rouva.

ROUVA HALLMAN (hymyillen). Niin, Sohvihan on aina ollut niin kiintynyt Annaan. (Ottaen kahvia) Mutta Sohvipa käskee pappaakin kahville.

SOHVI (raottaen varovasti oikeanpuolista ovea). Patruuna on hyvä ja tulee juomaan kahvia.

HERRA HALLMAN (oikealta). Ihan heti.

SOHVI (painaen oven jälleen kiinni ja alentaen ääntänsä). Mitä ihmeessä tuo patruuna nykyään niin ahkerasti kirjoittelee?

ROUVA HALLMAN. Hän piirustaa. Jotakin konetta.

SOHVI. Yhyy. Sillä on ajatukset aina niissä tehtaissa ja koneissa. Mutta eiköhän olisi patruunan sydänvialle parempi, että hän tällaisena päivänä lepäisi tuolla ulkona päiväpaisteessa. (Menee vasemmalle, mutta pysähtyy ovelle.) Mutta mitäs minun pitikään sanoa? Niin, päivällisen laittoon olisi tarvittu siirappia, mutta se on lopussa. Ja vehnäjauhot ovat myöskin vähissä.

ROUVA HALLMAN (tehden levottoman eleen). Täytyy hakea kaupasta. Vastakirjahan on kai siellä ruokasalissa.

SOHVI (viivytellen). Mutta -- kauppias sanoi viime kerralla, että laskuun ei anneta, ennenkuin entiset ostokset on maksettu.

ROUVA HALLMAN (kyyneliä vastaan taistellen). Täytyy kai sitten tulla ilman toimeen, sillä maksamaan me emme kykene, ennenkuin korkeintaan ensi viikon lopulla. (Puhkeaa itkuun) Hyvä Jumala sentään, kuinka alentavaa tämä on! Ja Sohvillekin on palkka maksamatta -- kuinka pitkältä ajalta se nyt oikein onkaan?

SOHVI. Sitä asiaa ei nyt rouvan pidä suinkaan sydämelleen ottaa! Pyh kaikkia! Hätäkös minulla tässä on. Ja jos lie jotakin pikku saatavaa, niin mikä kiire sillä on. Sen ehtii kyllä nuori herra maksaa, kun virkaan pääsee. Ei rouvan pidä semmoisia jonninjoutavia surra!

ROUVA HALLMAN (puolittain itsekseen). Kun se olisikin ainoa surtava! (Äkkiä eloisammin ikäänkuin ajatuksiaan peittäen) Mutta kuinka tämä elämä näinä vuosina olisikaan ilman Sohvia ollut tukalaa! Kun edes joskus voisin palkita Sohville ansion mukaan!

SOHVI. Siitä ei kannata puhua! Vähäkös minä aikoinani olen herrasväen hyvyyttä osakseni saanut. Taitaapa tämän aikaisilla palvelijoilla olla säästökirjat takanaan niinkuin minulla. Mutta nyt lähden kuitenkin sinne kauppaan ja tuon kuin tuonkin mitä talossa tarvitaan. (Menee vasemmalle, josta hänen puheensa edelleen kuuluu.) Mokomakin kitupiikki kauppiaaksi! Kyllä sekin kieli pitkällä hääräsi patruunan ympärillä silloin kuin patruuna oli täällä kaikki kaikessa, mutta nyt -- nyt sillä on rintaa olevinaan.

ROUVA HALLMAN. Mutta ei pidä Sohvin häntä nyt mitenkään vain loukata.

SOHVI (vasemmalta). Rouva on vain huoleti.

(Vasemmalta kuuluu ovenkäynti.).

ROUVA HALLMAN (yksin, laskien kädet helmaansa ja tuijottaen eteensä). On hyvä, että tässä on edes Sohvin kaltainen ihminen. Ja että Anna pääsee hyviin naimisiin. Mutta Reino, Reino -- ja pappa tuulentupineen!

HERRA HALLMAN (kädessään muutamia papereita tulee oikealta. Hän on ylpeäryhtinen mies, tukka ohentunut ja harmaa. Voimakkaasti heiluttaen papereita kädessään). Huraa! Huraa!

