Part 27

-- Niin, me olemme palanneet, me olemme tehneet velvollisuutemme, vastasi marski, asetellen aseitaan seinälle paikoilleen. Ja istahtaessa sitten vanhalle paikalleen pöydän päähän jatkoi hän melkein suruisella äänellä: -- Mutta soisinpa kernaasti, että tämä retki olisi tekemättä, ettei sitä olisi koskaan tarvinnut tehdä!

-- Kuka sitä ei soisi. Vaan nythän on toki rauha palautettu, nythän saat sinäkin levätä.

-- Ei, Ebbaseni, ei tule mulle lepoa eikä rauhaa, ennenkuin haudassa. Se tulipalo, joka nyt sammutettiin, oli vain sivulieska, joskin vaarallinen; päärovio ei ole vielä syttynytkään, vaan se syttyy pian. Ja meidän täytyy kyetä sammuttamaan sekin.

Tervehtiessään lapsiaan, viiväytti hän kauan aikaa poikansa Juhanan kättä omassaan ja virkkoi puolittain kuin itsekseen:

-- Sinä poikani ehkä saat nähdä sen haavan kasvaneen umpeen, jonka nyt olemme kansaan iskeneet, -- minä en sitä enää saa. Ja kumminkin olisin niin hartaasti suonut näkeväni Suomen kansan kasvavan terveeksi ja voimakkaaksi.

Hetkisen siinä levättyään läksi marski ruhtinaansaliin, jossa Suomen aatelisherrat, jotka olivat yhtyneet marskiin hänen retkellään ja palanneet hänen mukanaan Turkuun, jo olivat koossa. Siellä vallitsi ehyt ja sopusointuinen mieliala heidän keskuudessaan, veljeys sovinnollisempi kuin ennen koskaan. Kaikki entiset epäilykset ja arvelut olivat tänä talvena haihtuneet. Herttuan nostattama vaarallinen kapina, joka yhtä turmiollisesti oli uhannut heitä kaikkia ja jota yhdessä kukistamasta he nyt palasivat, oli ikäänkuin sulattanut eri ryhmäin miehet toisiinsa ja tuota sulautumista olivat Ruotsista juuri saapuneet viestit vielä omiaan vahvistamaan. Herttua oli viime aikoina vieraantunut Ruotsinkin aatelistosta, jopa koko valtioneuvostosta, jota hän jo vainosi, -- ei, nyt ei ollut enää epäilystä siitä, kenen puolta tulisi pitää! Sama herttua varustaa parastaikaa laivastoa ja armeijaa, tullakseen muutamain kuukausien perästä Suomeen heitä asevoimalla kukistamaan. Tulkoon, tuumivat Suomen herrat äskeisten voittojensa rohkaisemina, yhtenä miehenä aikoivat he Klaus-herran johdolla viimeisiin asti häntä vastustaa ja jos mahdollista kuumilla tervehdyksillä saatella hänet Ruotsiin takasin... He tunsivat nyt vihdoinkin olevansa yhden pesän poikuetta, yksiä suomalaisia aatelismiehiä.

Tällainen vahva toverimieli vallitsi ruhtinaansalissa marskin sinne saapuessa ja osaksi innostuneina, osaksi leikillisinä, tarinoivat herrat siellä päättyneen retken muistoista, kertoen toisilleen kaskuja ja vaihdellen tekemiään havaintoja. Viinikippoja oli jo kannettu esiin, kotiintulon maljoja juotiin.

-- Terveydeksenne, Suomen miehet! virkkoi marski maljaansa tarttuen. -- Jokainen on tehnyt velvollisuutensa ja tehnyt sen hyvästi, me voimme luottamuksella katsoa tulevaisuuteen. Juokaa, iloitkaa tänä iltana, sen te olette ansainneet!

-- Terve! rautamarskin malja, Suomen karhun malja! kuului huutoja vastaukseksi ja tiheään tyhjenivät tinaiset pikarit. Mutta raakoja pilkkapuheitakin kuului joukosta, vahingonilon töykeitä huutoja:

-- Ilkan malja, huusi yksi, hänen, joka nyt pelottelee variksia Ilmajoen pelloilta!

