Part 6

Päättäväisenä ja voitonvarmana astui hän portilla odottavan Annan luo, tempasi hänet vyötäreiltä ja vei niin sanaa puhumatta makuuhuoneeseen. Vaan tyttöjen mentyä hiipi vieläkin eräs varjo esiin vaunujen takaa kievarin pimeältä pihamaalta, pysähtyi siihen tuokioksi miettimään, naurahti ja virkkoi itsekseen:

-- Rohkeita neitosia, toinen vehkeilee päivillä, toinen öillä. No, se on kaikki hyvä tietää, jos tässä maassa joskus kiikkiin jouduttaisiin. Mutta kukas hitto oli tuo mies, oliko se todellakin ... ja noinko mitätön...?

Tuo tuumija oli Hieronymus Birckholtz, joka oli neitosten kujeita huomatessaan hiipinyt ulos niitä tarkastamaan, vaan vielä ei ollut niistä selvillä, ei ainakaan kuin puoleksi.

Hiljaa vihellellen meni hänkin makuutilalleen. --

Seuraavana aamuna saapui Helsingin satamaan marski Klaus Fleming takasin Pikkalasta kolmella pulskimmalla laivallaan noutamaan perhettään vapaaherrakuntaansa. Hän oli ajoissa ehtinyt laivastonsa luo, herttuan ruotsalaiset viekottelijat olivat heti marskin soutuveneen ilmestyttyä selälle hävinneet kuin tuhka tuuleen ja laivastossa vallitsi kohta taas vanha järjestys, kuuliaisuus ja kova komento. Fleming piti tarkastuksen laivastossa, nuhteli epäileviä päällikköjä ja rankaisi syyllisimpiä. Mutta muuten oli hän laivastoonsa tyytyväinen. Siinä oli nyt kohta valmiina 30 laivaa, kokonainen suomalainen armada, jolla hän aikoi parin viikon perästä lähteä kuningasta Puolasta noutamaan, -- laivaväkeä oli nyt vain saatava riittävästi kokoon niihin kaikkiin. Ja tyytyväisenä hän palasi perhettään Helsingistä noutamaan.

Helsingin satamassa siirrätti marski kohta perheensä laivoihin, vaan muutamain kirjeiden kirjoittaminen ja asiamiesten kulku viivytti häntä itseään vielä koko aamupäivän majatalossa. Hän käveli siellä edestakasin huoneessaan ja saneli kirjeitä, -- paitsi Gröningiä oli hänellä nyt, kuten usein ennenkin, apunaan kirjurina myöskin Anna, joka marskia itseään varten teki muistiinpanoja sitä myöten kuin tämä määräsi. Kirjeiden saneleminen näytti olevan marskille varsin vaivaloista työtä, usein hän peruutti jo kirjotetut sanat ja käänsi lauseen toiselle uralle. Lauseista tuli siten usein mutkikkaita ja hajanaisia, ne olivat tarpeettoman laajoja ja sanarikkaita ja monasti sekaantui hän joutaviin sivuasioihin kuin umpimutkaan. Mutta sisältö noissa kirjeissä oli siltä aina hyvin mietittyä, varovaista ja viisasta, samalla kuin se oli ytimekästä ja varmaa. Ulkopinta rosonen, vaan ydin terästä, niinkuin marskissa itsessäänkin. Suutuksissaan marski aina oli, kun häntä näissä kirjotustöissään häirittiin, vaan nyt varsinkin juoksi hänen luonaan asiamiehiä ehtimiseen, kun oli tieto levinnyt, että maaherra oleskeli paikkakunnalla, mutta aikomuksessa lähteä pitemmäksi ajaksi koko maasta pois.

-- Kuka siellä nyt taas on? huusi Klaus-herra keskellä sanelemisiaan, kun Eenokin harmahtava pää pilkisti sisään oven raosta.

-- Täällä on miehiä Savon puolelta, jotka ovat tulleet valittamaan.

