Part 26

Vaan Olavi Klaunpoika, isänsä pienoiskuva, isänsä altis ihailija, ratsasti, saatuaan kalliin vankinsa varmaan säilöön, tuiskun ja pakkasen läpi pysähtelemättä Hämeeseen, pääleiriä kohden, ja läheni jo vanhan vuoden viimeisenä päivänä Pirkkalan pitäjää, jonka leveiksi poljetuilla talviteillä ehtimiseen eteensattuvat kuormastot, ratsuväenosastot ja pakolaisjoukot osottivat, että oltiin sotaisen leiripaikan seutuvilla. Pirkkalan kirkon tienoilla olivatkin jo molemmat viholliset leirit vastakkain; talonpojat Nokiassa, marskin joukot järven takana Pirkkalan kirkolla. Siinä selällä oli samana päivänä tapahtunut kahakka; marski oli tehnyt hyökkäyksen talonpojan leiriä vastaan, vaan huomannut sen vankemmaksi kuin oli luullutkaan ja sen jälkeen ruvennut heidän kanssaan hieromaan sovintoa, saadakseen jos mahdollista sodan verettömästi päättymään. Siksi vallitsi nyt aselepo järven molemmilla rannoilla, ja Olavin saapuessa Pirkkalan kirkonkylän taloihin makoili sotaväki siellä mukavasti pirteissä, ja päälliköt, eri tahoilta kokoonrientäneet suomalaiset aatelisherrat, pitivät kokousta pappilassa, nauttien terveydekseen, mitä talolla oli tarjottavana. Heihin Olavi yhtyi, kertoen uteliaille kuulijoille talonpoikain rannikkojoukon nopeasta kukistamisesta.

Tämä sanoma rohkasi mieliä ja kiihotti toimintaan. Aina tulinen Särkilahti huudahti kohta tovereilleen:

-- Niin pitäisi meidänkin täällä toimia, rutosti ja rivakasti! Talonpoikia täytyy säikyttää, silloin he hölmöstyvät ja ovat hukassa.

-- Se olisi sitäkin tarpeellisempaa, kun kapinan laineet vyöryvät vastaamme sekä Savosta että Hämeestä, joten pohjalaisista olisi ensiksi selville päästävä, toisti Abraham Melkiorinpoika, joka, Pohjanmaalta myrskyä paennut vouti, nyt oli puuhakkaimpia miehiä marskin leirissä.

-- Vaan marskillapa on toiset tuumat, hän tahtoo saada talonpojat sovinnolla palaamaan, hän vaatii ainoastaan heidän päällikkönsä; siitä olimme äsken Nokiassa neuvottelemassa, ehkäpä talonpojat siihen suostuvatkin.

Niin puhui vanha Laukon herra, Knuutti Kurki, joka, oltuaan jo väkineen nuijalaumaa paossa, sittemmin oli yhtynyt marskin sotajoukkoon.

-- Siitä ei tule mitään, eikä Klaus Fleming sitä tosissaan aijokaan, hän tahtoo vain saada selville, onko Kustaa Eerikinpoika todellakin nuijamiesten joukossa, vakuutti Särkilahti tietävästi. Ja keskustelu kääntyi nyt taas tuohon jännittävään kysymykseen, oliko Erik XIV:n poika kapinajoukossa vai eikö.

Sitkeä, monipäinen, yhä uudistuva huhu tiesi näet vieläkin aina vain kertoa, että Kustaa Eerikinpoika, vaikkakin valepukeisena, oleskeli talonpoikain leirissä Nokialla. Hänen yhtymisestään talonpoikaisjoukkoon kerrottiin useita toisintoja. Toiset arvelivat, että Kaarlo-herttua muka jo edellisenä syksynä oli salaa tuottanut hänet Danzigista Ruotsiin ja sitten lähettänyt hänet Länsipohjan kautta Pohjanmaalle. Vaan toiset tiesivät maanpakolaisen kuninkaanpojan, saatuaan jonkun naisen kautta viestejä Suomen rahvaan kapina-aikeista, Viron ja Viipurin kautta saapuneen Savoon. Mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt ja vangiksi otetuilta talonpojiltakin oli saatu varsin ristiriitaisia tietoja.

