Part 29

Tuskin hengähdystäkään kuului tuvassa noiden heikkojen kuiskeiden välillä. Vielä loi potilas raukenevan katseensa kirjuriinsa ja puhui verkalleen:

-- Minua sanotaan vallanhimoiseksi ja itsekkääksi ja julmaksi, -- eikö totta...? Niin, minä olen ollut julma, mutta käsivarteni ei ole saanut olla pehmyt. Tarkotukseni tunnet ja vaikuttimeni ... sinä olet myöskin suomalainen... Olemme koettaneet toimia niin, että tämäkin maakunta kerran voisi, kuninkaalleen uskollisena, seistä omilla jaloillaan ja omain miestensä varassa varttua... Suomalaiset eivät ole meitä ymmärtäneet ... ei kansa eikä aatelisto ... ja siksi on rakennuksemme kaatunut ... kaatunut...

Sanat tulivat katkonaisesti, vaan hyvin ne Gröning ymmärsi, -- hän ymmärsi, että kaikki on lopussa. Siinä makaa rautanen mies, jonka tarmoa ei mikään maailmassa ole jaksanut lannistaa ja joka tahdonvoimallaan on hallinnut tuhansia ... makaa siinä yksin ja avutonna, kuin rakennuksensa raunioilla, ja tekee itselleen elämänsä viimeistä tiliä, -- maailmalle hän sitä ei tee.

-- Minä tiedän sen, jatkoi potilas vielä, -- herttua on voittava ... niin, hän on jo voittanut... Suomen aatelisto on suuteleva ruoskaansa... Ja syy on ehkä meidän ... me pakotimme heidät mukaamme ... se perustus ei kestänyt ... uskoimme liiaksi olevamme suomalaisia...

Hän vaikeni, makasi hiljaa. Yön hetket kuluivat, tuvassa ei kuulunut muuta kuin potilaan hiljainen hengitys, joka sekin toisinaan aivan kuulumattomiin vaimeni. Vartijat tarkkasivat, pääsisikö potilas uneen, mutta ei, hän lepäsi silmät auki, valvovana. Vihdoin hän taas kerran virkahti:

-- Miksi olette niin ääneti, ystävät? Markkus, lue meille kappale hartauskirjastasi, joka on laukussasi.

Markkus meni hakemaan laukkuaan. Sillävälin kuiskasi marski hiljaa Gröningille:

-- Tuota kirjaa kuulen kernaasti; en tiedä, onko se luterilainen vai katoolinen, mutta se on koruton ja harras, ja minä uskon, että se on otollinen Jumalalle... Lue, mestari, kappale...

Mestari luki. Yksitoikkoisella, laulavalla äänellä hän laski tulemaan sivun ja toisen ja Klaus-herra näytti rauhallisesti kuuntelevan, maatessaan siinä silmä raollaan, hengitys tuskin tuntuvana. Markkus luki, luki edelleen... Vaan hänen lukiessaan nousi Gröning hiljaa, tarttui marskin peitolla lepäävään käteen: Se oli kankea.

-- Mestari, sinä olet lukenut kylliksi, saneli hän harvakseen, laskien kankean käden vuoteelle.

Markkus laski kirjansa alas, koetteli vuoteella makaajan sydäntä, ja toisti hiljaa:

-- Klaus Fleming on kuollut! -- -- --

Aamun sarastaissa, -- huhtikuun 13 päivänä 1597 -- ajoi taas yksinäinen ratsastaja samaa mustunutta talvitietä, jota hän edellisenäkin iltana oli kulkenut, vaan tällä kertaa Pohjan pitäjästä Perniöön päin. Matkan teko tuntui nyt vielä paljo raskaammalta kuin eilen. Keli oli tosin yön aikana kovennut ja aamun koetteessa löysi hevonen paremmin tiepaikan, vaan itse ratsastajalla oli taakka raskaampi. Hän oli nyt kuljettamassa sanomaa, ensiksi Perniön kuninkaankartanossa odottavalle, levottomalle rouvalle, sitten edelleen läpi maan Turkuun asti, että Viikin vapaaherra, Suomen käskynhaltija, valtakunnan neuvos, marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming oli kuollut. Ja sen sanoman kuljetus oli raskasta ratsastajalle, Kaspar Gröningille.

Vaan hän teki tehtävänsä, kertoi sanomansa ja kulon nopeudella lähti se leviämään yli Suomen niemen, syöksähti aateliskartanoihin, pistihe mökkeihin ja muonamiesten majoihin, kaikkialle iskien kuin odottamaton ukkosen salama, kaikkialla herättäen hämmästystä ja monia mietteitä.

