Part 5

Nyt Gröning vasta keksi, mitä hänen lankonsa tarkotti. Olihan hän nähnyt, kuinka Anna oli Birckholtzin tervehtiessä punastunut, vaikkei ollut siihen silloin suurempaa merkitystä pannut. Mutta nyt hän puolittain halveksuen, puolittain säälien naurahti.

-- Voi poika parka, miten haaveksitkaan, yhteen silmäniskuun rakennat kokonaisia ilmalinnoja ja kuvittelet mahdottomuuksia. Varo vain, ettet vedä päällesi marskin vihoja.

-- Ehei, lankomies, meistä tulee marskin kanssa hyvät tuttavat ja ehkä vielä muutakin, -- ehei, lankomies! Mutta se mulle lupaa: elä käy ennen aikojasi kieliä kantelemaan, jos mitä huomaatkin.

-- Minä en lupaa mitään, mutta sinä hupsit, lankomies, vai unissasiko puhut?

-- Perästä kuuluu, miten minä hupsin. Meidän pojilla on suuret aikeet ja hyvät toiveet. Vaan ei nyt puhuta -- nyt nukutaan.

-- Nuku pois houreet päästäsi, lankomies, parasta on.

Niin vaipuivat viimeisetkin valvojat Vääksyssä uneen.

IV.

Helsingissä vuonna 1593.

Suomen nykyisen pääkaupungin paikka eli n.s. Estnäsin niemi oli vielä kolmisen vuosisataa sitten autio, jylhä, karu kivikkokangas, jossa kallioisten vuorten rinteillä kasvoi harvaa, huonoa näreikköä ja jossa kukkulain välisissä laaksoissa olevain lampien matalat, liejuiset savikkorannat vieroittivat asutusta luotaan. Meren lahtien varsilla, siellä, missä ystävällisempi ruohokkoranta katkasi tylyn ja kylmän kivikko-ahteen, samoin kuin suuremmissa saarissa, oli siellä täällä kalastajain mökkejä, vaan ei ollut siihen aikaan vielä kukaan ajatellut kaupungin rakentamista näille niemekkeille eikä mikään tähtienlukijakaan ollut ennustanut sinne Suomen vastaista pääkaupunkia. Asutus keskittyi yleensä noihin aikoihin jokisuihin ja jokivarsille ja niinpä oli Vantaanjoen suistokin jo vanhastaan seutunsa asutuksen keskustana, kaupan ja liikkeen välityskohtana. Ja siellä se oli kertomuksemme aikoina jo nelisenkymmentä vuotta sijainnut se kaupungintapainen, joka siihen aikaan kantoi Helsingin nimeä.

Kustaa Vaasa se oli aikoinaan tämän kaupungin sinne perustanut ja koettanut väkisinkin luoda siitä vahvaa kauppapaikkaa, vaan Helsingillä ei ollut Vantaan suussa minkäänlaisia edellytyksiä paisuakseen merkittäväksi kauppakaupungiksi. Joen matala, soinen ranta ei houkutellut asukkaita luokseen, satama joen suussa oli matala, suojaton ja huono, etäisemmät kauppalaivat sinne harvoin uskalsivat eikä kaupungin harvalukuisella porvaristolla ollut laajaa maakuntaakaan kauppa-alanaan, niinkuin maan muilla kaupungeilla. Toiselta puolelta näet Porvoo, vanha, suosittu kauppapaikka, ja toiselta Tammisaari tunkivat sen ahtaalle alalle. Kustaa Vaasa oli tosin, tavallisen käskijäluonteensa mukaisesti, Helsinkiä perustaessaan antanut määräyksen, että Porvoon ja Tammisaaren asukkaiden pitäisi muuttaa tähän uuteen kaupunkiin, jolle aijottiin suoda laajempia etuoikeuksia, ja jotkut tammisaarelaiset olivat sen tuhmuuden tehneetkin, muuttaneet Helsinkiin. Vaan nuo molemmat vanhemmat kaupungit pysyivät kumminkin, kuninkaallisesta kuolinkäskystä huolimatta, pystössä ja Helsinki riutui. Ruunun viranomaisetkin olivat jo ruvenneet huomaamaan, että koko kaupunki oli sopimattomalla paikalla ja että se olisi siirrettävä kauemmas merelle päin, -- olipa ehdotettu m.m. Sandön saarta nykyisen Helsingin edustalla uudeksi kaupunkipaikaksi --, vaan vielä ei niistä tuumista mitään tullut ja Helsingin siirtäminen lykkäytyi vielä puolensataa vuotta tuonnemmaksi kreivi Pietari Brahen aikoihin. Ensimmäinen Helsinki siis elää kitkutti edelleen siellä Vantaa-joen varrella, joka nykysille pääkaupunkilaisille on tunnettu Vanhankaupungin nimellä, mutta jossa tuskin muuta kuin muutamia muinaisen kirkon perustusraunioita enää on vanhaa kaupunkia muistuttamassa.