-- Ja »talonpoikaiskuninkaan» malja, hänen, joka meille koko nämä lystit laittoi. Olkoon nyt tervetullut Turkuun!

-- Ja Kustaa Eerikinpojan malja, -- hänhän se on haahmollaan koko kapinaa johtanut!

Toiset nauroivat ja tähän iloseen tapaan jatkettiin tarinoita ehtimiseen. Vaan marski istui ääneti pöydän päässä leukaansa käsivarteensa nojaten. Hän hymähti, kun kuuli jonkun sattuvan sukkeluuden, vaan kävi kohta taas vakavaksi ja miettiväksi. Eikä hänen maljansa tyhjennyt tiheään kuin ennen. Anna Fleming, joka emännän apulaisena kulki pöydän ympärillä täytellen maljoja, viivähti usein ihmeissään setänsä takana, kun tämän maljaan ei enää syvennytkään täyttämisen lovea.

Anna viivähti siinä miesten juomapöydän seutuvilla tosin muistakin syistä. Emäntätoimissa touhutessaan seurasi hän suurimmalla jännityksellä herrojen puheita ja varsinkin heidän kaskujaan talonpoikaisjohtajista ja näiden kohtaloista. Siinä puhuttiinkin niistä paljo, puhuttiin Ilkasta, Poutusta, Krankasta ja muista, kerrottiin pilajuttu toisensa perästä, vaan sitä nimeä, josta hän niin hartaasti olisi halunnut kuulla, ei mainittukaan. Näytti aivan siltä, kuin hänen sulhonsa ei olisi ollutkaan mukana kapinijoukossa ... taikka oliko hän niin aivan huomaamattomana kaatunut ja huvennut, ettei kukaan ollut välittänyt hänen kohtalostaan ottaa selkoa? Ja kumminkin tiesi hän Hieronymus Birckholtzin nimen kapinan alussa merkinneen hyvinkin paljon.

Anna teki taas kierroksen pöydän ympäri ja saapui marskin istuimen taa, ruveten täyttämään hänen maljaansa.

-- Ei mulle enää, tyttöni, minä olen väsynyt...

-- Taasko tuntuu Plissovan haava? kysyi Anna sedältään.

-- Ei enää Plissovan haava, muut haavat ovat jo pahemmat.

Ja marski viittasi Olavin luokseen:

-- Ole sinä isäntänä täällä, minä olen vanha, tarvitsen jo päästä levolle.

Hän rupesi jo nousemaan pöydästä. Vaan samassa tuli vanginvartija sisään tiedustelemaan marskilta, miten tuodut vangit olivat linnaan sijoitettavat, -- niitä oli tutkittavaksi tuotu koko joukko, jotta selvä saataisiin kapinan todellisista syistä. Anna kuunteli sitä jännityksellä, henkeään pidätellen ... vaan ei nytkään mainittu hänen sulhonsa nimeä... Marski antoi määräyksensä ja vartija poistui. Mutta samassa käännähti marski Olavin puoleen:

-- Entä sinun Ulvilasta tuotu vankisi, onko hän jo täällä?

-- Birckholtzko, -- ei, hänhän on Yläneellä, jonne hänet joulunpyhinä jätin.

-- Liekö se niin varma säilytyspaikka, tuo vanha huuhkaimenpesä. Hae mies sieltä jonakin päivänä tänne talteen, me tarvitsemme hänet kumminkin, kun tästä kuulustelu alkaa.

