Part 8

Nuori saksalainen oli aluksi pitänyt koko tätä lemmenjuttua leikkinä, huvituksena, vaihteluna, -- kuten monta muutakin. Mutta pian siihen oli punoutunut mietteitä ja laskuja; miehelle hänen asemassaan olisi avioliitto maan miltei ylhäisimmän aatelisperheen kanssa mahtava porras ylöspäin ja eteenpäin, temppu, jota ei voinut jättää koettamatta, vaikka se uskalias olisikin; -- mitäpä hän menetti, tyhjänä ylioppilaana oli hän lähtenyt maailman seikkailuihin, vähät hän tappasi jos tappasikin, vaan voitti paljo jos voitti! Vaan nämä laskutkin sotkeutuivat. Seurustellessaan tuon kainon ja luonnonpuhtaan neidon kanssa, oli hänen oma mielensäkin, niin kevyt kuin se olikin ja huikenteleva, kietoutunut samoihin pauloihin, joilla hän Annan oli vanginnut. Neidosta lähtevä lemmen tuoksahdus kasvatti hänessä itsessään sellaista ujoutta, ettei hän enää itseään ymmärtänyt. »Minustahan on tulemassa rakastunut narri, joka en uskalla tuumiani toteuttaa», niin oli hän usein puolipilkalla hokenut itselleen, vaan ei siitäkään lähtenyt apua.

Ja nyt hän tarkalla vaistollaan huomasi, että ratkaisu läheni, ja nyt juuri Annaa ei näkynyt missään, nyt, jolloin kallista hetkeä olisi ollut käytettävä.

Näissä mietteissä asteli nuori junkkari linnan huoneissa tavatakseen Anna Flemingin, vaan turhaan, -- lopuksi hän arvasi, että Ebba-rouva oli kai hänet salvannut lukkojen taa. Ja taas hän meni istumaan suureen arkitupaan muitten junkkarien joukkoon, jutteli ja laski leikkiä ja vihelteli sekaan iloisia säveleitä. Siellä kerrottiin, että marskia odotettiin illaksi linnaan. Siitä poika kävi yhä levottomammaksi. Jos hän saa vihiä asiasta ja puuttuu siihen, silloin... Hehei! Hän vihelteli taas ja nauratti toisia ja lohdutti sekaan levotonta mieltään sillä ajatuksella, että eiköhän se onni taas auta suosikkiaan!

Ja päivä kului iltaan saakka.

Pihalta rupesi silloin äkkiä kuulumaan kulkusten kilinää, linnassa syntyi hälinää, isäntäväki riensi vierasta vastaanottamaan, -- tiettiinhän mahtavan marski Flemingin sieltä tulevan. Silloin rupesivat Hieronymon silmät taas pälyilemään ja hän teki uuden retken sisähuoneisiin: olisipa ihme, ellei tämän hälinän aikana saisi silmänräpäykseltä edes nähdä neitostaan. Ja aivan oikein, eräässä käytävässä tulee Anna Fleming arkaillen häntä vastaan, hänkin hakevin katsein ja huolestuneen näköisenä.

-- He tahtovat lähettää teidät täältä pois, kuiskasi Anna hätääntyneenä.

-- Ei siitä hätää. Mutta totta on, meidät tahdotaan erottaa, ratkaiseva hetki on käsissä.

Ja nuorukainen, jossa uhkaava vastus ja hetken tärkeys viroitti valveille kaiken hänen tavallisen toimintatarmonsa, tempasi tytön käsipuolesta mukaansa yläkertaan vievään porraskäytävään ja virkkoi siellä pitemmittä valmistuksitta:

-- Hetki on kiireellinen ja teidän tähänastinen ystävyytenne antaa mulle rohkeutta. Uskallatteko ruveta halvan ulkolaisen puolisoksi?

-- Te kysytte sitä, minkä tiedätte. Tunteeni mulle vakuuttaa, että olemme määrätyt toisillemme, ja siksi uskallan.

