Part 28

-- Oi, minne ajamme, missä voimme piillä setäni vihaa? Huovit ovat jo ehkä kintereillämme!

-- Ei vielä, ei hetikään, lohdutti häntä nuorukainen. -- Onni on, ettei marski itse ole Turussa. Ja meillä on nyt voitettuna yö ja ehkä päiväkin, -- minun viirusilmä emäntäni ja sinun juoppo renkisi tuskin niin väleen toipuvat hämmästyksestään. Sillaikaa me ajamme kauas, ajamme Ahvenaan saakka, jossa jo olemme puoleksi turvassa, ja sieltä Ruotsiin.

-- Vaan luuletko jäitten kestävän, kevät on pitkälle ehtinyt, ilma on leuto?

Tätä seikkaa oli Hieronymo jo itsekseen huolehtinut. Hän vaikeni hetkeksi ja virkkoi sitten:

-- Juuri siksi meidän on merelle riennettävä. Vielä kestää jää lähimmässä saaristossa, ajetaan, niin pitkälle kuin ehditään, kävellään, jos ei ajaa voi, -- aina olemme turvallisempia siellä kuin mantereella. Ja kun kerran saaristossa olemme, loppukoon kernaasti keli; jos se estää meitä kulkemasta, estää se myös hakijoitamme. Mutta katsoppas tuossa, siinä on jo meri edessämme, taaksemme jää Suomen manner.

He olivat ajaneet oijusteitä rannikolle Maskun pitäjän kautta, pohjoispuolitse Naantalin vanhan luostarikylän, ja laskivat nyt aamun vaietessa salmen yli Merimaskuun, -- hyvin tunsi Hieronymo monilta retkiltään nämä tiet ja osasi vältellä valtamaanteitä. Eikä heitä kyläpaikoissakaan ollut kukaan huomannut, ihmiset nukkuivat vielä ja elävää näkemättä he pääsivät aavemmankin meren partaalle. Mutta siellä täytyi jo lepuuttaa hevosta, joka rupesi uupumaan. Saariniityn ladosta haki Hieronymo heinäsylen, antoi hevosen haukata hetkisen, -- kauan ei maltettu. Ja taas he painoivat länttä kohden. Keli kesti, saaret siirtyivät jälelle ja näkymättömiin häipyi manner. Päivemmällä tapasivat he tiellään useita suuria railoja ja iltapuoleen heidän täytyi poiketa muutamaan taloon Velkuan saaristossa, tiedustelemaan matkan turvallisuutta, syöttämään hevosta ja itsekin ravintoa saamaan.

-- Minne vieraat kulkevat? -- siihen tavalliseen kysymykseen, joka aina ja harvoin kuljetuilla teillä varsinkin on matkustajaa vastassa, saivat pakolaisemmekin nyt vastata ja Hieronymo oli jo edeltäkäsin varustautunut siihen rauhallisesti vastaamaan:

-- Kotiin Ahvenaan, -- niinkauan kuin tässä vielä keliä riittää. -- Ja hän koetti olla hyvin kodikkaana Yläneen vuokraajan väljässä juhlapuvussa, vaan Annan oli oudompikin liikkua lainamekossaan.

-- Vai ahvenalaisia, mistä sieltä?

-- Kastelholmasta, leskikuningattaren kartanoväkeä. Palaan Suomesta, naimasta.

-- Hoo, siinähän onkin näppärä nuorikko!

-- Pitäspä sen olla, ettekö tunne Kankaisten sievimpiä tyttöjä?

-- Eipä ole nyt äsken käyty Kankaisissa. Milloin te jo tästä sinne matkustitte?

-- Johan siitä on toista viikkoa ... kulin Turun kautta silloin ... vaan nyt täytyy kiirehtiä suorinta tietä kotiin, kun kevät rupesi näin joutumaan.