Varkain ja epätäydellisesti kuuli Anna nämä sanat, joita isä ja poika hiljaa olivat vaihtaneet, vaan tuo lyhyt keskustelu ilmaisi hänelle jo kaikki, mitä hän niin kauan ja kiihkeästi oli halunnut tietää. Hänen sulhonsa oli siis vankina, oli ollut jo joulusta saakka hänen siitä tietämättä, suljettu yksin sinne vanhaan maahoviin kuin elävältä haudattuna. Tuohon tyrmään olikin siis päättynyt hänen toivorikas retkensä, -- näin kauan oli hänkin toivonut ja odottanut turhaan. Mutta Anna ihmetteli itse, että tämä sanoma nyt ei häntä masentanut eikä lannistanut, hänessä päinvastoin kasvoi siitä omituinen, ennen tuntumaton, tarmo ja päättäväisyys ja kun hän siirtyi pois siitä pöydän kulmalta, johon hän hetkeksi oli jäänyt mietteihinsä seisomaan, hoki hän jo hiljaa itsekseen:

-- Hän on pelastettava, ja se on minun tehtävä!

Kaiken sen iloisen ja rattoisan mielialan keskessä, joka tänään vallitsi Turun linnan sekä vallashuoneissa että huovien tuvissa, kulki Anna yksin miettiväisenä ja huolekkaana huoneesta toiseen, yhä harkiten sitä yhtä ainoata kysymystään: vanki Yläneeltä on vapautettava, vapautettava nyt, ennenkuin hän tuodaan Turkuun, mutta miten? Mistä saa hän apulaisia, mistä saa hän neuvoja, kenelle voi hän uskoa salaisuutensa? Ei ketään ole hänellä uskottua ystävää ... oi jos Elina edes olisi täällä ... oi, jospa hänellä olisi orpanansa toimintavoima ja päättäväisyys! Ja vielä vuoteellaan maatessaan ja kuullessaan, aina kun ovissa käytiin, ruhtinaansalista juhlivain äänekkäitä puheita ja iloisia lauluja, toisteli hän hiljaa mielessään: sen täytyy tapahtua, mutta miten, miten? -- --

Marski viipyi nyt retkeltään palattuaan ainoastaan pari päivää Turun linnassa ja lähti sitten perheensä seurassa Kuitiaan, siellä hiukan levätäkseen ja jatkaakseen sieltä vielä rekikelillä matkaansa Uudellemaalle, Pikkalalaan, -- vielä kerran tahtoi hän tarkastaa laivastonsa, johon hän alkavassa ottelussa niin paljo luotti --; ensi avovedellä täytyi hänen taas olla Turussa, valppaana ja varmana vastaanottamassa sitä hyökkäystä, joka tulossa oli. Vaan Anna ei tahtonut, ei voinut seurata setänsä perhettä Kuitiaan, hän tekeysi lähtöpäivänä sairaaksi ... hän olikin melkein sairas.

-- Mikä sinua näihin aikoihin oikein vaivaa, Anna, kysyi marski kummissaan. -- Oletko kysynyt tohtori Samuelilta neuvoa?

-- Oi en, niin sairas en ole, olen vain vähän väsynyt. Tulen hiukan myöhemmin Kuitiaan.

-- No, jää sitten lepäämään; voit tulla Kuitiaan muutamain päiväin perästä Gröningin kanssa, joka tänne vielä jääpi kirjeitämme valmistamaan, -- hän seuraa sitten minua Pikkalaan.

Ebba-rouva suostui vastenmielisesti tuohon tuumaan, hänestäkin oli Annan käytös viime aikoina ollut niin kummallinen; vaan Anna oli tällä kertaa päätöksessään hievahtamaton. Hän tunsi välttämättömän pakon toimittaa jotakin suurta, tärkeätä, ratkaisevaa, ja vaikkei hänellä vielä ollut aavistustakaan, miten hän sen suorittaisi, oivalsi hän, että nyt hän ei täältä voinut lähteä. Ja kohta marskin matkustettua perheineen linnasta ryhtyi hän tuumiaan toteuttamaan. Hän aikoi ensiksi epätoivossaan uskoa huolensa Gröningille ... olihan tämä Hieronymon lanko ja olihan hän aikoinaan melkein ollut heidän liittolaisena. Kautta rantain hän senvuoksi kerran Gröningiltä kyseli Hieronymosta, vaan hän huomasi heti, ettei hänen ollut tämän eikä kenenkään muunkaan apuun luottamista.

