Part 24

Rannassa, satamalaiturin partaalla, seisoi Flemingin perheen sinne saapuessa Kaarina-rouva jo heittämässä viimeisiä jäähyväisiä pojalleen, jonka kanssa hänen seurustelunsa oli käynyt niin lyhyeksi. Ne olivat olleet nuo toista päivää kuin pieni ilon välähdys noiden herkkien, tunteellisten, toisiaan niin kaihoavasti ikävöiväin ihmisten elämässä, pikainen välähdys, joka nyt jo oli lopussa. Heidän oli taas erottava, luultavasti ijäkseen. Kaarina kaivoi vielä taskustaan ne viimeiset helmet ja kultakoristeet, jotka hänellä olivat säilyneet jälelle suistuneen loistonsa ajoilta, ja antoi ne pojalleen, -- ne vähät rahat, jotka hän Liuksialassa säästelemällä oli saanut kootuksi, oli hän jo ennen tälle antanut. Pitihän pojan taas yksin ja mierona lähteä vaeltamaan maailman kylmää, koditonta taivalta, maanpakolaisen ilotonta vaellusta, jossa hän sai puutetta kärsiä, hänen hyväkseen oli sureva äiti valmis uhraamaan kaikki... Ja taas he vaipuivat pitkään syleilyyn.

Marski seisoi siinä vieressä ja antoi Yrjö Boijelle juuri viimeisiä käskyjä, kuinka hänen piti huolellisesti vartioida Hornia, kunnes kuningas saapuisi, sekä toimittaa Kustaa Eerikinpojan kohta taas Vironmaalta takasin Saksaan. Sitten astui hän venheeseen, johon hänen perheensä jo oli asettunut, istui siinä kärsimätönnä tuokion, odottaen Kaarina-rouvaa, ja virkkoi sitten, kun tämä ei tuntunut irtautuvankaan poikansa syleilystä, käskevästi:

-- No, nyt se riittää, meillä on kiire Suomeen.

Kuningatar nousi huoaten venheeseen ja yksin jäi kuninkaanpoika kaihoovin katsein viittomaan rannalle.

Amiraalilaivan keula kääntyi pohjoista kohden, purjeet pullistuivat ja alus kiiti taas vinhaa vauhtia pois Viron rannalta, liian vinhaa sen surevan äidin mielestä, jonka silmistä yhä hämärämmäksi häipyi rannalla viittova olento, tuo yksinäinen, orpo ja turvaton...

Illalla laski laiva jo Pikkalan lahteen, josta kajahti vastaan kirveiden kalske ja sahojen järinä, miesjoukon veistäessä Flemingille lisää laivastoa. Vasta siellä, laivasta noustaessa, huomasi Ebba-rouva, että yksi matkueesta oli kateessa. Elina Finckeä ei löytynyt laivasta mistään. Hän oli Räävelissäkin kulkenut omia teitään ja Ebba-rouva oli luullut hänen istuvan laivassa jossakin kannen alle piiloutuneena, haaveiluihinsa vaipuneena, kuten hänen tapansa oli. Kyseltiin: ei kukaan ollut häntä nähnyt, hän oli jäänyt Rääveliin. Anna Fleming yksin arvasi asian, mutta hänkään ei puhunut siitä mitään. Tavotelkoon Elinakin onneaan, niin hän ajatteli, kun muut hätäilivät ja kyselivät, tavotelkoon ja löytäköön, jos voi ja luokoon ehyeksi unelmainsa kuvan, -- jos voi. Olihan hän itse yhtäläisessä asemassa ja soi ystävättärelleen samaa, jota itselleen toivoi.

Pikkalasta lähetettiin kyllä purjevene Rääveliin tiedustelemaan kadonnutta neitosta, vaan häntä ei sieltä enää löytynyt. Hän oli huvennut tietymättömiin, kadonnut pois samoihin aikoihin kuin Kustaa Eerikinpoika, joka äitinsä lähdettyä oli Virosta matkustanut Saksaan.