Saaristolaiset eivät epäilleet mitään, kulkihan siitä aina meren poikki kaikenlaista väkeä, mikä milläkin asioilla, Hevonen sai ruokaa, matkustajat myöskin, ja illan suussa hankkiusivat nämä taas taipaleelle. Jäitten kestävyyttä saaristolaiset kyllä epäilivät, mutta olihan siitä eilen vielä kulkenut Turusta palaavia ulkosaaristolaisia ja tyyni oli ollut ilma... Iniön aukko oli ainakin vielä kuljettavassa kunnossa.

-- Koettaa täytyy ainakin, tuumi Hieronymo, -- mikä siinä on muu kuin palaaminen, jos meri aukiaa vastaan.

Vaan palata hän ei aikonut missään tapauksessa ja arvelematta he ajoivat edelleen, aina vain länttä kohden, -- tuonne etäältä kuumottaviin saariin heidän ainakin täytyi yöksi päästä ja ne lähenivätkin jo lähenemistään. Mutta railoja vilkkui myös jo aivan läheltä tietä ja vaivoin he muutamain ylitse pääsivät. Tuuli virisi illan kuluessa ja pari tuntia ajettuaan kuulivat reessä istujat yhtäkkiä hulahduksen ... jää oli erään halkeiman reunassa murtunut hevosen alta ja tämä upposi korskahdellen siihen aventoon, vetäen rekeä perässään. Nuolena lennähti silloin nuorukainen jään reunalle, tempasi tytön syliinsä reestä, joka jo sekin oli veteen vaipumassa, ja kantoi kiinteälle jäälle. Sitten koetti hän auttaa hevosta ylös, vaan siihen hänen voimansa eivät riittäneet; hevonen kangistui kylmässä vedessä, vaipunut reki veti sitä alaspäin, se painui, ponnisti vielä -- ja katosi.

-- Hukkui tuo kelpo eläin, pelastajamme!

-- Rauha sen haudalle. Vaan meillä on nyt itsellämme tosi kysymyksessä. Pimeä ehtii, tuuli kiihtyy, railoja aukenee, -- kiirehdittävä on meidän maata kohden, tuonne lähimmälle rannalle. Kestävyyttä, Anna, rohkeutta, -- tänne kätesi!

Ja reippaasti kävellen lähtivät he taivaltamaan maata kohden. Päivä pimeni, yö tapasi, pitkäksi kävi taival ja Anna yritti väsymään. Leveitä railoja oli kierrettävä, uusia syntyi myötään. Tuuli näet kiihtyi kiihtymistään, vinkui pitkin aavikkoa ja rynnisti jäitä vastakkain; kaamealta kuului kumea kohina ulohtaalta auvenneelta selältä ja jään pauke oli pelottava. Vaan sitä vinhemmin he puolijuoksussa ponnistivat maata kohden ja siinä olikin edessä jo tumma piiru, kallioinen rannikko. Sinne he syöksivät ja heidän saaren alle saapuessaan tuntui jo jää alla notkuvan ja heiluvan...

Vaan he olivat maissa, joskin väsyneinä ja märkinä, ja kappaleen rantaa kuljettuaan he löysivät kalastajamökin ja pääsivät sisälle lämpimään. Saari oli pieni pirstale Iniön saariryhmää, jossa näihin aikoihin pelkkiä kalastajia asui, eikä tällä saarella ollut kalastajamökkejäkään kuin kaksi. Ystävällisesti otti mökin väki pakenijat vastaan, osanotolla kuunnellen heidän kertomusta vaarallisesta seikkailustaan halkeilevalla jäätiköllä. He saivat ruokaa ja yösijaa ja nukkuivat kohta uupuneen syvää unta.

Mutta kun pakolaiset aamulla herättyään kävelivät rantaan, oli öinen myrsky jo tehnyt ihmeitä; heidän tiensä, jota he olivat tulleet, oli kateissa, laajoja jäälauttoja ja korkealle kasaantuneita jäävuoria uiskenteli vaahtopäisten laineiden lomassa ja aallokko repi parhaallaan auki etäämmällä olevan, vielä kiinteän jään reunaa. He olivat saapuneet viime hetkessä, muutamia tunteja myöhemmin olisivat he saaneet jakaa hevosensa kohtalon.