Marski oli silloin päättänyt ottaa asiasta varman selon, -- se oli hänestä hyvinkin tärkeää. Jos näet Kustaa Eerikinpoika oli nuijajoukossa, oli kapinalla aivan toisenlainen, paljo laajempi merkitys, silloinhan se ei enää ollut rahvaan kapinaa yksityistä kuninkaan virkamiestä vastaan, vaan vehkeilevän puolueen yritys syrjäyttää Juhana-kuninkaan suku valtaistuimelta ja nostaa sinne toinen, Eerikin suku, tai -- Kaarlo-herttua. Jos talonpoikajoukko ominpäin kapinoi, oli se hajotettava ja rangaistava, jos kapinalla oli valtiollisia mullistusaikeita, oli hänen tärkeintä saada johtaja käsiinsä, -- siihenhän kapina silloin päättyisikin. Juuri siksi oli Klaus rauhanehdoksi pohjolaisille määrännyt, -- luvaten heille vapauden linnaleiristä --, että he jättäisivät johtajansa hänen käsiinsä. Vaan sitä ennen hän tahtoi saada varmuuden, oliko hänellä tuosta hinnasta todella mitään voitettavana.

-- Mutta missä on isäni, missä? kysyi Olavi innolla, kun ei marskia alkanut kuulua herrojen kokoukseen.

-- Hän lähti äsken ajamaan Liuksialaan, puhuttelemaan Kaarina-rouvaa ja kyselemään Kustaa Eerikinpojasta, -- kelläpä hänestä varmemmat tiedot olisi, kuin itse äidillä.

-- Lähti itse sinne?

-- Niin, hän tahtoo saada asiasta varmuuden, -- ottaa kai rouvan lujille.

Olavi päätti silloin heti lähteä isänsä jälestä Liuksialaan, -- hänellä oli juuri varmat tiedot tuosta asiasta, jota hänen isänsä niin hartaasti tiedusteli.

Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla tällä matkalla. Poltettuja aateliskartanoita, ryöstettyjä sotilasasuntoja tien varsilla, tiellä särkyneitä valjaita, rekiä ja tavara-arkkuja, joita pakenijat siihen olivat jättäneet, kun hädissään ja kiireissään olivat painuneet eteläänpäin. Aatelisten perheet ja muut herrasväet olivat äsken koko Hämeestä paenneet Hämeenlinnaan, sen muurien turviin, heidän miestensä rientäessä aseissa yhtymään sotajoukkoon. Koko Hämekin oli näet jo kiehumustilassa, senkin rahvas kohottelihe kapinaan. Mutta Liuksialasta eivät olleet väet paenneet, Kaarina-rouva oli turvallisesti jäänyt kartanoonsa, hän oli saanut nuijamiehiltä varmat viestit, että häneen ja hänen omaisuuteensa ei ole kukaan uskaltava koskea.

Marski oli saapunut Liuksialaan vasta vähää ennen kuin hänen poikansa. Hän oli matkapuvussaan, turkeissa ja kallokkaissa, astunut suoraan ja ankarana Kaarina-rouvan eteen ja kysynyt:

-- Missä on poikanne, Kaarina Maunontytär? Mitä tiedätte hänestä?

Rouva oli säpsähtänyt ja kalvennut.

-- Poikani, se onneton, onko hän sitten todellakin näissä kauheissa meteleissä mukana? Onko hän täällä?

-- Siitäpä on kysymys, kuka sen paremmin voisi tietää kuin te. Tunnustakaa! -- Marskin ääni jyrisi uhkaavana. -- Viisaasti teette, jos ilmoitatte kohta kaikki, kaikki mitä tiedätte. Minä en enää tahtoisi kuljettaa kuningas Eerikin puolisoa vankilaan.

