Part 9

Siten oli herttua nyt ehdottomasti voitolla, ja johti näihin juhla-aikoihin kaikki asiat Upsalassa; kuningas häntä totteli, ei vakuutuksesta, vaan pakosta. Paavin lähettiläs Malaspina oli karkotettu juhlain ajaksi Upsalasta, Sigismundon inhoama Ruotsin arkkipiispa oli määrätty kruunajaisia toimittamaan ja Klaus Flemingiltä, vaikka hän oli valtakunnan marski, kiellettiin oikeus kantaa valtakunnan miekkaa Juhana-kuninkaan äsken tapahtuneissa hautajaisissa.

Mutta tuon näennäisen myöntymisen ohessa kiehuivat mielet katoolisten taholla vihaisina ja siellä haudottiin kostoa. Kohta kuninkaan peräytymisen jälkeen oli laskiaista vietetty näytelmällä linnassa, jossa herttuakin oli ollut saapuvilla, ja tämä sai vasta jälestäkäsin tiedon, että katooliset olivat tässä tilaisuudessa aikoneet raivata hänet tieltä pois, vaikka salamurhaajat sitten viime hetkessä jostakin syystä olivat tulleet estetyiksi. Ja vielä samana yönä olivat katooliset aikoneet ottaa herttuan vangiksi hänen kotonaan, -- hän asui silloin vielä kaupungissa, linnan vieressä. Siitä vihin saatuaan herttua yhtäkkiä yöllä nousi satulaan ja ajoi ratsuväkensä luo: siellä hän nyt asui puolisoineen ja komeine seurueineen kylässä olevassa kuninkaankartanossa uskollisen väkensä keskuudessa, johtaen sieltä valtakunnan hallintoa.

Täällä nousi herttua aikusin kuten ainakin eräänä aamuna maaliskuussa 1594 vuoteeltaan ja tapansa mukaan oli hän kutsunut kirjurinsa ja kamaripalvelijansa Hieronymus Birckholtzin makuuhuoneeseensa. Aamusin, verkalleen pukeutuessaan, oli näet herttua aina pirteimmällä päällään ja ne hetket käytti hän suunnitellakseen uusia tuumiaan ja järjestääkseen vastaisen toimintansa. Hän istuskeli puolipuettuna lepotuolissaan, mietti ja jutteli itsekseen, aina toisinaan ikäänkuin piloillaan kysästen kirjurinsa mieltä jostakin tuumastaan. Ja kun suunnitelma oli valmis, sai kirjuri panna sen paperille. Södermanlannin herttua Kaarlo oli kookas, romuluinen mies, kaljupää, kalvakkaihonen ja lihavanläntä; hän ei ollut kasvoiltaan niin kaunis eikä vartaloltaan niin siro, kuin olivat olleet molemmat hänen vanhemmat veljensä, vaan koko hänen olentonsa osotti voimaa ja hänen miettivät silmänsä kuvastivat terävää, kylmästi punnitsevaa järkeä. Tarkasti hän harkitsi kaikkia asianhaaroja johonkin toimenpiteeseen ryhtyessään ja sitä tehdessään hän usein varsin avomielisesti keskusteli kirjurinsa kanssa aikeistaan.

-- Klaus Fleming on nyt nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi... Me olemme lykänneet vastaseksi aikeemme syyttää häntä säätyjen edessä. Mutta mitähän, jos lähettäisimme koko otuksen samalla tavalla kuin Malaspinan pois kaikista näistä juhlista... Tiedätkö, miten me lopullisesti nöyryytimme tuon kopean marskin?

-- Kansa kertoo Sigismundon säikähtäneen sitä veripeitettä, joka Juhana-kuninkaan hautajaisten jälkeisenä yönä oli näkynyt hänen hautapatsaallaan, ja siksi peräytyneen. Ja silloin kai hän luopui kannattamasta Flemingiäkin.

