Part 25

-- Rukoileisimme ... oi, ei, ei se auta... Anna melkein pakeni serkkunsa luota pois ja koetti hakea yksinäistä, häiritsemätöntä lymypaikkaa, jossa voisi käydä käräjiä ristiriitaisten tunteittensa kanssa. Päivä oli kulunut iltapuoleen, pimeäksi oli käynyt talvinen hämärä. Levotonna harhaillessaan oli Anna joutunut pieneen, pimeään umpihuoneeseen, jota ei nykyjään käytetty mihinkään, ja istahtanut sinne matalalle jakkaralle. Huone oli Katarina Jagellottaren entinen yksityinen rukouskappeli ja jakkara oli vanhan alttarin jalusta, jota ei vielä oltu korjattu pois. Siinä hän yksin pimeässä istui ja koetti tyynnyttää mieltään, koetti rukoilla, että Jumala johtaisi kaikki niin, kuin sen hän parhaaksi näki... Mutta hänen mielensä kapinoi tuotakin rukousta vastaan...

Silloin kuuli hän oven hiljaa avautuvan ja joku astui huoneeseen. Tulijalla oli kynttilä kädessään, hän sytytti pienen lampun, joka riippui alttarin yläpuolella, vanhan, jo mustuneen, mutta aikoinaan nähtävästi kallisarvoisen jumalanäidin kuvan edessä, huomaamatta Annaa, joka istui matalalla seinän vieressä. Se oli mestari Samuel, Samuel Staben, lääketieteen ja filosofian tohtori, oppinut ja syväaatteinen mies, joka uskonsa takia Ruotsista karkotettuna oleskeli täällä Turun linnassa marskin vieraana, hänen kotilääkärinään ja hänen ainoan poikansa opettajana. Hän oli harras katooliuskoinen ja tänne hyljättyyn kappeliin hän lukutöittensä lomissa usein pistäysi yksinäisyydessä polvistumaan jumalanäidin kuvan edessä.

Ruvetessaan nytkin laskeutumaan polvilleen alttarin eteen huomasi hän Annan siihen lyyhistyneenä.

-- Mitä, lapseni, sinäkö täällä jumalanäidin jalkain juuressa? Onko hän siis saanut harhailevan karitsan kuljetetuksi kotiin?

Mestari Samuel, samoin kuin useat muut Ruotsista karkotetut paavilaiset, sekä papit että maallikot, harjoitti hiljaisuudessa, mutta sitä kiihkeämmin, katoolista käännytystointa Suomen protestanttisten asukkaiden joukossa, ja oli hän Flemingin perheessäkin koettanut tehdä parastaan, vaikka Ebba rouva, joka oli kasvatettu luteeriseen uskoon ja samaan oppiin lapsiaankin kasvatteli, olikin sen kieltänyt, -- Klaus itse ei näihin asioihin puuttunut. Mutta Anna ei, omien mietteidensä valtaamana, kohta oikein käsittänyt tohtorin tarkoitusta, vaan vastasi hiljaa huoahtaen:

-- Oi, minä etsin lohdutusta, neuvoa, selvyyttä, ja siksi olen paennut tänne yksinäisyyteen.

-- Niin, etsi sitä täältä, tähän polvistu alttarille ja avaa sydämmesi, silloin löydät tasapainon ja selvyyden.

Vaan Anna katseli viisasta tohtoria tuokion ääneti ja hänen ajatuksensa saivat omituisen suunnan ja muodon. Yhtäkkiä hän kysäsi:

-- Kuulkaa tohtori! Jos omaiseni kaikki, vanhempani ja holhojani, ovat luterilaisia, jos minua on tähän uskoon kasvatettu ja opetettu ja minun siis oikeastaan pitäisi auttaa sen edistymistä, -- olisiko silloin rikollista, jos toivoisin katoolisen uskon voittoa ja työskenteleisin sen hyväksi?

-- Ei suinkaan, se on päinvastoin velvollisuutesi, jos tämän uskonnon totuuksia olet päässyt rakastamaan.

Anna oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas:

-- Vaan jos omaiseni lähtevät taisteluun vaarallista vihollista vastaan, taisteluun, joka on ratkaiseva onneksi tai turmioksi kaikkien niiden, jotka ovat tehneet mulle hyvää, onko silloin rikollista, jos toivon vihollisen voittavan?

Mestari Samuel hymähti huomatessaan, miten oppimaton neitonen yritti kietoa hänet, tottuneen väittelijän, dialektiseen soppeen. Vaan samassa hän kävi vakavaksi ja kysyi:

-- Ja miksi toivoisit vihollisen voittavan?

-- Ei, en tiedä toivonko, vaan jos ... jos esimerkiksi olisin päässyt mielistymään johonkin viholliseen?

Oppinut tohtori puisteli päätään:

-- Puhut mulle arvoituksia, tyttöni, mitenpä olisit päässyt mielistymään johonkin nuijamiesten talonpoikaisjohtajista! Vaan huomaan kaikesta, että sydämmessäsi riehuu joku taistelu eri tunteiden välillä, joku velvollisuuksien ristiriita. En tahdo asiaasi udella, sellaisessa taistelussa eivät syrjäisen neuvot auta. Polvistu alttarille, rukoile, ano jumalanäidiltä selvitystä, hän sen sulle antaa. Polvistu, rukoile yksin...

Tohtori poistui varpaillaan ja Anna polvistui kuin käskystä alttarille, rukoili, anoi jumalanäidin apua ja neuvoa. Ja hän lepäsi siinä kauan, hartaasti rukoillen. Vaan hän ei löytänyt selvyyttä, ei tyydytystä, ja hänen mielensä oli yhtä levoton, tunteensa yhtä ristiriitaiset, kun hän illan yöksi vaihtuessa vihdoin poistui Katarina Jagellottaren rukouskappelista ja laskeutui vuoteelleen.

Hän oli väsynyt, hän nukkui kohta. Mutta kiihottunut mielikuvitus teki unissakin työtä. Hän näki sulhonsa talvisessa metsässä hiihtävän talonpoikaisjoukon etupäässä, voimakkaasti ponnistavan etelää kohden. Vaan silloin ryntää aseellinen sotaväenosasto heitä vastaan, hän tuntee siinä rautasen setänsä, joka kohottaa raskaan miekkansa, antaakseen hänen sulholleen auttamattoman surmaiskun. Hän on itse olevinaan siinä saapuvilla, hänen pitäisi juosta esiin, seisauttaa setänsä uhkaava käsi, syrjäyttää isku, vaan hän ei voi, ei pääse paikaltaan liikahtamaan... Ja raskas säilä laskeupi jo alaspäin... Anna parkasee, herää, tuskan hiki otsallaan...

Hän ei ollut enää epätietoisuudessa, mitä hänen tuli toivoa, hän pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa: »Jumala, suojele sulhoani, hänelle voitto anna, johdata perille myrsky! Sääli rakkauttani, Jumala, sen takia olen jo niin paljo kärsinyt...»

* * * * *

Vaan linnasta lähtenyt sotaväki kulki eteenpäin nopeissa rientomarsseissa.

Sillävälin kuin Klaus Fleming itse johti hyvin varustettua ja harjoitettua pääjoukkoaan itään päin, Huittisten pitäjän kautta Pirkkalaa kohden, jossa talonpoikain päälauman luultiin yhtyneen, puotteli Olavi Klaunpoika keveällä ratsuväellään pohjoista valtatietä pitkin Ulvilaan päin, yhä kiirehtien, kuta enemmän taival katkesi. Matkalla tuli näet vastaan kuormittain aatelisrouvia ja perheitä, joita vietiin Turkuun hurjia talonpoikaisjoukkoja pakoon, ja nämä pakolaiset kertoivat nuijajoukon jo olevan leirissä Ulvilan kirkolla, jossa Aksel Kurki oli sen kanssa ruvennut neuvotteluihin. Ne viestit nuorta Olavia epäilyttivät, hänen täytyi joutua perille, pakottamaan Kurjen selvään peliin. Ja illalla myöhään jouluaattona Olavin huovilipullinen jo kuurasena ja märkänä ehtikin Anolaan, Kurjen tilalle, johon tämä jo oli omankin, komennossaan olevan, ratsuväkensä kerännyt.

Klaus Fleming oli aavistanut oikein: talonpoikaisjohtajain tuumana oli ollut koettaa houkutella Aksel Kurki väkineen nuijamiesten puolelle ja siitä nyt neuvotteluja pidettiin, -- Anolassa oli parastaikaa talonpoikain lähettiläitä. Kurki kertoi Olavi Klaunpojalle ryhtyneensä näihin neuvotteluihin voittaakseen aikaa, pysäyttääkseen talonpojat ja kootakseen lipullisensa, vaan tätä väliaikaa olivat pohjolaisetkin omasta puolestaan käyttäneet hyväkseen, nostattaakseen Satakunnankin talonpojat heidän retkeensä yhtymään. Eikä Olavi ollut Kurjesta varma: Hän oli ainoastaan pakosta viime aikoina ruvennut Flemingin mieheksi; oliko hän nyt todella miettinyt asettua talonpoikain etupäähän, heidän avulla tullakseen Turkua piirittämään ja valloittamaan sen Kaarlo-herttuaa varten, jossa tapauksessa Suomen käskynhaltijanvirka herttuan ja kansan suosion nojalla olisi siirtynyt hänelle? Vai oliko hän tehnyt talonpoikain kanssa kauppoja ainoastaan pelastaakseen oman tilansa hävityksestä...? Miten tahansa, Olavin tulo katkasi nyt kaikki ne kaupat. Vaan vieläkään ei Kurki tahtonut antautua ilmitappeluun, hän tahtoi vielä tiedustella talonpoikain aikeita ja voimaa.

Mutta nuori Olavi oli malttamaton ja paloi seikkailuintoa. Yön maattuaan Anolassa läksi hän jo aikusin joulupäivän aamuna pimeän vielä kestäessä pienen ratsujoukon seuraamana tarkastelemaan talonpoikain leiriä ja hankkimaan tietoja heidän lukumäärästään. He ajoivat valtatietä pitkin kirkolle päin. Vaan vähän oli nyt tänä jouluaamuna rahvasta matkalla kirkolle, monet arvelivat kai varovimmaksi näinä rauhattomina aikoina pysyä kotona, talotkin tien varrella olivat siitä syystä pimeät ja ikäänkuin väettömät. Lähempänä kylää näkyi kumminkin reki siellä, toinen täällä ajavan kirkolle päin, korkea tervassoihtu vanhan tavan mukaan reen sepipuoleen pistettynä tietä valaisemaan, ja kirkonmäen näkyviin saavuttuaan huomasivat ratsastajat jo tiheässä tällaisia soihtuja ja kirkon vieressä kinoksessa paloi niitä jo suuri rovio, -- siihen heittivät saapujat aina tervaksensa läjään. Näiden liehuvain tulien valossa kuumotti ja häilyi kirkonmäellä mustia varjoja ja etäämmälle metsänrintaan kuulivat ratsastajat puhetta ja äänten surinaa. Väistyttyään hiukan syrjään tieltä pysäytti Olavi joukkonsa siihen ja läksi itse parin miehen seuraamana jalan lähempää tarkastamaan, mitä siellä mäellä tapahtui. Pimeän suojassa pääsivät he aivan nuotion ympärille kertyneen väkijoukon keskelle.

Kohta siinä Olavi älysi, mistä kysymys oli. Siellä toimittiin vilkkaassa värväystyössä. Joukko nuijamiehiä ja heidän johtajiaan koetti näet siellä yllyttää Ulvilan kirkkorahvasta nousemaan aseisiin Kuitian Klaus-herran sortovaltaa vastaan, yhtymään heihin ja yhdessä joukossa rientämään Turkua kohden. Siitä tarinoitiin yksityisestikin pienissä parvissa, vaan muuan pohjolaisten johtajista oli noussut kivelle tuohustulen partaalle ja piti siitä varsinaista puhetta kansalle. Hän oli puettu talonpoikaispukuun, niinkuin muutkin, turkkiin ja kallokkaisiin ja sompanen sauva oli hänellä kädessään. Vaan tavallinen talonpoika hän nähtävästi siltä ei ollut, siksi olivat hänen piirteensä liian hennot ja hänen liikkeensä liian vilkkaat ja hän mursi ruotsinvoittoisesti suomenkieltä puhuessaan. Olavi katseli häntä tuokion uteliaisuudella, mutta samassa hänessä muisto selveni ja hän virkahti tovereilleen:

-- Siinä on miehemme!

Puhuja oli Hieronymus Birckholtz. Hän oli nyt vuosikauden tässä ammatissa liikkunut Pohjanmaan kansan keskuudessa, oppinut sen kielen, perehtynyt sen ajatustapoihin ja osasi kosketella rahvasta sen arimpiin kohtiin. Yhä enemmän kansaa keräytyi hänen ympärilleen hänen puhuessaan ja hyväksymishuutoja kuului aina vähän päästä. Hän huitoi käsillään ja huusi:

-- Onko aitoissanne varastoja, että jaksatte lapsinenne elää talven yli? Onko teillä rukiit pantuna ensi kesäksi, onko teillä siementä toukoviljaksi, onko teillä rahoja ruununveroihin? Ei, ei, vastaatte te. No, millä aijotte sitten maksaa ne uudet verot, joita Kuitian noki-Klaus myötään kirjoittaa ja joista hän ei koskaan tee tiliä kuninkaalle? Niin, kyllä kai vouti ne teiltä sittenkin perii, viepi keittokattilanne ja viimeisen hiehonne. Mutta millä te silloin ruokitte marskin huoveja -- ja ne eivät ruokkoaan rästiksi jätä!

Kuului nurinaa joukosta. Vaan puhuja lietsoi yhä virittämäänsä tulta:

-- Hä, sanokaa, onko teillä mahdollisuutta päästä hengissä talven yli ja maksaa voudille saatavansa?

-- Ei, kirous ja kuolema, me emme tätä kestä, -- sellaisia ääniä rupesi jo kuulumaan kirkkorahvaasta.

-- Niin, mekään emme sitä enää kestäneet siellä Pohjanmaalla ja siksi annoimme matkapassin voudeille ja huoveille ja lähdimme kysymään oikeuttamme. Mutta Klaus-herralta emme saa oikeutta, emme helpotusta, emme armoa, -- tyrmään hän valittajamme sulkee ja käskee ryttäriensä kiskoa kahta hurjemmin. Ainoa, joka meitä voi auttaa, on Kaarlo-herttua Ruotsissa, talonpoikain ystävä, kuningas Kustaan oma poika, -- hän on luvannut hankkia meille oikeutta, hän on luvannut päästää meidät linnaleiristä, hän vapauttaa meidät ryttäreistä, hän huojentaa veromme, -- jos me nimittäin itsekin autamme itseämme. Mutta sitävarten on Kuitian Klaun valta särjettävä, murrettava julmain, tylyjen herrain mahti, noiden aatelisherrain, jotka meitä ruoskivat ja ryöstävät...

-- Herrat helvettiin, tuleen aateliskartanot, hirteen huovit! -- niin kiihkoili sekaan joku toinen nuijajoukon johtajista kansaa karastakseen.

-- Aateliskartanot jo palavat, Hämeessä on kymmenentuhatta talonpoikaa kulkemassa Turkua kohden, ja me sinne syöksemme täältä rannan puolelta. Eikä pidä olla puutetta saaliista, ei leivästä eikä lihasta, vaan kullat ja hopeat kootaan aatelispesistä ja tuodaan kotiin, -- meiltähän ne ovat ryöstetytkin. Yhtykää joukkoomme, ja yhtykää heti, tuurat ja heinähangot aseiksi...