ROUVA HALLMAN (hämmästyneenä). Mutta mitä nyt, pappa? Mitä sinulle on tapahtunut?

HERRA HALLMAN (kävelee hetkisen innostuneena edestakaisin ja istahtaa sitten pöydän ääreen, laskien paperit pöydälle ja ottaen kahvia). Työni on lopussa. Nyt alkaa revanchin -- ei, ei revanchin, vaan _restauration_ suuri aika.

ROUVA HALLMAN. Mitä, pappa, oletko sinä saanut keksintösi valmiiksi?

HERRA HALLMAN (siirtäen kahvikupin syrjään ja levittäen paperit vaimonsa eteen). Kas siinä!

ROUVA HALLMAN (papereita silmäillen). Koneita ja koneosia, joista minä en ymmärrä tämän taivaallista.

HERRA HALLMAN. Mutta pian -- sanokaamme: vuoden päästä alat ymmärtää. Kun entinen tehtaani Reinon johdossa ja nimissä alkaa uudelleen käydä -- alkaa uudelleen puksuttaa savua korkeasta piipustaan, niin silloin ymmärrät. Ja silloin ymmärtää moni muukin, että vanha kanto on ruvennut jälleen vesomaan.

ROUVA HALLMAN. Nämä piirustukset siis --

HERRA HALLMAN. Ovat uutta naulatehdasta varten, niin. Siinä on -- mutta ehkä olisi asia pidettävä salaisuutena, kunnes Reino on ehtinyt hankkia (piirustusta osoittaen) tuolle patentin sekä saanut haltuunsa minun entisen tehtaani.

ROUVA HALLMAN (katsoen tutkivasti miestään). Pappa kulta, sinä siis uskot saavasi patentin keksinnöllesi?

HERRA HALLMAN. Että sellaista kysytkään! (Terävästi) Sinä oletkin ehkä pitänyt työtäni -- noin vain ajankuluna, tuulentupana?

ROUVA HALLMAN (säikähtyen). Tuulentupana! Eihän nyt toki, kuinka sinä sellaista!

HERRA HALLMAN. Minusta on vain välistä tuntunut, että sinä ja Anna -- kuinka nyt sanoisinkaan -- suhtaudutte minuun hieman kuin lapseen.

ROUVA HALLMAN. Mutta rakas Eemil, tuo on silkkaa kuvittelua.

HERRA HALLMAN (vetäen paperit eteensä). Voipa olla.

(Äänettömyys).

ROUVA HALLMAN. Juothan toisen kupin kahvia?

HERRA HALLMAN. Kiitos, ei nyt.

ROUVA HALLMAN (arasti). Sinä siis aijot hakea patentin tuolle keksinnölle?

HERRA HALLMAN. Niin, ja tulen sen myöskin varmasti saamaan.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, tunnethan sinä alasi. Ne ovat siis uusia naulatehtaan koneita varten nuo piirustukset?

HERRA HALLMAN (innostuen). Ovat, ja ne ovat koneita, jotka pätevät. Sillä tiedäpäs -- (äkkiä itsensä hilliten), mutta parasta on pitää asia toistaiseksi visusti salassa.

ROUVA HALLMAN. Minultakinko? Ethän nyt toki minun peljänne levittävän salaisuuksia, jotka niin läheltä koskevat meitä.

HERRA HALLMAN. En, en, suo anteeksi, Katri. Tiedänhän tärkeimpienkin asiain säilyvän sinun huostassasi kuin kassakaapissa. No niin, tiedäpäs siis, että näissä piirustuksissa esitetty kone kykenee samalla voimalla ja samassa ajassa valmistamaan _kaksinkertaisen_ määrän lankanauloja kuin mitkään tähänastiset naulakoneet.

ROUVA HALLMAN. Mutta onko se mahdollista?

HERRA HALLMAN. Kas, kas, taas minä näen silmissäsi tuon saman ilmeen, että kaikkea sinä, ukko parka, kuvitteletkin!

ROUVA HALLMAN. Mutta oletpa sinä, Eemil, tänään epäluuloinen! Mitään sellaista minulla ei tullut mieleenkään. Minä vain ihmettelin, että onko sellainen kone lainkaan mahdollinen. Tiedäthän, etten minä näistä asioista paljonkaan ymmärrä.

