Part 7

-- Niin, tietääpä sen mitä siitä voisi syntyä, jutteli hän puoliääneen, -- kun mies on akka ja nahjus akaksikin. Ei jaksa pitää yhtä päätöstä kahta päivää, vaan peruuttaa ja peruuttaa ja taas peruuttaa. Ja tästä kaikesta huutaa kansa minua valtakunnan petturiksi. Sama se! Vaan kun minut vielä pakotetaan liehakoimaan ja pyytämään anteeksi, niin -- hyi hitto!

Marski siirrähteli suuttuneena reessään.

-- Mutta mitäs tuo taas on, huusi hän äkkiä kovemmalla äänellä ajajalleen, kun reki ehti torin laitaan ja siellä väkitungos näytti sulkevan tien. Sieltä kuului huutoja ja tappelua, kadun viereiset portit ja myymälät suljettiin kiireesti, akkoja juoksi hiukset hajallaan marskin rekeä vastaan huutaen »verta» ja »murhaa»! Klaus pysäytti hevosensa.

-- Mikä perhana siellä on?

-- Se kuuluu olevan jatkoa tuosta toisöisestä metelistä, ilmoitti eräs marskia seuraavista huoveista, joka muutamalla portilla oli puhutellut porvareita. -- Paavilaiset tahtoivat juhlasaatossa viedä silloin tapetun papin vihitylle hautausmaalle, vaan kansa on noussut sitä estämään.

-- Kyllä minä näytän niille molemmille vihityt paikat! Ajetaan ratsuväen luo.

Koko viikon oli Tukholmassa taas ollut melskeitä ja levottomuutta ja riita eri uskontojen välillä, joka näihin aikoihin niin tulisesti mieliä kiihotti, oli siihen taas syynä. Sigismundon mukanaan tuomat johtavat katooliset, kuten paavin lähettiläs Malaspina, eivät Tukholmassa uskaltaneet saarnata katoolista oppia muualla kuin linnankirkossa ja Katariina Jagellottaren kappelissa, vaan silloin tällöin esiintyi kuitenkin joitakin nuorempia, intoilevia katoolisia pappeja, jotka ikäänkuin uhalla käyttivät kuninkaan Tukholmassa-oloa hyväkseen taas levittääkseen Ruotsissa paavilaista oppia, vaikka sillä vain ärsyttivät kansaa. Niin oli äskenkin eräs Justus-niminen pappi Ritariholman kirkossa todistellut Luteruksen oppia harhaopiksi. Tukholman luterilainen pappi, intohimoinen Eerik Schepperus, piti sen johdosta sarjan vastasaarnoja. Tässä riidassa ei suinkaan mahtisanoja säästetty vastapuolueen maalaamiseksi ja kansan kiihkon yllyttimeksi. Katooliset, joita Tukholmassa oli, paitsi kuninkaan ulkomaista seuruetta, vielä paljo ruotsalaisiakin, suuttuivat niin pappi Schepperuksen haukkumisista, että kerran kirkossa tekivät väkirynnäkön ja kiskoivat hänet saarnastuolista alas. Tämä oli luterilaisista tietysti ääretön häväistys, rikos, kansa nousi ilmi kapinaan, eikä katoolisten ollut enää ollenkaan liikkumista kaduilla. Heidän papit ja jesuiitat varsinkaan eivät uskaltaneet näyttäytyä kansalle, joka olisi repinyt heidät palasiksi. Yleistä kurittomuutta käytti roistoväki hyväkseen panemalla toimeen aiheettomiakin katukahakoita, sekasorron aikana ryöstääkseen porvarien myymälöitä. Ja tämän kaiken kestäessä kuningas, uskaltamatta antaa ankaraa järjestyskäskyä, lymyili linnassaan puolalaisen vartioväkensä turvissa ja harjoitti siellä kaikenmoisia katoolisia temppuja, pesi m.m. eräänä päivänä 12:den palvelijansa jalat, -- hyi hitto, kuinka Fleming sydämmessään halveksi tuollaista kyvyttömyyttä!