-- Valittamaan ja valittamaan! Vieköön hitto heidät valituksineen. Tekisivät työtä kotonaan, se olisi heille paljo hyödyllisempää, kuin tärvellä aikaansa näillä turhilla valitusretkillä. No, käske heidät sisälle pian.

Huoneeseen astui vitkastellen mutta päättäväisesti neljä talonpoikaa; he tekivät kömpelön kumarruksen ja pysähtyivät lakit kourassa ovensuuhun. Vähän arkoja ja epävarmoja he näyttivät olevan, miten esittäisivät asiansa, vaan heidän innokkaat katseensa ja värähtelevät kasvonpiirteensä osottivat, että heillä oli tuo ajettavansa asia raskaana sydämmellään.

-- No, miehet, mitäpä kuuluu itämaille? Kaunis kesä. Ruis heilimöipi parhaallaan, vai miten?

-- Heilimöipihän sillä ruis, ken viime syyssä, sodan jaloissa, sai sen pannuksi ja keneltä se sotaväen marssiessa jäi polkematta. Mutta siitä on pelko, ettei jää syksyyn asti eläjiä, jotka sen korjaavat, sillä meillä ei ole mistä elää, sotaväki ryöstää kaiken, minkä päiväksemme jaksamme ruoaksi saada.

Miehet rupesivat sitten tarkemmin kuvaamaan kansan avutonta tilaa. Linnaleiriin majoitetut ratsumiehet eivät välitä mistään heille säädetyistä mitoista eikä määristä, vaan ottavat väkisin kaikki, mitä taloista irti saavat. Ja lisää ratsuväkeä tulvii myötään. Kun kansalla ei ole itsellään mistä elää, on se aivan epätoivon partaalla.

-- Ja mitä te sitten tahdotte? kysyi vihdoin marski noita kaikkia valituksia ääneti ja miettiväisnä kuunneltuaan.

-- Että linnaleiriä helpotettaisiin, että vieras sotaväki siirrettäisiin pois.

Klaus Fleming, jonka kasvot olivat talonpoikain puhuessa sulaneet vähän lempeämmiksi, kävi taas ankaraksi ja kovaksi.

-- Se pyyntönne on mahdoton, ainakin tällä kertaa, kuningas on itse käskenyt kotiintuloonsa asti pitää sotaväen Suomessa. Mutta hän palaa nyt aivan kohta kotimaahansa, olen juuri lähdössä häntä noutamaan. Ja silloin hän määrää kaikki, säätää, miten sotaväkikin on sijoitettava.

-- Vaan mepä tarvitseisimme helpotusta heti, me emme kestä enää. Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.

Tuosta rohkeudesta marski jo närkästyi:

-- Puhukaa oudommille, kuolematta te olette kummempiakin kestäneet. -- Vaan vielä heltyi hänen äänensä vähän lempeämmäksi, jatkaessaan: -- Tiedänhän minä, että tämä rasitus teitä kovasti painaa, vaan minkä minä sille teen. Mihin panen tuon sotaväen, jota taas tarvitaan, kun välirauha Venäjän kanssa loppuu. Teidän täytyy kärsiä vielä vähän aikaa, muutamia kuukausia, muuta neuvoa en voi teille antaa. Menkää, lohduttakaa naapureitanne sillä tiedolla, että kuningas kohta palaa maahansa.

Masentuneina ja toivottomina lähtivät talonpojat, eikä marskikaan voinut sitä surkeilematta katsella: tuo lohdutus, jonka hän oli heille antanut, oli sekin niin tuiki ontto. Hän käveli rauhatonna hetkisen huoneessaan itsekseen puhisten ja kiukutellen.

-- Sotaväkeä ei voi hajoittaa, me tarvitsemme sen täällä, sillä se on meidän voimamme. Kansan täytyy kärsiä. -- Vai pitäisi meidän lähettää Ruotsiin sotaväkemme, kylläpä silloin olisi herttualla valta komennella sekä meitä että kuningasta! Ehei, kansan täytyy kärsiä, sitä on pakotettava siihen.