-- Sääli iloista miestä, lankoni hän on ja paljo hänestä aikoinaan pidin. Mutta syyttäköön itseään ... hän lähti alunpitäin väärälle tolalle -- siitä häntä varotin -- ja rupesi vaaralliseen peliin, -- siitä hän nyt palkkansa saa.

-- Ja mikä se palkka on, -- hirttoköysi?

-- Niin, kapinankiihottajan palkka, -- sääli hilpeää miestä...

Anna vetäytyi lohdutonna yksinäisyyteensä miettimään. Silloin kuuli hän eräänä aamuna Olavin kertovan Prinkkalan herralle, että hän, koska keli rupee huononemaan, huomenna lähtee pienellä huovijoukolla noutamaan Yläneeltä erään kalliin vangin Turkuun ... valmistettakoon sille otukselle varma paikka asunnoksi. Tuskan hiki nousi Annan ohimoille ja hän virkahti puoliääneensä: nyt, taikka se on myöhää!

Viipymättä käski hän valjastaa hevosen, -- sanoi Olaville lähtevänsä virkistyksekseen ajelemaan -- ja ajajakseen hän valitsi tuhmimman ja juopoimman rengin, minkä linnassa tunsi. Pienen mytyn hän varusti rekeensä ja lähti niin enempää ilmoittamatta ajamaan ulos kaupungista. Hän ei enää osannut arastella mitään, omituinen pakko ikäänkuin ehdottomasti ajoi häntä toimimaan... Eikä hänellä kumminkaan ollut vielä ensinkään selvillä, miten hän oli suorittava tehtävänsä, hän tiesi vain, että nyt se on suoritettava; Yläneellä on hänen sulhonsa vankina, sinne hänen on päästävä häntä vapauttamaan... Hepo juoksi, neljänneksiä kului; ajaja kääntyi aina toisinaan kysyvin katsein neitoseen päin, vaan tämä ei virkkanut mitään. Vihdoin mies kysyi:

-- Minne asti sitä ajetaan?

-- Yläneen kartanoon.

-- Yläneelle asti ... eikä otettu appeita hevoselle!

-- Sieltä saadaan, aja vain...

Mies nyökkyi unisena reen keulalla, vaan sitä jännittyneempänä istui reen perässä neitonen, rauhatonna käännyskellen vällyjen välissä; hänen jäntereensä olivat pingoittuneet, hänen hermonsa tuntuivat polttavan, sitä enemmän, kuta lähemmäs saavuttiin vanhaa herraskartanoa. Iltapuoleen oltiin vihdoin perillä... Anna antoi ajajalleen pari vaskikolikkoa, käski hänen ostaa itselleen olutta ja viettää iltansa miten parhaiten osasi. Ja niin tämä siitä luvasta riemastui, että tuskin hevosen malttoi valjaista päästää.

Oudoksuen ja ihmetellen, mutta samalla liehakoitsevana, otti kartanon viirusilmä emäntä vastaan harvinaisen vieraan; vuosikausiin ei ollut sitä kummaa sattunut, että isäntäväen, Flemingin, perheestä ketään oli käynyt tätä syrjäistä kartanoa katsomassa, ja siksi tahtoi emännöitsijä esiintyä niin edukseen kuin mahdollista.

-- Eikö sieltä muita tule, kun kerran lähdettiin, kyseli hän tutkistelevasti Annalta.

-- Tulee, huomenna tulee toisiakin. Meidän on täällä katsastettava, voidaanko näitä huoneita vielä panna asuttavaan kuntoon, sillä marski tuumaa lähettää perheensä tänne sisämaahan kesäksi, koska se ei näinä sotaisina aikoina ole rannikolla turvassa.