Kuninkaan omia pappejakin kiihtynyt kansa niin ahdisteli, että näiden täytyi valepuvussa kulkea linnaankin. Niin oli sinne pari päivää sitten eräs pappi koettanut puikahtaa hovisoittokunnan joukossa soittajan pukuun puettuna. Vaan hänet tunnettiin, hurjistunut kansa paljasti valepukuisen papin ja siitä syntyneessä metelissä sai tuo pappi surmansa. Nyt vaativat katooliset toki jotakin toimenpidettä kuninkaan puolelta, vaan ei mitään kuulunut. Mielenosoitukseksi panivat silloin kaikki kaupungissa olleet paavilaiset toimeen saattokulkueen kaupungin kaduilla viedessään murhattua pappia hautaan. Protestanttinen väestö piti tätä tietysti ärsytyksenä ja taas syntyi uusi kahakka, jonka alkua Tukholman torilla Fleming nyt reestään oli nähnyt. Saattokulkueessa olevat aseelliset vetivät miekkansa ja porvarit juoksivat kotiinsa hakemaan aseita. Ilmi tappelu oli kohta valmis.

-- Vaan vielä sinne kerkeän minäkin, tuumi marski ajaessaan ratsuväkensä luo, jota hänellä oli kaupungin laidassa varalla kaikenmoisia odottamattomia tapauksia varten. Heti olivatkin huovit satulassa ja niiden etupäässä karautti nyt Fleming itse puhdistamaan katuja. Niin protestantit kuin katooliset saivat rinnan kiltisti väistyä ja hajaantua ja kun torilla ei sittenkään tahtonut tulla puhdasta, komensi Fleming väkensä hyökkäykseen. Ei armoa suotu kummallekaan puolelle, porvareilta riistettiin aseet, katooliset ruumissaattajat saivat laputtaa jalkoihinsa ja ennen pitkää oli rauha palautettu. Ruumisreki lähetettiin muutamain huovien seuraamana kaikessa siivoudessa hautuumaalle. Vaan kansan viha kääntyi taas Flemingiä kohtaan, portinraoista ja ikkunoista huudettiin hänelle haukkumasanoja ja soimattiin häntä paavin kätyriksi ja isänmaan petturiksi.

-- Siitä viisi, tuumi Fleming, ajaessaan asuntoonsa. -- Mutta tämmöisinään eivät olot voi kauan jatkua, tästä ei tule koskaan mitään selvyyttä. Kun ei kuninkaaseen voi luottaa, täytynee tässä hieroa sopua herttuan ja Hornin kanssa, vaikka se selitettäisiinkin peräytymiseksi. Muuten on kapina maassa yleinen.

Asuntoonsa tultuaan käski marski heti panna matkareen kuntoon sekä kutsui Gröningin puheilleen. Hänen perheensä ei ollut kotosalla, se oleskeli Ebba-rouvan sisaren, leskikuningatar Katariinan luona Strömsholman linnassa, jossa tämä Kustaa Vaasan kolmas puoliso piti leskihovia ja jonne marski itsekin nyt muutamiksi päiviksi lähti, -- hän ei ollut joulupyhiksikään joutanut sinne kuninkaan luota.

-- Sinun täytyy Gröning seurata minua Strömsholmaan, jonne nyt lähden häärääpijäisiin, virkkoi marski kirjurilleen. -- Meidän täytyy siellä panna kokoon eräs sangen vaikea kirje, arvaappas kenelle?

-- Luultavasti Södermanlannin herttualle.

-- Niinkö luulet? Niin arvelin itsekin ensin, vaan annan kumminkin kuninkaan itsensä kirjoittaa hänelle. Mutta meidän täytyy kirjoittaa ystävällinen ja kohtelias kirje Kaarlo Hornille, -- rakentaa ystävyyttä senkin kautta.

-- Syntyyköhän siitä pysyvää sopua?