-- Mutta minä olen aateliton, tuntematon ulkomaalainen.

-- Minä tiedän sen.

-- Ja te olette mahtavan marski Flemingin ylpeää, ylhäistä sukua.

-- Mutta minun äitini oli porvaristyttö.

-- Minä olen herttuan väkeä, sukunne vastustajan palveluksessa.

-- Minä en anna puolueiden määrätä onneani.

-- Vaan teitä tahdotaan naittaa toiselle.

-- Minä en suostu, sillä -- sydämmeni on valinnut.

-- Te sanotte sen. Silloin olette minun, vaikka teidät teljettäisiin vuorien onkaloon!

Kättä kerkesivät nuoret kerran puristaa kiireisen liittonsa vahvikkeeksi, muuta eivät ehtineet, sillä samassa kuului askeleita alhaalta ja heidän oli erottava. Mutta ennenkuin he ehtivät alas eteiseen, seisoi jo turkkipäällinen mies heidän edessään. He säpsähtivät molemmat, pysähtyivät, luullen hämärissä tapaavansa jo itse marskin. Vaan nuortealla, veitikkamaisella äänellä virkahti tulija:

-- Joko taas, -- noin teidät viimeksikin näin yhdessä. Ai, ai, vaarallista leikkiä, marski tulee.

-- Sinäkö Gröning, terve lankomies, huudahti Hieronymus iloisena, Annan rientäessä takasin naisten huoneisiin. -- Tulkoon nyt vaikka itse pääpiru, tyttö on minun!

-- So, so, hiljemmin ja varovammin.

-- Ei tarvis. Vaan mistä hitosta sinä taas lennät tänne minun matkoilleni?

-- Herrani kumppalina tulen, -- hänen miehenään pitäisi minun oikeastaan ilmiantaa sinut, joka tunkeudut meidän alueelle vaarallisissa vehkeissä.

-- Ole huoletta, asia kyllä itsensä ilmiantaa. Jo tänä iltana, ellen erehdy, tulee siitä tulinen tora, kirousta ja kauhistusta, vaan minä olen valmis kaikkeen, marskisi ei voi mulle mitään.

-- Köykänen olet Klaus-herran käsissä, lankomies. Sitäpaitse, tyttöä hommataan luullakseni jo kihlata toiselle, siellä kävi meillä jo kosijoita Tukholmassa.

-- Ketä, -- Horneja?

-- Niin, nuori, ylhäinen aatelismies.

-- Sitä olen varonut, vaan nyt se on myöhää; tulkoon vaikka viisi sarvipäätä, mulla on vankat varusteet, sillä tyttö on minun, kuuletko, minun.

-- Kuulen, kuulen, vaan elä nuolase ennenkuin tipahtaa. Ja näytä mulle nyt se huone yläkerrassa, johon minut käskettiin asumaan, -- totta lie marskin kirjurille laitettu parhaita huoneita.

-- Sama kuin muillekin, kuin herttuan edustajalle. Tule, nouse.

He nousivat sinne nuorille miehille varattuun makuuhuoneeseen molemmat ja jatkoivat tarinoimistaan. Hieronymus oli reippaimmalla ja vallattomimmalla tuulellaan, mutta aina toisinaan palasi kumminkin mieleen muisto siitä myrskystä, jonka hän itse oli ennustanut vielä samana iltana ilmipuhkeavan. Eikä hän ollutkaan ennustanut väärin. Tuskin tunnin ajan oli hän jutellut lankomiehensä kanssa, kun hänelle tuotiin sana, että marski Klaus Fleming kutsuu hänet puheilleen.

-- Ka niin, tässä sitä nyt ollaan, virkahti hän langolleen hieman kalveten. -- Puhemies on esittänyt asian ja nyt on sulhasen itsensä käytävä tuleen.