Tuokion niin itsekseen tarinoituaan ryhtyi marski taas jatkamaan kirjeensä sanelua. Vaan kauan ei hän ollut saanut tätä työtä tehdä, kun Eenokki taas pisti pörröisen päänsä sisään ovesta.

-- Joko taas, sinä vanha konna! huudahti Klaus kiivastuneena. -- Kuka lurjus siellä uskaltaa häiritä meitä?

-- Se on eräs pappi.

-- Pappi! Lähetä pappi alimmaisen hel--tiin, meillä ei ole hänen kanssaan aikaa tarinoida.

Eenokki peräysi juhlallisesti ikäänkuin sanain mukaan täyttämään herransa käskyä, vaan sillävälin ennätti jo pappi oven raosta luiskahtaa sisälle ja alkoi kohta surkealla ja liukkaalla äänellä ruikuttaa niin vikkelästi, ettei siihen toinen ehtinyt saada sanaakaan rakoon:

-- Suomen kirkon seurakunnissa vallitsee sekasorto ja epävarmuus ja me papit emme tiedä, mitä me kansalle opettaisimme. Meidän korkea-arvoinen piispamme Ericus Erici on käskenyt meidän Lutheruksen opin mukaan poistaa kaikki paavilaiset kuvat ja menot kirkoistamme, mutta nyt liikkuu seurakunnissamme miehiä, omankin maan poikia, jotka tahtovat tuoda kaikki roomalaiset kuvat ja väärät liturgiiat takasin kirkkoihimme, ja sanovat teidän armonne sen sallivan. Ja kansa itse suosii noita paavilaisia menoja, teidän armonne, ja Ruotsista meille lähetetään Upsalan kokouksen päätökset allekirjoitettaviksi. Mitä pitää meidän tekemän?

Marski oli kärsivällisyydellä, jota Gröning ja Anna suuresti ihmettelivät, kuunnellut tätä sanatulvaa, mutta nyt se kärsivällisyys jo olikin lopussa ja hän pani jyrkän sulun tuolle tulvalle.

-- Jo riittää, jo riittää, jo tuhattulimmainen riittääkin! No kanan villat! Pitäisikö meidän tässä vielä puuttua neuvomaan, mitä kuvia te saatte pitää kirkoissanne ja mitä ette. Jos ette siitä muuten pääse selville, kantakaa aina joka toiseksi pyhäksi kuvat kirkosta ulos ja joka toiseksi taas sisään. Ja minun puolestani saarnatkaa mitä oppia tahdotte, Saksan tai Rooman, sama se, mutta niihin elkää koskeko, jotka toista saarnaavat, sen minä vaadin.

-- Mutta siitä syntyy omientuntojen ristiriita.

-- Ei sanaakaan enää! Opettakaa kuvilla taikka kuvitta, mutta jättäkää omattunnot rauhaan! Menkää!

Eenokki autteli vähän pappia, joka vieläkin vitkasteli ja marski jäi taas tapansa mukaan hetkeksi itsekseen porisemaan:

-- Papitkin tässä! Itse eivät tiedä tämäntaivaallista erotusta tämän taikka tuon opin välillä, vaan heitä Ruotsista lusikalla syötetään, heitä ärsytetään ja heidän kauttaan kansaa meitä vastaan. Mutta vielä minä niille liturgiiat laitan... Niin, mihin me jäimmekään tässä kirjoituksessamme, Kaspar Gröning?

Taas jatkettiin kirjettä kotvanen aikaa, kunnes oven takaa jälleen kuului ääniä ja väittelyä. Eenokki ei nähtävästi tahtonut laskea sisään uusia pyrkijöitä. Vaan nuo äänet kiusasivat marskia, hän tyrkkäsi oven auki ja huusi:

-- Ketä siellä taas on?