HERRA HALLMAN. No niin, mutta sen sinä kuitenkin ymmärtänet, että teknillinen kehitys ei tunne mitään rajoja. Eihän ole pitkä aika siitä, kun nauloja valmistettiin käsin, yksi kappale kerrallaan. Mikä huikea hyppäys siitä eteenpäin olivatkaan nykyisin käytännössä olevat koneet. Mutta oliko kehitys määrätty siihen pysähtymään? Eipä suinkaan! Tämä minun keksintöni on taas yksi askel eteenpäin, kunnes joku toinen vuorostaan menee jälleen askelta pitemmälle. -- Niin, Katri, hetki on tullut, jolloin vanha Hallman astuu taas kolostaan esiin ja kaikki ne, jotka näinä alennuksen päivinä ovat häntä pistäneet, saavat nähdä. Ajattele: kone, joka _samassa ajassa ja samalla voiman menetyksellä_ valmistaa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin mitkään muut naulatehtaat! Kai ymmärrät, mitä ennätystä se merkitsee teollisuuden kilpakentällä?

ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä, -- mutta --

HERRA HALLMAN. Mitä mutta?

ROUVA HALLMAN. Kuinka saada tuo kaikki käyntiin? Sinun nimesihän --

HERRA HALLMAN. On palanut, tarkoitit sanoa. Niin kyllä, mutta meillähän on Reino. Häneen olen koko ajan pannut kaiken toivoni.

ROUVA HALLMAN (välittömästi). Pappa parka! Ettet sinä vain odottaisi liikoja Reinolta.

HERRA HALLMAN (närkästyneesti). Kuinka niin liikoja?

ROUVA HALLMAN (vältellen). Niin vain, että -- jospa häneltä puuttuisi siihen kykyä.

HERRA HALLMAN. Mutta sitä minä en epäile ollenkaan. Onhan hän minun poikani -- minun ja sinun.

ROUVA HALLMAN. Jospa hän olisikin yksin sinun poikasi!

HERRA HALLMAN. Mitä sillä tarkoitat?

ROUVA HALLMAN. Niin hän olisi perinyt yksinomaan sinun liikemieskykysi.

HERRA HALLMAN. Kuinka, Katri! Vähäksytkö sinä ehkä omaa osuuttasi pojassamme?

ROUVA HALLMAN. Arvelen vain, että Reinon musikaaliset lahjat, jotka ovat minun sukuni perintöä, eivät ehken olisi hänelle eduksi tuolla uralla.

HERRA HALLMAN (huojentuneesti). Sitäkö vain! Mutta voisiko se liikemiestä mitenkään vahingoittaa, jos hän joutohetkinään kykenee viuluun tarttumaan tai iloisessa seurassa lauluksi pistämään? Päinvastoin. Kuinka monta viihtymyksen hetkeä se olisi minullekin elämäni varrella valmistanut, ellen olisi ollut niin kokonaan vailla musikaalisia lahjoja.

ROUVA HALLMAN (ajatuksissaan). Voihan olla niinkin. Muistelin vain velivainajaani.

HERRA HALLMAN. Hm, ei kai häntäkään musiikki hunningolle vienyt, vaan liian iloinen ja nautinnonhaluinen luonne.

ROUVA HALLMAN. Niin, mutta nuo ominaisuudet olivat siihen kuitenkin jonkinlaisena johdattimena. Lauluveikkojen iloinen elämä, tiedäthän, vieroitti hänet kokonaan opinnoista. Nyt on Reino alun aikain kuulunut ylioppilaskunnan laulajiin --

HERRA HALLMAN. Mutta eihän se ole häntä opinnoista vieroittanut.

ROUVA HALLMAN (viivytellen). Suokoon Jumala, ettei niin olisi.

HERRA HALLMAN. Sinä puhut hyvin kummallisesti, Katri. Tiedätkö Reinon elämästä Helsingissä ehkä jotakin muuta kuin -- kuin minä?