-- Niin, epäilyttää minuakin. Vaan tässä ei nyt muu auta; ellei herttuaa saada lepytetyksi, ei tule mitään hautajaisista eikä kruunajaisista eikä valtakunnan hallinnosta, ei tule tästä muuta kuin yleinen kapina. Kuninkaalla ei ole tarmoa käskeä, hän epäilee ja peräytyy ehtimiseen. Herttua täytyy siis saada suositetuksi ja saapumaan Upsalaan ja siihen häntä tuskin kukaan paremmin voi taivuttaa kuin Horn.

-- Niin, vaan...

-- Vaan mitä?

-- Eiköhän herttua silloin anasta ohjaksia yksinomaa omiin käsiinsä?

Marski istui kotvasen ääneti. Tuo kysymys ei näyttänyt olleen hänelle vieras, hän oli sitä ajatellut paljokin. Hän tarkasteli kirjuriaan kauan ja virkkoi sitten verkalleen:

-- Se on luultavaa, se on varmaakin. Hän anastaa vaikutusvallan, pakottaa veljensäpojan itseään tottelemaan, esiintyy mahtavana majordomuksena. Me kai tulemme syrjäytetyiksi, ainakin joksikin ajaksi, eikä herttua tule sitä tilaisuutta laiminlyömään kootakseen vastaseksikin kaiken vallan Ruotsissa omiin käsiinsä ja masentaakseen meidät Suomessakin. Niin, niin. Jos kuninkaalla olisi selkärankaa, antaisimme herttuan paikata mökönturkkia Söderköpingissä, viettäisimme kruunajaiset ja järjestäisimme hallituksen. Vaan hän ei uskalla ... päättää ja peräypi!

Marski mietti taas hetkisen ja jatkoi sitten:

-- Ja meidän on suostuttava peräytymiseen, -- herttua saakoon vallan -- ajakseen. Kauaksi ei hän sitä saa, siksi häilyviä ollaan tuolla kivilinnassa, ettei siellä antauduta täydellisesti peräytymäänkään. Kuinka tahansa, tällä hetkellä on herttua lepytettävä ja Horn myös.

Klaus-herra rupesi pukeutumaan matkapukuunsa ja Gröning riensi niinikään matkalle varustautumaan. Silloin tultiin ilmoittamaan, että eräs nuori herra pyrkii sisälle. Kärsimätönnä käski Fleming päästää sisään tuon »nulikan» ja jatkoi yhä matkapukuun pukeutumistaan.

Sisäänastuja oli nuori Henrik Horn. Marski katsoi pitkään ja aluksi epäillen nuorukaista, joka siinä seisoi ujona ja osaamatta heti tehdä selkoa asiastaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että tässä on joku viekkaus tekeillä, että poika kulkee isänsä ja herttuan asioilla. Mutta mitä varten herttua lähettäisi hänen luokseen tuollaisen puhumattoman penikan, jos vakavat asiat olisivat kysymyksessä? Klaus-herra ei tullut ajatelleeksi Vääksyn tapahtumia, vaan jo nuorukaisen ensimmäisistä, katkonaisista selityksistä pääsi hän jälille, mistä oli kysymys.

Henrik Horn kertoi juurikään tulleensa jäiden yli Suomesta kruunausjuhliin, joihin isänsä oli hänet vaatinut. Vaan isä oli tällä hetkellä Södermanlannissa, herttuan luona, hänellä, Henrikillä, oli vähän tuttavia Tukholmassa.

-- Ja Vääksyssä ollessamme lupasin käydä Tukholmassa tervehtimässä armollista rouva Ebbaa ja hänen perhettään, joiden seurassa minulla oli onni tehdä niin hauska ratsastusmatka.