Itkien vakuutti rouva täydellisen tietämättömyytensä. Hän ei ollut saanut pojaltaan mitään viestejä, sittenkuin he kesällä olivat tavanneet toisensa Räävelissä. Huhuna oli hän kuullut, että hänen poikansa sanottiin olevan kapinajoukossa, vaan ei sitä uskonut.

-- Se on mahdotonta, hän on siksi liian heikko, liian horjuva ja päättämätön.

-- Niin minustakin, todisti marski hieman pilkallisesti, vaan kävi taas vakavammaksi. -- Mutta sittenkin, voisihan olla mahdollisuuksia... Te ette siis ole täällä nähnyt poikaanne?

-- En, en koskaan.

-- Ettekä tiedä huhujen syntymisestäkään mitään?

-- En mitään.

Marski oli jo rauhottunut, mutta vieläkin eräs epäilys kalvoi hänen mieltään. Hän astui Liuksialan rouvan eteen ja virkkoi:

-- Ja sittenkin tiedätte jotakin. Minä autan muistoanne. Kun me palattiin Räävelistä poikaanne tapaamasta, jäi sinne eräs nuori neitonen, joka ei ole vieläkään kotiinsa palannut. Mitävarten jäi hän sinne?

Kuningatar joutui hämilleen, tuota kysymystä hän ei ollut odottanut. Hänellä oli kyllä tieto Elinan rohkeista aikeista ja unelmista, -- tyttö ei ollut malttanut olla niistä hänelle kertomatta --, eikä hän ollut hennonut eikä tahtonutkaan niitä vastustaa. Mutta hän ei ollut uskonut, että kukaan muu olisi niistä mitään aavistanut, ja siksi marskin kysymys häntä pelotti.

-- Niin, minä tiedän sen. Hän on haaveksiva tyttö, hän aikoi uhrautua sairaloiselle pojalleni hoitajattareksi, tahtoi viihdyttää hänen kaihojaan ja rohkaista hänen lannistunutta mieltään.

-- Ja taivuttaa hänet tulemaan Suomeen, jossa kapinan kiihko kansassa kiehui, -- eikö niin?

Kaarina-rouva huoahti:

-- Niin, hänellä oli suuria unelmia, uhkarohkeita haavekuvia, mutta, te tiedätte sen, -- turhia unelmia. Heikko poikani ei rohkeneisi käydä niitä toteuttamaan, vaikkapa hänellä olisi voimakkaampikin tuki, kuin yksinäinen, köyhä, haaveileva tyttö.

Marski oli käynyt miettiväksi, käveli pari kierrosta lattialla ja puisti päätään epäilevästi:

-- Puhutte ehkä totta; jos poikanne olisi täällä, olisi hän voimakkaamman avulla tänne saatu. Mutta sittenkin ... tuo sitkeä huhu, josta kapinoitsijat elävät ... ei, minun täytyy saada varmuus: onko Kustaa Eerikinpoika täällä vai eikö?

Sillä hetkellä astui Olavi Klaunpoika huoneeseen, käveli suoraan isänsä luo ja ojensi hänelle erään paperin. Marski katsoi kummastuen poikaansa, silmäili paperia ja luki puoliääneen:

»... Teidän ruhtinaallisen armonne lie huvittava kuulla, että sekä kapinaväessä että yleensä koko maassa kerrotaan suurella varmuudella Kustaa Eerikinpojan olevan talonpoikain joukossa, heidän johtajiaan. Mistä juttu on alkunsa saanut, sitä en tiedä, vaan innokkaasti olemme me puolestamme sitä levitelleet, koska se kiihottaa talonpoikain rohkeutta ja vaikuttaa huolettavasti vastustajiin. Mutta juttu on tietysti aivan perätön, teidän ruhtinaallinen armonne tietää, että Kustaa Eerikinpoika ei ole Suomessa...»

-- Mistä sinulla on tämä kirje, kysyi marski pojaltaan, kirjeen luettuaan.