-- Jo hitto, siihen leikkiin minäkin lähden!

-- Ja minä, -- tässä on jo meidänkin aika päästä saaliinjaolle ja syömään herrain ruokia...!

Vaan toiset vielä epäilivät, varsinkin naiset olivat arkoja ja varottelivat itkien miehiään ryhtymästä noihin hurjiin tuumiin, josta vain uusia kärsimyksiä lähtee. Siinä väiteltiin hämärällä hangella häilyväin tuohustulten valossa, kiisteltiin kiivaasti ja todisteltiin, huudettiin akkoja vaikenemaan ja varoteltiin hurjastelevia nuoria miehiä. Mutta puhuja kalliolta terästi vieläkin mielialaa:

-- Yhtyköön joukkoomme kuka tahtoo, kuka haluaa, että herttua hänelle verot helpottaa ja hankkii siemenjyviä, kellä tekee mieli Turun linnasta tuoda talviruokiaan. Mutta kuka ei joukkoomme yhtyne, kuka herrojen puolta pitänee, se syyttäköön itseään, jos hänenkin talonsa höyrähtää tuleen, -- hakekoon sitten palovahinkoja Kuitian Klaulta, kun tämä roikkuu hirressä Turun portilla...

Olavi oli kuullut kylliksi, hän vetäysi miehineen syrjään väkijoukosta, joka yhä kiivaampana jo vakuutteli lähtevänsä mukaan pohjolaisten retkelle. Kirkonmäeltä laskeuduttuaan kiirehti Olavi miehineen juoksujalassa metsän rintaan hevostensa luo. Kuohumaan oli tuo kohtaus ja nuo yllytyspuheet panneet Olavin nuoren veren eikä häntä nyt olisi mikään varovaisuus saanut palaamaan takasin Anolaan, kuuntelemaan Kurjen kuhnailevia metkuja ja odottamaan, kunnes koko Satakunnankin rahvas olisi kapinassa. Kiireesti komensi hän miehensä satulaan. Heitä oli vain piiskuinen joukko, muttei ollut aseellisia nuijamiehiäkään kirkonmäellä monta, rahvas oli aseetonta, pimeänpäässä se ei ollut kykenevä mihinkään vastarintaan. Äkkiryntäys siis kirkonmäelle -- nähdäänpä, kellä kirkkoväestä vielä tekee mieli Turkuun tulla!

-- Ja tuo, joka kivellä saarnaa, on juuri pyydettävämme otus, se nuoriin! Ja eteenpäin!

Pyrynä karautti pieni ratsujoukko metsänrinnasta maantietä myöten kirkonmäelle ja päästi sen rinteellä, keskelle rahvasjoukkoa syöstessään, rämäkän huudon. Siinä syntyi tavaton sekasorto ja hämminki. Huovit niskassa, ratsuväki kintereillämme, nyt on surma käsissä! -- niin kiljasivat akat ja huudahtivat miehisetkin miehet. Ja peljästyneet rahvaanjoukot juoksivat hätääntyneinä suksilleen, naiset huusivat ja huppelehtivat kinoksessa, lankeillen hevosten jalkoihin; siinä töykittiin, juostiin toistansa päällitse, sysäyttiin toisinaan vastaan, -- pakoon, pakoon vain piti kaikkien päästä! Eikä ällistyneet pohjolaisetkaan ehtineet ruveta vastarintaan, he eivät käsittäneet mitä tapahtui ... oliko Kurki heidät pettänyt ... hekin typertyivät ja koettivat lymyillen pelastua kirkkorahvaan pakoonsyöksyvissä joukoissa. Vaan ratsumiehet iskivät kiinni niihin, joiden näkivät aseissa olevan, seivästivät toisia ja toisia vangitsivat.

Mutta Olavi Klaunpoika oli kohastaan porhaltanut kivellä seisojan kimppuun, joka siitä vielä puhetta piti ja jonka hän hyvin tunsi murtavasta suomenkielestään. Vikkelästi ojensi nuorukainen keihäskärkisen sauvansa, vaan Olavin hevonen syöksi hänet samassa kumoon kinokseen ja tuossa tuokiossa oli Olavi jo itse Hieronymon kimpussa, karasten ilveksenä hänen kurkkuunsa.

-- Nyt et livistäne kynsistäni ... tänne kalvosesi ... ne ovat pihdeissä...!

Olavi painoi polvellaan nuorukaista hartioista kinokseen ja sitoi hänen kätensä lujasti, itsekseen sitä tehdessään jupisten:

-- Hä, kuka se roikkuu hirressä Turun portin päällä...?

Hieronymo tunsi olevansa avuton, hänen liittolaisensa, pohjolaiset, olivat haihtuneet kuin akanat tuuleen hänestä välittämättä eikä tervasrovion ääressä enää näkynyt ketään muuta kuin muutamia ratsumiehiä, jotka nauraa hohotellen palasivat peljästynyttä kirkkorahvasta takaa-ajamasta. Mutta hän ei tiennyt, kenen käsiin hän oli joutunut ja kysyi siksi sitojaltaan:

-- Ja kuka olet sinä ... miksi minut sidot...?

-- Minä olen Fleming -- eikö tunnu se jo kouristani?

Ja silloin Hieronymo huoahti raskaasti:

-- Ab ungve leonem, -- niin, niin, kynsistäänhän se jalopeuran suku tunnetaan. -- Siis lopussa sekin leikki! lisäsi hän hiljaa itsekseen.

-- Lopussa se nyt on leikki! matki Olavi ivallisesti, nousten vankiaan sitomasta. -- Heh, kellippäs siinä, et taida enää usutella rahvasta Kuitian Klausta vastaan.

Ja hän silmäili ylpeänä ympärilleen. Kirkonmäki oli autiona, rahvas oli säikähtyneenä paennut aamupimeään metsään, josta kukin koetti metsäteitä hiljaa hiipiä kotiinsa. Vaan pitäjän pappi kuului ajavan kylätieltä kirkolle, saapui kai jumalanpalvelusta alottamaan; hän pysäytti rekensä kirkon edustalle, katsoi kummissaan kirkkoon: se oli typötyhjä. Hän astui mäelle, jossa kansan ennen kirkonmenoa aina oli ollut tapana olla koossa kaupustelemassa ja tarinoimassa: sielläkin oli nyt ainoastaan kymmenkunta ratsumiestä ja muutamia vankeja, joita huovit parastaikaa sitoivat talutusköysiin. Ja ällistyneenä pappi soperteli:

-- Mi-missä on seurakunta?

-- Seurakunta on juossut metsään, selitti Olavi, -- parasta kun menet itse jälestä ja koetat sitä asettaa tyyneesti alallaan elämään, esivaltaa vastaan kapinoimatta. Mutta meidän joukko eteenpäin.

Ratsastajat viskausivat satulaan ja lähtivät ajamaan takaisin Anolaan päin, vangit saivat köysiin sidottuina juosta perästä; ja yksin jäi pappi autiolle kirkkomäelle ihmettelemään outoa jouluaamumessua. Mutta rohkeana onnellisesta kaappauksestaan ja luottaen siihen pelkoon, jonka hän kansan mieleen oli iskenyt, vaati Olavi nyt Aksel Kurkea heti ratkaisevaan toimintaan ja tämä suostuikin vihdoin tekemään hyökkäyksen nuijamiesten leiriä vastaan. Heidän johtajiaan oli nyt useita vankeina, he olivat peljästyneet tuosta aamusesta kahakasta ja paikkakunnan rahvas ei nyt enää uskaltanut heihin yhtyä, -- hetki oli siis otollinen. Koko ratsuväellään ja Olavin osaston avustamana teki Kurki hyökkäyksen pohjolaisten leiriä vastaan, josta nämä lyhyen, joskin kiivaan ottelun jälkeen lähtivät pienissä joukoissa epäjärjestyksessä eri tahoille pakoon. Kurki ajoi nuijajoukkoa takaa Pohjanmaan rajalle saakka ja monet talonpojat saivat sillä pakomatkalla surmansa, joskin useimmat suksillaan pääsivät pelastumaan sydänmaille. Talonpoikain rannikkojoukko oli siten muutamissa päivissä kukistettu ja hajotettu, sen suunnitelma oli tehty mitättömäksi.

Vaan viitsimättä pitkälle ajaa takaa pakenevia talonpoikia, palasi Olavi Klaunpoika miehineen Ulvilan kirkolle ja lähti sieltä viipymättä viemään isälleen tätä iloista sanomaa sekä yhtymään miehineen marskin pääjoukkoon. Vangitsemansa talonpoikaisjohtajat jätti hän Anolaan Kurjen huostaan, vaan Hieronymon otti hän mukaansa, -- se oli liian kallis otus tänne jäädäkseen, hän aikoi viedä herttuan kirjurin mukanaan isänsä luo. Ja siksi sai Hieronymus Flemingin huovien lomassa nyt ratsastaa nopeissa rientomarsseissa ja lumisia oijusteitä myöten kaakkoa kohti, tietämättä itse minne.

Mutta yhdenkin vangin kuljetus ja vartioiminen hidasti nopeaa matkantekoa ja siksi päätti Olavi, kun hän miehineen ehti isänsä omistamaan Yläneen kartanoon Yläneen pitäjässä, jättää vankinsa sinne vartioittavaksi. Tähän syrjäiseen kartanoon Pyhäjärven rannalle, jonne kulkijoita harvoin poikkesi, kätki hän vankinsa niin salaa, että hänen omat huovinsakaan eivät tienneet, mihin mies oli joutunut. Yläneen kartanoa hoiti marskille eräs hänen vanha palvelija eukkoneen ja näiden käsiin uskoi hän vankinsa tarkoin tallennettavaksi, kunnes hän itse tulisi hänet sieltä noutamaan. Itse valitsi hän Hieronymolle vankityrmäksi pienen, melkein umpinaisen huoneen vanhassa, autiona olevassa ränstyneessä päärakennuksessa, haetti siihen kuvon olkia pahnoiksi, kytki vangin vitjoilla seinään ja lyötti puomin ovelle lukon vahvikkeeksi. Ja jättäessään Hieronymon siihen makaamaan, virkkoi hän pilkallisesti:

-- No, nyt saat jäädä asumaan Flemingin kartanoon, olethan aina pyrkinytkin Flemingin kotivävyksi. Olit ehkä nytkin matkalla viettämään häitäsi serkkuni kanssa, -- no, nähdä hänetkin vielä saat, kun sinut täältä Turkuun vien, hänet, jonka kavalasti raiskasit... Mutta siihen asti suvainnee herra pysyä siivosti täällä.

Ja kääntyen eukon puoleen, jonka toimeksi hän vangin vartioimisen erityisesti jätti, virkkoi hän ankarasti:

-- Akka, se muista, jos tämä mies täältä häviää, häviät sinäkin elävien ilmoilta.

Ja eukko ymmärsi, hän pani kätensä puuskaan ja vastasi:

-- Hän pysyy.

-- Siitä vastaat sinä ja miehesi.