Kosken yläpuolella, kaupungin ainoan kadun varrella, kohosi tähän aikaan komeimpana talona kaupungin yhdistetty raatihuone ja kievari, ja tämän talon pihalla nähtiin eräänä kesäpäivänä 1593 Ebba Flemingin raskaat, viime tapaturman jälkeen jo korjatut vaunut. Marski Klaus Fleming oli näet perheineen, huoveineen, pari päivää sitten saapunut tänne Vääksyn häistä, jatkaakseen Helsingistä vesitse matkaansa Pikkalan satamaan, joka oli hänen oman vapaaherrakuntansa aluetta ja jossa hänellä oli valtakunnan laivasto koolla. Marskin perhe ja huovit olivatkin vielä Helsingissä, itse oli hänen täytynyt kiirehtiä edeltä laivastoonsa.

Kohta hänen Helsinkiin tullessaan oli marskilla näet ollut pahoja viestejä vastassaan. Hänen poikansa Olavi, Olavi Klaunpoika, ennen hänen Ebba Stenbockin kanssa solmittua avioliittoaan aviottomasti syntynyt, mutta hänen kodissaan siltä kasvatettu nuorukainen, oli näet Pikkalasta rientänyt isäänsä vastaan kertomaan, että laivastossa liikkui Kaarlo-herttuan Ruotsista laittamia lähettiläitä, jotka koettivat houkutella laivojen päälliköitä luopumaan Flemingistä, lähtemään Suomen rannikolta ja purjehtimaan Tukholmaan. Eikä ollut päällikköihin paljokaan luottamista, kapina saattoi puheta minä hetkenä tahansa.

-- Vai sellaiset vehkeet! huudahti marski synkästi kirasten tuon viestin kuultuaan. -- Ja eikö sulla ollut laivastossa riittävästi köyttä hirttääksesi niitä roistoja?

-- Sitä vaadin, isä, vaan mieliala on laivastossa semmoinen, etten voinut mitään tehdä. Lähettiläillä oli turvakirjeet herttualta ja sitäpaitse käskykirjeet tuoda laivasto Tukholmaan, josta sen muka pitäisi lähteä kuningasta vastaanottamaan.

-- Mutta olenhan siitä minä antanut laivastolle selvät määräykset.

-- Vielä on toinenkin seikka. Laivaväki ei ole saanut palkkaansa...

-- Kyllin, minä riennän sinne itse. Vai veisit multa laivani, herttua, parhaan tukeni, oho! On kai laivasto nyt vielä Pikkalassa?

-- Toivottavasti, jos sinne pian ehdimme.

Hätimittäin ehti marski rannalta lähettää Ebba-rouvalle terveiset, että perhe odottaisi häntä Helsingissä, kunnes hän laivoilla tulisi heitä noutamaan, sekä käskyn huoveille ehtimiseen ratsastella ympäristössä ja vangita kaikki epäilyttävät kulkijat, -- marski näet tiesi, että paitsi näitä laivaston viettelijöitä herttuan lähettiläitä oli muutenkin maassa liikkeellä kiihottamassa kansaa häntä vastaan. Samassa hän jo istui venheessä, soutajat kiskoivat kolmessa hangassa ja venhe kiiti hyvää vauhtia länttä kohden.