-- Hieronymus Birckholtzin taskusta, -- tuossa on hänen nimensä alla. Kirje on tarkotettu Södermanlannin herttualle, mutta jäi lähettämättä.

-- Birckholtzilta, mutta sitten siihen voi luottaa. Milloin olet hänen taskussaan käynyt, Olavi?

-- Kuusi päivää sitten Ulvilan kirkolla.

-- Hän on vankina, niinkö, missä?

-- Yläneen kartanossa.

-- Ja talonpoikain rannikkojoukko?

-- Hajotettu, kukistettu; Aksel Kurki on ajamassa sen tähteitä Pohjanmaalle.

Innostuneena astui marski askeleen lähemmäs, huudahtaen:

-- Hei, Olavi, sinussa on Flemingin verta, sinä ansaitset kantaa nimeni. Ja Birckholtz, onko hän varmassa tallessa?

-- Varmassa.

Klaus Fleming seisoi hetkisen sanaa puhumatta, mutta hänen äsken vielä ankarat, huolestuneet kasvonsa sulivat iloiseen, tyytyväiseen, puolittain ilkkuvaan hymyyn. Hän kääntyi Kaarina-rouvan puoleen ja virkkoi:

-- Kiittäkää onneanne, rouva, poikanne ei ole Suomessa, muuten hän olisi tuottanut suuria ikävyyksiä sekä teille että meille. Meidän uinaileva, maanpakolaisia prinssejä haaveksiva sukulaisemme, Elina Fincke, on todellakin haaveksinut turhaan, -- onneksi hänellekin!

Ja marski vetäsi vyön, jonka hän äsken puhuessaan oli irrottanut, taas kiinteämmin turkkinsa ympärille, pujotti lammasnahkaiset rukkaset käsiinsä ja lausui:

-- Me voimme lähteä, Olavi, -- jääkää hyvästi armollinen rouva! Vyyhti rupee selvenemään. Myrsky vinkuu, vaan vinkuu turhaan, nyt vain sitä asettamaan.

Nyt ei enää neuvotella, ei tingitä eikä lupailla, -- nyt tapellaan!

Marski istahti rekeen, Olavi ratsasti hänen rinnallaan, saattojoukko seurasi perästä ja kiireesti niin painettiin takasin Pirkkalan kirkolle päin. Iltayö oli pimeä ja kylmä, revontulia vain liekihti taivaalla. Tunti oli niin ajettu, kun marski virkkoi pojalleen:

-- Muistatko tuota tulen hohdetta, joka tässä aatonaattona leimahti taivaalla, kun me teimme Turusta lähtöä Viipuriin? Sen sanottiin tietävän tulta ja verta, -- se tiesikin todella tulta ja verta. Vielä tänä yönä hyökkäämme me Nokialle.

XIV.

Pakolaiset.

Joka aamupäivä, kierroksen tehtyään Turun linnan varustuksilla ja vartiopaikoissa, kiipeää vanha Prinkkalan herra Ebba-rouvan huoneisiin ja jää sinne tunnin ajaksi istumaan, kertoen päivän kuulumisia, noita jännittäviä ja huolettavia, ja juoden haarikon kuumaa, vankkaa olutta, -- kaksi haarikkoa, jos kuulumiset ovat oikein hyviä. Oluttaan odotellessaan virkkoo silloin Prinkkalan poika tavallisesti:

-- Peijakkaan pakkastalvi tämä nykynen talvi! Ja hän ravistelee ruumistaan, siten hienosti viitaten, että se kuuma olut saisi tulla keittiöstä heti.

-- Niin, ajatellappa silloin niitä, joiden täytyy tämmöisillä säillä retkeillä siellä autioilla erämailla vihamielisen kansan keskuudessa, huoahtaa rouva vastaan.

-- No, niillä on toki siellä ruumiinliikettä sekaan, aina kun tappelu syntyy, ja tarvittaessa sytyttävät he lämpimikseen aimo nuotion, -- joukon kapinallisten taloja!