Nyt he olivat taas vankina, mutta se ei heitä pelottanut; he olivat armeliaan luonnon vankeja, vankeja yhdessä, vankeja vapaudessa. Ja turvassa he myös tiesivät olevansa. Mökin väki kohteli heitä hyvin, ja rauhallisesti he siis asettuivat odottamaan meren lopullista aukenemista, päästäkseen sitten johonkin laivaan, joka heidät veisi suoraan Ruotsin rannalle.

Vaan verkkaseen aukeni meri, etäältä kuultava sisäsaaristo näkyi vielä kauan olevan jään peitossa, ja koko sen ajan oli kaikki liike katkaistu Iniön saariin. Kului viikko, kului toinen, -- vaan ikäviksi ne eivät pakolaisille käyneet. He viettivät täällä kuin kuherruskuukausiaan, seuraten keväiseltään heräävää luontoa ja kävellen saaren louhisilla rannoilla. Alusta ei näkynyt tulevaksi Suomesta päin, jolla he olisivat päässeet meren yli. Vihdoin he eräänä päivänä näkivät ulompana merellä purjeveneen, joka näytti luovivan Ahvenaan päin. Hieronymon pyynnöstä läksi kalastaja soutamaan sen luoville ja kysymään, ottaisiko purjehtija kahta matkustajaa mukaansa. Kalastaja palasi, purjehtija jatkoi luoviaan.

-- Hän siis ei ottanut pysähtyäkseen? Kuka se oli?

-- Se oli sananviejä, joka kertoi matkansa kiirehtivän, hänellä oli vietävänä tärkeitä viestejä Ruotsiin.

-- Mitä tärkeitä viestejä?

-- Semmoisia, että Klaus Fleming on kuollut...

Nuoret pakolaiset hytkähtivät, he eivät voineet pidättää hämmästyksen huudahdusta. Kalastaja katseli aivan kummissaan, kuinka valtavan vaikutuksen tämä uutinen teki noihin talonpoikasiin ihmisiin, -- sehän näytti heihin aivan mieskohtaisesti koskevan. Mutta mitäpä se häneen kuului, hän rupesi korjaamaan venettään rannalla. Kauan pysyivät pakolaiset ääneti, Anna istuen rantakivellä, leuka käteen nojauneena, Hieronymo vieressä seisten ja miettiväisenä katsellen ulapalle. Vihdoin nuorukainen virkkoi:

-- Anna, nyt me lähdemme Turkuun, meillä on siellä asioita ajettava, ennenkuin Ruotsiin joudamme.

-- Turkuun, kuinka uskaltaisimme?

-- Turvallisesti voimme sinne nyt lähteä, saatamme huoletta riisua valepuvutkin pois, mutta voimmehan ne varoiksi pitääkin. Klaus Fleming on kuollut, runko on taittunut, koko maa on neuvotonna ja päätönnä, -- meitä ei nyt kukaan ahdistele, ei kenkään uskalla enää nostaa kättään herttuan airutta vastaan. Niin, me lähdemme Turkuun, minun täytyy sieltä herttualle viedä tästä merkkitapauksesta tarkemmat viestit ja Turustahan pääsemme parhaiten ruotsalaiseen laivaan.

Ja kääntyen kalastajan puoleen, joka siinä syrjemmässä venheensä ääressä puuhasi, virkkoi Hieronymo:

-- No, nyt lähdette meitä viemään Turkuun, ei täältä muuten näy pääsevän Ahvenaan. Ja onhan sieltä jo teidänkin tuotava suolat ja jauhot.

Se oli totta sekin, kalastaja suostui ehdotukseen. Ja hän rupesi kohta panemaan suurta silakkavenettään kuntoon Turkuun lähteäkseen.

XV.

Tammi kaatuu, oksat varisevat.