-- Niin, kuningas säikähti uhkaavaa verta, mutta kyllä hän sen jo lähempänä näki kuin isänsä hautapatsaalla, -- se kuva ilmestyi hänelle meidän ratsuväkemme muodossa. Mutta Flemingille annoin viime sysäyksen itse.

-- Tuolla kanne-uhalla?

-- Jo sitä ennen. Kopeana kuin ruhtinas tuli hän sinäkin aamuna ajaen linnaan, reessään pyssyjä, joukko suomalaisia huoveja ympärillään. Samalla hetkellä satuin minä ajamaan puolisoni kanssa linnaan ja tuo marskin mahtavoitseminen minua jo suututti. Pysäytin hevoseni, komensin hänet ylös reestä ja uhkasin erottaa hänet sekä henkivartioistaan että hengestään, koska tuollainen saattoseurue kuuluu ainoastaan ruhtinaallisille henkilöille. Kansaa keräysi ympärillemme siihen kadulle ja se olisi ollut valmis pienimmästä viittauksestani repimään Suomen karhun kappaleiksi. Siinä seisoi kopea marski edessäni kilttinä ja äänettömänä, uskaltamatta vastata sanaakaan, vaikka kyllä parran vinkeistä näin, että hänellä mieli teki. Uhkasin valittaa tästäkin kuninkaalle; ja niin siinä luonto läksi Kuitian Klaulta, että hän, kun vähää myöhemmin tavattiin kuninkaan luona, jo oli kypsä tunnustamaan syntinsä, -- sitä oli iloisa nähdä.

-- Pyysi anteeksi koko neuvoston edessä?

-- Niin, se oli pakosta. Mutta hänen nöyrtymiseensä en luota; kun hän kerran on tämän verran voinut hillitä itseään, osaa hän nähtävästi viekastella. Olenpa ruvennut ajattelemaan, eikö olisi parasta laittaa mies ajoissa täältä kotiinsa Suomeen, -- silloin on hän lopussa. Mitä siitä arvelet?

-- Ei ainakaan minua marskin nöyryyttäminen sureta, me ei olla liian hyviä ystäviä, vastasi nuori kirjuri, tahallaan vetäen oman asiansa mukaan keskusteluun.

-- Vai ei sureta sinuakaan...! Herttua katseli kotvasen aikaa veitikkamaisesti kirjuriaan ja remahti sitten nauramaan. -- Luuletko, etten ole kuullut tuosta yhtymisestänne Strömsholmassa, -- sehän oli lysti juttu. Sinä olit liehakoinut itsellesi marskin veljentyttären suosion ja rakkauden ja aijoit muitta mutkitta siepata hänet aviosiipaksesi, eikö niin? Eipä huonosti ajateltu. Mutta rukkaset tuli niin että helähti.

-- Niin, marski kohteli minua siten, ettei mulla ole syytä hänelle iloja toivotella.

-- Hän ei kärsi sinua siksi, että olet minun palvelijoitani. Häpäsikö hän sinut?

-- Kuin koiran.

-- Yhyy, marski, niinkö minun edustajaani kohtelet, pannaanpa muistiin sekin. Vaan elähän hätäile sinä, mulle johtuu jotakin mieleeni. Marski on kopea nimestään ja sinä olet vailla aateliskilpeä ja minun palvelijani, -- kyllä ymmärrän... Herttua vaikeni tuokioksi, näytti miettivän, napsautti sitten sormiaan ja virkkoi: -- Minä hankin sinulle tuon tytön marskin kiukusta huolimattakin ja juuri häntä kiukuttaakseni, hankinpa kautta kunniani. Schenck oli huono puhemies, minä olen oleva kaunopuheliaampi.

Nuori kirjuri nousi syvästi kiitollisena paikaltaan ja näytti olevan aivan typertynyt siitä suunnattomasta suosiosta. Ja ujostellen hän sammalsi:

-- Mutta minulla ei ole huomenlahjoja...