Ebba-rouva pui sormeaan närkästyneen näköisenä pilapuheiselle vanhukselle:

-- Hannu Eerikinpoika, hyi, kuka laskee leikkiä noin vakavista asioista! -- Mutta katsoppas Anna, missä se olut viipyy.

Prinkkalan herra saa oluensa, juo sen pitkissä kulauksissa. Ja nyt vasta tekee Ebba-rouva sen kysymyksensä, joka koko ajan on kuumana poltellut hänen kielellään:

-- No, mitä kuuluu taistelutantereelta, onko saapunut mitään viestejä sitten eilisen?

Silloin vanha linnanisäntä kertoo kaikki ne uudet uutiset, joita taistelupaikoilta on kuulunut, joko saapuneilta airueilta tai pakolaisilta, taikkapa vain kulkevina huhuina. Ebba-rouva ja Anna, jotka istuvat ikkunasyvennyksessä käsitöittensä ääressä, antavat neuleiden vaipua syliin ja kuuntelevat toinen toistaan suuremmalla jännityksellä kertomuksia noista vaihtelevista tapauksista, joista tämä talvi on ollut niin rikas.

Myrsky on käynyt yli Suomenmaan, tärisyttävänä ja yhä uusiutuvana, laskeutunut pohjoisesta ja idästä sisäiseen Suomeen, riehunut siellä kovimmillaan, talttunut ja virinnyt, vetäytynyt laidoille ja syöksähtänyt taas keskemmäs. Siten olivat uutiset olleet Ebba-rouvalle vuoroin rohkaisevia, vuoroin masentavia ja pelvolla ja tuskalla oli hän joka päivä odottanut Prinkkalan herran saapumista. Eikä ollut Anna Flemingin mieli suinkaan ollut vähemmässä jännityksessä, vaikka hänen täytyi salata huolensa ja levottomuutensa. Mutta omituinen oli noiden saapuneiden viestien vaikutus ollut näihin molempiin odottaviin naisiin: Se, mikä rohkasi Ebba-rouvan mieltä ja vahvisti hänen luottamustaan, se oli Annan mieltä masentanut ja riistänyt häneltä palan palalta hänen toiveitaan; ja jos taas joku uutinen oli Annan toiveita rohkaissut, oli se Ebba-rouvalta vienyt rauhan ja unen. Mutta enimmät uutiset olivat kumminkin olleet Ebba-rouvalle mieleiset ja hiertäneet Annan unelmat ohkasiksi ja ontoiksi, -- useampana päivänä oli Prinkkalan herra saanut kaksi haarikkoa kuumaa olutta. Ensiksikin oli jo, muuatta viikkoa sotajoukon lähdettyä Turusta, saapunut Ulvilasta tieto talonpoikain rannikkojoukon palauttamisesta ja hajoittamisesta. Se oli Turun linnassa oleville ollut iso lohdutus, sillä olihan juuri tämä joukko ensimmäisenä linnaa uhannut. Vaan Anna, joka tiesi sulhonsa juuri tuossa joukossa kulkeneen, oli huolestuneena kysynyt itseltään: Mihin joutui noutajani, kaatuiko vai pakeni? Mutta hän ei saanut mitään vastausta, Hieronymon kohtaloa ei linnassa tunnettu eikä siitä puhuttu.

Kohta uudella vuodella oli Ebba saanut toisen ilosanoman, tällä kertaa Pirkkalasta: marski oli ratkaisevasti voittanut kapinoitsijain pääjoukon Nokialla ja ajanut nuijamiesten sirotetut tähteet Hämeenkankaan yli kotiinsa. Anna oli silloin kalveten ja yhä huolestuneempana vetäytynyt varjoon istumaan ja hänen sydämmensä oli ruvennut valtaamaan kylmä toivottomuus. Vaan Prinkkalan herra joi tänään kolme haarikkaa olutta ja söi päivällisensä Ebba-rouvan pöydässä.

Sitten seuraavina viikkoina saapui sisämaasta vähäväliä tietoja uusien kapinain syttymisestä Savossa ja Hämeessä ja aina hiukkasta niiden jälessä toisia, jotka kertoivat näiden kapinayritysten verisestä kukistamisesta. Monipäisenä ja turmiota syösten nousi nuijakapina Klaus Flemingiä vastaan, vaan aina missä pää uhkaavana kohosi, siellä löivät marskin huovit sen armotta maahan, joten jälelle jäi verinen jälki.

Helmikuulla vihdoin saapui Turkuun tietoja pohjolaisten uudesta kapinasta, tuosta yleisestä, vaarallisesta, hurjistuneesta; marskin, jota jo oli alettu odottaa kotiin, oli täytynyt suin päin kiirehtiä sinne kauas Pohjanmaalle tätä koston kuohua asettamaan, ja pitkän ajan vallitsi sen jälkeen uhkaava äänettömyys. Nämä seikat taas Ebba-rouvaa pahasti huolettivat: moiselle vaivaloiselle matkalle, kauas tuon ärtyneen kansan keskuuteen, kiihotetun noitajoukon loukkuihin, oli Klaun siis täytynyt lähteä vanhalla ijällään ... hän ei odottanut siitä retkestä mitään hyvää. Vaan Annassa virkistyi toivon sammuva kipinä: onko Hieronymo nyt siellä uusia myrskyjä lietsomassa, saako hän ne vielä voimakkaiksi ja voittoisiksi...?

Ne niukat kuulumiset, joita näihin saakka oli saapunut Pohjanmaan viimeisistä tapahtumista, eivät kumminkaan olleet omiaan Annan vironneita toiveita vahvistamaan. Varmoja tietoja ei tosin ollut tullut, vaan humuna oli kulkenut huhuja verisistä tappeluista, joukkomurhista, hävityksistä, paloista ... epätietoista vielä oli, mihin huhuun sai luottaa, mihin ei, vaan yleensä nämä kulkupuheet kaikki olivat tietäneet talonpoikain tappioista, nuijajoukon tuhosta ja häviöstä ja Flemingin säälimättömästä kostosta.

Näistä seikoista olisivat Ebba-rouva ja Anna nyt tänäänkin, eräänä kylmänkirkkaana maaliskuun päivänä 1597, niin hartaasti tahtoneet kuulla lähempiä tietoja, vaan Prinkkalan herra ei osannut kertoa paljo mitään varmaa.

Ei ollut viikkokauteen saapunut viestejä marskilta eikä ollut kaikkiin kulkupuheisiin uskomista.

-- Ettekö sitten tiedä minkäänlaista uutta? kysyi Ebba-rouva pettyneenä ja kärsimätönnä.

-- En sanaksi asti. Johan pari päivää sitten kerroin, että Ilmajoella on ollut suuri tappelu, jossa paljo talonpoikia on kaatunut, mutta sitä en vieläkään tiedä, onko tämä taistelu ollut ratkaiseva ja onko koko retki siihen päättynyt.

-- Mutta miehestäni, ettekö hänestä tiedä mitään. Missä hän on, onko hän tervennä vai sairaana?

-- Tervennä kai. Viimeiset kuulumiset hänestä kertoivat, että hän poltatti Kyrön pappilan, rangaistakseen pappia, joka oli ollut kapinoitsijain puolella. Useita nuijamiesten johtajia hän siellä myös hirtätti.

-- Poltatti ja hirtätti ... ettekö tiedä muuta kuin noita kauhistuksia ... ei, tänään ette saa toista haarikkaa olutta.

Olisihan Prinkkalan herra tiennyt yhtä ja toista muutakin, jota lentävä maine jo Turun seuduilla kauhulla kuljetti mökistä mökkiin ja suusta suuhun, kertomuksia nuijakapinan verisistä vaiheista. Vapisuttaen ja peljättäen kulki näet maassa kuvauksia myrskyn riehunnasta ja tuhotöistä. Veritöitä olivat sekä kapinoitsijat että kapinan kukistajat harjoittaneet. Avantoihin olivat talonpojat upotelleet vangittuja huoveja ja aateliskartanoissa raa'asti raiskanneet turvatonta väkeä. Vaan huovien kosto oli ollut vielä julmempaa. Juuri Kyröstä kertoi nytkin äsken saapunut sanoma kamaloita juttuja, kertoi, kuinka marskin omain silmäin edessä voitettuja ja heidän omaisiaan oli silvottu, kuinka eräänkin kapinanjohtajan raskaana oleva vaimo oli viilletty palasiksi, niin että sikiö oli lähtenyt ryömimään ulos, ja kuinka lapsia oli vartaaseen seivästetty. Ilmajoella oli pappeja kolhittu kuoliaiksi kirkonavaimilla ja jo haudattujen nuijapäällikköjen ruumiita oli kaivettu haudoista ja vedetty hirsipuuhun... Savon puolelta saapui sanomia, miten marskin huovit esim. olivat saaneet saarroksiin pienen kapinajoukon ja erään kosken rannalla sitten ruvenneet yksitellen telottamaan talonpoikia, toisten sitä katsellessa. Vaan kun telottaja kyllästyi ja rupesi niskoittelemaan, hakkautti huovipäällikkö hänetkin viideksi kappaleeksi ja pakotti sitten vangitut talonpojat mestaamaan toinen toisensa, kunnes yksi ainoa jäi jälelle...

Näitä tällaisia kauhukertomuksia kulki jo viljalti yli maan, ja paljo niistä olisi Prinkkalan herrakin tiennyt kertoa, vaan hän ei tahtonut peljättää huolestuneita naisia. Häntä itseäänkin miltei puistatti niitä ajatellessaan, ja siinä istuessaan muisti hän niin selvästi marskin uhkaavat jäähyväissanat: »syyttäkööt itseään, jos se tapahtuu säälittä ja armotta», -- hän näyttää nyt todellakin iskeneen suonta syvälle. Hetken näin mietteissään ääneti viivyttyään ja haarikkansa pohjaan juotuaan nousi vanha linnanpäällikkö ja virkkoi:

-- Mitähän koirat nyt niin äkäsesti kaupungilla haukkunevat, täytyy mennä tähystämään, saapuuko ketään.

Ebba-rouva ja Anna jäivät taas kahden vastakkain istumaan ikkunasyvennykseen ja rupesivat jatkamaan käsitöitään. Vaan hetken kuluttua vajosi taas neule Annan syliin ja hän huoahti melkein tuskalla:

-- Oi jos saataisiin edes joitakin tarkkoja viestejä, tämä epävarmuus on kuolettava!

-- Niin, kun saataisiin! toisti Ebba-rouvakin, kääntäen katseensa ikkunasta, jonne se oli ollut kiinnitetty. Vaan hetken kuluttua hän jatkoi: -- Noinko suurella jännityksellä odotat sinäkin, Anna, tietoja miestemme kohtalosta? Niin, niin, aika on täperä, sotajoukon täytyy välttämättä palata, ennenkuin vedet aukiavat, sillä silloin voi herttua minä päivänä tahansa olla täällä linnan edustalla.

Anna ei vastannut. Hänen ajatuksensa, nuo levottomat ja toivottomat, kulkivat omaa uraansa, päinvastaiseen suuntaan kuin Ebba-rouvan, eikä hän niitä voinut tädilleen ilmaista. Ja siitä juuri hänen levottomuutensa aina yhä kasvoikin, kun hän ei koskaan voinut kellekään paljastaa sydämmensä risteileviä mietteitä, huolia ja pelkoja, kun hänen täytyi ne huolellisesti itsekseen kätkeä, voimatta kertaakaan keventää mieltään. Ne tiedot, joita hän ikävöi, olivat niin aivan toiset kuin Ebba-rouvan; hänen pelastumisentoivonsa oli taas suistunut, siitä ei ollut enää epäilystä, vaan miten oli käynyt hänen sulhonsa? -- siitä Anna niin ikävällä sanomia odotti. Oliko hengissä vielä vai kaatunutko oli, oliko päässyt pakenemaan vai kiinnikö joutunut, hurjistuneiden voittajien vangiksi...? Löytyneekö koskaan enää?