-- Klaus Fleming on kuollut!

Noihin sanoihin sisältyi niin paljo, sisältyi levottomuutta ja toivoa, surua ja iloa, epävarmuutta ja helpotuksen tunnetta. Ihmisten oli vaikea kohta oivaltaa tätä sanomaa. Myrsky oli käynyt yli koko maan, jaksamatta kukistaa rautatammea. Kukaan ei tiennyt, että tammi siinä myrskyssä oli saanut vamman, johon se tyyneen tultua itsekseen taittui. Se oli ollut niin voimakas ja kova, se oli yksin hallinnut kaikki ja tuntunut kukistumattomalta. Ja siksi loivat ihmiset, niin ystävät kuin viholliset, tämän sanoman saapuessa katseensa alas ja hokivat itsekseen:

-- Klaus Fleming on kuollut!

Ja näitä sanoja seurasi tavallisesti kysymys:

-- Mikä kaatoi mahtavan miehen?

Taikausko loi siitä kohta omat selityksensä. Pohjanmaan noidat, nuijamiesten vihan perijät, olivat muka kostaneet Nokian ja Santavuoren. Herttuan myrkynsekottajat olivat raivanneet pois tuon sitkeän esteen. Vaan se, joka kuolonsanomaa kuljetti, hymähti näille taikatuumille; hän arvasi syyt syvemmät, mutta maailmalle hän ei niitä selittämään käynyt.

-- Klaus Fleming on kuollut! Mitä tapahtuu nyt?

Sitä ei kukaan osannut ennustella. Ihmiset katselivat huolestuneina ja arastellen toisiaan ja puistelivat miettiväisinä päätään.

Vaan kuolon sanoman kuljettaja jatkoi matkaansa, saapui Turkuun. Mutta kauaksi hän ei sinne jäänyt, jo viiden päivän perästä oli hän palannut takasin Pohjan pitäjän nimismiehentaloon, vanhan Prinkkalan herran ja muutamain muiden suomalaisten aatelismiesten kanssa noutamaan Turkuun vainajan ruumista. Keli oli nyt aivan lopullaan, kun tämä saattokulkue teki matkaa Turkuun päin. Paksuun, mustaan harsoon kietoutuneena ajoi Ebba Fleming ruumisreen takana syvän surunsa masentamana, Gröning ratsasti ääneti ja miettiväisnä siinä vieressä ja vakavina seurasivat aatelisherrat perästä. Raskasta oli kelitön kulku, raskaita saattajain mielet ja mietteet. Vaan jäykkänä ja kankeana istui vanha Eenokki etummaisen reen ajolaudalla, kyyditen herraansa, kuten niin monasti ennen. Vaan hän tiesi tekevänsä sen nyt viimeisen kerran ja kunnialla ja huolella hän sen tehdä tahtoi, -- sittenhän hänellä ei ollutkaan enää virkaa maailmassa.

Eräänä lauvantaina huhtikuun lopulla saapui saattokulkue vihdoin Turkuun ja kulki verkalleen melkein lumetonta rantakatua myöten kaupungin läpi linnaan päin. Mustaa lippua kantava airut ratsasti edellä ja julisti hautasaaton saapumisesta kansalle. Kuolinkellot soivat kaupungin ja linnan kirkoissa -- ne olivat jo yhtämittaa soineet viikon -- ja sotaväki, joka kadulla seisoi kunniavahtina, oli vakavaa ja juhlallista.

Äänetönnä seisoi väkijoukko. Siellä täällä paljastui pää ruumisreen ohimennessä, vaan yleensä oli vastaanotto kylmää ja tunteetonta. Miettiväisnä Gröning katseli tuota tiheää laumaa, joka rantakadun täytti, -- Turkuun oli juuri näinä päivinä meren auettua saapunut ensimmäinen ryhmä saaristolaisia kevätkauppojaan tekemään, olipa jo etäisempiä aluksiakin satamaan saapunut ja toisia siitä valmistautui lähtemään; ja siksi oli sataman partaalla Turun oloihin nähden harvinainen väenpaljous, joka nyt seisoi ääneti ja jäykkänä, mutta kumminkin kunnioittaen, tiepuolissa ruumissaattoa katsellen. Tuo kansa ei ole tässä vietävää vainajata koskaan rakastanut, ajatteli Gröning, -- ei, vihannut se häntä on, mutta se kunnioittaa kumminkin sitä rautavoimaa, jonka se ei luullut katkeavankaan...