-- Niitä sulla ei pidä ollakaan, -- jos tarvitaan, kyllä niitäkin saadaan. Mutta marskin holhokki minun palvelijani vaimoksi, -- se on mainio tuuma, siitä näkyy arvon erotus. Onko tyttö sulle ehdottomasti uskollinen?

-- Siitä olen varma. Häntä tahdotaan kyllä naittaa toiselle, nuorelle Henrik Kaarlonpojalle Kankaisista...

Tässä herttua yhtäkkiä heristi korviaan ja hypähti pystöön kysymään:

-- Mitä? Kankaisten Horneille, Kaarlo Henrikinpojan pojalle? Avioliitto Flemingein ja Hornein välillä, onko sellainen tekeillä?

-- Se kuuluu olevan marskin puolison lempiajatus, kenties marskinkin.

Herttua tähysti tiukasti lähettilästään.

-- Vai niin, -- minä rupean ymmärtämään. Hän koettaa liittää kaikki suomalaiset yhteen vyyhteen, voittaa Hornitkin puolelleen. Ja sitten hän aikoo hankkia vankat valtakirjat ja hallita Suomessa kuin ruhtinas uskollisten alamaistensa joukossa, -- rohkeat tuumat tosiaankin. Vaan niitä tahdomme vähän lähempää tarkastella... Tietääkö Kaarlo Horn tuosta naimishommasta?

-- Luultavasti, poika kuuluu jo kerran yrittäneen kosioretkellekin.

-- Yhy! -- Herttua vihelteli hetkisen, katsoen ulos talviseen luontoon. Hän oli käynyt tavallista miettivämmäksi, näytti punnitsevan päässään jotakin mietettä, jota hän ei tahtonut suosikilleenkaan ilmaista. Kotvasen kuluttua virkkoi hän sitten tälle äskeiseen, leikilliseen, välinpitämättömään tapaansa: -- Entä sinä, miten olet sinä aikonut pitää puolesi tuossa epätasaisessa kilpailussa?

-- Olen aikonut odottaa vastaseksi ja antaa asian kypsyä. Ebba-rouvaa koetan kerran vielä kauniisti puhutella, ja jos hän on yhtä äkänen kuin miehensä, -- sitten viimeinen keino.

-- Ja mikä se on?

-- Hm, en tiedä itsekään, mutta tyttö on puolellani.

Herttua nauroi.

-- Sinä vanha veitikka! Vaan koeta sinä keinosi kaikki, kyllä minä puhemieheksesi rupean ja Flemingin neiden sulle hankin, ole siitä varma. -- Vaan nytpä on jo aika ryhtyä vakavampiinkin tuumiin. Kutsu sisään Horn.

Hieronymus lähti ja ilmeinen mielihyvä säteili hänen kasvoiltaan, kun hän etuhuoneeseen astui. Hän oli toivonut ja valmistellut tällaista käännettä, herttua hänen täytyi saada avukseen, sen hän oli jo aikoja päättänyt, mutta nyt tämä itse tuli pyytämättä häntä vastaan, olipa vielä kiitollinen kun sai auttaa. Ähäs, Fleming, vielä me toisemme tavataan, vielä tulen sulta tyttöä kysymään ja sappeasi koettamaan... Hän napsautti ilosta sormiaan, niin että Kaarlo Horn, joka etuhuoneessa odotti, sitä aivan ihmeissään katseli, käydessään nuoren kamaripalvelijan ohi herttuan huoneeseen.