-- Pohjolaisia valittamassa samasta asiasta kuin äsken savolaiset, selitti Eenokki. Vaan yksi miehistä, joita hän hääteli ulos, huusi ääneensä:

-- Meidän kuninkaan turvaamia oikeuksia loukataan, kun laitetaan majotusväkeä Pohjanmaalle.

Marski oli nyt kiukusta kiivaana:

-- Vai valittamassa taas tekin Pohjanmaan miehet, Pohjanmaan, jota aina on lellitellen kohdeltu ja jolle aina on erityisiä vapauksia muiden rinnalla suotu! Ja aina te kumminkin olette kärkkäimpiä juoksemaan valitusretkillä. Mutta nyt se laupeus onkin jo lopussa; viisisataa ratsumiestä lisää minä teille lähetän, sen te tarvitsette, sillä te olette paljo helpommalla kuin muut ja teidän niskanne ovat liian jäykät. Juoskaa sitten taas ruikuttamaan herttualle Ruotsiin!

Marski löi äkäsesti oven kiinni ja ryhtyi heti taas sanelemaan kirjettä. Nyt se olikin käsillä viimeinen kirje, kirje Kaarlo-herttualle, äkänen ja pureva vastaus tämän vihaseen kirjeeseen. Marski saneli vielä loppulauseen ja otti itse kynän allekirjoittaakseen ja sinetillään varustaakseen kirjeen.

-- Kutsukaa sisälle herttuan lähettiläs!

Anna säpsähti ja painoi päänsä papereihinsa, sillävälin kuin Hieronymo tuotiin sisälle. Marski katseli hetkisen äänettömänä nuorta lähettilästä. Tämä teki häneen sen vaikutuksen, että siinä on liukas ja epäiltävä mies, joka tietää asioita enemmän kuin tavalliset pikaratsastajat, ehkä liiankin paljo. Marski tuli ajatelleeksi niitä kiihottajia, joita laivastossa oli liikkunut ja sitä vankia, jonka oli täältä yön aikana kerrottu karanneen, -- kunhan ei tällä veitikalla olisi osaa noissa elkeissä.

-- Mitä tehtäviä on herttua määrännyt sinun Suomessa suorittamaan? kysyi hän kylmästi Hieronymolta.

-- Viemään kirjeen teidän armollenne ja tuomaan vastauksen takasin.

-- Eikä mitään muuta? Etkö tunne niitä miehiä, jotka ovat laivaväkeämme olleet yllyttämässä kapinaan? Etkö sattumalta tiedä, millä tavalla meidän huovien vangitsema maankulkija on yön aikaan päässyt pakenemaan lukitusta aitasta, etkä mihinkä hän on joutunut?

Veitikka kimalsi nuoren lähettilään silmässä; hän tiesi tosin »sattumalta» vähän tuosta karanneesta vangista ja arvasi loput ja hänen kieltään kutkutti tehdäkseen jurosta marskista vähän pilkkaa. Vaan hän katsahti samassa Annaan ja vaikeni, puistellen vain päätään. Marskista tuossa kumminkin oli jotakin epäilyttävää ja hän lausui ankarasti:

-- Te herttuan kätyrit vehkeilette ja kiihotatte täällä ymmärtämätöntä kansaa laillista esivaltaa vastaan, -- kuka siitä sitten vastaa, jos onnettomuus tapahtuu. -- Tuossa, vie tämä vastaus herrallesi. Mutta jos sinut tavataan tällä puolen meren kansaa tai sotaväkeä yllyttämässä, niin muista, että nikamat ovat niskassasi löyhät.

Nuorukainen kumarsi ääneti ja kääntyi poispäin, mutta nurkkasilmällä hän heitti vielä pöydän ääressä punehtivalle tytölle hymyilevät hyvästit.

Samassa teki marskikin lähtöä laivoihinsa. Kansaa oli runsaasti keräytynyt Vantaan varrelle katsomaan, kun tämä mahtava ja peljätty mies käveli rantaan; siellä olivat nuo kansan lähettämät valittajamiehetkin, eivätkä he leppein silmin Suomen karhua katselleet. Vaan otsa pystössä, vartalo suorana, päätään pitempänä kaikkea muuta kansaa käveli marski väkijoukon lävitse venheelleen, joka odotti putouksen alla, viedäkseen matkustajat ulompana satamassa oleviin laivoihin, jotka jo levottomina pullistivat purjeitaan. Ennen pitkään niistä ankkurit nostettiin ja laivat lähtivät soljumaan aavalle merelle.

Johtajalaivan kannella seisoi Anna Fleming kauan katsellen rannalle, josta väkijoukko jo oli harvennut ja huvennut. Vaan vielä viipyi siellä törmällä eräs nuorukainen, joka aina toisinaan heilautti sulkaniekkahattua. Ja tyttö laivan kannelta vastasi varkain viuhkaansa heilauttamalla. Elina Fincke, joka seisoi taaempana maston luona, huomasi sen kyllä, vaan ei siitä huolinut, hänellä oli omia mietteitään kyllältä. Vasta kun manner katosi saarien suojaan ja Helsingin pienen kirkon tornikin häipyi näkymättömiin, astui hän orpanansa luo ja virkkoi:

-- Sinnekö jäi Flemingin Annan ihanne? Vai liekin se vain hetken unelma: aateliton, aseeton, outo muukalainen!

-- Ei ole hetken unelma, vastasi Anna melkein loukkautuneena. -- Mitä minä aatelisista ja aseista, niitä olen tavannut usein ja kyllältä; minä janoon tunnetta ja lämpöä ja onnea, ja sen olen tavannut vasta nyt.

Tuota Elina tuskin kuunteli, hänen ajatuksensa kulkivat omaa uraansa ja hän virkkoi:

-- Niin, Anna, olet oikeassa, -- raivatkaamme onni itsellemme kukin omalla tahollamme. Katsos tuota venhettä tuossa, taikka tuota etäisempää purjetta, joka pyrkii Viron rannalle. Kenties jommassakummassa niistä matkustaa minun »suuri salaisuuteni» tuntematonna, piilotettuna, syrjäytettynä ja halveksittuna. Vaan minä paljastan kerran maailmalle sen salaisuuden, minä nostan sen kunniaan ja korkeuteen ja voitan päämääräni. Sillä minäkin luotan onneeni.

-- Ja tuon »suuren salaisuutesi», joko nyt sen mulle uskallat ilmaista?

-- Sulle uskallan, muille en. -- Elina oikasihe suoraksi ja virkkoi juhlallisesti: -- Se on Kustaa Eerikinpoika Vaasa.

-- Nuorukainen, joka oli vankina kievarin aitassa?

-- Se oli kuninkaaksi syntynyt nuorukainen, Eerik XIV:nen ja hänen kruununsa laillinen perillinen, Vaasasuvun päämies, Ruotsin toivo.

-- Onneton prinssi! Mistä sinä tunsit hänet?

-- Tuosta.

Elina veti poveltaan pienen luuhun piirretyn muotokuvan, joka silkkirihmasta riippui hänen kaulassaan. Se oli nuorukaisen kuva, muutamia vuosia nuoremman näköisen kuin tuo väsynyt mies, jonka Anna oli aitassa nähnyt istuvan nelikon pohjalla hinkaloon nojaten, vaan silmistä ja kasvojen piirteistä saattoi siltä erehtymättä tuntea miehen samaksi.

-- Sinä sait tuon kuvan Vääksyssä?

-- Ruotsin entiseltä kuningattarelta.

Ja siinä laivan kannella, istuen vierekkäin laivatykin jalustalla, kertoi Elina, hienon maatuulen kulettaessa laivaa länteen päin, orpanalleen kuiskien sen »suuren salaisuuden», joka viime päivinä oli niin kokonaan hänen mielensä täyttänyt ja, kuten hän sanoi, muuttunut hänen elämänsä päämääräksi.

Huomatessaan Vääksyssä Elinan erityisellä myötätuntoisuudella seuraavan hänen onnettoman poikansa kohtaloa, oli Liuksialan emännässä, Kaarina Maununtyttäressä, herännyt halu hänen kauttaan lähettää viestin pojalleen, jonka hän tiesi samana kevännä tulleen Saksasta Viroon ja sieltä Suomenlahden yli Porvoon tienoille. Jo pari vuotta aikasemmin oli Kaarina pyytänyt Juhana-kuninkaalta lupaa pojalleen, joka kiihkeästi ikävöitsi äitiään tervehtimään, tulla Suomeen, vaan kuningas oli silloin jyrkästi kieltänyt. Valepuvussakaan ei Kustaa siitä syystä uskaltanut lähteä Liuksialaan asti, vaan toivoi äitinsä tulevan tapaamaan häntä Porvoon tienoille; kirjoittaessaan äidilleen siitä Virosta oli hän ehdottanut Löfkosken kartanon Porneesin pitäjässä yhtymäpaikaksi. Vaan Kaarina ei, poikansa henkeä ja vapautta peljäten, uskaltanut tälle retkelle lähteä; hän tiesi, että häntä pidettiin tarkoin silmällä ja varsinkin Vääksyn häissä oli hän huomannut Klaus Flemingin, joka oli Juhana-kuninkaan suvun uskollinen puoltaja, epäluulolla varovan kaikellaisia vehkeitä Eerikin perillisten ja ystäväin taholta. Nyt matkusti tuo ankara marski huoveineen juuri samoille seuduille, jossa hänen onneton poikansa piiloili, -- häntä piti siis varottaa, vaan Kaarina-rouvalla ei ollut luotettavaa, kielentaitoista miestä lähettää tälle matkalle, -- Kustaa Eerikinpoika oli jesuiittikoulussa oppinut kuutta kieltä, vaan unhottanut kotikielensä, ruotsin ja suomen. Silloin turvautui hän Elinaan, jonka isän koti, Peipotin kartano, oli juuri niillä tienoin. Pikemmin kuin luulikaan, oli Elina nyt ollut tilaisuudessa tapaamaan valepukuisen prinssinsä ja pelastamaan hänet joutumasta Flemingin vangiksi.

-- Mitä luulisit tapahtuneen, jos sinä et ajoissa olisi häntä tavannut? kysyi Anna.

-- Hän olisi kai saanut kuolla tyrmään kuten hänen isänsäkin. Vaan minun täytyy tavata hänet vieläkin, minun täytyy antaa hänelle elämän rohkeutta, sillä sitä häneltä puuttuu, sen ovat tahallaan häneltä riistäneet.