Ahaa! ei mitään valtiollista, poika kulkee ilmeisesti lemmentuumissa isänsä tietämättä, päätteli marski, ja se oli hänestä niin hullunkurista, että häneltä ensiksi pääsi nauru, vetäessään siinä poronnahkaisia kallokkaita jalkoihinsa. Mutta sitten, huomatessaan pojan käyvän yhä enemmän hämilleen, herkesi hän melkein ystävälliseksikin, kyseli miten jäät kestävät Ahvenanmeren yli ja minkälainen sato Suomessa oli viime syksynä saatu. Jäät olivat tällä hetkellä hyvät meren poikki, kertoi Horn. Vaan sato Suomessa oli tullut huono, enimmissä osissa maata täysi kato. Niin, niin, siitä oli marski kuullut kerrottavan, ajat eivät ole siellä iloiset.

Sillävälin oli marski jo saanut turkitkin päälleen ja seisattui nyt, vyötä kiinnittäessään, tutkivin katsein nuorukaisen eteen.

-- Minun on nyt lähdettävä Strömsholmaan, jossa rouvani ja perheeni on, joten en voi pyytää teitä jäämään taloon. Mutta... Hm, te olette tullut tervehtimään minua ja perhettäni, vaikka tiedätte, että Hornein ja Flemingein välit eivät ole hyvät.

-- Olen uskaltanut, rouvanne lupaukseen luottaen. Enkä käsitä, mikseivät välit voisi vielä muuttua...

-- Ja ainakin toisessa polvessa parata, niin, niin, tapahtuuhan semmoista, varsinkin jos on pieni lemmenjuttu välissä. Vaan te ette ole puhuneet käynnistänne isällenne mitään, ettehän?

-- En ole tavannut häntä pitkiin aikoihin.

-- No hyvä. Matkustakaa te isänne luo Södermanlantiin ja kertokaa hänelle suoraan käyneenne täällä. Ja jos hän teille luvan antaa, niin en kiellä minä teitä vastakin käymästä veljentytärtäni tervehtimässä. Hyvästi, nuori mies.

Henrik Horn punastui ja kalpeni, kun marski noin suoraan paljasti hänen asiansa. Hän näytti vieläkin tahtovan jotakin selittää, vaan silloin oli marski jo ulkona, istui matkareessään, johon otti Gröningin viereensä ja ajaa karautti nyt aivan tyheiden katujen lävitse kaupungista alas Mälarille, jota myöten talvitie vei Strömsholman linnaan.

Kustaa Vaasa oli lähes 60-vuotiaana vielä mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut puolisokseen nuoren neitosen eräästä maansa vanhimmasta ylimyssuvusta, ja tämä leskikuningatar Katariina Stenbock eli vielä 62 vuotta puolisonsa vuonna 1560 tapahtuneen kuoleman jälkeen, nähden monenlaisten vaiheiden ja käänteiden pilkkovan ja taas vahvistavan puolisonsa perustamaa Vaasan kuningassukua. Hän ei ollut nyt vielä viidenkymmenen ikäinen, pitäessään talvisin Strömsholmassa -- kesät vietti hän Kastelholmassa, Ahvenanmaalla, joka myös oli hänelle läänitetty -- muhkeaa hovia, missä ylhäisiä vieraita, puolueisiin ja suuntiin katsomatta, usein vieraili hänen luonaan. Tänä uudenvuoden aikana oli Strömsholmassa varsinkin ollut paljo vieraita, -- olihan siellä kaikilla ajan ja arvon mukaisilla juhlallisuuksilla vietetty komeita tupaantulijaisia.

Eräs leskikuningattaren suosikki, Saksasta syntyperäisin oleva, vaan parhaan ikänsä Ruotsissa ja Suomessa elänyt ylhäinen aatelismies, Kristoffer Schenck, oli näet nyt joulun aikana mennyt naimisiin valtioneuvoksen Pietari Brahen tyttären Katariinan kanssa ja upeat, pitkälliset, loistavat häät oli ensiksi vietetty Visingsborgissa, Brahen sukutilalla, ja sieltä oli koko komea hääseurue siirtynyt Strömsholman linnaan, jossa Schenck korkean suosijansa luona asui ja jossa leskikuningatar vietti taloontulijaiset. Vieraiden joukossa oli, paitsi lukuisasti Ruotsin ja Suomen aatelisia, virallisia edustajia myöskin itse kuninkaan ja herttua Kaarlon puolesta, jotka eivät itse olleet voineet häihin saapua. Tämä avioliitto oli näet varsin ylhäinen, Schenck oli saksalaista suuraatelia, joka kehui sukujuurensa ulottuvan aina muinoisen Rooman ylimyssukuihin saakka, ja morsian taas Brahen vanhaa, suurta, kuulua perettä.

Näiden häiden »rääpiäisiin» nyt marski Tukholmasta matkusti, lähinnä kumminkin tervehtimään Strömsholmassa olevaa perhettään.

Kuten muu hääväki oli näet Ebba-rouva perheineen ollut saapuvilla myöskin itse häissä Visingsborgissa ja saattanut vastavihityn pariskunnan sieltä Strömsholmaan. Ja Anna Flemingille oli näillä hääpyörteillä ollut aivan erityistä, hurmaavaa merkitystä. Ilosiksi olivat hänen kasvonsa kirkastuneet, kun hän tätinsä seurassa Visingsborgiin tullessaan oli aivan oudossa häärahvaassa, Kaarlo-herttuan edustajain joukossa, tuntenut sen hilpeän nuorukaisen piirteet, jotka keväästä asti alinomaa olivat olleet hänen mielessään. Hän arvasi, ettei tuo yhtyminen ollut niin aivan satunnaistakaan ja käytyään arkailematta Hieronymus Birckholtzia tervehtimään olikin tämä ihastuneena hänelle kertonut erityisesti herttualta hankkineensa luvan päästä näihin häihin, joissa hän tiesi tapaavansa marski Flemingin perheen. Usein he sitten hyöriväin hääpitojen aikana olivat olleet tilaisuudessa tapaamaan toisensa ja Birckholtz oli, samoin kuin suuri osa muuta hääjoukkoa, seurannut vastavihittyä pariskuntaa myöskin Strömsholmaan, jossa jo pari päivää oli iloisia juhlia jatkettu.

Näitä päiviä käytti nuori junkkari monella tavalla hyväkseen. Hän lujitti yhä niitä siteitä, joilla hän Suomen-retkellään oli saanut Anna Flemingin niin helposti verkkoihinsa käärityksi, ja hän oli nyt jo varma, että saalis pysyi. Mutta uutterasti ja toimekkaasti puuhasi hän myöskin valmistaakseen maaperää hyvällä alulla olevan yrityksensä perilleviemiseksi. Iloisella luonteellaan ja hauskoilla pakinoillaan suositti hän häissä olevia aatelisherroja puolelleen ja erityisesti oli hänen onnistunut hierautua ylhäisen sulhasen, Kristoffer Schenckin, suosioon. Tämä saksalainen tunsi kai jo maamiehenä myötätuntoisuutta herttuan iloista palvelijaa kohtaan ja ennen pitkää hän, samoin kuin monet muut häävieraista, rupesi huomaamaan nuoren seikkailijan lemmenvehkeitä Anna Flemingin kanssa.

-- Sinä veitikka olet kiertänyt neitosen pään pyörälle, virkkoi hän Hieronymolle eräänä päivänä naureskellen. -- Aijotko pyytää häntä avioksi?

-- Jos uskaltaisin. Vaan mulla on vähän suosijoita ja marski on ankara herra.

-- Tarvitset puhemiestä. No hyvä, minä rupean puhemieheksesi marskin luona, -- tytön kanssa näyt itse sopivan parhaiten. Koetan taivuttaa marskia myöntymään, hän kuuluu pian saapuvan tänne.