Tällä matkallaan hän jo oli viipynyt kaksi päivää ja perhe oli sillaikaa odottanut Helsingissä. Mutta kaikille perheen jäsenille ei tuo odotusaika ollut käynyt kovinkaan pitkäksi. Elina Fincke, joka vielä sai oleskella marskin perheessä kunnes tämä matkustaisi Ruotsiin, käytti hurmaantuneena tätä joutoaikaa hyväkseen, saadakseen harjoittaa mielityötään, ratsastella vanhan Eenokin mukana maita ja mantereita pitkin huovien hurjimmilla hevosilla, ja hän panikin toimeen siellä sellaisia kilparatsastuksia, että pienen Helsingin porvarit sitä kummissaan katselivat. Ja Anna Fleming taas, hän säilytti nämä Helsingin päivät kauan mielessään herttasimpina muistoina ilottoman nuoruutensa ajoilta.

Jo matkalla Hämeestä Helsinkiin oli sitä pikaista tuttavuutta, minkä hän Vääksyn pihalla oli tehnyt herttuan sanansaattajan, nuoren Hieronymon kanssa, salasesti jatkettu ja Annan herkkä mieli, joka Paraisten selällä kerran oli nuorukaisen hymyileviin katseisiin niin omituisesti kiintynyt, oli sen jälkeen yhä lämmennyt ja sulamistaan sulanut. Hieronymus Birckholtz oli aikansa oloihin nähden ja varsinkin Suomen puolisivistyneeseen aatelistoon verraten oppinut ja hieno mies, oli saanut kotonaan huolellisen kasvatuksen ja oli itse maailman koulussa, pitkillä matkoillaan ja seikkailuillaan, oppinut tuntemaan ihmisiä ja kohtelemaan heitä. Hänen isänsä oli oppinut mies, lakitieteen tohtori Heidelbergin yliopistossa ja oli antanut pojalleen huolellisen kasvatuksen. Suvun sanottiin kuuluvan johonkin sivuhaaraan Meklemburgilaista aatelistoa, mutta vanha Hieronymus oli siirtyessään yliopiston opettajaksi toiseen valtioon tiedemiehen halveksumisella laiminlyönyt valvomasta aatelisoikeuksiaan Brandenburgin vaaliruhtinaskunnassa, ja siksi ei nuorella Hieronymollakaan ollut aateliskilpeä. Mutta miellyttävällä persoonallisuudellaan ja runsailla lahjoillaan oli Hieronymo Ruotsissa pian osannut voittaa ylhäistenkin suosion ja hän nautti jo Kaarlo-herttuan erityistä luottamusta, ollen hänen kamaripalvelijansa. Hänellä oli hyvä pää ja iloinen mieli, kaksi ominaisuutta, joita herttua piti suuressa arvossa, hän oli sukkela ja leikillinen ja valloitti niillä avuillaan helposti ihmisten suosion. Niillä hän pian oli voittanut Anna Fleminginkin taipuvan mielen ja, huomatessaan tehneensä neitoseen tavallista syvemmän vaikutuksen, pani hän parastaan sitä vaikutusta yhä vahvistaakseen. Se huvitti hänen seikkailijaluonnettaan ja hilpeästi virkkoi hän Gröningille, joka väliin varottaen puisteli hänelle sormeaan:

-- Miksi emme valloitteleisi aatelisneitosia, onhan se niin hauskaa ajanvietettä ikävillä pikaratsastusmatkoilla ja viatontahan se myöskin on.

-- Viatonta -- panna hulluja tuumia neitosten päähän.

-- Mitä hulluja, mulla on rehelliset aikeet!

-- Sinun aikeesi...!