Ja Elina kertoi vielä, kerran alkuun päästyään, serkulleen piirteitä onnettoman kuninkaanpojan elämänvaiheista, joista oli hänen äidiltään kuullut. Kaksikymmentä vuotta sitten oli pieni Kustaa määrätty katoamaan ihmisten ilmoilta, mutta helläsydämminen aatelismies, kreivi Eerik Sparre, jonka hoidossa hän silloin oli, pelasti hänet varkain ja omalla uhallaan Saksaan, jossa poika pantiin jesuiittikouluun. Varattomana jätettiin hän sinne oman onnensa nojaan ja kuninkaanpoika sai kouluaikanaan henkensä pitimeksi öisin harjata matkustajain kenkiä ja ruokkia heidän hevosiaan. Luostarissa ollessaan harjaantui hän jo myöskin alkkemiaan, tuohon aikansa suosittuun, salaperäiseen tieteeseen, ja se oli hänen suurin onnettomuutensa, koska hän oli tähdistä lukevinaan ilottoman ja maineettoman kohtalonsa ja senvuoksi menetti kaiken luottamuksensa elämäänsä ja onneensa ja lankesi synkkään alakuloisuuteen, joka jo oli muuttunut hänen luonteensa pääpiirteeksi. Mielipiteiltään hän oli ankara katoolinen, tavoiltaan puhdas, mutta häneltä puuttui yritteliäisyyttä ja uskallusta. Hänen tarkotuksensa oli ollut saada joku hengellinen virka jossakin katoolisessa maassa ja sitä varten oli hän kuusi vuotta sitten käynyt toivioretkeilijän puvussa Roomassa. Jesuiittakolleegion suurmestari Claudius Aqvaviva olisikin hänelle sellaisen viran antanut, vaan Ruotsin kuninkaan Juhanan kiellon vuoksi ei hän uskaltanut ja Ruotsin lähettilään vaatimuksesta karkotettiin Kustaa Eerikinpoika pois koko Roomasta. Kerjäläisen puvussa oli hän seuraavana vuonna saapuvilla, kun hänen serkkuaan Sigismundoa, Puolan kuninkaaksi valittuna, juhlallisesti vastaanotettiin Krakovaan. Hänen sisarensa Sigrid Vaasa, joka prinsessa Annan hovinaisena oli juhlallisuuksissa saapuvilla, tunsi hänet silloin ja toimitti hänelle Sigismundolta rahoja ja vaatteita. Sen jälkeen eli Kustaa muutamia vuosia itävallan keisarin Rudolfin vieraana, joka myös oli taipuvainen alkkemismiin. Mutta sitten valtasi hänet voittamaton halu tavata äitiään. Turhaan koetettuaan luvallisilla keinoilla päästä tämän luo oli hän nyt koettanut sitä varkain, mutta nytkin -- turhaan.

Elina vaikeni. Hän oli puhunut itsensä aivan lämpimäksi, niin syvästi oli hän kiintynyt tähän »suureen salaisuuteensa». Hän huoahti kerran, vaan virkkoi sitten toivehikkaasti ja päättävästi:

-- Vaan tuon synkän katseen pitää vielä kirkastua ja nuo väsyneet piirteet elpyvät, sinä saat sen nähdä, Anna!

Anna, joka oli ääneti kuunnellut serkkuaan, katsellen alas meren loivasti loiskivaan aallokkoon, nosti nyt päänsä ja virkkoi:

-- Toivon luottamuksesi kestävän, toivon onnistuvasi. Se on suuri tehtävä ja kaunis ja sinulle se sopii. Mutta jos onnistutkin, en koskaan sinun unelmaasi kadehdi, enkä tahtoisi vaihtaa omaani siihen.

-- Me emme toisiamme kadehdi emmekä vastusta. Vääksyssä tekemämme liitto on luja.

-- Luja, luja.

Laivat olivat jo ehtineet ohi puolen matkan, Porkkalan kalliosärkät kuumottivat jo edestäpäin ja ne suuret purjeet, jotka sieltä täältä näkyivät Porkkalan selältä, olivat Flemingin komennossa olevan Suomen laivaston purjeita.

V.

»Tyttö on minun.»

Suurin osa Suomen aatelistoa vietti syksyn ja talven 1593-94 Ruotsissa, jonne kuningas Sigismund, Flemingin laivastollaan saattamana, vihdoinkin syyskuussa oli saapunut vastaanottamaan perintövaltakuntansa kruunua. Olipa Klaus Fleming erityisesti kehottanutkin Suomen aatelisia perheineen saapumaan »juhlapukimissa ja muuten juhlavarusteissa» näihin moninkertaisiin juhlallisuuksiin, -- samoihin aikoihin olivat näet Upsalassa, vanhassa kuningaskaupungissa, vietettävät Juhana-vainajan viralliset hautajaiset ja Sigismundon kruunajaiset. Ja omastakin halustaan pyrkivät toki monet tähän aikaan olemaan läsnä niissä tapauksissa, joiden kautta niin tärkeitä maata, sen hallintoa ja uskontoa koskevia asioita oli ratkaistava; olihan sitäpaitse hyvä pysyä nuoren hallitsijan muistossa, aina joku virka, läänitys tai muu lahja saattoi juhlan yhteydessä tipahtaa hallitsijan armosta saapuvilla olevalle.