Tavallisuuden mukaan meni näet Horn ensimmäiseksi ja yksin yksityiseen aamuneuvotteluun herttuan luo, kun tämä vielä makuuhuoneessaan viipyi. Horn oli ikäänkuin herttuan omatunto ja valpas, puolueeton arvostelu, herttua kuulusteli melkein aina, ennenkuin teki vähänkään tärkeämmän päätöksen, tämän sivistyneen, kokeneen, selväjärkisen ja ehdottomasti oikeamielisen miehen mieltä ja kysyi hänen neuvoaan tuumistaan ja suunnitelmistaan. Kaarlo Horn oli näihin aikoihin tuskin 50:nen ikäinen mies, mutta paljon vanhemman näköinen; monet elämän kokemukset ja kärsimykset olivat hänestä aikusin harmajan tehneet. Kasvojenpiirteet olivat hienot ja kauniit ja jonkinlaista leppeää hellyyttä osotti koko hänen olentonsa. Lahjomattoman oikeudentuntonsa vuoksi pitivät häntä kaikki, yksin pahimmat vastustajansakin, suuressa kunniassa. Hän oli se mies, joka kerran Juhana-kuninkaan aikana syytettynä valtionkavalluksesta, -- kun oli venäläisille menettänyt muutamia Inkerinmaan linnoja, -- mieluummin tahtoi kuolla, kuin sietää tuollaista syytöstä; siksi hän jo oli mestauslavalla seisonutkin. Herttuan puoluelaisista oli hänellä kansan joukossa enin luottamusta ja hän ansaitsikin täydellisesti »rehellisen suomalaisen» nimen.

-- No, Horn, asiat käyvät hyvin, me voimme turvallisesti käydä kruunausjuhlaan tänään. Onko linnasta kuulunut mitään?

-- Klaus Fleming oli siellä illalla useita tunteja yksityisessä neuvottelussa.

-- Sepä ei ole mikään hyvä enne, -- mitähän juonia siellä taas punotaan! Se mies täytyy meidän lähettää siksi kauas, että hänen kavala äänensä ei pääse kuuluville, muuten ei työmme koskaan jää pysyväksi.

Kaarlo Horn seisoi hetkisen ääneti tarkastellen kiukustunutta herttuaa miettivin katsein. Herttua tunsi tuon katseen ja tiesi, että »omatunto» ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Hän jatkoi:

-- No, mikä sinua siinä epäilyttää? Sinulla on hieno järki, mutta rohkeutta puuttuu.

-- Teidän armonne, vastasi Horn, minun arveluni Flemingistä eroaa tosiaankin jonkunverran teidän käsityksestänne hänestä. Vehkeilyssä tai viekkaudessa sitä miestä ei liene vaikea voittaa eikä ole kavaluus hänen vankimpia puoliaan. Hän on siinä suhteessa suomalainen hänkin...

Niin vihamielisellä kannalla kuin Hornit ja Flemingit olivatkin toisiaan vastaan, tunnusti Kaarlo Horn aina vastustajansa ansiot. Erittäinkin näissä Ruotsin viimeaikaisissa tapauksissa oli marski osottanut taipumusta rakentamaan rauhaa, -- olihan Hornilla tallessa se kirje, jonka hän Strömsholmasta oli Klaulta saanut ja joka, joskaan se ei ollut voinut johtaa mihinkään tuloksiin, kumminkin oli ollut hyvän tahdon selvä merkki.

-- Hm. Mitä tarkotat? kysyi herttua.

-- Ettei meidän ole tarvis Klaus Flemingiä peljätä niinpaljo koukuttelijana, kuin itsepäisenä jurottajana ja tarmokkaana isäntänsä palvelijana. Hänellä on omat tuumansa, mutta katooliset vehkeet ovat hänelle sivuseikkana ja senvuoksi minusta on hyvä merkki, että juuri hän eilen oli kutsuttu linnaan.

Herttua seisoi Horniin selin ja katseli miettiväisnä ulos ikkunasta. Joku epäilys näytti häntä rasittavan ja hän virkkoi melkein ilkkuen:

-- Sinä puhut tänään niin kauniisti Klaus Flemingistä.

Horn ei välittänyt ollenkaan pilkallisesta piirteestä herttuan äänessä, vaan vastasi vakavasti:

-- Sen teen syystä, että me ehkä yleensä olemme yksipuolisesti asioita arvostelleet, häntä liiaksi ja muita liian vähän.