Mutta leikin sekaan tuli Hieronymon mieleen pian todempiakin tuumia; nuori seikkailija rupesi miettimään valloitustaan ja ne mietteet valtasivatkin hänen mielensä. Odotuspäiviään Helsingissä käytti hän tavatakseen neitosen niin usein kuin suinkin, eikä se vaikeata ollutkaan. Annan serkku, nuori Eerikki, oli vähän sairaana ja Ebba-rouva oleskeli siis enimmäkseen huoneessa häntä hoitelemassa. Sillävälin tapasivat aatelisneito ja nuori airut usein toisensa Vantaajoen varsilla ja kävelivät ahdetta myöten pitkiä matkoja keskustellen ja leikkiä laskien. Hieronymo esiintyi koko ajan käytökseltään nöyränä, alamaisena ja kunnioittavana, niinkuin vennon ylioppilaan sopi ylhäistä aatelisneitoa kohtaan, kertoili hauskasti matkoistaan ja seikkailuistaan ja kuvaili sattuvasti valtiollisia henkilöitä ja luonteita, jotka hän jo pohjoismaissa tunsi melkein kaikki. Ja aina väliin levättiin törmillä, piirrettiin nimiä koivun runkoihin ja ihailtiin sydänkesän kauneutta.

-- Ettekö tunne ikävätä kotimaahanne, kysyi Anna eräänä iltapäivänä, kun he yhdessä olivat istahtaneet joen rannalle pienen putouksen kohdalle katselemaan veden vaahtoavia leikkejä, saman putouksen, jonka viattomia kevättulvia katsomaan sen jälkeen niin monet sukupolvet helsinkiläistä nuorisoa on kokoontunut.

-- En. Jos minua koti-ikävä vaivaisi, en olisikaan se mikä olen, vapaa ja huoleton luonnonlapsi, aina ilonen ja tyytyväinen missä olenkaan. Luulenpa, että voisin elää ikäni aivan yhtä onnellisena Suomessa kuin Saksassa, -- niin, ehkä paljo onnellisempanakin.

-- Viihdytte siis meidän kylmässä maassamme?

-- Ei ole kylmä -- nuorukainen kuivasi hattuaan, joka äskeisellä kävelyllä oli hiestynyt -- enkä muuten tiedä, viihdynkö erityisesti täälläkään. Kun ensi kerran tänne tulin, tuntui siltä, että johan joutunenkin jäisten peikkojen maahan. Vaan täällä olen tavannut parhaita ystäviäni; -- eihän onnellisuus riipu paikasta, vaan siitä mitä siellä löytää, niistä vaikutuksista, niistä ihmisistä, joita kussakin paikassa tapaa. Ja minä olen varma, että mulle olisi onnenmaani Suomi...

-- Josta ehkä huomenna lähdette, tuskin koskaan enää palataksenne.

-- Monasti, neitiseni, monasti palaan vielä. Tännepäin on aina asioita ja onneni on, että ne asiat tavallisesti koskevat marski Klaus Flemingiä. Ja sitäpaitse...

Nuorukainen keskeytti lauseensa, hiukan epävarmana, uskaltaisiko hän sitä jatkaa siihen suuntaan, johon oli aikonut. Vaan neitosessa ei näkynyt minkäänlaista suuttumuksen eikä vierottavaisuuden merkkiä. Hän siis jatkoi rohkeasti:

-- Ja sitäpaitse: tehän seuraatte marskin mukana Ruotsiin, kruunausjuhliin, eikö niin?

-- Niin on aikomus.

-- Silloinhan en tarvitse Suomeen tullakaan... Ei, elkää suuttuko suoruuttani, korkea-arvoisa neiti. Mutta sen luvan minä pyydän, että saan nähdä teidät sielläkin.

Anna loi auki suuret, vakavat silmänsä.

-- Miksi suuttuisin, te sillä minulle ilon teette.

-- Hei, tuohon käteen: me olemme ystävät sielläkin, niinkö?

-- Niin...

Poski hehkui jo nuoren neitosen ja povi kohoili, vaan hän ei tahtonutkaan sitä salata eikä peitellä, avonaisesti hän katsoi nuorukaista silmiin ja nautti siitä, että sai antaa tunteensa rentonaan valloilleen. Hän ei ajatellut, miten muut aatelisneitoset hänen sijassaan olisivat tehneet, miten he olisivat nousseet loukkautuneina pystöön ja sanaa puhumatta jättäneet tuon röyhkeän muukalaisen. Ei, hän ei liikahtanut paikoiltaan, ei sysännyt syrjään tarjottua kättä. Miksi olisi hän omaa onnen tunnettaan kahlehtinut? Olihan hän aina saanut kätkeä kaihonsa ja tunteensa, saanut kokea kylmyyttä ja tylyyttä ja löytänyt myötätuntoisuutta ainoastaan kuin armosta... Ei, hän ei tahtonut karkottaa lämpöä, kun se kerran vilpittömänä ja suorana, kuten hän luuli, lehahti häntä vastaan, hän tahtoi siitä nauttia, vaikkapa se tulisikin halpasyntyisen pikaratsastajan taholta.

Keskustelu taukosi hetkeksi. Maantieltä kuului kavion kopsetta ja he irroittivat kätensä, jotka tuokion olivat toisiaan puristaneet. Samassa he näkivät Elinan täyttä laukkaa karauttavan vaahtoavan ratsun selässä kaupungista päin. Elina huomasi heidät myöskin, pysäytti vauhdin ja ajoi huolestuneena kohti.

-- Oletteko nähnyt Eenokkia, oi, teidän täytyy tulla auttamaan minua, muuten tapahtuu suuri onnettomuus.

Anna ja hänen toverinsa kiirehtivät hätääntyneinä Elinan luo.

-- Mitä on tapahtunut, mikä hätänä?

-- Niin, kun huovit ovat vanginneet erään miehen, luullen häntä ruotsalaiseksi kiihottajaksi. Vaan hän on viaton, minä tunnen hänet, hän on viaton, hän on ulkomaalainen.

-- Mitä ihmeitä tarinoit, Elina? kysyi Anna, voimatta ymmärtää serkkunsa hätääntyneitä selityksiä. -- Ovatko huovit vanginneet jonkun sinun tuttaviasi? Ja mistä tiedät, että hän on viaton?

-- Minä tiedän... Oi, elä kysele, minä kerron sitten myöhemmin. Hän on vapautettava, vaan huovit eivät laske häntä minun pyynnöstäni vapaaksi. Anna, tule sinä puhuttelemaan Eenokkia.

Anna arvaili nyt ystävättärensä salaperäisyyden olevan yhteydessä juuri tuon Elinan Vääksyssä mainitseman »suuren salaisuuden» kanssa, eikä sen vuoksi kysellyt enempää. He lähtivät hakemaan Eenokkia ja löysivätkin hänet nukkumasta muutaman pensaan juurelta joen rannalla, -- ukko oli väsähtänyt ja antoi nuorempain huovien ratsastella maanteitä myöten itse nauttien pitkiä ettoneita.

Vaan kun ukko sai tiedon, mistä oli kysymys, ei hän enää ollutkaan uninen.

-- Hä, mieskö vangittu, huudahti hän hypähtäen pystöön ja puisteli päätään, kun Anna pyysi häntä vangittua päästämään. Eenokki, marskin huovien päällikkö, oli harmahtunut Flemingin palveluksessa, kuului Kuitian vanhoihin alustalaisiin ja oli erityisesti kiintynyt Flemingsuvun varsinkin nuorempiin jäseniin, jotka siellä ikäänkuin hänen suojeluksessaan olivat syntyneet ja kasvaneet. Kuitia oli aikoinaan ollut Annan isän, Jaakkiman, oma ja oli Eenokki siis ollut tämänkin palvelija ja muisti erityisellä hellyydellä Annan äitiä, lempeää Agda-rouvaa. Ja Annaa itseä, joka orpona oli siellä kasvanut ankaran marskin perheessä, oli hän lempilapsenaan suosinut eikä raskinut hänen pyyntöjään kauan vastustaa. Vaan nyt: asia oli arka ja arveluttava.

-- Mutta tässä on tullut erehdys, koetti Anna selittää, -- vangittu mies on eräs Elina-neiden tuttava, ulkomaalainen herra eikä mikään vehkeilijä.

Vaan ukko katseli epäillen Elinan levottomuutta ja virkkoi hiukan pistelijäästi:

-- So, so, tästä täytyy ottaa selko. Vai armollisen neiden ystävä ja ulkomaalainen herra eikä vehkeilijä, -- mikähän otus se oikeastaan onkaan?

Mutta Elina ei huomannutkaan pistoksia vanhuksen puheissa, hän pyysi vain yhä hartaammin:

-- Oi, hän on vapautettava, ennenkuin marski palaa ... muuten siitä selkkauksia sukeutuu.

-- Vai juuri ennen -- sehän tässä onkin arin kohta! Katsotaan, tutkitaan!

He saapuivat kievariin, jossa huovit olivat lukinneet mukanaan tuomansa miehen erääseen aittaan. Huovit kertoivat hänet tavanneensa Porvoon tieltä, hänen pukunsa oli heitä epäilyttänyt ja sitten hän vielä oli lähtenyt tiepuoleen lymyilemään. Ja kun hän ei osannut tehdä selkoa, mikä hän oli ja minne hän kulki, olivat he nipistäneet pojan kiinni ja tuoneet tänne, vaikka kyllä Elina-neiti vastaan tullessaan oli rukoillut häntä vapaaksi.

-- Hyvä on, katsotaan, kenties tässä on tullut erehdys, puhui Eenokki, ottaen huoveilta aitan avaimet.

Siellä istui kumotun nelikon päällä pitkä, kalvakka, synkkäkatseinen mies. Hänen kasvonsa, vaikka väriltään kellertävät, olivat piirteiltään kauniit, mutta niistä kuvastui kärsimystä ja veltostumista, ja hänen katseensa, kun hän ne maasta verkalleen kohotti oven avaajiin, olivat väsyneet ja välinpitämättömät. Samaa raukeata väsymystä kertoi koko hänen kokoonpainunut vartalonsakin: kädet lepäsivät hervottomina polvilla, kylki nojasi hinkalon laitaan ja pää retkotti veltosti sisäänvaipunutta rintaa vastaan.

-- Vai tämä tässä, virkkoi Eenokki hiukan halveksuen neitosille, astuessaan aittaan tutkimaan vankia. Hän kyseli suomeksi, kyseli ruotsiksi, vaan ei saanut vangilta ymmärrettävää vastausta; mies puhui hänelle outoja kieliä, eikä näyttänyt hänen puheestaan tajuavan muuta kuin muutamia ruotsalaisia sanoja.

-- Mikä perhana olet sinä miehiäsi, oletko ruotsalainen kansanyllyttäjä, hä?

Vanki puisti päätään ja viittasi kädellään meren puolelle.

-- Vai Vironmaalta. Mitä sinä täällä sitten kuljeskelet? Tunnetko tätä neitosta?

Eenokki viittasi Elinaa. Vanki puisteli päätään.

-- Hä, etkö tunne? Mutta hän tuntee sinut. Vai... Ukko katseli hyvin epäilevästi Elinaa, -- vai mitä hittoja tämä on? Teettekö te tässä minusta ilmeistä pilkkaa?

-- Ei, hyvä Eenokki! Tämä mies on virolainen aatelismies, joka on käynyt isäni kodissa Peipotissa, muttei muista enää minua. Saanko kysellä häneltä saksaksi?

Fincken perheessä, kuten muutamissa muissa suomalaisissakin aatelisperheissä, annettiin jo tähän aikaan tyttärillekin jonkunlainen kasvatus. Elinan vanhempi sisar Katarina, joka nyt oli naimisissa Ivar Tavastin kanssa, oli varsin oppinut nainen ja Elinakin oli etenkin kieliä saanut oppia.

-- Hitto ties, te ehkä vehkeleitte tässä, tuumi Eenokki, voimatta käsittää, mitä varten neitoset niin harrastivat juuri tämän vangin vapauttamista. -- Vai häh...? Olisiko sattunut siipeen ... pulska, nuori mies ... hm ... vaikka vähän laiha ja laiska. Puhutelkaa häntä vain, ei tuo mikään kansanvillitsijä voi olla, siksi hän on liian tyhmä, eikähän tuo osaa meidän kieliäkään.

Elina ilmoitti silloin vangille niin tyynellä äänellä kuin saattoi tuntevansa hänet ja tahtovansa pelastaa hänet, vaan kehotti nuorukaista heti sen jälkeen palaamaan takasin meren yli, koska hänen nykyhetkenä on vaarallista oleskella Suomessa.

-- Mutta kuinka te...?

-- Elkää kyselkö, sittemmin ilmotan. Sanokaa vain olevanne virolainen kuljeskelija.

Vanki nyökäytti ihmettelevän näköisenä päätään; hänen vetelään vartaloonsa tuli toki pikkusen pirteyttä ja sameaan silmään hiukkasen kiiltoa, kun hän puhutteli outoa, ystävällistä neitosta.

-- Niin, häntä odottaa venhe Porvoossa, hän tahtoo heti purjehtia takasin kotiinsa, -- siten oli Elina tulkitsevinaan keskustelun Eenokille. -- Laskettehan hänet, Eenokki?

-- Hm, mikä lie veitikka. Vaarallinen tuo ei näy olevan -- virkkoi vanha palvelija aitasta ulos astuessaan kovemmalla äänellä huovienkin kuullen --, vaan olkoon siellä tallessa, kunnes marski palaa.

Ja hän väänsi oven lukkoon. Vaan Elina hätäysi ja kävi toivottomaksi.

-- Ettekö siis tosiaankaan laske häntä?

-- En minä, jos eivät muut... Sen hän oli sanovinaan hyvinkin päättäväisesti, vaan vilkasi samalla veitikkamaisesti ylöspäin ja köpitti sitten avaimineen tiehensä. Anna tunsi vanhuksen elkeet, seurasi hänen katsettaan ja -- ymmärsi. Heti kahden jäätyään kertoi hän kovin levottomalle serkulleen havaintonsa, palauttaen Elinassa taas uuden toivon. Annakaan ei tosin ymmärtänyt, mistä syystä Elina niin oli kiintynyt tuon oudon ulkomaisen kohtaloon, vaan hänestä oli aivan luonnollista, että hänen piti auttaa ystävätärtään. Mutta kiitollisena kuiskasi Elina Annan korvaan: »Sittemmin kerron sulle kaikki, -- se on nyt se suuri salaisuus!» Ja hän oli melkein ylpeän näköinen sitä sanoessaan.

Ilta oli käsissä. Päivän ratsastuksesta väsyneet huovit laskeusivat ennen pitkää huolettomina levolle, välittämättä vangistaan, joka ei kuulunut olevan vaarallinenkaan, ja itse Eenokki jatkoi pian äskeistä kuorsaamistaan. Tytöt olivat myös käyneet makuuhuoneeseensa, kievariraatihuone lepäsi ennen puoltayötä sikeimmässä unessaan, kuten koko silloinen piiskuinen Helsinkikin; ainoastaan Vantaan putouksen hiljainen lorina ja kesannolla märehtiväin kaupungin lehmäin kellojen kalke katkoili kesäyön täydellistä hiljaisuutta.