Verkkasesti ajoi yksinäinen ratsastaja keväiseltään jo sulautumistilassa olevain maisemain läpi iltahämärissä Perniöstä etelään päin Pohjan pitäjää kohden. Tie, jota hän ajoi, oli musta ja lionnut, hevosen oli siitä vaikea illan pimetessä löytää kovinta kohtaa ja usein sillä upottikin jalka, taikka yritti se kompastumaan kaljamalla. Mutta ratsastaja kiirehti sitä siltä yhä parantamaan vauhtiaan.

-- Hölkkää pois, taival on pitkä...!

Tämä yksinäinen ratsastaja, joka siten usein kohottausi hevostaan kannustamaan, oli Kaspar Gröning. Mutta sillävälin hän ratsasti pää kumarassa ja hervotonna suitsia pidellen, ikäänkuin vaipuneena raskaita mietteitä hautomaan. Ei hän oikeastaan tiennyt, miksi hänen mielessään risteili niin synkkiä aavistuksia eikä mistä ne mustat mietteet nyt olivat kotosin. Vaikuttiko siihen tuo illan yksinäinen, jylhä hiljaisuus, jonka keskestä ainoastaan joskus kuului huokauksentapaista huminaa, kun tuuli heilautti metsän mustina seisovain puiden latvoja, vai syntyivätkö nuo tuumat niistä tapauksista, joiden vaikutuksesta hän näin yksin oli tälle öiselle matkalle joutunut...? Niin, ne olivat varmaankin lainamietteitä, tarttuneita Ebba-rouvan huolista ja epäilyksistä ... hänen emäntäänsä olivat koko päivän synkät aavistukset vaivanneet.

-- Pysy tiellä, ruuna, elä nuku!

Tälle yksinäiselle ratsastukselle oli Klaus Flemingin kirjuri äsken lähtenyt Perniön kuninkaankartanosta, johon he samana päivänä Ebba-rouvan kanssa reellä olivat saapuneet Kuitiasta. Marski, joka oli ollut Pikkalassa, oli näet erityisen sanantuojan kautta kutsunut vaimonsa ja kirjurinsa vastaansa tuohon Perniön kuninkaankartanoon, jossa hän lupasi heitä odottaa. He olivat kohta lähteneet matkalle, Ebba-rouva aivan hätääntyneenä tuosta oudosta kutsusta, ja kärsimätönnä oli hän ikävöinyt perillepääsön hetkeä tavatakseen miehensä. Mutta kun he, kelirikon vuoksi myöhemmin kuin oli sovittu, saapuivat Perniöön, ei marski siellä vielä ollutkaan. Silloin oli Ebba-rouvan levottomuus kiihtynyt äärimmilleen, hän oli itse aikonut lähteä yötä myöten jatkamaan matkaansa vaikkapa Pikkalaan asti, kunnes miehensä tapaisi. Vaan sellainen ponnistus olisi toki tällaisella kelillä ollut hänelle liian rasittava ja siksi oli Gröning tarjoutunut yksin yön läpi edellä ratsastamaan marskia vastaan, hankkiakseen tietoja hänen viipymisensä syistä...

-- No, välemmin ruuna, meidän täytyy joutua...!

Ruuna paransi vähän vauhtiaan kun ehti aavikolle, missä tienpaikan paremmin näki, mutta hiljenti taas, kun metsään tultiin. Ja mies selässä jatkoi ääneti mietteitään.

Kummallinen se oli ollutkin tämä marskin kutsu, koskaan ennen ei hän ollut tällä tavoin pyytänyt Ebba-rouvaa vastaansa ... mistä tämä hellyys ja ikävä nyt yhtäkkiä oli kotosin...? Aina Pohjanmaanretkeltään palattuaan oli marski ollut omituisen hiljainen ja talttunut, ikäänkuin luontonsa olisi pehmennyt. Tuo kapina oli häneen syvästi koskenut ja tuntuipa aivan siltä, kuin hänkin olisi jotakin varonut...? Mitävarten hän yksin oli sinne Pikkalaan lähtenytkin, ei malttanut odottaa, kunnes hän, Gröning, olisi Turusta mukaan ehtinyt ... ja olisihan hän hyvästi ehtinytkin, ellei se tyttö silloin juuri olisi ottanut kadotakseen... Kummia kujeita ... ai, ai, sinä lankomies...! Siellä se nyt marski viipyy, mikä lie syynä...