-- Poika parka, enpä tahtoisi olla housuissasi, vastasi Gröning melkein säälien. Mutta sitä ei nuori saksalainen enää kuullut, hän oli nopeasti sukassut tukkansa ja lähtenyt laskeutumaan alas portaita linnan suureen juhlatupaan, niin reippaana kuin voi. --

Marski Klaus Fleming oli saapunut linnaan. Hän oli tullessaan ollut harvinaisen hilpeällä mielellä. Olihan hän nyt muutamiksikaan päiviksi päässyt irti noista tuskastuttavista valtiollisista vehkeistä ja loppumattomista neuvotteluista, päässyt pakoon pääkaupungin katukahakoita, vastustajain pilkkapistoksia ja roistoväen sadatushuutoja. Hän, tuo ankara, juro, jäykkä mies, joka pelkillä silmäkulmillaan saattoi pelottaa väriseväksi miehisenkin miehen, hän oli kotioloissaan, perheensä ja lastensa keskuudessa, usein lempeä ja leikkisä isä, joka saattoi pitkät puhteet istua kertomassa kaskuja taikka leikkimässä lastensa kanssa. Häntä sanoivat hänen vihamiehensä raa'aksi, jopa epäsiistiksi, ja totta olikin, ettei Klaus Fleming, kuten useat muut aikalaisensa aateliset, ollut nuoruudessaan tullut omistaneeksi silloisia puolihienostuneita ulkonaisia käytöstapoja eikä sievisteleviä puheenparsia. Hän oli kasvanut Suomessa maalla, ankaran isänsä Eerik Jaakkimanpojan sotaisessa komennossa, ja hänen seuranaan olivat olleet huovit ja suksimiehet ja hylkeenpyytäjät. Siksi hän kaikenlaisia muotoseikkoja ja temppuja halveksi eikä häikäillyt jossakin hienossa aatelisseurassa julkisesti loukata niitä. Niin saattoi hän käyttää saapasvarsiaan nenäliinanaan ja kun hän joltakin ankaralta ratsastusmatkaltaan tomusena saapui hyvästi katetun ruokapöydän ääreen, ei hän salannut ruokahaluaan, vaan ahmi arastelematta vatsansa täyteen. Ebba-rouva torui häntä väliin tuosta hänen käytöksestään, vaan teki sen enemmän leikillä kuin tosissaan, sillä hän kyllä tiesi, että Klaus-herra kaiken karkeutensa ja maalaismaisuutensa ohessa osasi olla lempeäkin ja sävyisä.

Nytkin marski nälkäisenä matkalta saavuttuaan ahmasi linnassa vankan aterian ja rupesi sen jälkeen tarinoimaan lastensa kanssa, joita hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt ja jotka tapansa mukaan keräytyivät hänen ympärilleen. Siinä oli, paitsi hänen vanhinta poikaansa Eerikkiä, joka oli kalpea ja sairaloisen näköinen, hänen toinen poikansa Juhana, 14-vuotias, terve, reipas poika, isänsä ylpeys ja toivo, sekä molemmat tyttäret, Katariina ja Hebla, jotka olivat Juhanaa nuoremmat. Iloisina tavatessaan isänsä niin pitkästä ajasta kietoutuivat nämä Klaus-herran ympärille ja tämä kertoi heille tarinoita alkavista komeista kruunausjuhlista, joita jo valmisteltiin, sekä tapahtumista Suomesta, josta hän oli saanut terveisiä. Mutta yhtäkkiä kääntyi Klaus Ebba-rouvan puoleen ja kysäsi:

-- Missä on Anna, häntähän en vielä ole nähnytkään ja hänelle mulla juuri on tuoreita terveisiä?

Seurassa istujat, joita oli, paitsi leskikuningatar ja herra Schenck nuorikoineen, vielä muutamia aatelisherroja ja rouvia, kävivät nyt varsin tarkkaaviksi ja Ebba-rouva säpsähti ilmeisesti. Häneltä oli tyttö lemmenvehkeineen jo hetkeksi unhottunut ja nyt häntä pelotti, että marski saisi linnassa liikkuneista puheista tiedon. Hän koetti kumminkin vastata varsin tyyneesti:

-- Anna lienee jäänyt naisten huoneeseen, hän ei tainnut olla oikein terve ... tulee kai kohta sinua tervehtimään.