-- Kumma juttu, tuumi marski usein rouvalleen, vaan ei ehtinyt siihen seikkaan sen enempää huomiota kiinnittää, -- hänellä oli taas suuremmat kysymykset ratkaistavina. Pikkalaan palattuaan oli marski pian saanut varmat tiedot, että Prinkkalan herran epäilykset olivat olleet turhat, vaan tuo viesti terästi häntä kumminkin yhä tarmokkaammaksi valmistamaan varustuksiaan.

-- Vielä ei uskaltanut herttua liikahtaa, vaan sitä ei tiedä, millä hetkellä hän lähtee purjehtimaan. Tulkoon! Täällä tulee pian tuntumaan tuulta ja myrskyä; silmät auki nyt vain, jotta kohta keksitään, mistä se alkaa, ja siihen heti isketään tuikea vastamyrsky, -- tulkoon, tulkoon vain!

XIII.

Myrsky vinkumassa.

Oikein oli Hieronymo syyskesällä 1596 ennustanut, kertoessaan kirjeessään tytölleen, että ensi suksikelillä oli Suomessa myrsky nouseva, jonka pauhu uhkaavana oli kajahtava Suomen mahtavan valtijan kuuluville. Joulu oli käsissä ja jo oli etäältä, ikäänkuin kaukaisesta metsästä, sen korkeimpain puiden latvoista, soinut syntyvän rajuilman kumeaa kohinaa, vaikka se ääni vielä pysytteli siellä aroilla ja louhikoissa.

Myrskyä oli Turun linnassa pitkin syksyä odotettukin, odotettu sitä lännestä päin, Ahvenanmeren puolelta. Ruotsissa oli näet herttua ilmeisesti varustautunut toteuttaakseen uhkauksensa saapua asevoimalla kukistamaan Klaus Flemingin vallan Suomessa, ja siksi oli Turun linnan varustustöitä jatkettu myöhäseen syksyyn asti ja koottu sotaväkeä leiriin Turun edustalle. Mutta syksy oli mennyt ja tullut talvi, vakoojat olivat palanneet Ahvenanmaalta ilmoittaen, että Ruotsin puolelta ei ollut talven kuluessa enää mitään hyökkäystä peljättävissä. Silloin oli Flemingkin päästänyt laivastonsa, joka aina niihin asti oli varuillaan saaristossa luovinut, talvisatamaan, antanut sotaväelle loman talviharjoituksista ja itse päättänyt lähteä Viipuriin, johon häntä tärkeät asiat kutsuivat. Venäjän kanssa toista vuotta sitten tehdyn rauhan viimeinen ehto, Käkisalmen linnan luovuttaminen tsaarille, oli näet nyt täytettävä ja marskin täytyi sitävarten itsensä matkustaa Itä-Suomeen. Nyt juuri joulunaaton aatoksi oli matkapäivä päätetty.

Hiukan huolestuneena hän tälle matkalle hankkiusi, -- myrskyn enteitä oli viime aikoina kuulunut sieltä ja täältä, Savossa olivat huovit ja talonpojat tapelleet ja Pohjanmaalla oli niinikään rytistetty; vaan marski arveli, että ainahan sitä sellaista pientä ryminää on, kyllä kai huovit itse puolensa nytkin pitävät. Ja niin oli hän tänä aamuna käskenyt vetää matkareet esiin ja niihin laitteli nyt aamuhämärän vielä vallitessa Anna Fleming linnanpihalla matkaeväitä sedälleen ja hänen seurueelleen, keskustellen siinä serkkunsa Olavin kanssa, joka oli määrätty marskia seuraavain huovien päälliköksi ja siinä virassa tarkasteli satuloita ja aseita.

-- Entäpä jos täällä alkaa sota juuri teidän poissaollessa, virkkoi Anna. -- Pohjanmaalla jo on kahakoittu.