-- Hm, tarkotat kai, että on tärkeätä aina olla selvillä siitä, missä mikin vastus on ja minkäarvoinen se en, -- sillä voi olla puolensa. Pitäisit siis epäviisaana, jos lähettäisimme Klaus-herran Suomeen?

-- Epäilemättä, -- Suomesta hän juuri olisi poissa pidettävä.

Kaarlo-herttua pyörähti päin. Hän näytti ymmärtävän neuvonantajansa ajatuksenjuoksun.

-- Niinkö luulet? Niin, niin, sinne sen miehen silmät tähtäävät. Taitaa olla sittenkin parasta leikkiä sovintoa vastaseksi Klaus Flemingin kanssa ja pitää silmällä kuningasta. -- Herttua istahti nojatuoliinsa, lepäsi hetken mietteissään ja nosti sitten yhtäkkiä päänsä ylös virkkoen Hornille: -- Vaan asiasta toiseen: Sinun poikasihan kuuluu kosivan Klaus Flemingin veljentytärtä?

Horn hyrähti nauramaan tämän oudon, odottamattoman kysymyksen kuullessaan.

-- Teidän armonne tietää minun poikanaskalini lemmenunelmista, jopa enemmän kuin hän itse uskaltaa uneksiakaan. Hän on vasta kahdenkymmenenvuotias ja vielä vuosikseenkin nuori.

-- Mutta on kumminkin olemassa joitakin lemmenvehkeitä Hornein ja Flemingein välillä? kysyi herttua vielä tiukemmin.

Horn ei voinut pidättää uutta hymyilyä, tuntui niin hullulta, kun herttua aivan tosissaan näytti kiinnittäneen huomion moiseen lapsellisuuteen. Sen verran mitä hän itse asiasta oli poikansa puheista ymmärtänyt, oli koko juttu lapsellista haaveilua, -- hänen vanhin poikansa tuumi ja haaveksi kaikenmoisia asioita.

-- Tämähän kuulostaa siltä, kuin olisi kysymyksessä aivan valtiollisia yrityksiä. Nuo lemmenvehkeet supistunevat kumminkin siihen, että nuoret ovat tavanneet toisensa joissakin häissä sisä-Suomessa ja siellä leikkineet, kuten nuorten on tapana.

-- Mutta nuorten on myöskin tapana mennä naimisiin, kaiveli herttua vielä.

-- Siitä ei minulla ole tietoa. Mutta poikani Henrik on tuolla ulkona, seuratakseen minua kruunausjuhlaan, vastatkoon itse tuumistaan, jos teidän armonne niille todella antaa sellaisen merkityksen.

Horn lausui tämän närkästyneenä siitä, että herttua näytti olettavan miltei salavehkeitä olevan tekeillä, ja hän luuli tämän nyt toki huomaavan asian joutavuuden ja jättävän sen sikseen. Vaan herttua tarttui vilkkaasti tähän ehdotukseen kiinni:

-- Niin, niin, kutsuppas sisään se poikasi, en ole häntä vielä nähnytkään, pitäähän minun toki tuntea, minkälaisia vesoja sieltä nyt Kankaisten mailta on kasvamassa.

Vähän loukkautuneena poistui Horn huoneesta ja hetken kuluttua hänen seurassaan astui hoikka nuorukainen ujostellen voimakkaan herttuan eteen, aivan ihmeissään, kun hänet sinne kutsuttiin. Syvän kumarruksen tehtyään jäi hän katseet alasluotuina seisomaan ovensuuhun. Hän näytti todellakin, kuten isänsä oli sanonut, vuosikseenkin vielä hennolta ja kehittymättömältä; ja kun hän ei kantanut miekkaa, kuten muuten tavallisesti hänen ikäisensä aatelisnuorukaiset, vaan oli puettuna yksinkertaiseen, mustaan lukumiehen pukuun, näytti hän melkein tyttömäiseltä esiintymisessään.