Huolissaan Hieronymo oli tuon tuuman onnistumisesta, vaan kiitollisena hän kumminkin vastaanotti ylhäisen herran ystävällisen tarjouksen, -- täytyihän siinä koettaa onneaan! Vaan sillävälin olivat Hieronymon ja Annan väliset suhteet ruvenneet herättämään yhä enemmän huomiota häärahvaassa, -- Anna salasi mieltymyksensä huonosti ja liian usein nähtiin heidän kuhertavan yhdessä, milloin linnan syrjähuoneissa, milloin kävelyretkillä Mälarin jäällä, milloin nuorten iloisissa mäenlaskuissa, joita ajanvietteeksi pantiin toimeen. Aatelisherrat, jotka Hieronymus hilpeillä jutuillaan oli voittanut puolelleen, sille hymähtelivät, toiset ilkkuen, toiset päätään puistellen, muistaen kuinka arka Suomen ankara marski on ylhäisestä nimestään. Vaan aatelisrouvat pyörittelivät silmiään ja supattelivat syrjässä, -- tuo oli heistä jo liian julkeata ja ajan ahtaita, kaavamaisia muotoja loukkaavaa. Ennen pitkää saapuivat supatukset Ebba-rouvankin kuuluville; hän rupesi tarkkaamaan nuoren sukulaisensa käytöstä ja huolestui kohta huomatessaan, kuinka peittelemättä tämä ilmaisi mieltymyksensä liehakoivaan junkkariin. Hän päätti viipymättä nuhdella ja varottaa Annaa, ettei toki mitään puheita enää kuuluisi, kun marski, kuten oli luvannut, ehkä jo samana iltana saapuisi Strömsholmaan.

Taas oli nuoriso huvittelemassa kelkkamäessä ja ilo raikui sieltä ylös linnaan asti, jonka ikkunasta Ebba-rouva yhä ärtyvin mielin katseli nuorten elkeitä. Anna, joka kotonaan tavallisesti oli suljettu ja hiljainen, liehui siellä iloa hehkuvana ja reippaana toisten joukossa, ja häikäilemättä hän aina istahti sen kelkan keulalle, jota herttuan junkkari ohjasi alas, -- he näyttivät aivan kuin yhteen kuuluvilta. Ebba-rouvan katse synkistyi, hän ei voinut käsittää, kuinka hän ei ennen ollut huomannut tuota vaarallista peliä. Heti lähetti hän kutsumaan Annan sisälle puheilleen.

-- Anna, virkkoi hän holhokilleen, kun tämä punakkana ja vielä iloisen mielialansa vallassa istahti hänen viereensä, -- minä olen sinulle nuoruudestasi pitäin opettanut, että aatelisneiden ensimmäinen velvollisuus on olla arka nimestään, kunniastaan ja arvostaan, sillä hän ei omista sitä yksin, se on hänelle yhteistä sukunsa ja säätynsä kanssa. Ei leikilläkään hän saa unhottaa aateliuttaan, tieto syntyperästään pitää hänellä olla veressään -- enkö ole sitä sulle opettanut?

-- Olette täti, vastasi Anna hiljaa, säikähtäen tätä ripitystä. Hän ei, antautuneena uuden ihastuksensa valtaan, ollut tullut ajatelleeksikaan, että häntä jo niin vähästä moitittaisiin.

-- Ja sinun nimesi on Fleming, jatkoi Ebba-rouva, -- kuulut maasi ensimmäiseen sukuun. Sinä ymmärrät minut. Täällä kuuluu kuiskeita, että Anna Fleming on nähty sopimattoman tuttavallisesti seurustelevan jonkun herttuan kamaripalvelijan kanssa, jonka syntyperästä ja maineesta ei ole tietoa, tuntemattoman ulkomaalaisen onnenonkijan kanssa. Minä uskon, että se on ollut vallattomuutta ja hetkellistä ajattelemattomuutta, mutta siltä minua surettaa, että joku perheeni jäseniä on voinut piloillaankaan unhottaa, mitä Flemingin nimi merkitsee.