Suomatta joukolleen pitempää lepoa jatkoi Olavi yhtämittaa ratsastustaan Hämeeseen päin. Vaan nuori hovijunkkari, herttuan suosikki, äsken vielä niin virkeä ja reipas talonpoikain kiihottaja ja johtaja, jäi yksin makaamaan kylmään, kosteaan soppeensa, jonne valokin vain säästäin tunkeusi ylhäällä olevan ikkunakalvon kautta ja jossa hänellä vuoteenaan oli tukko homehtuneita olkia. Siinä hän siis oli tuomittu yksin päivänsä viettämään, näkemättä elävää olentoa muuta, kuin tuon ilkeän, viirusilmäisen akan, joka kerran päivässä toi hänelle vähän ruokaa ja vettä, ja joka aina lähtiessään niin varmasti salpasi ovet. Siinä hän makasi ja mietti; aluksi oli hän matkan rasituksista niin väsynytkin, että hän ei asemataan edes oikein voinut arvostellakaan, vaan kun hän nukuttuaan heräsi siihen kurjuuteensa, yritti hänen hilpeä luontonsa jo kokonaan lannistumaan.

Näin katkerasti oli tämä viimeinen ja varminkin toivo hänet siis pettänyt. Hän oli ponnistellut niin toimekkaasti tuon myrskyn puhkeamista jouduttaakseen ja rohkeilla toiveilla, muita rohkasevalla reippaudella, oli hän itse yhtynyt johtajaksi siihen joukkoon, jonka ensimmäisenä piti ehtiä Turkua ahdistamaan. Niin varmaa hänestä oli ollut, että Klaus Fleming, jota koko kansa vihasi eikä sotaväkikään rakastanut, oli tähän myrskyyn suistuva, niin luonnolliselta oli hänestä tuntunut, että hän tuon suuren lankeemuksen hävityksestä korjaisi palkkansa, kuin kypsyneen hedelmän... Ja nyt! Hän ei ollut ehtinyt olla myrskyssä mukanakaan, jo ennen sen alkua hän kaatui pienessä vihurituulessa, kaatui toiveineen... Talonpoikain kesytön lauma oli peljästynyt ja paennut, ja vaikka pääjoukon onni olisikin parempi, oli hän itse kätketty, unhotettu vanki, tuomittu nääntymään tähän lokeroon, taikka kuolemaan häpeällä hirsipuussa, -- sehän on kapinankiihottajan varma palkka... Ja tyttö, joka Turussa häntä odotti myrskyn keskestä, odotti hartaasti ja ikävällä...! Tosiaankin, siinä oli vuosikautisten ponnistusten hedelmä...

Mikähän oli näin muuttanut hänen entisen hyvän onnensa, sitä hän siinä ihmetteli. Miksi oli hän, tuo entinen, iloinen veitikka, ollenkaan antautunut näihin vaaroihin ja rasituksiin? Tuoko tyttö ... tuo, jota hän ensiksi piloillaan hienosteli ja sitten marskin kiusaksi rupesi omakseen vaatimaan ... tuoko tyttö hänet oli näin saattanut uhraamaan hauskan, huolettoman elämänsä ... toivehikkaan tulevaisuutensa, onnensa, vapautensa, henkensä, kaikki...?

Jopa vierähti ensimmäisinä vankinaolon päivinä ja pitkinä, pimeinä öinä jokunen kuuma kyynel salaa kostealle olkivuoteelle. Vaan sitten hän tyyntyi, rupesi puhumaan itselleen järkeä. Mitäpä olikaan, kysyi hän itseltään, hänen elämänsä näinä viime vuosina ollut muuta kuin alituista kiertokulkua hirsipuun ympärillä, retkeä vaarasta vaaraan, seikkailusta seikkailuun, aina vain onnensa varassa. Ja se onnensa oli hänet näihin asti aina pelastanut ja auttanut ... ehkä se auttaa vieläkin, auttaa varmaan. Niinkauan kuin henkeä on, on aina toivoa, miksikäs onnen tähti hänet nyt juuri pettäisi...?

Ja nuori junkkari tapasi jo taas jonkun iloisemman säveleen vanhoista varastoistaan, vihelteli sitä ensiksi hiljaa ja sitten kovemmin, niin että kajahti autio herraskartano, vaipui sekaan miettimään kohtalonsa ynseyttä ja vihelteli taas. -- -- --