Mutta siksiverran taisi Ebba-rouva kumminkin sekaantua sanoissaan, että marski jäi häntä epäillen katsomaan ja kysyi:

-- Mitä, eikö terve, ja mulle ei puhuta mitään. Taikka mitä sinä sotket, Ebba?

Silloin puuttui sulhasmies, herra Schenck, puheeseen, käveli marskin luo ja virkkoi hänelle puolittain leikillä, puolittain juhlallisesti:

-- Tässä taitaakin nyt olla minun vuoroni selittää, koska olen siihen toimeen pyydetty ja asia nyt joutuu puheeksi. Eihän se parane viivyttämällä. Niin, marski Klaus Fleming, sinä olet veljesityttären, Anna Jaakkimantyttären, holhooja. Häntä pyydetään sulta nyt avioliittoon ja minä olen saanut toimekseni esittää sinulle tämän pyynnön, virallisesti ja juhlallisesti. Minä olen puhemies ja kosin neitosta.

Klaus Fleming hämmästyi ensiksi, vaan vastasi sitten samaan puolileikilliseen tapaan:

-- Äsken olet oman onnesi löytänyt, Schenck, ja tahdot nyt jo toimittaa toisille samaa, -- kyllä ymmärrän, että olet valmis puhemieheksi. Ja Annasta näkyy tulleen hyvin haluttu tavara. Mutta nimitä toki kosija, vai oletko niin kiihkoinen, että tahtosit minun umpisilmin myövän holhokkini. Täällä on saapuvilla useita jaloja aatelismiehiä, kenet heistä on Annamme täällä sinun ilopäivinäsi kietonut lemmen pauloihin?

-- Tuttavuus on jo tätä juhlaamme vanhempi. Nuoren miehen, joka nyt holhokkiasi vaimokseen pyytää, olet Suomessa nähnyt; hän on lupaava, kelpo mies, vaikka kuuluukin herttuan väkeen.

Marski katseli epäillen puhemiestä ja rouvaansa. Oliko tässä kysymys nuoresta Hornista, niin, tottakai hänestä, vaikkei marski oikein ymmärtänyt, miten se oli mahdollista.

-- Mitä, Ebba, onko hän ollut jo täälläkin? Hän kävi luonamme Tukholmassa juuri lähtiessäni, syvästi rakastuneena.

-- Mutta täällähän hän on ollut jo monta päivää ... eli kenestä puhut? kyseli Schenck vähän ällistyneenä. Vaan Ebba-rouva istui siinä aivan hätääntyneenä kuin tulisilla hiilillä, hän oivalsi nyt vasta oikein, kuinka pitkälle asia oli mennyt. Schenckin kosinta tuli kuin iskuna hänellekin ja hän arvasi, miten marski siitä kiivastuisi. Levottomana hän vastasi:

-- Täällä näkyy olleen ikäviä salajuonia tekeillä.

Vaan marski, joka ei vielä ollenkaan älynnyt, mistä oli kysymys, kiivastui ja lennähti pystöön.

-- Mitä hittoja, tehän laskettelette minulle arvoituksia ja ongelmoita. Niistä en huoli, suorat ja selvät puheet, se on tunnussanani. Schenck, kuka on aatelismies, jonka puolesta kosit?

-- Hänen sukunsa on kyllä aatelista, joskaan hän ei itse tällä hetkellä kanna kilpeä ... niin alkoi puhemies.

Vaan Klaus-herra kävi yhä maltittomammaksi ja tarttui Schenckin käsivarteen:

-- Kuka on mies, vastaa suoraan?

-- Se on herttua Kaarlon kamariherra ja edustaja näissä häissäni, Hieronymus Birckholtz. Ulkomainen syntyjään, niinkuin olen itsekin, vaan maahan jo perehtynyt, kyvykäs nuorukainen.