-- Eivät uskalla käydä ilmikapinaan. Kyllä kai herttuan yllyttäjät siellä sitä varten parastaan ovat tehneet, vaan ole huoletta, ne kahakat päättyvät kuin entisetkin: tapellaan päivä, saadaan selkään ja taas ollaan kilttejä.

-- Elä kehu, pohjolaiset ovat sitkeää väkeä.

-- Ovat, vaan ovat kumminkin talonpoikia hekin, nuijapäitä, moukkia.

-- Nepä ehkä juuri nuijia voivatkin. -- Vaan katso, kuinka kirkastuu taivaanranta.

Marski itsekin oli juuri laskeutunut alas linnanhuoneista ja hän, samoin kuin kaikki muutkin pihalla olijat, huovit ja piijat, pysähtyi äkkiä katsomaan sitä outoa valoa, joka taivaalta leimahti. Siitä, mistä koillinen äsken oli kelmeästi sarastanut, paistoi nyt helakanpunerva rusko, ikäänkuin kaukaisen tulipalon heijastus. Se paloi tuokion ajan kirkkaasti ja uhkaavasti, koko talvinen luonto punerti sen valossa, muurit, katot, lumipeittoiset vuorenrinteet näyttivät olevan kuin tulessa. Huovit ja piijat huudahtivat peljästyneinä ja pakenivat seinämille ja itse marski seisoi ällistyneenä, sanattomana sitä katsellen. Valo leimahti vielä kerran, kelmeni vähitellen ja katosi. Ja taas oli taivas harmaja ja hämärä, kalpeana näkyi sarastus sen ranteelta.

-- Se on veren ennettä, kuului pihalta säikähtyneitä huudahduksia.

-- Se tietää tulta ja hävitystä.

-- Se tietää Jumalan vihaa ja kostoa.

-- Se ennustaa myrskyä ja rajuilmaa, nyt ei ole hyvä taipaleelle lähteä.

Näin selitti taikauskoinen kansa taivaan ilmeen, pelotellen itseään vielä niillä ennustuksillaan, ja Anna, joka kalveten oli seisonut rekeen nojaten, hoki hänkin itsekseen: myrskyä ja tulta ja verta! Vaan niinkuin jäätyneenä paikalleen seisoi marski kauan yhdessä kohden, saamatta silmiään irti tuolta jo kelmenneeltä taivaalta. Hän oli taikauskoinen hänkin, kuten kaikki aikalaisensa, joksikin merkiksi hänkään ei voinut olla tuota näkyä käsittämättä ja syvästi se häneen oli vaikuttanut; hänenkin mielessään kajastivat nuo samat käsitteet, joita hän ympärillään kuuli tulkittavan sanoiksi: verta, tulta, hävitystä! Vaan mielensä jäntevyydellä tempasi hän itsensä tuosta loihtuvallasta irti ja virkkoi tyyneesti, melkein pilkallisesti:

-- Loruja, se on nousevan päivän kajastusta, -- siinä koko juttu! Siitä tulee pakkaspäivä, pankaa vahvasti heiniä kallokkaisiinne, miehet.

Ja ravistellen ruumistaan, ikäänkuin jo tuntien tuon pakkasen oireita, käveli marski takasin sisälle, käskien miesten joutua murkinoimaan, koska heti syötyä oli lähdettävä.

Hetken kuluttua istui Flemingin perhe -- se oli, kuten tavallista, monilukuinen perhe, koska siihen kuului paljo vieraita, etupäässä Ruotsista tulleita pakolaisia -- linnan ruokahuoneessa aamiaispöydässä, kun yhtäkkiä ovi lennähtää auki ja luminen airut työntyy sisälle, kysellen marskia. Märäksi ajetulla hevosella on hän yötä myöten karauttanut pohjoisesta päin, koska hänellä on tärkeitä viestejä tuotavana Ulvilasta, Aksel Kurjelta, Anolan herralta, marskille.