Vaan Ebba-rouva jatkoi äskeistä ajatustaan ääneen, kuvasi, kuinka haikealla ikävällä, melkein tuskalla, hän miestään odotti; ei koskaan nuorena morsiamena ollut hän sellaisella jännityksellä sulhoaan odottanut, kuin nyt tuota vanhaa ukkoa, joka jo olisi tarvinnut lepoa ja hoitoa. Hän kukistuisi ikäväänsä, kertoi hän, ellei toki varma toivo häntä virittäisi. Vaan Anna ajatteli itsekseen: voi, jospa minun toivon kivenkään vielä koskaan virkistäisi!

Silloin juoksee yhtäkkiä nuori Juhana lumisena ja pohteessaan sisälle ja ryntää äitinsä luo:

-- Maantieltä saapuu mustanaan väkeä, ratsuväkeä ja jalkaväkeä. Katsokaa äiti, jo tähän näkyy etujoukko ... noin, äiti, kuin ratsut korskuvat.

Ebba-rouva oli ensi hetkessä lennähtänyt kalpeaksi: oliko joku uusi nuijajoukko sotaväen poissaollessa marskin selän takana kokoontunut ja nyt jo hyökkäämässä linnaa vastaan? Vaan samassa hänet taas valtasi rohkea, ilonen luottamus: ei, se on tietysti Klaus, joka palaa, sehän täytyy olla hän! Tosiaankin, omaa väkeähän siinä on, -- tutut ovat marskin huovit leveistä hirvennahkavöistään ja pitkistä miekoistaan... Noin, laskusilta putoo alas, käydä linnaan omain miesten.

Ilon valtaamana juoksi Ebba-rouva portaita alas. Siinä oli tuttu saanireki, josta kookas vanhus nousee ... tuokion kuluttua lepäsi Ebba jo miehensä syleilyssä ja poissa oli pelko ja ikävä ja kalvava huoli.

Klaus Fleming oli palannut etujoukkoineen kukistamasta nuijakapinan, sammuttamasta sen rovion, joka lähes kolme kuukautta sitten, joulun alla, niin uhkaavana oli leimahtanut yhtaikaa monelta suunnalta. Etujoukko oli rientomarsseissa palannut rantateitä myöten Turkuun ja siksi sen tulosta ei ollut viestejäkään linnaan ehtinyt. Ja siksipä tuntuikin nyt niin oudolta, kun taas Turun linnan rakennukset yhtäkkiä täytenään kuhisivat isoäänistä, huutelevaa sotaväkeä, joka sinne majoittui lepäämään ja juhlimaan onnistuneen retkensä palkaksi. Vaan Klaus-herra kutsui voittoisat päälliköt ylös linnan juhlasuojiin ja astui itse vaimonsa taluttamana yksityisiin huoneihinsa perhettään tervehtimään.

Aivan entisellään ei Klaus Fleming kuitenkaan palannut. Matkan vaivat ja mielen jännitykset olivat kyntäneet vakoja tämän rautasen miehen kasvonpiirteisiin ja siltä näytti, kun hän portaita ylös nousi, että hänen täytyi ponnistaa, kantaakseen vartalonsa yhtä suorana ja jäykkänä kuin ennen. Tuo sankka tukka, joka näihin asti oli ainoastaan hienosti harmahtanut, oli nyt käynyt melkein valkeaksi ja matkapukua mieheltään riisuessa huomasi Ebba-rouva hänen katseessaan yhä selvemmin tuon melkein kaihoavan ilmeen, jonka hän ensi kerran oli nähnyt, kun Klaus lausui jäähyväisensä, lähtiessään kukistamaan talonpoikain kapinaa.

-- Rasittunut olet, ukkoseni, vaan jumalankiitos, sinä olet toki palannut tervennä kapinan kukistettuasi, puhui Ebba-rouva hellyydellä.