-- Jo riittää, minä ymmärrän, virkkoi marski ja katseli tuokion ajan puhemiestä tutkivasti, syvän äänettömyyden vallitessa huoneessa. -- Kutsutko sinä Schenck, jota aina Juhana-herttuan ajoilta Suomesta olen pitänyt ystävänäni, minut häihisi tehdäksesi minusta pilkkaa, kosiaksesi holhokkiani herttuan halpasyntyiselle palvelijalle? Unhotatko, että hänenkin nimensä on Fleming?

Schenck herra hölmöstyi tästä hiukan, hän ei ollut ajatellut marskin käsittävän asiaa toki noin ankaralta kannalta. Ja menettelyään puolustaakseen rupesi hän selittämään, kuinka Birckholtzin etevä suku oli Saksassa aateloittu ja kuinka Kaarlo-herttuakin epäilemättä oli suosikilleen kilven hankkiva. Liitto ei siis ollut hänen mielestään niinkään päätön, Hieronymon isänkoti ei ole hetikään varaton, hän voi helposti hankkia 10,000 talaria huomenlahjaksi...

-- Onpa hän sinuun juttuja syöttänyt tuo vehkeilijä; kylläpä taitaisivat hänen huomenlahjansa supistua kymmeneen talariin ja aateliskilpi samaan arvoon, vastasi marski vihaisena ja halveksuen. -- Missä on Anna, miten ovat nämä vehkeet päässeet vireille? Kuinka olet sinäkin, Ebba, voinut päästää tämän häväistysjutun näin pitkälle?

Turhaan koettivat leskikuningatar ja saapuvilla olevat aatelismiehet lauhduttaa marskia, kuvaten kuinka lemmenliitto oli nuorten kesken salaa syttynyt ja kehuen kosijan hyviä puolia. Marskista oli leikki ja hilpeys poissa ja ankarasti käski hän kutsua Annan eteensä.

-- Sinä olet holhokkini, Anna, lausui hän tyynesti, mutta päättäväisesti, -- ja minulla on oikeus vaatia, että minua isänä tottelet. Eikä ole vaatimukseni liikanainen kun käsken, että sinä tästä hetkestä luovut kaikista lemmenvehkeistä tuntemattoman saksalaisen seikkailijan kanssa. Sinä olet ymmärtänyt minut.

Vapisevana oli Anna leskikuningattaren saattamana astunut sisään, koska hän arvasi ukonilman puhenneen, ja kainosti ja arasti oli hän luonut silmänsä alas, kun setänsä häntä terävillä katseillaan tarkasti. Hän oli odottanut pitempää tutkimista ja tunnustusta. Vaan setänsä lyhyet, päättäväiset sanat ikäänkuin palauttivat rohkeuden hänen mieleensä ja varma, peloton oli taas hänen silmänsä, kun hän sen loi auki ja hiljaa virkkoi:

-- Sitä en voi, setä.

-- Voit, minä tahdon. -- Hetkisen salamahti marskin silmä. -- Vai aijotko vastustaa minun tahtoani: muista, että minä olen musertanut voimakkaampiakin tahtoja kuin sinun!

Anna älysi, että tässä oli turha vastustella mahtavan sedän käskyä ja vetäysi äänetönnä pois naisten huoneisiin. Raskas ja alakuloinen oli hänen mielensä, vaan hänen silmänsä ei vuotanut kyyneliä eikä hänen tahtonsa ollut masennettu. Tuo isku oli ollut ankara, vaan hänen unelmaansa se ei jaksanut musertaa.