Anna lausui tämän hätävalheen, joka juuri siinä tuokiossa hänen päähänsä lensi, sellaisella varmuudella, ettei akka osannut siitä mitään epäillä, vähän vain ihmetteli, miksi armollinen neiti näin yksin ennakolta oli tälle asialle lähtenyt. Mutta hänen huomionsa kiintyi kumminkin kokonaan siihen mahdollisuuteen, että Yläneen kartanokin kerran saisi marskin perheen luokseen. Ja hän rupesi Annalle kertomaan, kuinka herrasväet Eerik vainajan, marskin isän, aikana usein olivat täällä Pyhäjärven rannoilla rakastaneet asua, ja muistelemaan, ketkä Flemingit juuri täällä olivat syntyneetkin.

Vaan Anna ei kuullut hänen kertomuksiaan; hän seurasi melkein vaistomaisesti eukkoa sisälle vanhaan, ränstyneeseen päärakennukseen, oli tarkastelevinaan sen seiniä ja kattoja, mutta hänen ajatuksissaan pyöri koko ajan yksi ainoa selvä mielle: täällä hän on, täältä hän on pelastettava!

-- Armollinen neiti kai jääpi yöksi, on ehkä pantava joku huone lämmitä, kysyi akka paapatustensa sekaan.

-- Niin yöksi ... tietysti on huone pantava lämmitä...

He kulkivat siten huoneesta huoneeseen, eukon kertoessa niiden ikää ja merkillisyyksiä, ja tulivat vihdoin eräälle ovelle, jonka edessä oli luja munalukko ja paksu puomi. Anna säpsähti; hän arvasi kohta, mikä huone siinä oli, arvasi, että siellä, honkasen loukun takana, oli hänen sulhonsa vangittuna, ja hänen täytyi koota kaiken malttinsa, voidakseen välinpitämättömällä äänellä kysyä:

-- Mitä teillä tuossa huoneessa on?

-- Siinähän se on vielä se talvella tuotu vanki; Olavi-herra sitä käski pitää täällä, kunnes hän tulisi noutamaan, mutta eipä häntä ole kuulunut. Tahtooko armollinen neiti katsoa sitäkin huonetta?

-- Oh, en välitä, -- taikka ehkä kumminkin. -- Anna tunsi polvensa notkahtavan ... hänen äänensäkin varmaankin värähti ... vaan hän pakotti sen taas vakavaksi, kun hän, eukon selitellessä avainkimppua vyöltään, jatkoi:

-- Olavi lienee unhottanut vangin tänne, nythän on kapina jo aikoja sitten lopussa.

Puomi putosi alas, rautanen telje narahti ja ovi käännähti saranoillaan. Annalla melkein päätä pyörrytti, hän tunsi jalkansa horjuvan ja pelkäsi, ettei hän voisi mielensä malttamattomuutta hillitä. Ja siksi hän oven auetessa vetäysi silmänräpäykseksi pielen suojaan; vaan jo seuraavassa tuokiossa astui hän esiin, painaen sormen suulleen äänettömyyden merkiksi.

Raskas, ummehtunut, kostea ilma tulvahti vastaan puolipimeästä huoneesta, eikä Anna ensi silmäyksellä voinut erottaa muuta, kuin joukon olkipahnoja nurkassa ja niillä lepäävän ryysykasan. Vasta silmän totuttua huoneen hämärään näki hän kalvakan, kuihtuneen miehen nousevan seisalleen vuoteelta, laihat raajat, kuopille painuneet, likaset kasvot ja omituisesti syvältä kiiltävät silmät, -- vaivoin tunsi hän iloisen, verevän, reippaan sulhonsa piirteet. Kovasti hän puristi kädellään ovenpieltä, johon hän nojausi, eikä puhunut kotvaan aikaan mitään. Ja kalvakka nuorukainen, jonka kasvoille ensiksi niin vilkas ilme oli välähtänyt, huomasi myöskin heti hillitä itsensä ja seisoi siinä pää kumarassa, äänetönnä ja nöyränä. Vaan Annan silmä tarkasti huoneessa olevaa siivottomuutta ja ryysyjen likaisuutta, hän kauhistui ajatellessaan, että ihmisen oli tuossa kopissa kuukausia täytynyt virua ja, kääntyen eukon puoleen, lausui hän suuttuneen kiivaudella:

-- Onko Olavi käskenyt kiduttaa vankia tällaisessa liassa ... ei, sitä hän ei ole tehnyt. Hyi, miksi ette ole ihmisiksi hoitanut vankianne?