-- Sinä olet kaksikymmenvuotias etkä kanna miekkaa, lausui herttua ensi sanoikseen.

Nuorukainen ei tiennyt mitä vastata näihin moitteelta tuntuviin sanoihin, joten hänen isänsä virkkoi:

-- Vanhin poikani on mieltynyt kirjoihin ja tieteisiin ja olisi muuten ruumiiltaankin heikko miekan mittelöihin; hänen nuoremmat veljensä sitävastoin kasvavat pyssyjen, miekkain ja hevosten seurassa.

-- En sitä moiti, me tarvitsemme aatelistomme joukossa yhtä hyvin kirjamiehiä kuin miekkamiehiä. -- Ja nytkö aijot mennä naimisiin aatelisneitosen Anna Flemingin kanssa?

Nuorukainen loi kysyvän katseen isäänsä, hämmästyen tätä omituista kysymystä. Sitäkö varten oli hän kutsuttu tänne? Mitä hänestä siis tahdottiin? -- Hän ei saanut sanaakaan herttualle vastatuksi, ennenkuin isänsä vielä rohkasi häntä, hiukan leikkisästi virkkoen:

-- Kerro vain avomielisesti, mitä suuria tuumia sulla on tekeillä, herttuaa huvittavat sinun naimisaikeesi. -- Kaarlo Horn oli varma, että hänen poikansa väittäisi leikiksi koko lemmenunelmansa ja kummastui sen vuoksi suuresti, kun nuori Henrik nyt rohkeasti nosti päänsä pystöön ja virkkoi:

-- Toivoni olisi todellakin saada omakseni tämä nuori neitonen ja, jos isäni antaa luvan, olen koettava onneani.

Herttua katseli voitonvarmana Kaarlo Hornin hämmästystä.

-- Kuten näet, poikasi aikoo mennä naimisiin, ja juuri neiti Flemingin kanssa, lausui hän Hornille. -- Ja minkälaiset sulla on toiveet? kysyi hän taas nuorukaiselta.

-- Niin, minä tiedän, että toiveeni eivät ole suuret, vastasi Henrik hiukan surumielisesti.

Herttua hymähti ystävällisesti:

-- Vai tiedät sen, tuli ja vesi ei sula helposti yhteen. No hyvä. Haaveksi sinä vain ja koeta onneasi, vaan jos se pettää, hae lohdutusta kirjoistasi. Jos miekkamies olisit, tarjoisimme sulle paikan vartioväessämme, vaan nyt odotamme siksi, kunnes sinusta kasvaa apumies ajattelemisessa, kuten isästäsi. Hyvästi nuori mies.

Nuorukainen poistui vielä hämmästyksensä vallassa, ja hänen mentyään virkkoi herttua Kaarlo Hornille, ikäänkuin leikkipuheen jälkeen kääntyen tosiasioihin.

-- Ja nyt, Horn, luokaamme vielä silmäys tämän päivän tapahtumiin, niin ettei meitä millään odottamattomuudella hämmästytetä. Meidän on pidettävä huoli, että kaikki tekevät velvollisuutensa, -- rakas veljenpoikamme etupäässä.