Annalla tuota kuullessaan ikäänkuin silmät aukenivat, hän tuli nyt vasta ymmärtämään, minkälaiset vaikeudet hänellä tulisi olemaan saavuttaa sen onnen, jonka hän jo mielessään oli omakseen kuvaillut. Hän ei ollut näihin asti, antautuen rentonaan hänelle niin uuden ilon-tunteen valtaan, vielä tarkemmin ajatellut, miten olot lähtisivät edelleen kehittymään; nuorukaisen kanssa ei siitä ollut vielä koskaan ollut puhetta, heidän seurustelunsa oli kyllä ollut tuttavallista ja kuin sovittua, vaan tulevaisuudestaan he eivät olleet puhuneet. Nyt Anna käsitti, että aika on käsissä juuri sitä ajatella ja että hänen alun pitäin on paras asettua varmalle ja päättäväiselle kannalle, tulkoon vastamyrsky kuinka tuimana tahansa. Ja siinä tuokiossa hän ikäänkuin vakaantui ja kypsyi ja tyynesti hän Ebba-rouvalle vastasi:

-- Ei se ole vallattomuutta, täti, eikä pilaakaan.

-- No mitä se sitten on? kysyi Ebba-rouva ankarammin. -- Sinä päästät oudon miehen puheillesi ja osotat hänelle huomattavaa suosiota, -- siten tietämättäsikin ehkä kasvatat hänessä mielikuvia, jotka eivät kumminkaan koskaan voi eikä saa toteutua.

Nyt Annankin varsi oikeni suoremmaksi ja hänen ääneensä tuli terästä, kun hän vastasi:

-- En ole seurustellut tuon miehen kanssa salaa, vaan kaikkien nähtävästi. Enkä tiedä, mitä mielikuvia olen hänessä herättänyt, en ainakaan sopimattomia.

-- Koko seurustelu on ollut sopimaton, enkä voi antaa itselleni anteeksi, etten jo ennen ole sitä huomannut ja estänyt. Mutta nyt sen tuttavuuden tuon keinottelijan kanssa pitää ollakin lopussa!

Tyyneesti mutta varmasti Ebba-rouva tämän lausui, vaan Annassa nousi kuin luonto kapinaan tuota solvausta vastaan ja miltei kiihkosesti hän vastasi:

-- Hän ei ole keinottelija, vaan rehellinen, kelpo nuorukainen.

-- Mitä? Aivanhan minua säikytät. Käy toisten aatelisneitosten pariin ja käyttäydy niinkuin he... No, mitä viivyttelet?

-- Täti, minä en voi luvata, etten enää seurustele herra Hieronymon kanssa.

-- Herra Hieronymon ... mutta minä voin luvata. On parasta että istut tänne käsitöihisi, minä tahdon katsoa, eikö tuon nuoren herran tehtävä tässä talossa jo ole päättynyt.

Ebba-rouva meni päättävin askelin ulos ja sulki oven takanaan. Anna ymmärsi, että hän nyt oli vankina siksi, ettei saisi nuorta junkkaria tavata, ja että hän itse varomattomuudellaan oli tämän aikaansaanut, mutta hän ei saanut vieläkään oikein ajatuksiaan tottumaan siihen, että häneltä todellakin tahdottiin riistää tuo hänen uusi ja kaivattu onnensa. Niin rutosti oli tullut tuo kolaus sulosen innostuksen keskeen, ettei Anna ollut sitä arvannut varoakaan.

Vaan Ebba-rouva ei sentään vieläkään pitänyt tätä pientä lemmenjuttua niin varsin vaarallisena. Ainahan nuorten päähän tuollaisia pieniä elkeitä ja unelmia pääsee pälkähtelemään, jotka hetken hurmaavat ja sitten unehtuvat ja haihtuvat. Eikähän niitä sentään niin kovin ankarastikaan tuomita. Itsehän prinsessa Anna, kuninkaan sisar, Stegeborgissa panee huvikseen toimeen pikkuromaaneja hoviherrainsa ja neitostensa kanssa; niille pudistetaan ensiksi arveluttavasti päätä, mutta sitten niille nauretaan... Vaan Klaus herra ei ymmärrä leikkiä ja siitä syystä on tämä juttu hänen veljensätyttären ja herttuan palvelijan välillä tukahdutettava alkuunsa.

Siltä kannalta kuvaili Ebba sisarelleenkin tätä ikävää tapausta, vaatien, että herttuan puolesta tullut lähetyskunta sopivalla tavalla laitettaisiin linnasta pois. Vaan leskikuningattaresta asia ei ollut niinkään yksinkertainen. Eihän herttuan lähettilästä muitta mutkitta voida karkottaa talosta, väitti hän, hän on täällä kutsutun aatelisherran arvossa ja sitäpaitse herra Schenckin erityisessä suosiossa. Ja voikohan tämä asia muuten enää aivan suorituksetta päättyäkään, nuo nuoret näyttävät jo liiaksi päässeen kiintymään toisiinsa.

-- Mitä tarkotat? Juuri senvuoksihan he ovat heti toisistaan erotettavat.

-- Kuinka tahansa, asia on kai ajettava jonkunlaiseen loppuun. Herttuan lähettiläs aikoo ehkä pyytää Annaa avioksi.

-- Avioksi ... mitä hulluja, siitä ei saa koskaan tulla puhetta, onneksi Annakaan ei salli asian toki niin pitkälle menevän.

-- Tiedätkö sen? Ja sitäpaitse: olisiko se niin suuri onnettomuus? Mies on herttuan suosikki, tuntuu toimekkaalta ja kyvykkäältä ja nousee epäilemättä vielä korkeallekin...

Nyt Ebba-rouva vasta oikein hätäysi. Tuollaista hurjuutta hän ei toki ollut ajatellutkaan. Sehän olisi häpeä koko suvulle ja sitäpaitse ... olihan Annalle jo katsottu aviomies, maansa parasta sukua; pitikö tämän lemmenjuonen nyt tulla sotkemaan sitä liittoa Flemingein ja Hornein välillä, jonka Klaus-herrakin oli suotavaksi katsonut. Ei koskaan, -- vaan miten on juttu nyt ehkäistävä? -- Ebba-rouva asteli levottomana huoneesta huoneeseen, hän olisi heti lähtenyt pois koko Strömsholmasta, matkustanut perheineen Tukholmaan, ellei Klaus-herraa nyt juuri olisi odotettu linnaan saapuvaksi.

Vaan nuori Hieronymus Birckholtz seurasi katseillaan Ebba-rouvan retkiä ja hänen levottomuuttaan melkein yhtä suurella levottomuudella. Kohta kun Anna oli kutsuttu kelkkamäestä pois, oli hän aavistanut, että nyt ollaan merrassa, nyt on juttu julkinen. Ja huomatessaan tyttönsä katoavan sisähuoneisiin ja rouvain supattavan sivummassa, tunsi hän ukkosta ilmassa. Hän oli kyllä itse sitä valmistellut, vaan ilma oli lämmennyt pikemmin kuin hän luuli, ratkaisu läheni liian rutosti. Hän ei ollut vielä valmis sitä kestämään ... eräs seikka hänet varsinkin teki huolestuneeksi: hän ei ollut vielä neidolle mitään lopullista puhunut, ei ollut kosinut Anna Flemingiä.

Tosin oli hän jo kauan ollut varma neiden suostumuksesta, mutta hän oli itse tahallaan esiintynyt näin hienotunteisesti ja varovasti. Hän tiesi, että hänellä tytön omaisten taholta tulisi olemaan suuriakin vaikeuksia, siksi täytyi alunpitäin notkeasti luovia. Ja vielä oli siihen toinenkin syy, joka Hieronymoa sekä suututti että nauratti, mutta jolle hän ei voinut mitään, ja se juuri sekotti hänen selvän ohjelmansa ja lamautti hänen toimintakykynsä.