Äänettömyys vallitsee huoneessa. Marski nousee verkalleen pystöön ja kysyy:

-- Mitä viestejä? Kerro!

-- Pojanmaan rahvas kapinassa, monituhansinen talonpoikaisjoukko rientomarsseissa kulkemassa etelään päin, polttaen ja hävittäen, -- niin kertoo airut hengästyneenä.

Toisetkin karahtavat ruokapöydästä pystöön, miehet katselevat neuvottomina toisiaan ja naiset rupeavat uikuttamaan; Anna yksin jää istumaan paikoilleen, peittäen kämmenellään silmänsä. Vaan kylmänä ja varmana virkkoo marski hetkisen kuluttua:

-- Se alkaa siis sieltä, Pohjanmaalta, no, sen jo saatoimme arvatakin. -- Olavi, laita leiriin sana, että tuhat ratsumiestä on tunnin perästä valmiina nousemaan satulaan. -- Eikö Aksel Kurki ole lipullisellaan marssinut talonpoikia vastaan? kysyy hän taas kääntyen airueen puoleen.

-- Hän pelkää olevansa liian vähäväkinen ja aikoo odottaa Ulvilassa, saadakseen täältä apua ja lähempiä käskyjä.

-- Aikoo odottaa, matkii marski ikäänkuin epäillen ja rypistelee kulmakarvojaan. -- Hm! Mistä teillä on tietonne, kuinka suuri on talonpoikaisjoukko ja kuka sitä johtaa?

-- Pakolaiset, jotka pohjoisista pitäjistä kauhun valtaamina ovat saapuneet Ulvilaan, kertoivat kolmen Pohjanmaan pitäjän miesten olevan liikkeellä, heitä on tuhansia suksimiehiä. Joukon johtajiksi mainittiin kaksi talonpoikaa, Pentti Pouttu ja Martti Tommola, vaan sen varsinaisena päällikkönä lienee kumminkin eräs herttuan ruotsalainen kirjuri, joka on liikkunut Pohjanmaalla kansaa villitsemässä.

-- Se on Birckholtz, se heittiö! huudahti marski nyt ensi kertaa kiivastuen, ja hänen nyrkkinsä puristuivat kokoon. Sitten hän seisoi hetkisen mietteissään, pää rintaa vasten vaipuneena, kunnes hän sen siitä verkalleen kohotti ja virkkoi: -- Vai niin, sulla on, herttua, siis todellakin ollut päätä sytyttää tuleen tämä rovio Suomen köyhän kansan keskessä, -- polttaaksesi meidät siihen! Hyvä, me tulemme sen rovion sammuttamaan verellä; mutta jos sen jälkeen ei koko laajalla Pohjanmaalla ole jälellä muuta kuin kekäleitä ja hyytynyttä hurmetta, niin vastaa siitä sinä Jumalan, kuninkaan ja kansan edessä, me teemme vain velvollisuutemme.

Ja tyyneesti kysyi hän taas airueelta:

-- Turkuunko talonpojat tähtäävät?

-- Niin, kuuluvat vannoneen, että repivät vaikka hampain alas tämän linnan. Ja kaikki aateliskartanot he aikovat matkallaan polttaa, paitsi Kankaisten ja Liuksialan kartanoita.

-- Vai Kankaisten ja Liuksialan, -- miksi säästävät juuri Liuksialankin? Mutta olkaa huoletta, niin kauas he eivät koskaan ehdi. -- Lepää mies ja syö!

Pari kierrosta käveli marski lattialla, pysähtyi sitten ja virkkoi:

-- Minä huomaan, että tsaarin on pakko vieläkin hetkisen odottaa Käkisalmea, minun täytyy itseni ensiksi lähteä tekemään puhdasta täällä kotona. No, matkarekenipä toki on valmisna.

Hetkisen vallitsi linnassa yleinen hälinä ja hämminki, vaan varmalla, kovalla äänellä käski marski kaikkien rauhoittua ja antoi kylmäverisesti linnaan jääville tarkat määräykset, mitä heidän on tehtävä, varsinkin Prinkkalan herralle linnan vartioimisesta. Ja ennenkuin ratsuväki vielä oli leiriltä saapunut, seisoi hän jo turkit päällään maltitonna huoneessaan valmiina matkalle. Mutta sieltä se jo ratsuväki Olavin johdolla saapuikin; marski laskeusi linnanpihalle sitä vastaanottamaan ja tarkastamaan. Vaan hänen sitä tehdessään karauttaa toiselta taholta, Hämeen tieltä, kaksi ratsastajaa hiestyneillä hevosilla linnaan ja kysyvät hengästyneinä marskia.

-- Tässä olen, mikä hätänä?

-- Kapina maassa, talonpoikaisjoukkoja Pohjanmaalta ja Savosta tulvii Hämeeseen, ryöstäen aatelistaloja, nostattaen kansaa. Sotapäälliköt pyytävät kiireistä apua.

Marski säpsähtää, kalpenee.

-- Hä, kapina Hämeessäkin, kapina Savossa, kapina koko maassa? Kertokaa!

Liikahtamatta seisoo marski matkarekensä vieressä ja kuuntelee palaviinsa ajaneiden airueiden viestejä. Huovit Pohjanmaalla ovat tapetut tai hajotetut, pakolaisia syöksyy Hämeeseen joka taholta, aateliskartanot palavat. Kapinallisten päälaumaa, Ilkkaisen johtamaa, joka on tulossa Hämeenkankaan poikki, sanotaan olevan kymmenentuhatta miestä, uusia parvia saapuu Savosta, kapinajoukko kasvaa joka päivä sitä mukaan kuin etenee. Ja talonpoikain joukossa on myöskin Kustaa Eerikinpoika mukana.

Marski oli istahtanut reen laidalle, pannut kätensä ristiin rinnalleen ja kuunnellut kertaakaan keskeyttämättä airueita. Hän alkoi nyt vasta oikein oivaltaa koko sen myrskyn laajuutta ja voimaa, joka tuolta kaukaa Pohjanmaalta oli lähtenyt, koko sen suunnitelman avaruutta, jonka, siitä oli hän vakuutettu, Kaarlo-herttua Ruotsista oli pannut vireille ja jonka tarkotus nähtävästi ensiksikin oli kerrassaan kukistaa hänet, Klaus Flemingin, ja sitten... Pirullinen suunnitelma: ärsytetyt pohjolaiset nostavat aseisiin koko sisäisen Suomen rahvaan, joka sekin on kiukustunut ja kiusautunut, ja tämä lumivyörynä kasvava rahvaanjoukko syöstään sitten eri ryhmissä Turkua vastaan, jonne herttua meren auvettua kai itse laivastollaan saapuu. Tämä juoni on jo meneillään: villiytyneen kansan intohimot ovat lasketut irti ja niitä johtamassa on leppymättömän herttuan sitkeä tahto, -- siinä on edessä taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä on kestettävä tai kaaduttava!

Niitä Klaus-herra mietti, mutta hänen ajatuksensa takertuivat varsinkin yhteen kohtaan, josta hän tuokion kuluttua uudelleen kysyi airueilta:

-- Kustaa Eerikinpoikako mukana, sanotte te. Oletteko hänet nähnyt?

-- Emme, vaan joukossa hän kuuluu kulkevan.

Klaus epäili. Hänkö täällä kapinanjohtajana tuo hontelo uinailija, jonka hän pari kuukautta sitten lähetti Saksaan ... silloin kuin Fincken tytärkin hävisi hänen matkaansa...? Hä? Onko Kaarina-rouva näissä vehkeissä osallisena... Liuksialaa ei aijota polttaa? Ja onko herttua todellakin tehnyt niin uhkarohkean suunnitelman, että on kutsunut Eerik-kuninkaan varjon avukseen, syötiksi, kuvaksi, syöstäkseen hänet sitten taas takasin surkeuteensa, heti kun hän on tehnyt tehtävänsä, raivannut maan valmiiksi, -- se olisi todentotta vaarallista leikkiä! Mutta onhan tämä uhkapeliä kaikissa tapauksissa...

Vielä tuokion seisoi marski reen perään nojautuneena ja hänen ajatuksensa näyttivät tekevän voimakkaasti työtä. Mutta kun hän siitä taas oikasihe suoraksi, oli hän jälleen entinen lujapiirteinen, rautatahtoinen, tarmokas marski, sama heltymätön Suomen karhu kuin ennenkin. Hän oli tehnyt päätöksensä: rahvaan kapina on kukistettava, kukistettava nopeasti ja rutosti, ankaruudella ja julmuudella; syttynyt tulipalo on joka kulmalta sammutettava, niin ettei kypenekään kykene kytemään, kun herttua kevään tullen aikoo saapua sen satoja niittämään, sammutettava koko maasta, vaikka siihen sitten vaadittakoonkin koko kansan veri. Kevyttä sen päätöksen teko marskille ei ollut -- niin paljo se vaati suomalaista verta! -- vaan siinä ei ollut muuta neuvoa.

Kohta kutsui Klaus Fleming kaikki ratsu- ja jalkaväen päälliköt luokseen ja antoi heille kaikille valmiit, varmat käskyt.

-- Koko väkemme täytyy nyt lähteä liikkeelle, nopeissa päivämarsseissa tulee meidän painua Hämeeseen tuota nuijajoukkoa vastaan, ja rutosti on meidän siihen iskettävä, iskettävä varmasti ja syvästi. Kansa on noussut kapinaan esivaltaa vastaan; sotaväen on tukahdutettava se kapina ja itseään sekä herttuaa syyttäkööt talonpojat siitä, jos se tapahtuu säälittä ja armotta! Miehet, meidän täytyy kohta olla lähtövalmiit.

Koko pääjoukon aikoi marski itse johtaa Hämeeseen, josta hän huomasi vaarallisimman vihurin vingahtelevan, ainoastaan muutamia satoja huoveja päätti hän Olavin johdolla lähettää Ulvilaan, Aksel Kurjelle rohkasuksi ja avuksi. Kaikki kiireisesti annetut käskyt täytettiin nopeasti ja säntillisesti, marskin päättäväisyys ja kylmäverisyys vaikutti yleistä varmuutta ja tyyneyttä, -- jokainen totteli kokenutta päällikköä eikä epäillyt mitään.

Mutta ehtiessään näistä puuhista ylös omiin huoneisiinsa, näytti marskista tuo mielenjäntevyys ja varmuus hetkeksi laukeavan ja hän istahti melkein masentuneena työpöytänsä ääreen. Hän oli jo yli kuudenkymmenen ikäinen ja isku kolahti tässä ankarasti iskun päälle. Ja hänen mieltään karvasteli varsinkin tuota kapinoivaa kansaa ajatellessaan: oliko hän todellakin kovuudellaan ja ankaruudellaan ajanut sen tuollaiseen epätoivoon, olisiko hän voinut sitä hellemmin kohdella, olisiko hän voinut tätä myrskyä välttää...?

-- Mitä olisimmekaan voineet tehdä tuolla itsetietoisella, voimakkaalla Pohjanmaan kansalla, jos sen olisimme pitäneet puolellamme, virkkoi hän ääneensä Gröningille. -- Mutta nyt sen täytyy masentua!

-- Eikö voi enää kansaa saada järkiinsä?

-- Ei, se on tarttunut aseisiin, sen täytyy aseisiin hukkua. Sillä muuten se voi tarttua aseisiin toisenkin kerran ja kolmannen, ellei siltä isketä suonet tyhjiksi... Niin, se on julmaa, mutta se on pakosta...

Marski saneli muutamia kiireisiä kirjeitä, jotka olivat lähetettävät kuninkaalle ja etäisempäin sotaväenosastojen päälliköille, antoi vielä Gröningille joukon käskyjä ja meni sitten vaimonsa puheille. Naiset istuivat siellä tyrmistyneinä saapuneista viesteistä, vaikkeivät vaaran koko laajuutta voineetkaan arvostella. Vaan kun Ebba-rouva näki miehensä tulevan jäähyväisille, silloin hän säikähti: Klaus oli tänä aamuna ikäänkuin äkkiä vanhennut ja silmässä oli sellainen omituinen, väsynyt, alakuloinen, melkein toivoton ilme, jota hän ei siinä koskaan ennen ollut nähnyt. Ja oudoilta soivat hänen sanansakin ja ääni oli harvinaisen pehmeä, kun hän virkkoi:

-- Minä lähden nyt, Ebba, retkelle, joka oikeastaan kysyisi nuorempia voimia, ja me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Ehkä emme näe toisiamme pitkään aikaan, ehkä on kotimme hajoitettu ja hävitetty, kun palaan, ehkä en palaakaan... Kaikissa tapauksissa, ole aina Klaus Flemingin puoliso, kuinka vaiheet kääntynevätkin. Meidän tekojamme tahdotaan mustata, meidän aikeitamme tullaan tulkitsemaan väärin, meitä syytetään monista rikoksista ja epärehellisistä tarkotuksista. Sinä tiedät tekomme ja tarkoituksemme; jos sinulle tilaisuutta ja ikää suodaan, käytä se paljastaaksesi panettelut ja puhdistaaksesi nimemme ja opeta lapsillemme samaa. Opeta heitä hetken vaihteista välittämättä pysymään uskollisina kuninkaalleen ja isänsä muistolle, opeta heitä olemaan suomalaisia, -- niin oli heidän isänsä aina. Hyvästi, Ebba...

Outoina läksivät tällaiset sanat Klaus Flemingin suusta, ne soivat pahoilta ennustuksilta ja sulattivat Ebba-rouvan hillittömään itkuun. Vaan reippaampana kävi Klaus Fleming hyvästelemään lapsiaan, jotka eivät voineet käsittää syytä äitinsä kyyneleihin, -- lahtihan isä niin usein matkoille ja olihan Eenokki ja huovit mukana. Hellästi heitä Klaus syleili, kehotti Juhanaa, joka jo rupesi miehistymään, uutterasti harjoittamaan tieteitä mestari Samuelin johdolla, jotta hän sitten pian olisi kypsi aseharjoituksiin, ja tyttäriään käski näppärästi äitiään auttamaan. Vaan kun hän sitten tuli Annan luo, hytkähti hän melkein taaksepäin, sillä niin kummallinen, arka ja pelokas oli Annan katse, -- tyttö näytti tahtovan vetäytyä syrjään koko tästä perhekohtauksesta. Marskin mieleen iski äkkiä muutamia muistoja ... aivan äsken oli mainittu Hieronymus Birckholtzin nimi ... oliko Annalla vielä yhteyttä tuon salakiihottajan kanssa, oliko hänellä mitään tietoja näistä tapauksista...? Mutta mitä hulluja, päätti marski samassa, sehän on mahdotonta, muuten lie tyttö vähän pökerryksissään. Ja naurahtaen epäilyksilleen syleili marski jäähyväisiksi Annaakin, joka vapisi kuin lehti hänen käsivarsissaan.

Vaan ratsujen kaviot tömisivät jo kuin kärsimättöminä linnan pihalla, josta päällikköjen komentohuudot kajahtivat. Sinne täytyi jo marskin rientää perheensä luota eikä saanut pehmeyttä eikä epävarmuutta näkyä hänen piirteissään, kun hän väkensä eteen astui. Pikaisella, tottuneella silmäyksellä hän tarkasti joukkonsa ja antoi sille käskyn marssimaan. Itse hän istahti rekeensä, hän oli jo liian vanha ratsastamaan. Vaan sillalla ajoi Olavi, joka oli Ulvilaan määrätty, osastoineen hänen ohitseen. Hänet pysäytti marski vielä ja virkkoi:

-- Sinä tiedät, Kurjilla on horjuva luonto, siihen elä luota, vaan toimi itse. Ja toinen asia: koeta saada herttuan kirjuri vangiksi jos millä keinoin, hän on paras todistuksemme siitä, että kapina on herttuan sytyttämä.

-- Olen häntä kerran ennen pyydystänyt, -- nyt hän ei luista kynsistäni, kuten Hämeenlinnan edustalla.

-- Niin, hän on tuottanut nimellemme paljo häpeää, tuo hänet elävänä jos voit.

-- Isä, minä olen myöskin Fleming.

-- Oikein. Ja jos kaikki hyvin käy, kiirehdi pääjoukon luo, siellä miehiä tarvitaan.

Olavi karautti joukkoineen jään yli pohjoista valtatietä kohden ja marski ajoi pääjoukkonsa jälestä Hämeen tielle. Ja linnan ikkunoista, joista kyyneleiset katseet lähteviä seurasivat, ei kohta näkynyt joukosta jälkiä muuta, kuin pehmeäksi tallattu talvitie, jota alkava pakkastuisku jo rupesi tasottamaan.

Äänetön hiljaisuus vallitsi linnassa; piha oli tyhjä, portit suljetut, vartijat astelivat vakavina valleilla. Ja samanlainen surunvoittoinen äänettömyys oli sisälläkin marskin huoneissa. Ebba-rouva istui liikahtamatta ikkunan pielessä, lapsillekaan eivät leikit maistaneet ja Anna, hän käveli levottomana, rauhattomana huoneesta huoneeseen, kuin vainottu kauris, pysähtyi hetkeksi miettimään ja siirtyi taas muualle, ikäänkuin etsien paikkaa, mihin kätkeä salaiset huolensa ja rikollisilta tuntuvat toivomuksensa.

Tämänpäiväiset tapaukset olivat taas panneet hänen mielensä kuin kidutuslavalle. Myrsky, jota hän oli toivonut, oli puhennut, nythän hän saattoi odottaa sen keskestä pelastuksensa hetkeä. Vaan hän vavahti aina sitä ajatellessaan, ikäänkuin vielä tuntien setänsä jäähyväissyleilyn; -- millaista onnea oli hän toivottanut tälle ja koko lähtevälle sotajoukolle, miten jakoi hän perheensä, tätinsä ja serkkujensa surut ja huolet...? Ei, ei, hän ei voinut puhtain tuntein toivoa tuon ruhjovan myrskyn käyvän yli maan, -- ja kumminkin hänen täytyi sitä toivoa...

Levottomuutensa viskelemänä koetti Anna mieltään viihdyttääkseen ruveta keskustelemaan nuorimman serkkunsa, herttaisen Heblan kanssa, vaan hän sekaantui siinäkin puheissaan, jäi hajamielisenä sanattomaksi.

-- Pelkäätkö sinäkin, kuten äiti, isälle jotakin pahaa tapahtuvan, koska olet noin rauhaton, Anna? kysyi lapsi käyden entistään surullisemmaksi.

-- Niin, pelkään ... eikähän toisakseen ole syytä peljätä, onhan isä niin voimakas ja mahtava. Mutta voi jos tietäisi, miten siellä käy!

-- Niin, jos tietäisi ... jos me voisimme jotakin tehdä, voi, minä ajaisin metsään nuo kaikki häijyt talonpojat.

-- Ja heidän johtajat, niinkö?

-- Niin, nuo ilkiöt. Mutta tiedätkö Anna, jos me oikein rukoileisimme, että isä heidät voittaisi...?