Ilta kului, verkkaaseen edistyi matka. Hevonen oli väsynyt ja uupumus rupesi yön lähetessä voittamaan miehenkin. Mutta ei siinä auttanut säästää kumpastakaan, Gröning vain kiirehti ratsuaan. Lepäämättä hän aikoi läpi yön kulkea, kunnes yhyttäisi isäntänsä, aikoi vain Pohjan kievarista vaihtaa vereksen hevosen alleen. Marski oli hänetkin kutsunut luokseen, siksi täytyi joutua, ja Ebba-rouvalle piti myös viipymättä saada laitetuksi lohduttava sana ... jos mahdollista lohduttava...

Jo aukeni vihdoin kylänpaikka esiin, siinä oli Pohjan pitäjän kirkko, ja Gröning kannusti ratsuaan, ajaen pyrynä kievarin pihalle. Vaan täällä hän, äkkiä pysähdyttyään, vielä tuokioksi jäi satulaan istumaan ... hän oli tuntenut marskin matkareen pihalla. Kohta siihen ilmestyi marskin seurassa olleita huovejakin, vanha Eenokki etupäässä käveli verkalleen hänen luokseen.

-- Marski on siis yöpynyt tähän? kysyi Gröning kummastuneena, sillä marskin ei ollut juuri tapana näillä matkoilla yöpyä, hän nukkui reessä ja ajoi yhteen pohteeseen.

Eenokki nyökäytti päätään mitään vastaamatta. Gröning hyppäsi satulasta ja uteli levottomampana:

-- Onko hän sairas, hä, mikset vastaa?

-- Hän makaa tuolla tuvassa.

Vanhan huovipäällikön ääni oli alakuloinen ja melkein kuin toivoton. Hän, itse rautamarski, oli jäänyt sairaana makaamaan kievarin vuoteelle, johan se tuntui kovin oudolta ja avuttomalta. Tämä ei Klaus-herran karaistujen huovien mielestä tiennyt mitään hyvää ja siksi he kuin turvattomina astelivat pihalla ja pirtissä, toisiaankaan paljo puhuttelematta.

-- Milloin hän sairastui? kyseli Gröning vielä.

-- Hän oli pahoinvoipa jo Pikkalasta lähdettäissä, vaan tahtoi kumminkin joutua rouvaansa vastaan. Mutta täältä hän ei jaksanut enää eteenpäin.

Gröning kiirehti sisään matkustajatupaan. Huone oli puolipimeä. Lieden ääressä, sitä pimentäen, seisoi mestari Markkus, jonka Ebba-rouva oli Kuitiasta, huolissaan miehensä terveydestä, laittanut Klaun mukaan, seisoi siinä kattilaa hämmentäen, nähtävästi keittäen potilaalle joitakin lääkkeitä. Varjossa, karsinanurkassa, oli suuri vuode ja siinä makasi Suomen mahtava marski kalpeana ja äänetönnä, silmät miettiväisinä kattoon päin tähdättyinä. Gröning astui lähemmäs ja silloin marski hänet huomasi; hän vilkastui kohta ja virkkoi iloisella äänellä:

-- Olipa hyvä, poikani, että saavuit. Makasin tässä juuri ja mietin, ehtisitkö tulla, -- sen arvasin, ettei Ebba tänne tällä kelillä joudu.

-- Hän on Perniössä, hän pyysi kohta lähettämään sanan terveydestänne.

-- Ei huolita häntä huolettaa ... ehkä jo aamulla jaksammekin jatkaa matkaa. Taikka ellemme... No niin, istu tähän tarinoimaan, tahdon tietää kuulumisia ... en voi kumminkaan nukkua.

Marskin ääni oli melkein kuiskaava ja siksi Gröning istahti aivan hänen päänalusensa viereen, jotta sairaan ei puhuessaan tarvitseisi rasittaa ääntään. Hän kertoi lyhyesti uusimpia kuulumisia Turusta ja koko maasta: kapinan laineet näyttävät kokonaan laskeutuneen, hyvillä toiveilla Turussa odotettiin meren aukenemista... Niitä kertoessaan hän miltei säälien katseli, kuinka lauenneilta nyt näyttivät marskin ennen niin voimakkaat piirteet ja kuinka syvän varjon tuuheat kulmakarvat loivat kalvenneille kasvoille. Vaan marski viskasi peiton syrjälle rinnaltaan, jota se tuntui ahdistavan, ja jatkoi:

-- Niin, kevät kiirehtii, meri aukiaa, meidän täytyy pian joutua Turkuun. Onko saapunut vereksiä tietoja herttuan hommista?

-- Kelirikko on katkassut kaiken liikkeen meren yli...

-- Niin, hän voi siellä nyt salaisuudessa varustaida matkalleen. Entä Puolasta, eikö sieltäkään kuulu mitään?

-- Ei mitään,

-- Rex crastinus! Ja kumminkin pitäisi Sigismundon juuri nyt, ei ainoastaan julistaa saapumisestaan Suomeen, vaan myöskin saapua. Juuri nyt! Hetki käy ratkaisevaksi. Herttuan vallanhimo, kaikki hänen salaset hankkeensa olisivat juuri nyt muserrettavat, muuten katsokoon kuningas valtaistuintaan. Olemme siitä hänelle selvästi kirjoittaneet. Vaan hän ei tule ... ei saa lähdetyksi...

Marski makasi hetkisen ääneti, ja suonet hänen ohimoillaan näyttivät pingoittuvan. Mestari Markkus tarjosi hänelle maljan höyryävää keitostaan ja varotti häntä puhumalla kiihottamasta mieltään ja rasittamasta voimiaan. Vaan marski viittasi häntä laskemaan syrjään maljan.

-- Tunti sitten join kauhallisen keitostasi, kelpo Markkus. En hikoile, en nuku. Rohtosi ovat ehkä hyvät, vaan minussa täytyy luonnon voittaa, voittaa tai taittua.

Ja haavurin varoituksista huolimatta jatkoi hän puhettaan:

-- Vai ei mitään Puolasta ... no, ehkä emme häntä täällä tarvitsekaan. Laivasto on ensi avovedellä valmis purjehtimaan Pikkalasta ja se onkin nyt kelpo kunnossa. Ja Turun linnaa kestää herttuan hyvän aikaa paukuttaa... Vaan jos kuningas nyt saapuisi, emme me täällä herttuaa odottaisikaan. Me purjehtisimme kohastaan Tukholmaan, keräisimme Ruotsin tyytymättömät joukkoomme ja ajaisimme parissa päivässä Kaarlon herttuakuntaansa, -- kiittäköön onneaan, jos saa pysyä siellä. Ja hallitus Ruotsissa uudelle kannalle...

-- Jäisittekö itse sinne? kysyi Gröning, hänkin jo marskin kuvauksista innostuneena.

-- Minä, en, en koskaan, ei meillä ole sitä kunnianhimoa. Ei, Suomeen me palaisimme, meillä on täällä paljo toimitettavaa ja tämän maan hallintoon tahtoisimme käyttää viimeiset vuotemme. Näihin asti on hallintomme Suomessa ollut kuin sotakomentoa, raudankovaa ja armotonta ... niin, niin, se on ollut liian kovaa, vaan se on ollut pakosta. Mutta sitten, rauhan palattua, tahtoisimme vielä katsoa, mitä voitaisiin tehdä tämän kiusaantuneen kansan hyväksi...

Heikolla äänellä, mutta innostuneena ja tuumiinsa kiintyneenä marski näitä kuvaili. Hän oli vilkastunut, kääntelihe vuoteellaan, poskille kohosi veri ja silmissä paloi kuuma hehku. Vaan usein hänen täytyi levätä väliin, henki kulki raskaanlaisesti, tuntui kuumentavan ja ahdistavan, -- hän oli niin tottumaton tautivuoteessa makaamaan. Turhaan mestari Markkus kehotti häntä vaikenemaan ja voimiaan säästämään, turhaan myöskin Gröning tarjoutui poistumaan, jättääkseen isäntänsä lepäämään. Marski viittasi kädellään häntä viipymään. Ja hetken ääneti maattuaan hän kysyi:

-- Kuitiassako lapset ovat kaikki? Anna kai on niille siellä emännöitsemässä, kun Ebba tuli Perniöön?

Gröning kävi vähän hämilleen tuosta äkillisestä kysymyksestä, hän vitkasteli hetkisen ja vastasi sitten vältellen:

-- Niin, Kuitiassa ovat lapsenne, terveinä ja reippaina.

Vaan marski oli jo huomannut hänen äänessään jotakin epävarmaa; hän käännähti päin, loi kirjuriinsa terävän katseen ja uteli:

-- Entä Anna, jäikö hän vielä Turkuun? Mitä, mikset vastaa, onko hän vielä sairaana?

-- Ei, kyllä hän on jo terve, hän toipui kohta...

-- Mutta mitä? -- Marski kohottausi yhtäkkiä ryntäilleen vuoteellaan. -- Mitä, onko hän kadonnut? Onko herttuan kirottu kätyri hänet löytänyt? Ovatko he paenneet yhdessä?

Turhaan koettivat Markkus ja Gröning rauhottaa marskia ja Gröning soimasi ankarasti itseään, ettei hän suoralla valheella ollut pitänyt salassa noita Yläneen tapahtumia, -- tiesihän hän, millä kiihkolla Klaus Fleming vihasi Hieronymoa, joka oli häväissyt hänen nimensä ja tuottanut hänelle niin paljo ikävyyksiä, ja kuinka intohimoisesti hän oli vastustanut Annan joutumista tuon miehen kynsiin. Mutta nyt oli jo liian myöhää sekottaa pois asia, marski oli jälillä ja uteli käskevällä, kiihkeällä äänellä:

-- Kerro kaikki, minä tahdon kuulla kaikki. He ovat siis paenneet yhdessä. Mistä? Onko Olavi pidellyt vankiaan liian höllästi, häntä Yläneeltä tuodessaan? Kerro!

Gröningin ei auttanut muu kuin kertoa koko tapaus, kuinka Anna oli jäänyt kateisiin ajomatkalleen ja kuinka Olavi, seuraavana päivänä saapuessaan Yläneen kartanoon, oli huomannut linnun lentäneeksi tiehensä, vangin paenneen Flemingin neitosen seurassa. Oli lähetetty huoveja hakemaan pakolaisia, vaan paikkakuntalaiset eivät olleet heitä nähneet eikä ollut vihoissaan riehuva Olavi saanut Yläneen typertyneiltä vuokraajiltakaan mitään osviittoja.

-- Mutta pakolaiset ovat otettavat kiinni, maksoi mitä maksoi, tuhat huovia heidän jälilleen joka taholle! huusi marski nyt vihan koventamalla äänellä ja hyppäsi kiihkoisena vuoteeltaan, asettuen ylisillään uhkaavan näköisenä lattialle seisomaan. -- Me tarvitsemme tuon miehen, ainoastaan hän voi meille todistaa herttuan syyllisyyden kapinaan ... hän on vangittava...! Ja Anna ... ei, herttua ei saa tuntea sitä tyydytystä, että hänen elkeensä, naittaa neitonen Flemingin suvusta orjalleen, onnistuisi ... ei saa...!

Marski astui pari askelta eteenpäin, horjahti, pysähtyi, ojensi kätensä tavattomalla kiukulla ja puhui kähisten:

-- Anna, Anna, sinussa oli liiaksi äitisi halpaa verta, sinä et tuntenut nimesi arvoa!

Kauhuissaan seisoi siinä mestari Markkus katsellen riehuvaa potilastaan, ja vaivoin sai Gröning lempeällä pakolla kiihkonsa jännittämän, mutta kumminkin heikkouttaan huojuvan vanhuksen laskeutumaan takasin vuoteelleen. Hän koetti marskia lohduttaa vakuuttamalla, että Olavi, joka huovijoukolla oli pakolaisia takaa-ajamassa, kyllä heidät tapaisi ja toisi takasin talteen Turun linnaan.

-- Ei hän tuo, väitti marski vastaan, nyt jo talttuneemmalla, vaimenneella äänellä. -- He ovat päässeet pakoon, he hiipivät herttuan turviin ja hän on sittekin voittanut ... hän on nöyryyttänyt meidät, hän on vielä kerran häpäissyt Flemingin nimen. -- Ja hiljaa, murtuneella äänellä hän jatkoi, sammuvat katseet kattoon luotuina: -- Me olemme siis pelimme tapanneet, olemme masennetut, herttua vei voiton...

Hetkisen hän siten hervotonna makasi, ikäänkuin masentuneen mielensä voittamana. Vaan se häiriö, jonka tuo äkillinen mielenliikutus ja liikanainen sielun ja ruumiin ponnistus oli vaikuttanut heikkoon potilaaseen, näkyi pian seurauksista. Kuume kiihtyi, tuokion kuluttua oli hän houreissa. Mutta siinäkin tilassa jatkoi sairas ja kiihtynyt mielikuvitus vielä äskeistä kulkuaan. Säihkyvin silmin ja hosuvin käsin oli hän ajavinaan pakenevia takaa, huudellen huovejaan kiirehtimään... Ja hän oli näkevinään Kaarlo-herttuan ilkeän hymyn ja hän haastoi juhlallisesti ja kovasti herttuaa kaksintaisteluun, vaati häntä kiihkein, loukkaavin sanoin miekkasille... Hän nauraa vain pirullisesti vastaan -- ooh! -- Marski kääntelihe vuoteellaan kuin poltteissa. Mutta ikäänkuin voitettuna hän taas vaipui alalleen, kylpien kylmässä hiessä.

-- Ei, se on turhaa, he pääsivät sittenkin pakenemaan, kuiskaili hän. -- Kaikki on lopussa, kaikki ponnistukset rauenneet... Ja Suomen herrat, raukat ... mihin helkkariin te juoksette, miksi te aina kyhmitte ruotsalaisten jälissä, te meltomielet... Ja miksi sitä muuria revitte, jonka olen rakentanut Suomen turvaksi ... te petturit ... te ... te ... limannuolijaiset...! Missä huovini ... minä opetan teidät ... missä laivastoni, laivastoni! Oh, kaikki poissa; ne ovat hukkuneet Pohjanmaalle, hukkuneet nuijamiesten kanssa samaan avantoon...

Huolestuneina seisoivat mestari Markkus ja Gröning vuoteen ääressä, katsellen tuota taudin äkillistä, vaarallista käännettä ja kuunnellen hourijan katkonaisia lauseita. Turhaan koetti haavuri saada Klaus-herraa nielemään hänen rauhoittavia rohtojaan ja syvästi katui nuori kirjuri, että hän oli antanut aiheen tähän ärsyttävään kohtaukseen. Vihdoin marski kumminkin rauhoittui, hourekuvat näkyivät väistyvän pois ja potilas näytti vaipuvan virkistävään uneen. Virkoavilla toiveilla vartijat sitä seurasivat henkeään pidätellen.

Vaan jo tuokion kuluttua avasi marski silmänsä ja katseli levollisesti vuoteen vieressä seisovia. Mutta voimat olivat äärettömästi heikentyneet, hän tuskin jaksoi päätään kääntää, virkkoessaan Gröningille:

-- Voimani ovat lopussa, hetkeni on tullut ... niin, niin, minä tunnen sen, enkä valita...

-- Lähetämmekö hakemaan Ebba-rouvaa? Hän voi olla jo aamulla täällä.

-- Aamulla ... se on myöhää. Ja hyvähän on näinkin, rauhallisesti kuolen... Ja hyvällä omallatunnolla.