ROUVA HALLMAN (pelästyen). En, en, pappa kulta! Joskus vain tulee mieleeni kaikenlaisia aavistuksia.

HERRA HALLMAN. Hm, te naiset ette koskaan pääse niistä aavistuksistanne!

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka usein meidän aavistuksemme sentään osuvat oikeaan.

HERRA HALLMAN. Ehkä joskus, mutta ei ainakaan tässä tapauksessa. Reinon opinnothan ovat edistyneet tasaisesti ja tänä kevännä päättää hän neljännen vuosikurssinsa teknillisessä korkeakoulussa. Hm, tiedätkö, Katri, minulla myös on aavistukseni. Että nimittäin Reino ilmestyy piakkoin kotiin vasta leivottuna insinöörinä.

ROUVA HALLMAN. Sinä todellakin luulet --

HERRA HALLMAN. Niin, tänä aamuna, kun odotuksestani huolimatta en taaskaan saanut häneltä kirjettä, juolahti se äkkiä mieleeni. Poika on päättänyt meidät yllättää. Niin, niin, sitä tämä pitkä vaikeneminen varmastikin tietää. Reinolla onkin aina ollut taipumusta tuollaisiin veitikkamaisuuksiin. (Rouva peittää nenäliinalla silmänsä). Mutta mitä, Katri? Itketkö sinä? Todellakin -- onko tässä jotakin itkemisen syytä vai?

ROUVA HALLMAN. Ei, ei, pappa. Mieleni vain heltyi muistellessani, kuinka herttainen hän noine pikku veitikkamaisuuksineen oli poikasena.

HERRA HALLMAN. Niin oli. -- Kuinka nopeasti vuodet sentään vienevät. Tuntuu kuin olisi ollut eilen, kun hän vielä polvellani kiipeili. Ja nyt jo insinööri siinä tuokiossa. Insinööri Reino Hallman. Hm! (Sytyttää sikarin ja nousee kävelemään). Syksyllä, syksyllä on tehtaani jälleen käynnissä, jos kaikki käy laskelmieni mukaan. Ja miksei kävisi, kun miehen tahto kerta niin määrää. Mikä nautinto nähdä jälleen savupiipusta, jonka huipulta minä kerran, tehtaani juuri valmistuttua, niin voitokkaana ympäristöä silmäilin -- nähdä jälleen tuon piipun yllä ainainen savupilvi, nähdä vauhtipyörien kiitävän ja kuulla remmien vonkuvan. Koneitten keskellä työmiehet kukin paikallaan ja konttorissa pulpettien ääressä keskeytymätön kynänrapina ja laskukoneen raksutus. Kaikkialla kuumeinen into ja jännitys. Mikä elähdyttävä, uudesta synnyttävä voima tuossa kaikessa! Tätä uneksien, tätä odottaen olen kyennyt nämä viimeksi kuluneet vuodet elämään ja tuon keksintöni hyväksi työskentelemään. Nyt on käsissä aika, jolloin vuosien unelmat astuvat todellisuuteen.

ROUVA HALLMAN. Pappa rakas, sinä vedät taas niin intohimoisesti sikaria, vaikka lääkäri on sinua siitä varoittanut.

HERRA HALLMAN (istuutuen äskeiselle paikalleen). Kas, mamma, eikö sinun mielikuvituksesi taaskaan jaksanut pitemmälle lentää. Takertui minun sikarinpätkääni!

ROUVA HALLMAN. Mutta, Eemil hyvä, tiedäthän, että sinun sydänvikasi saa minut aina niin levottomaksi.

HERRA HALLMAN. Turhia, Katri. Sydämeni saa luvan kestää, ja se kestää. Pääsemättömissähän täällä ihminen olisi, jos joka asiassa alistuisi lääkärien sääntöihin. Ja muutoin -- tuo ihmissydän on varsin omituinen kapine. Ei sitä sikarinpoltto ja sen semmoiset ulkonaiset seikat tärvele, vaan epätoivo. Kun miehellä ovat perspektiivit tukossa, kärsii siitä sydän. Niin oli minun laitani silloin romahduksen aikana, mutta kohta kun uudet suunnitelmat -- ja tämä keksintö ennen kaikkea -- avasivat eteeni uusia näköaloja, helpotti sydämeni. Se on kiinteässä yhteydessä tehtaani kanssa ja saatpa nähdä, kun tehdas alkaa jälleen käydä, silloin alkaa sydämenikin toimia säännöllisesti. Saada asiat luistamaan, se se on parasta sydänvian lääkettä. (Kelloonsa katsoen) Mutta missä Anna on?

ROUVA HALLMAN. Kaarlo meni järvelle uutta venettään koettelemaan ja pyysi Annaa hiukan kanssaan soutelemaan. Pian hän palaa, kun postiaikakin on kohta käsissä.

HERRA HALLMAN. Kaarlo ja Anna, hm. Luuletko heistä lopultakin tulevan parin.

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka sinä sellaista kysytkään? Ovathan he jo kihloissa.

HERRA HALLMAN. Niin kyllä, niin kyllä. Kerran näet vain juolahti mieleeni, että he eivät ehkä oikein sovellu toisilleen.

ROUVA HALLMAN. Sepä ihmeellistä! Ja minusta he sopivat niin hyvin toisilleen. Onhan Kaarlo kaikin puolin mallikelpoinen mies.

HERRA HALLMAN. Siinäpä se juuri onkin. Hän on minusta aivan liian mallikelpoinen -- ja Anna taas miltei liian itsenäinen luonne.

ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua nyt ollenkaan. Voiko ihminen koskaan olla liian mallikelpoinen?

HERRA HALLMAN. Kyllä toisinaan. Ja sellainen mallikelpoisuus tekee ihmisen itsekylläiseksi.

ROUVA HALLMAN. Mutta Kaarlo ei minusta vaikuta ollenkaan sellaiselta. Ja toisekseen, mistä luulisit meille paremmankaan vävypojan tulevan?

HERRA HALLMAN. Paremman, hm. Tarkoitat, että meidän asemaamme joutuneiden on oltava kiitollisia, kun perheeseen saadaan tuollainen mallikelpoinen, hyvissä varoissa oleva apteekkari.

ROUVA HALLMAN. Mutta pappa -- kylläpä sinä olet nyt kummallinen! Minä olen Annan puolesta ollut niin iloinen ja luullut aina, ettei sinullakaan ole asiasta muuta kuin hyvää sanottavana.

HERRA HALLMAN. No, enhän minäkään sentään tahdo siitä mitään pahaa sanoa. Minusta on vain tuon tulevan vävypojan käytös tuntunut hieman siltä kuin tahtoisi hän sanoa, että se on huomattava armonosoitus hänen puoleltaan, kun hän liittyy perheeseemme.

ROUVA HALLMAN. Luvalla sanoen, Eemil, se on sinun omaa epäluuloasi. Minä puolestani en ole kertaakaan mitään sellaista huomannut.

HERRA HALLMAN. Voipa olla. Muutoin, vaikka Kaarlo onkin niitä miehiä, jotka aineellisille seikoille antavat paljon suuremman arvon kuin henkisille ominaisuuksille, niin ei hänestä kuitenkaan voi väittää, että hän rahojen vuoksi on tytärtämme kosinut. Annan perinnöttömyys, niin ideaaliseen valoon kuin se hänen tulevan avioliittonsa asettaakin, on minua sentään usein vaivannut.

ROUVA HALLMAN. Se on sinussa, Eemil, vain sitä vanhaa ylpeyttä. Eikähän Annan sitäpaitsi tarvitse ihan tyhjänä miehelään mennä.

HERRA HALLMAN. Tarkoitatko sitä kumminlahjaa johon minä hänen ensimäisenä nimipäivänään lisäsin toisen puolen?

ROUVA HALLMAN. Sitä juuri.

HERRA HALLMAN. Kuinka suureksi se lienee tähän mennessä kasvanut? En ole pitkiin aikoihin muistanut koko säästön olemassaoloa.

ROUVA HALLMAN. Vuoden vaihteessa se oli hiukan yli kahdenkymmenen tuhannen.

HERRA HALLMAN. Hm, kaksikymmentä tuhatta. Eihän se mikään suuren suuri perintö ole, mutta kuitenkin jotain tänä aikana, jolloin raha on kallista. Muutoin toivon ja uskon ennen pitkää voivani tämän Annan perinnön lisätä vähintäänkin kaksinkertaiseksi. Silloin hän on tunteva asemansa tulevassa kodissaan paljon itsenäisemmäksi. Ja tuo itsenäisyyden tunto -- se on kaiken varalta hyvä juuri Annalle. Sitäpaitsi tunnen olevani hänelle velkaa, puhdasta rahallista velkaa. Ja velka on aina maksettava.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, kuinka ahtaalla olisimmekaan nämä vuodet olleet ilman Annaa. Ilman Annaa ja Sohvia. Kuinka masentavalta tuntuukaan, että Sohvin on joskus täytynyt ostokset maksaa omista pikku säästöistään. Nytkin on talouskassamme ihan tyhjä eikä kauppias ole luvannut tavaraa laskuun, ennenkuin --- (keskeyttää huomatessaan, että herra Hallman on painunut kokoon ja tuijottaa tylsästi eteensä). Mutta pappa, mikä sinun on? Ottiko taas sydämestä? (Nousee ja lähestyy herra Hallmania, taputtaen häntä hellävaroin hartioille).

HERRA HALLMAN (sopertaen). Reino -- Reino saattaa kaiken ennalleen -- ennalleen. Uskothan niin, Katri?

ROUVA HALLMAN. Uskon, uskon, rakas Eemil. -- Haenko sinulle niitä tippoja?

HERRA HALLMAN (kohentautuen). Ei, se on jo ohi. -- Niin, niin, kaikki palautuu ennalleen eikä ainoastaan ennalleen, vaan -- vaan suurempana ja vauhdikkaampana. Niin, mamma, ja sitten me Reinon kanssa palkitsemme korkojen kanssa Annat ja Sohvit. (Kelloaan katsoen) Mutta nyt minä menen pistämään Reinolle kirjeen, että Anna vie sen mennessään postiin. Reino saa näet toimittaa nämä paperit teollisuushallitukseen -- sekä muutenkin ryhtyä alustaviin toimiin tehtaan käyntiin saattamiseksi.

(Ottaa paperit ja lähtee oikealle).

ROUVA HALLMAN. Etkö sinä ehtisi toimittaa niitä huomennakin? Panisit nyt sen sijaan levolle.

HERRA HALLMAN. Suotta sinä, mamma, minun sydäntäni pelkäät, se kestää ja tulee tästä puolin yhä paremmin kestämään. Levolle en voi laskeutua, ennenkuin nämä paperit ovat matkalla -- nämä uuden tulevaisuuden tuumat.

(Ulkoa kuuluu Annan ja herra Ekmanin lähenevä puhelu).

ROUVA HALLMAN (ikkunaa lähestyen). Siellä Anna ja Kaarlo palaavat juuri järveltä.

HERRA HALLMAN. Sano Annalle, ettei hän lähde, ennenkuin minun kirjeeni joutuu hänen matkaansa.

(Menee oikealle).

ROUVA HALLMAN (puhuen ikkunasta pihalle). Noo, onnellisestiko teitä uusi venhe kantoi?

HERRA EKMAN (pihalta). Mainiosti!

ANNA (pihalta). Ja siellä oli niin ihanaa, varsinkin Koivusaaressa. Ensi kerralla täytyy papan ja mammankin lähteä ja sitten juomme saaressa kahvia. Eikö niin, mamma?

ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä. Mutta tulkaahan nyt sisään saamaan kuppi kahvia.

HERRA EKMAN. Kiitos, mutta minun täytyy joutua jo kotiin.

ANNA (edelleen pihalta). Voithan sinä nyt vielä hetkeksi tulla sisälle.

SOHVI (tulee vasemmalta ja kokoo pöydältä kahvivehkeet.).

ROUVA HALLMAN. Onhan kahvi vielä lämmintä?

SOHVI. On.

ROUVA HALLMAN. Sohvipa tuo sitten nuorille -- ja minulle myös, jos pannussa riittää.

SOHVI. Entäs patruunalle?

ROUVA HALLMAN. Hänellä on kiireellistä kirjoittamista.

SOHVI. Voi, voi, sitä patruunaa, kun ihan siihen paikkaan itsensä näännyttää. (Menee tarjottimineen vasemmalle. -- Etehisen ovesta tulevat Anna, jolla on päässään kesähattu, ja hänen perässään herra Ekman, noin kolmenkymmenen vuotias, hyvinvoipa ja huolellisesti puettu mies.).

HERRA EKMAN. Niin, välttämättä täytyy tädinkin tulla ensi kerralla mukaan, niin, ja sedän myös.

(Kaikki asettuvat pöydän ympärille.).

ANNA (kurkistaen herra Ekmanin jalkoihin, veitikkamaisesti). Muistitko, varoa, että housujesi saumaukset tulivat kohdalleen?

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna!

HERRA EKMAN. Niin, tiedättekö, täti, Anna on ollut tänään hyvin pahankurinen. Muun muassa keikutti hän paluumatkalla venettä, niin että minä jo todella pelkäsin kaatuvamme.

ANNA. Täytyihän minun, kun _sinä_ kerran et keikuttanut, kuten minä odotin.

HERRA EKMAN. Odotit?

ANNA. Niin, saadakseni pelosta huutaa.

HERRA EKMAN (väkinäisesti naurahtaen). Mutta olipas sekin päähänpisto!

ANNA. Sitten minun halutti nähdä, kuinka lähellä sinussa on pelko ja -- toiseksi minun halutti nähdä housunsaumaustesi joutuvan epäjärjestykseen.

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, mitä tuo nyt on!

ANNA. Ja molemmat toivomukseni täyttyivät.

HERRA EKMAN. Mutta huusinkos minä?

ANNA. Sitä nyt vielä olisi tarvittu! Riitti kun kasvosi olivat pelosta vääristyneet. (Sormensa kohottaen) Ritari!

HERRA EKMAN (kohauttaa olkapäitään).

ROUVA HALLMAN. Mikä sinuun, Anna, tänään on oikein mennyt?

SOHVI (tulee vasemmalta kahvitarjotinta kantaen).

ANNA. Mutta mikäs se Sohviin on tänään mennyt, kun palasi äsken kylältä niin vihaisen näköisenä, etten minä muista Sohvia koskaan sellaisena nähneeni?

SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Kun on maailmassa niin paljon hulluja ihmisiä, niin täytyy välistä siivonkin suuttua.

ROUVA HALLMAN (levottomana). Ei kai Sohvi kauppiaan kanssa riitaantunut?

SOHVI. Hänestä minä nyt viisi! Mutta kun suutari Mäkelä keskellä tietä kävi taas minun kimppuuni.

(Kaikki naurahtavat.).

ANNA. Sohvi on siis ainutlaatuinen nainen maailmassa, kun suuttuu kosinnasta.

HERRA EKMAN. Todellakin.

SOHVI. Mokomakin kosinta! Kun se edes suoraan pyytäisi niitä muutamaa tuhatta markkaa, jotka minä elämäni varrella olen onnistunut säästämään, niin sitten en puhuisi mitään. Mutta ruvetapas nyt ikämiehen tosissaan kosimaan. Eikä usko sitten edes kerralla. Mutta kuuli se tällä kertaa kunniansa.

ANNA. Mutta onko Sohvi sitten niin ihan varma, että hän yksinomaan juuri rahojen vuoksi kosii? Ehkäpä hän on hyvinkin mieltynyt itse Sohviin?

HERRA EKMAN. Niin todellakin. Ja eikö Mäkelä ole kunnon mies?

SOHVI. Rahat sillä on mielessä eikä mikään muu. Milloinka sellainen ihme olisi tapahtunut, että minun ikäistäni raajarikkoa olisi muun vuoksi kosittu? Ja tiedänhän minä sen muutenkin. Onhan minulla silmät päässäni ja järkeäkin aina kotitarpeeksi.

(Menee vasemmalle.).

ROUVA HALLMAN (ottaen kahvia). Kyllä kai Sohvi on oikeassa. Mutta ottakaa kahvia ennenkuin se kokonaan jäähtyy.