Sittenkuin kuningas vihdoinkin oli ilmoittanut suostuvansa säätyjen ja herttuan kaikkiin vaatimuksiin, olivat hänen kruunajaisensa nyt tänään määrätyt pidettäviksi Upsalan tuomiokirkossa; -- kuninkaan oli vannottava valansa ja kansan tunnustettava hänet hallitsijakseen. Vaan kun Sigismund niin kauan oli vetänyt vastaköyttä, koettaen avata perintövaltakunnassaan väyliä katooliselle uskolle ja paavin vaikutukselle, jonka harras tunnustaja hän itse oli, oli peljättävä, että hän vielä viime hetkessä koettaisi joillakin verukkeilla peräytyä. Huhuja siitä oli myös ollut liikkeellä. Mutta herttualla oli nyt valta käsissään ja hän päätti tarkasti valvoa, että kaikki lupaukset tulisivat täydellisesti täytetyiksi. Kuninkaan oli ne valallaan vahvistettava, sitten hänellä ja kansalla oli jotakin, mistä kiinni pitää. Hornin neuvosta päätti hän nyt myös antaa Flemingin edelleen esiintyä kaikessa arvossaan kruunausjuhlassa kuninkaan lähimpänä miehenä, koska hänen vaikutuksensa sentään oli vaarattomampi kuin kuninkaan katoolisten seuralaisten. Suunniteltuaan tarkalleen kaikki antoi herttua käskyn koko suurelle seurueelleen valmistautua loistavassa saattokulussa ajamaan kaupunkiin, ensiksi linnaan ja sieltä saattamaan kuningasta kirkkoon.

Tunnin kuluttua herttuan seurue jo olikin matkalla kaupunkiin. Runsas varustusväki seurasi edessä ja takana ja komeana ajoi herttua puolisonsa rinnalla muhkeassa reessä saaton etupäässä. Vaan seuraavassa reessä istui Kaarlo Horn nuoren poikansa rinnalla ja tässä reessä jatkettiin nyt isän ja pojan välillä keskustelua siitä nuorukaisen lemmentuumasta, jonka herttuan käsky nyt äsken vasta oli isällekin oikein ilmeiseksi paljastanut. He olivat kotvasen aikaa ajaneet ääneti, kun Kaarlo Horn virkkoi pojalleen:

-- Sinä olet kiinnittänyt ajatuksesi nuoreen neiti Flemingiin vakavammin kuin minä olin luullutkaan. Etkö ole ajatellut, että tällaisen liiton aikaansaaminen on tuiki vaikea sukujemme suhteisiin nähden?

-- Olen sitä ajatellut, isä, vaan en ole pitänyt esteitä voittamattomina, vastasi nuorukainen hiljaa. -- Mutta herttua, -- tahtooko hän estää minua saamasta Anna Flemingiä omakseni, vai miksi hän minulta asiaa kyseli?

-- Herttua katselee asiata omalta kannaltaan, valtiolliselta, pelkää Hornein ja Flemingein lähestyvän toisiaan. Se pelko on turha: mikään ystävyys tai liitto ei solmiunnu koskaan meidän sukujen kesken. Eikä herttua sentään luullakseni tule suoranaisesti asiaan puuttumaan. Mutta sinä olet nuori, et tunne mitä on tapahtunut minun ja Klaus-herran välillä, et, kuinka vanhat ja syvät ovat riitamme juuret, -- taikka olet unhottanut, mitä olet tuntenut. Ja ehkä on se sulle onnellista. Vaan sittenkin, -- vaikka tyttö onkin vain Klaun veljentytär, voitaisiin tuollaista liittoa pitää meidän nimelle nöyryyttävänä.

Nuori Horn oli hetkisen ääneti isänsä lopetettuaan lauseensa. Hänen päässään liikkui tuumia, joiden esittämistä hän vielä epäili. Ja varovasti hän virkkoi:

-- Pahoin on hän teitä kohdellut, isä, tiedän sen, ja tiedän myös, että meidän sukumme käyvät eri uria. Vaan sittenkin, isä, eikö tuollainen lähestyminen voisi olla hyödyllinenkin, -- ovathan molemmat suvut suomalaisia...?

Kaarlo Horn käännähti hiukan reessä ja katsoi kummastuneena poikaansa. Suomalaisia ... mistä hän sen sanan oli saanut suuhunsa? Hän on ollut siellä kotona suomalaisten seurassa, -- liikkuuko siellä nykyjään sellaisia mielikuvia...? Suomalaisia, -- mutta sittenkin, poika on oikeassa, suomalaisiahan he olivat molemmat. Ja epäilemättä olisi olojen varmistumiselle ja rauhalliselle kehitykselle eduksi, jos he suomalaiset edes voisivat lähestyä toisiaan ja ymmärtää toisiaan. Vaan olisiko se mahdollista?