Annan mentyä kutsutti marski heti Hieronymus Birckholtzin eteensä. Huoneessa olijat katsoivat vähän rauhattomina toisiaan, peljäten, että suuttuneen marskin kiivaus herttuan edustajaa kohtaan menisi liikanaisuuksiin. Uhkaavan ja synkän näköiset olivatkin hänen kasvonsa, kun hän näki edessään tuon viekkaannäköisen nuorukaisen, jota hän jo kerran Suomessa muisti epäilleensä, -- vaikkei hän silloin osannut epäillä häntä tällaisista vehkeistä. Vaan hän nähtävästi hääseurueen vuoksi ja arvokkuuttaan ylläpitääkseen koetti hillitä kiihkonsa ja virkkoi verrattain tyynesti kalvakalle nuorukaiselle:

-- Te ette ole voineet olla oivaltamatta, että avioliitto teidän ja minun veljenityttären välillä on mahdoton. Kuinka olette niin ollen uskaltaneet minun poissaollessani panna toimeen sellaisen juonen, josta minulle täällä tänä iltana on kerrottu?

Hieronymo vastasi avonaisesti ja varmasti:

-- Minun juoneni ei ole tavattomampi kuin kahden nuoren ihmisen molemminpuolinen mieltymys yleensä. Ja jos nykyinen asemani estäisi minua saamasta tätä jalosyntyistä neitosta omakseni, tahdon asettaa niin, että minulla on aateliskilpi ja riittävät huomenlahjat tullessani häntä pyytämään.

Marski naurahti ivallisesti.

-- Niin, sitten kuin aateliskilpi ja huomenlahjat ovat hankitut, olisi aika ollut pyytää herra Schenckiä puhemieheksi. Mutta siihen taitaa kyllä kulua aikaa ja silloinkin on herttuan palvelijan kosinta Flemingin nimelle häpeäksi. Painakaa mieleenne nuori mies: minä en anna häväistä nimeäni, ja jos vielä teette yrityksenkin siihen, suuntaan, on se oleva teille kallis.

Marski käveli pari kertaa lattian poikki, aikoi nähtävästi vielä sanoa jotakin jyrisevää, vaan hillitsi mielensä, leväytti seposeljälleen sen väljän oven, joka vei suureen arkihuoneeseen, missä palvelijat hyörivät puuhissaan ja nuoret aatelisherrat nauttivat linnan olutvaroja. Hän viittasi sinnepäin ja virkkoi:

-- Tätä tietä, kosija! -- Ja kun Hieronymo vielä vitkasteli, teki marski uhkaavan liikkeen jalallaan, huudahtaen: -- Tätä tietä!

Etuhuoneessa remahti äänekäs nauru, kun Hieronymo sellaisilla eväillä sieltä laputti ulos. Vaan marski sulki oven paukkeella ja virkkoi salissa ääneti istuvalle häärahvaalle:

-- No, nyt se juttu on selvä. Nyt on aika mennä levolle, aamulla täytyy kääntää huomio tärkeämpiin asioihin. -- Ja hiljaisuudessa, ikäänkuin helpotuksen tunteella, hajausi Strömsholman juhlasalissa istunut häärahvas makuuhuoneisiin. Vaan nuoren Hieronymon korvissa soi tuo ilkkuva nauru lakkaamatta hänen kiirehtiessään takasin yläkertaan; hänen vertansa kuumenti ja hänen jäsenensä värähtelivät. Eikä hän, astuttuaan Gröningin luo, pitkiin aikoihin saanut sanaa suustaan. Marski oli palvelusväen edessä häntä pilkannut ja häväissyt, -- sitä hän ei ollut suotta tehnyt, sen pilkan hän vielä oli itse syövä, oli tottatotisesti, niin vannoi kiihtynyt nuorukainen. -- Tuo ivallinen nauru! -- kaikkea muuta hän olisi voinut sietää, sitä ei.

-- No, sinä lensit korkeammas kuin siipesi kantoivat, eikö niin? kysyi Gröning mielenliikutuksessa olevalta langoltaan. -- Olisit pysynyt maaperässä.

Hieronymo istui vielä hetken puhumattomana, vaan lennähti sitten pystöön ja virkkoi:

-- Mutta ne siivet kasvavat, usko pois, lankomies, ne kasvavat vielä. Ei, sinä kopea marski, ei me vielä viime kertaa toisiamme tavattu, ei hetikään. Sinä häpäsit minut palvelijaisi edessä, hyvä, katsotaanpa, kuka tässä vielä viimeksi nauraa. Sillä tyttö on minun -- ymmärrätkö, mitä se merkitsee?

Gröning katseli hymyillen lankomiehensä kiukkua ja virkkoi:

-- Herkeä pois, enhän sinua enää tunnekaan vanhaksi, iloiseksi velikullaksi. Kun et saanut tyttöä Flemingin suvusta, niin viisi siitä, eihän sulla ole tytöistä ennen ollut puutetta.

-- Eipä siltä, vaan juuri se tyttö minun täytyy saada, ja minä otan hänet, saatpa nähdä. Vaan olet oikeassa, minun täytyy taas ruveta iloiseksi ja reippaaksi ja nauraa naurulle, muu ei auta. Tule, lähdetään alas arkitupaan.

Siksi oli kumminkin nuorelta lähettiläältä luonto lamautunut, että hän käski kohta valjastaa hevosensa, päätti vielä tänä yönä ajaa pois koko Strömsholman linnasta. Vaan sillävälin oli hän taas iloinen ja vallaton nuorten aatelisherrain seurassa arkituvassa, jossa nämä vielä olutmaljojen ääressä viettivät iltayötä, ja vastasi leikillä heidän pilkkaansa, joten hän kohta taas oli voittanut heidät puolelleen.

-- Ei tainnut olla lysti karhun kynsissä. Kiitä onneasi että sillä kunnialla pääsit, jos tyttösi menetitkin, veisteli eräs pilkkakirves joukosta.

-- Mitä menetin, kysyi Hieronymo kummissaan. -- Päinvastoinhan karhu mulle lupasi holhokkinsa, kunhan tulen aateliskilpi toisessa ja huomenlahjapussi toisessa kourassa kosimaan. Silloin saa Schenck tehdä uuden yrityksen.

-- Schenck tuskin siihen kauppaan toista kertaa käypi, hän lie jo vahingosta viisastunut.

-- No, silloin otetaan joku vielä mahtavampi puhemies, sama se. Marski ujostelee muka kutsua minua vävykseen, mutta kyllähän minä varsinaiset syyt tiedän: hänen veljensä, Jaakkimavainajan, omaisuus, jonka perijä tyttöni on, taitaa olla tilittämättä ja siksi hän tahtoisi jättää tytön kyöpeliin; mutta olisihan vahinko noin verevää impeä. Ja vielä me ne tilitkin tehdään, tehdään ne, näettepähän.

-- Elä uhkaile, Fleming on arvostaan ylpeä.

-- Ylpeä, niin, hänen ylhäisyytensä dominus admirabilis, hän on ylpeä. Hieno aatelisherra, joka ei kuukausiin pese silmiään ja jolle jo talonpojatkin ovat antaneet nimeksi »nokinokka». Suoraan sanoen, minua vähän ilettääkin joutua hänen sukuunsa, sillä rakkaalla appiukollani ovat tavallisesti kasvot ja vaatteet sellaisessa siivossa, että hänen rouvansakaan ei laske häntä luokseen kuin kerran viikossa, lauvantaisin, ja silloinkin lähettää hän miehensä ensiksi saunaan. Mutta tytön vuoksi tuohon sukulaisuuteen vielä täytynee suostua, uhrautua kaikkeen, sillä tyttö on nyt kerran minun.

Herrat purskahtivat nauramaan näille nuoren veitikan selityksille ja joivat kaikin »dominus admirabiliksen» maljan. Tämä oli marskilla tunnettu liikanimi, hänen töykeän ja karkean käytöksen vuoksi olivat puolalaiset hovimiehet, hänen Puolassa käydessään, antaneet hänelle tämän nimen (ihmeteltävä herra), kun muuten olisi ollut sanottava »dominus admiralis», herra amiraali.

-- Ja sinun maljasi myöskin, iloinen veitikka, jonka mieli ei masennu, ehdotti eräs. -- Olkoon vain tyttö kerran vielä omasi!

-- Mutta hänhän on omani, tyttö on minun.