Yhtäkkiä Gröning ikäänkuin havahtui näistä mietteistään. Hän oli tuossa saaristolaisjoukossa ollut vilaukselta tuntevinaan omituisesti tuttavat kasvot ... niin siinä ne taas olivat nuo silmät, jotka hänelle veitikkamaisesti tervehdykseksi iskevät. Se on nuori saaristolainen, vieressään talonpoikaistyttö... Kuka voisi se olla...? Gröning katsoo vielä kerran ja tuntee ... sehän on Birckholtz, hänen rakas lankonsa, tottatosiaan, se parantumaton veitikka... Gröning nyökäyttää hänelle vastaukseksi päätään ja ilosesti viittaa nuori saaristolainen laivaan päin, jossa juuri nostetaan purjeita. Nyt Gröning ymmärtää asian, nyt hän arvaa jo senkin, kuka tuo tyttö tuossa vieressä on.

Ruumisreki vierii verkalleen sataman ohi pitkin lumetonta katua. Vaan kun saapuu seuraava reki, jossa Ebba-rouva istuu, vaaleana ja syvän surun ilmeet kasvoillaan, mutta siltä suorana ja arvokkaana, ja hänen vieressään nuori Juhana Klaunpoika kalvakkana ja vakavana, silloin tarttuu talonpoikaispukuun puettu tyttö suonenvedontapaisesti vieressään seisovan nuorukaisen käsivarteen, ikäänkuin turvautuen siihen, ja silmille vedetyn huivin alta näkyy kyyneleitä vierähtävän hienoselle poskelle. Se tunteiden ristiriita, joka niin monesti oli Anna Flemingin mielessä riehunut, on taas saanut hänessä vallan. Tuota vanhusta, joka nyt kylmänä makaa arkussaan, on hän ihaillut, jopa rakastanutkin, tuossa surevassa perheessä on hän lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt ja sen ilot ja surut ovat olleet hänen omiaan. Hän on siinä kärsinyt, vaan se on siltä ollut hänen kotinsa... Tuossa pitäisi hänen nyt olla, lohduttamassa isättömiksi jääneitä ja lieventämässä lesken surua. Vaan sen sijaan hän kiittämättömänä karkurina seisoo siinä kylmäin syrjästäkatsojain riveissä, tuotettuaan tällä paollaan taaskin vereksen lisäsurun omaisilleen...

Annassa herää hetkeksi halu juosta esiin siitä väkijoukosta, viskautua tätinsä eteen rekeen ja huudahtaa: tässä olen, rangaiskaa minut...! Vaan hän säikähtää sitä ajatustaan, tarttuu sulhonsa käsivarteen...

-- Miksi vapiset, tyttöni? kysyy Hieronymo. -- Ja kyyneleitä! -- tuossa perheessä olet luullakseni jo itkenyt kylliksi.

-- Olen, vaan he olivat kumminkin kasvattajani, ja huonosti heitä palkitsen.

-- Huonostiko, -- no, pesäero on nyt kerran tapahtunut; päämies on kuollut, ja siitä kuolemasta meidän elämä alkaa. Heitä viimeiset jäähyväiset, Anna, nyt Klaus Flemingin perheelle, ja sitten laivaan...!

Laiva, jossa tuo nuori saaristolaispari oli varannut itselleen paikat Ruotsiin matkustaakseen, olikin jo purjehduskunnossa, valmiina lähtemään joensuusta merelle, ja hautasaaton ohimentyä talutti Hieronymo morsiamensa sen kannelle. Hetken kuluttua ruvettiin siinä jo köysiä maista irrottamaan ja kääntämään alusta laiturista. Vaan se ei päässyt kumminkaan vielä kääntymään, eräs toinen laiva, lyypekkiläinen kauppalaiva, joka juuri saapui satamaan ja pyrki laituriin, oli sen edessä ahtaalla joella, ja siinä syntyi, laivoja köysin hinattaessa, vielä hetkisen viivykki. Anna Fleming seisoi joenpuoleiseen kaidepuuhun nojauneena ja katseli, kuinka saksalaisessa laivassa miehet köysillä varppailivat. Mutta yhtäkkiä hän näkee tuon laivan kannella tutut kasvot ... hän ei voi olla hiljakseen huudahtamatta, sillä sehän on Elina Fincke tuo, joka maston juurella noin pää kumarassa seisoo... Tämä kuulee myös tutun äänen, kohottaa päänsä, tulee lähemmäs ja niin kauan erossa olleet serkukset tervehtivät yhtäkkiä toisiaan ilostunein kasvoin ja vilkkain liikkein sen kapean juovan yli, joka erottaa laivat toisistaan. Tuokion he ääneti seisovat, ikäänkuin tapaillen sanoja ja hämmästyneinä odottamattomasta tapaamisesta, vaan samassa heille molemmille asema selviää. Ja hymy kangistuu heidän huulilleen.

-- Sinä olet matkalla toteuttamaan unelmaisi onnea, Anna, lausuu Elina miltei katkerasti. Hän on käynyt kasvoiltaan kalvakaksi, hän on tänä yhtenä vuonna paljo vanhennut ja hänen silmissään on raukea pettymyksen ilme.

-- Niin, minä olen sen saavuttanut, -- vihdoinkin. Vaan sinä, -- sinä palaat yksin?

-- Minun unelmani on särkynyt, kaikki on lopussa.

-- Et saanut häntä Suomeen?

-- Hän ei luottanut itseensä, ei tulevaisuuteensa, hän pakenee kutsumustaan, pakenee minua...

-- Siis hyljätty -- serkku parka! Unelmasi kai oli, Elina, liian suuri.

-- Niin, minä haaveksin suuruutta, mainetta, tapailin liian korkealle, siksi olen pudonnut alas. Sinä, Anna, haaveksit pikkusta onnea ja taistelit sen puolesta, -- olkoon se sulle täyteläinen!

Annan silmään kierähtää kyynele, hän ei saa sanaa suustaan; häntä niin säälittää serkkunsa pettymys ja suru, joka hänen koko käytöksestään, jopa äänen värähdyksestäkin, ilmenee, ja hän sille surulle kyllä arvon osaa antaa. Vaan hän ei löydä sanoja tulkitakseen tunteitaan. Hänen tekisi mieli omaa onneaan valaa lääkkeeksi ystävättärensä kirvelevään haavaan, vaan hän tietää, että siihen ei lääke tepsi...

Jo on laituriin saatu vapaa kohta, lyypekkiläistä laivaa ruvetaan hinaamaan sinne ja matka serkusten välillä pitenee. Silloin kysyy vielä Anna:

-- Ja mitä aijot nyt, Elina?

-- Hämeenlinnaan, vankina elämään, ja muistelemaan unelmaini kaatumista, -- ijäksi. Jää hyvästi!

Laivat ovat jo etäällä toisistaan, purjeita laskeutuu väliin, orpanukset eivät näe enää toisiaan. Anna vetäytyy kyynel silmässään pois kaidepuun vierestä; serkulla vankeus, hänellä vapaus edessään ... liian puolueellinen oli sittenkin kohtalo! Vaan muuttaa sitä ei voi, seurata vain sen johtoa! -- Siinä heidän laivaa juuri loitonnetaan laiturista ... ja siinä hänen sulhonsa... Hieronymo seisoo rannanpuoleiseen kaidepuuhun nojaten keskustelussa jonkun rannalla seisovan tuttavan kanssa ... niin, sehän on Gröning, joka linnasta on kiirehtinyt takasin rantaan lankomiestään tapaamaan. Anna kuulee vain viimeiset lauseet siitä heidän hiljaisesta keskustelustaan.

-- Sinä olit väärällä puolella, lankomies, sitähän sulle aina sanoin, väitti Hieronymo. -- Näet nyt!

-- En tiedä, olinko väärällä, vaan minun täytyi olla sillä puolella.

-- Miksi täytyi?

-- Sitä et ehkä sinä ymmärrä. Mutta katsos, minä olen suomalainen...

Laiva loittoni rannasta, purjeet alkoivat saada tuulta ja hiljaa lipui alus joen suuta kohden. Kaupunki häipyi näkyvistä saarten taa, joiden rantametsä jo kainosti vihannoi hienolla hiirenkorvalla ja joissa nurmi pälvipaikoissa, nietosten lomissa, teki ensimmäistä nukkaa. Ja vähän ulompana selällä näkyi taas hienoja utuaaltoja liitelevän vedenpinnalla, kun keväinen aurinko lämmitteli talviseltaan kylmiä syvänteitä. Sitä sumukon hilpeää tanssia katseli kauan laivan kaidepuuhun nojautuva tyttö. Hänen mieleensä palasi niin elävästi eräs keväinen veneretki, jolloin kaksi neitosta oli tuon utuaallokon heiluvasta hypystä ennustellut vastaisia vaiheitaan ja suunnelmoinut tulevaisuutensa unelmia ja toiveita. Ja hän tunsi kiitollisuutta sydämmessään, noita kevään kepeitä hengettäriä katsellessaan, niin syvää kiitollisuutta: sillä hänelle ne olivat hänen pienen onnensa taikoneet...

Vaan etäämpää rannan puolelta näkyivät vielä Turun linnan ja kirkkojen tornit, ja kirkoista kumahteli myötätuuleen kellojen soitto. Siellä hautakelloja soitettiin.