Eukko säikähti tuota ankaraa, nuhtelevaa ääntä, -- moisia nuhteita hän ei ollut odottanut, päinvastoin kiitosta Olavilta. Ja hän rupesi nyt anteeksipyytävänä selittämään:

-- Olavi-herra käski niin tarkoin vartioida vankia, ettei ole uskallettu päästää häntä ulos. Ja joka päivä on odotettu, että joku tulisi vankia noutamaan.

Anna huomasi eukon peljästyneen ja sen hän samassa oivalsi keinoksi pelastaa onneton nuorukainen. Hän oli nyt vankemmalla puolella, oli käskijä, -- ja siitä tuokiosta hänen ohjelmansa olikin valmis. Varmalla ja ankaralla äänellä, jota hän itsekin ihmetteli, nuhteli hän eukkoa:

-- Teidän ei ole käsketty harjoittaa täällä ihmisrääkkäystä, varokaa vain, etten anna teidän siitä marskin edessä vastata. Nyt on vanki heti siirrettävä toiseen huoneeseen, hänelle on annettava vettä peseytyäkseen ja puhtaat vaatteet, minä käsken sen Klaus Flemingin nimessä. Tällä tavalla te tapatte vangin, joka on marskille niin kallisarvoinen. No, käskyni ovat heti täytettävät!

Ja hän käännähti inholla vankihuoneen ovelta, ikäänkuin hän itse tuosta ryysysestä miehestä ei vähääkään välittäisi, -- mutta hän oli jo nähnyt nuorukaisen silmästä, että tämä oli hänen tarkotuksensa oivaltanut. Vaan eukko juoksi hätääntyneenä hakemaan miehensä avukseen, vanki siirrettiin toiseen, suurempaan huoneeseen, jonka ovella ei ollut telkeitä, ja hänen päälleen puettiin vuokraajan omat juhlavaatteet; ja kahle, jolla hän komerossaan oli ollut seinään kytketty, jäi siihen, joten Hieronymo pääsi vapaana liikkumaan uudessa huoneessaan. Pönkän varasi eukko lähtiessään huoneen ovelle lukon vahvikkeeksi, kun ei ehtinyt siihen saada puomia sovitetuksi.

Anna ei ollut näitä puuhia enää huomaavinaankaan, hän hankkiusi muka jo itse levolle huoneessaan rakennuksen toisessa päässä, vaan hän seurasi kumminkin tarkoin kaikkia talonväen toimia ja harkitsi sillaikaa mielessään suunnitelmansa yksityiskohtia myöten valmiiksi. Hänen sielunsa oli kuin äärimmilleen pingoitettu, jokainen risaus pani hänet hypähtämään. Ja tuskalla hän odotti, että joutuisi yö, -- yö, pimeä ja hiljaisuus.

Ilta tuli, huhtikuun leppeä, kuutamaton ilta ja Anna sulkeusi hänelle valmistettuun vierashuoneeseen, sammutti tulet ja odotti. Vaan makuulleen hän ei ruvennut ... hän istui ja kuunteli, hänen kuuloaistinsa tuntui yhtäkkiä kehittyneen äärettömän teräväksi, hän kuuli etäältäkin pienimmänkin liikauksen. Tuvasta hän kuuli oluttajuovain miesten sekavaa porinaa, kuuli, kuinka siellä sitten vähitellen kaikki kävi hiljaiseksi. Tallista hän kuuli hevosten kavioiden kopsetta, vaan sekin vaikeni, eikä kohta enää kuulunut muuta, kuin joskus päärakennuksen toisesta päästä joku pehmyt, varovainen askel. Silloin Anna hiljaa puki päälleen mukanaan tuomansa palvelustytön puvun, hiipi kuin kissa varpaillaan ulos ja seisoi kauan liikahtamatta kinoksessa. Ei tuulenkaan henkäystä kuulunut. Hän terästi mielensä, meni talliin, riisui tiuvut längistä, valjasti hevosen, -- siihen hän oli toki lapsena oppinut, mutta ihmeteltävällä varmuudella ja taitavuudella hän sen nyt suoritti --, ajoi sen hiljaa tielle ja kiirehti takasin sisään... Hän toimi kuin varas, nopeasti, päättävästi, varman suunnitelman mukaan, ja kumminkin hän mielestään toimi kuin unessa, vaistomaisesti, jonkin välttämättömän pakon ajamana...