Niitä hän mietti katsellen tutkivasti poikansa silmiin, jotka olivat niin vakavat ja pyytävät. Ja hän virkkoi:

-- Se voisi olla hyödyllistäkin, epäilemättä, -- jos se olisi mahdollista. Vaan jos minäkin voisin unhottaa entisyyden, olisi sellainen yritys luultavasti turha.

Nuorukaisen katse kävi alakuloiseksi.

-- Ettekö siis, isä, voi tehdä mitään minun onneni eduksi?

-- Onnesi, poikani, kaikkihan tahtoisin sen eduksi tehdä, enkä suinkaan kiellä sinua tavottelemasta Anna Jaakkimantytärtä omaksesi. Mutta suoranaisesti en voi minä esittää asiaasi Flemingille, -- minun täytyy jättää sinut yksin onneasi tavottelemaan. Jos onnistut, olen valmis puristamaan marskin kättä sukulaisena, ystäviä meistä ei koskaan tule.

-- Mutta te annatte suostumuksenne, isä? kyseli nuorukainen nyt rohkaistuna.

-- En kiellä sinua, mutta muistutan vielä, että vaikeudet ovat sulla monet. Herttuakaan ei tuota liittoa suosi, se on huono enne sekin. Entä marski? Vaan koeta onneasi, poikani, hetki voi nykyjään olla edullisempi kuin muulloin, jätän sulle täyden vapauden.

Saattoseurue oli jo saapunut kaupunkiin ja ajoi kunnaalla olevaa kuninkaallista linnaa kohden, jonka edustalla jo ääretön ihmisjoukko tunkeili juhlallisuuksien alkua odottamassa, ja jonka ympärillä, linnamäellä, koko kuninkaan ja herttuan kaupungissa oleva sotaväki oli riviin asetettuna. Ruhtinaalliset henkilöt ja aatelisherrat nousivat reistään, astuivat satulaan ja lähtivät ylös linnaan, asettuakseen siellä kukin hänelle määrättyyn paikkaan kuninkaan seurueessa, vaan nuoriso ja naiset jäivät ulkopuolelle ja saivat ainoastaan etäämmältä katsella kruunajaisiin lähtevää komeaa juhlasaattuetta. Siinä erosi Hornkin pojastaan, joka jäi väkijoukkoon seisomaan syvälle mietteihinsä vaipuneena. Hän tunsi, että hänen täytyi nyt kohta toimia, toimia itsenäisenä ja omin päin ja se häntä huoletti, mutta samalla se häntä rohkasikin. Hänen täytyi esiintyä miehenä ja tahtoi olla mies...

Vaan linnan pihalta kuului jo soiton säveleitä ja kohta lähti sen väljästä portista komea saattoseurue lappamaan ulos kadulle, joka linnasta aina tuomiokirkkoon asti oli havunoksilla peitetty. Ensimmäisenä ratsasti osasto kuninkaan komeinta, puolalaista henkivartioväkeä, pulskia miehiä, kookkaita hevosia, tehden tilaa tungeskelevassa väkijoukossa, jota tien varrella riviin asetettu jalkaväki ei jaksanut pitää alallaan. Jalan astuen, muhkeissa pukimissa, tulivat sen jälkeen valtioneuvoston jäsenet yksitellen ja perättäin kantaen silkkipatjoilla kuninkuuden ulkonaisia arvomerkkejä: kruunua, valtikasta ja valtaomenaa. Mutta juuri kuninkaan edessä, hänen lähimpänä miehenään, asteli Klaus Fleming, valtakunnan marski, kantaen kultaista valtakunnan miekkaa korkealla näkyvissä.