Kotvanen jatkettiin yöhetkien kuluessa tätä iloista, huoletonta seurustelua ja Hieronymo piti sukkeluuksillaan koko seuran parhaalla tuulella. Mutta hänen sisässään kävi aallokko hyrskyten, kiukku ja suru siellä kamppailivat keskenään ja haikeasti hän ajatteli, että hänen nyt tällaisissa oloissa oli jätettävä tyttönsä, jätettävä jäähyväisittä, -- milloin tavanneekin hänet taas? Ja kun hetken kuluttua tultiin ilmoittamaan, että hänen hevosensa oli valjaissa, käveli hän varsin masentuneena pukeutumaan matkapukuunsa ja hiipi sitten hiljaa portaita alas pihalle. Vaan ajaessaan erään linnan päätypuolessa olevan tuttavan ikkunan ohi, josta vielä tuli loisti, reipastui hänen mielensä vielä kerran ja hän huudahti aivan ääneensä:

-- Tyttö on minun, ijäti minun!

VI.

Kruunausjuhla Upsalassa.

Fyris-joen törmällä, vähän ulkopuolella Upsalan vanhaa kuningaskaupunkia, keskellä rauhaisaa sisämaan maakuntaa, oli suurenlainen sotaleiri. Kylän talot olivat kaikki ahdetut täyteen majoitettua ratsuväkeä ja kun se ei kaikki niihin sittenkään sopinut, oli hangelle pitkin jokivartta pystytetty telttoja, joiden edustalla nuotiot paloivat tupruttaen savua talviseen ilmaan. Sinne oli majoitettu Södermanlannin herttuan Kaarlon yksityinen ratsuväki, jonka hän oli tuonut mukanaan herttuakunnastaan, saapuessaan veljensäpojan, kuningas Sigismundon kruunausjuhlaan.

Nähdessään, ettei hän vakuutuksen tietä eikä järkisyillä voinut taivuttaa kuningasta myöntymään niihin ehtoihin ja sitoumuksiin, joita Ruotsin kansa hänen kauttaan vaati hallitsijaltaan uskontonsa ja vapautensa turvaksi, oli herttua päättänyt esiintyä uhkaajana ja pelottelijana viimeisen kerran esittäessään kuninkaalle ja valtioneuvostolle vaatimuksensa valtakunnan vastaisesta hoidosta. Ja Ruotsin säädyt, jotka kruunauksen johdosta olivat kutsutut kokoon, olivat kieltäytyneet vannomasta uskollisuudenvalaa kuninkaalle, ellei tämä hyväksyisi herttuan vaatimuksia. Se oli vihdoinkin tepsinyt.

Muutamia päiviä sitten oli ratkaiseva ottelu tapahtunut Upsalan kuninkaallisessa linnassa. Herttua oli siellä tehnyt julkisen kanteen kuninkaan neuvonantajaa, Klaus Flemingiä, vastaan, vaatien häntä säätyjen tuomittavaksi hänen huonoista neuvoistaan. Kuninkaan puoluelaiset olivat silloin koettaneet Flemingiä puolustaa, vaan herttua ärjäsi heille, käskien heidän olla vaiti. Mieliala yltyi, väittely oli kiivasta: eräs kuninkaan puoluelaisista oli väittelyn kuumuudessa tarttunut vihasta riehuvan herttuan käsivarteen ja siitä tämä niin tulistui, että uhkasi kutsua henkivartijansa pihalta sisälle. Olipa ilmi tappelu syntymässä ja silloin oli vihdoinkin kuningas, tuntien valtaistuimen heiluvan allaan, peräytynyt. Hän oli suostunut allekirjoittamaan herttuan esittämät ehdot ja Fleming oli saanut nöyrtyä ja pyytää herttualta vastarintaansa anteeksi, -- hän, marski Klaus Fleming, oli pyytänyt anteeksi koko neuvoston läsnäollessa, se oli nöyryytys, jota Kaarlo-herttuakaan tuskin oli voinut toivoa.