Jo seisoi hän pönkitetyn oven takana, tarttui pönkkäpuuhun... Siltapalkki narahti... Anna hytkähti, oli pudottaa romauttaa raskaan malon lattialle. Vaan hän keräsi vielä kerran kaiken malttinsa ja voimansa. Lukko risahti, ovi aukeni pimeään huoneeseen, -- vaan samassa Anna tunsi käsivarsiparin syleilevän itseään ja vetävän häntä varovasti ulos...

Paluutie oli vapaa, ei ollut hetkeäkään hukata. He oikasivat hangen yli maantietä kohden, juoksivat kuin vainotut; siinä tie, siinä reki, sen perässä he jo istuvat ja hepo lähtee hölkkäämään eteenpäin, Hieronymon vielä hakiessa ohjaksia käsiinsä. Hän tempoo suitsista, virkku juoksija parantaa vauhtinsa. Vaan Anna ei tätä enää huomaakaan, hänen voimansa, hänen neuvokkuutensa on lopussa, hän makaa siinä kuin tiedotonna ja avutonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtuu:

-- Minne päin?

-- Länteen, länteen, pois Suomen mantereelta. Meidän on ennen aamun valkenemista oltava merellä.

Ja Hieronymo kiirehtii yhä hevostaan, joka jo panee parastaan. Keli on pehmyt, kevät on jo pitkälle ehtinyt ja sää on suojanen. Lauhkea on yö, metsä pimiä ja äänetön ja äänetönnä rekikin edelleen vierii.

Reessä istujatkaan eivät katkase sitä äänettömyyttä, he eivät ensi aluksi puhu toisilleen mitään, sana ei lähde suusta, he vain katselevat pimeään, pilviseen yöhön. Mutta yhtäkkiä Hieronymo kohoo reessä, käännähtää tyttönsä puoleen ja päästää hiljasen naurun:

-- Tottatosiaan, kuiskaa hän, sinä olet soma talontytön puvussa, Anna. Entä minä, vuokraajan väljissä juhlavaatteissa ja ilman lakkia, -- minkälainen olen minä?

Tosiaankin, mies oli ilman lakkia. Sitä ei ollut eukko hänelle uuteen huoneeseensa hankkinut eikä ollut Annakaan sitä arvannut mukaansa varata. Tuo hullunkurinen havainto yhtäkkiä vapautti heidät siitä jännittyneestä mielentilasta ja juhlallisesta hiljaisuudesta, jossa he näihin asti olivat kulkeneet, ja he ratkesivat molemmat lapselliseen, herttaseen, helpottavaan nauruun, joka kuin taikavoima tuntui sulattavan heidän mielensä hilpeään, keveään iloon. Olipa kuin kaikki muut huolet, kärsimykset, pelot ja jännitykset olisivat yhtäkkiä karanneet, eivätkä he sillä hetkellä näyttäneet muistavan enää muuta, kuin että nuorukainen ajoi avopäin, ilman lakkia, keväisessä yössä.

-- Missä lakkisi ... avopäin ... sinähän vilustut, puhui Anna naurunsa sekaan.