Mutta juuri yön pimeimmillään ollessa hiipi Elina majatalosta ulos ja Anna seurasi häntä jälempänä pihalle asti, vähän huolestuneena serkkunsa rohkeista tuumista. Ketteränä kiipesi Elina ulkoapäin noustavia pystyportaita myöten aitan parvelle, josta ullakon ovi oli salvalla avattavissa, katosi hetkeksi sinne sisälle, vaan tuli jo tuokion kuluttua sieltä ulos taluttaen käsipuolesta alas tuon salaperäisen vangin. Se oli kaikki hiukan hullunkurisenkin näköistä eikä Anna voinut pidättää pientä hymyilyä, kun näki nuoren, hentosen Elinan taluttavan katveita myöten kadulle tuon pitkän miehenroikaleen, joka seurasi mukana kiltisti kuin lapsi. Mutta Elinalla oli siinä työssään täysi tosi ja hän huoahti helpommin, kun he olivat ehtineet rakennusten edustaiselle törmälle.

-- Mitä syytä teillä, neitonen, on näin armahtaen kohdella minua, ventovierasta? kysyi siellä kuiskaten lukon takaa päässyt mies.

-- Minä tunnen teidät, minulla on kuvanne.

-- Minun kuvani?

-- Niin, olen saanut sen äidiltänne. Hän tiesi teidän piiloilevan isäni tilan läheisyydessä täällä Lahen ja Löfkosken kartanoissa, oli saanut viestinne ja uskoi mulle koko salaisuuden. Nyt ette voi tavata täällä äitiänne, se maksaisi vapautenne, ehkä henkenne, eikä siskonnekaan Kirkniemellä uskalla ottaa teitä suojelukseensa. Koko maa vilisee täynnä Flemingin huoveja ja hänellä on vihiä teidän olostanne Suomessa. Palatkaa Saksaan ja odottakaa otollisempaa hetkeä, -- ehkä äitinne voi kuninkaalta hankkia teille luvan tulla Suomeen.

Aivan hengästyneenä kertoi tyttö näitä nuorukaiselle heidän nopeasti kävellessä sillalle päin, -- häntä pelotti, hän tahtoi kiirehtiä vankia pois. Mutta tämä seisattui ja kyseli:

-- Te olette tavannut äitini?

-- Muutamia päiviä sitten ... tuossa teille häneltä kirje... Hän itkee kohtaloanne, vaan luottakaa te itse siihen, silloin se paranee, olkaa rohkea!

-- Minun kohtaloni on tähdissä kirjoitettu.

-- Ei, te erehdytte, lukekaa ne uudelleen. Vaan rientäkää, koettakaa jo tänä yönä päästä Suomenlahden toiselle puolelle.

-- Siis äitiäni tapaamatta... Ja te neiti, kuka olette te...?

-- Sitä ei teidän ole tarvis tietää. Rientäkää ja luottakaa onneenne, se on välttämätöntä, sillä teillä on vielä maailmassa paljo tekemistä. Ja teillä on ystäviä, muistakaa se.

Nuorukainen olisi vielä tahtonut kysellä ja tiedustella, vaan Elina melkein työnsi hänet sille kapealle hirsisillalle, joka siihen aikaan vei Vantaajoen poikki. Siinä kiitollinen nuorukainen tarttui Elinan käteen, vaan tämä riuhtasi sen melkein säikähtyneenä pois, kuiskaten:

-- Ei, ei, rientäkää, pelastukaa! -- Ja hän lähti juoksemaan takasin, mutta pysähtyi vielä kerran, katsellen kuinka kalpea varjo joen toisella puolella vähitellen häipyi öiseen kuusikkoon. Hänen rintansa aaltoili mielenliikutuksesta ja hänen suonensa tykytti melkein kuultavasti. Olihan hän astunut ensimmäisen askeleensa suuren elämänkutsumuksensa alalla; varmaan oli sallima hankkiva hänelle vastakin tilaisuutta vielä vaikuttavammin puuttumaan tuon heikon nuorukaisen kohtaloon ja auttamaan häntä sorrosta ja alennuksesta kunniaan. Hän luotti onneensa -- kunpa tuo toinenkin tekisi samoin!