Moni oli ehkä odottanut myöskin iloista hovielämää ja rattoisaa seurustelua nuoren hallitsijaparin ympärillä, vaan siinä oli kumminkin kerrassaan petytty. Raskas mieliala oli koko syksyn vallinnut Tukholmassa, epäluuloja, epävarmuutta ja levottomuutta oli kestänyt lakkaamatta ja valtiolliset ja uskonnolliset puolueet olivat käyneet arveluttavan kireiksi ja vihasiksi. Valtiolliset ja uskonnolliset puoluekysymykset, kuninkaan ja herttuan puolueet, katooliset ja protestanttiset puolueet, riehuivat aateliston keskuudessa ja olivat jo kiihottavina tunkeutuneet porvaristoon, sotaväkeen ja talonpoikiinkin ja kun näitä arvostelukyvyttömiä ihmisiä eri tahoilta koetettiin imarrella ja houkutella, törmäsivät erisuuntaiset joukot usein vastakkain; tapahtui tappeluita, katukahakoita ja öisiä rauhattomuuksia. Olipa vaarallista johtavain miesten ja heidän perheiden liikkua Tukholman kaduillakin, sillä kansan suosio ja epäsuosio vaihteli tiheämmin kuin tuuli suuntaansa.

Tämä yleinen epävarmuus virisi ylhäältä päin ja kehittyi alaspäin. Hallitsija oli päätöksissään häilyvä ja muutteleva eikä voitu luottaa mihinkään hänen lupauksiinsa. Samoin eivät alamaiset luottaneet toisiinsakaan, kukaan ei uskonut toistaan, tuskin parasta ystäväänsä; ei milloinkaan tietty missä oltiin ja minnepäin olot olivat kehittymässä, -- mieliala oli sietämättömän painostava. Muutamat Suomen herrat olivat siitä syystä jo syksyllä avoveden aikaan lähteneet pois koko juhlapaikoilta taikka lähettäneet ainakin perheensä kaukaisten kotien turvaan.

Yleinen kiukku oli kääntynyt kuninkaan lähimpiä neuvonantajia kohtaan, joita syytettiin näistä alituisista vehkeilyistä ja juonista, ja Klaus Fleming, joka tiettävästi oli vaikuttavin mies kuninkaan yksityisissä neuvotteluissa, oli vihamiestensä värittelyjen avulla varsinkin joutunut yleisen mielipiteen vesikiveksi. Hänen sanottiin kannattavan, jopa kiihottavan, kuninkaan paavilaisia pyrintöjä ja yleensä, maan eduista välittämättä, tahtovan ajaa yksityisiä harrastuksiaan ja etujaan; ja varsinkin sen jälkeen kuin Kaarlo-herttua, johon kansa luotti, oli joulun alla vehkeisiin kyllästyneenä vetäytynyt pääkaupungista herttuakuntaansa, oli mieliala Klaus-herraa vastaan vihanen. Kun marski sotavoimalla esiintyi hillitsemässä katukahakoita, kun hän toimitteli kuninkaallisia julistuksia kansalle taikka muissa virkatoimissa liikkui, huudettiin hänelle haukkumasanoja vasten silmiä. Hän oli tosiaankin näihin aikoihin vihatuin mies valtakunnassa ja hän tiesi sen itse.

Mutta tuo tieto ei olisi paljokaan lamauttanut rautasen marskin mieltä, ellei olisi ollut olemassa vielä toinen seikka, mikä teki hänen asemansa hänelle itselleen sietämättömäksi. Se hänet pani raivostumaan ja synkeästi itsekseen kiroilemaan eräänäkin pakkaspäivänä uudellavuodella 1594, astuessaan alas Tukholman linnasta ja ajaessaan huovijoukon saattamana asuntoonsa saarikaupungin etelärannalle.