-- Siitä ei hätää ole, yö on lauha ja mulla on vielä vankka tukka, vaikka sitä kyllä jäikin Yläneelle. Ja sitäpaitsi, saadaanhan me lakkikin ... noin, tietysti ukolla on äimä peräsimineen takkinsa liepeessä ja olisipa kumma, ellei reen pohjalta löytyisi kirvestä, -- sehän on aina mukana.

-- Lakki äimästä ja kirveestä...?

-- Niin, pidä suitsia tuokion, tyttöni, aja nopeasti.

Hieronymo löysikin kirveen reen pohjalta. Hän kohotti esiin karhuntaljan lievettä, jolla he istuivat, iski siitä kirveellä irti tarpeellisen viipaleen karvaista nahkaa ja istui sitten rauhallisesti pimeän päässä ompelemaan itselleen lakkia. Ja lakki siitä syntyi, tosin ei mitään hienoa tekoa, vaan tarkotuksensa täysin vastaava.

Tuo pieni juttu oli katkaissut pakotunteen kahlehtivan lumousvoiman ja siitä pitäin lähti tarina kepeästi luistamaan reen perällä, sitä vilkkaammin, kuta enemmän matka kului ja kuta kauemmas jäi Yläneen kartano. He pääsivät reippaalle, rohkealle tuulelle, Hieronymo varsinkin oli vallaton kuin poika. Tuo terve, raitis ilma, jota hän nyt ensi kerran hengitti kolmeen kuukauteen, nousi hänelle kuin päähän, tuo vapauden helpottava tunne, jota hän niin kauan oli kaivannut, hänet hurmasi ja huumasi. Ja Annassakin oli tuo riuhtova mielen jännitys, tuo sielun hätä ja tuska, muuttunut autuaaksi tunteeksi siitä, että hän sittenkin, kaikista vaikeuksista huolimatta, oli löytänyt pitkällisten unelmainsa päämäärän, elämänsä kaihotun onnen. Ja siksi tuntui tämä yö molemmista kuin onnen ja autuuden yöltä.

Vaan sen tunteen seassa piili vielä pelkoakin, joka vähäväliä pulpahti esiin.

-- Olemmeko turvassa, jos takaa-ajajilta pääsemmekin merelle asti? kysyi Anna huolissaan.

-- Me olemme nyt jo turvassa. Sinä olet paljo minun vuokseni uskaltanut, Anna, se, mikä on jälellä, se on vain leikkiä.

-- Sinä tiedät, mikä minulle on voimaa antanut, niin, se antaa sitä kyllä vieläkin.

-- Sitä pidä vireillä, se meidät auttaa perille.

Ja he kertoivat toisilleen vaiheitaan ja taisteluitaan ja mieltensä toivottomia ponnistuksia koko siltä pitkältä ajalta, jonka he olivat erossa olleet, aina siitä elokuun illasta asti, jolloin he Kastelholman edustaisella luodolla olivat kauaksi unhottuneet jäähyväissyleilyynsä. Pienin paloin, yksityisin piirtein he tarinoivat merkillisimpiä muistojaan, -- muistoja, jotka melkein kaikki olivat katkerat ja synkät. Mutta monta yötä he tuntuivat tarvitsevan, ennenkuin ehtisivät kertoa toisilleen kaikki.

-- Mutta nyt hiiteen mustat muistot ja raskaat mietteet! huudahti Hieronymo äkkiä, teivien tyttöään vyötäreiltä. -- Hei, Anna, me ollaan taas vapaita, olkoon mielemmekin kepeä kuin lentävän linnun. Sarastavan toivomme valossa kalpenevat pian vaivojemme muistot, -- olemmehan taas yhdessä. Ajatelkaamme tulevaisuutta, suunnitelkaamme se armaaksi ja kauniiksi, -- noin, sinä hymyilet, sinä luotat jo onneemme sinäkin.

Riemu täytti todella Annankin mielen ja innolla hänkin antautui noita tulevaisuuden tuumia suunnittelemaan.

Mutta tunteja kului, aamu jo sarasti ja taas palasi huoli neitosen mieleen: