Part 23

Osa Suomen laivastoa makasi ankkurissa Auran suulla Turun linnan edustalla, erityisesti sinne saapuneena noutamaan amiraalia Uudellemaalle. Ennen pitkää levittivät nämä laivat jo valkosia purjeitaan ja nykkivät levottomina luovien ankkurivitjojaan, ikäänkuin ikävöiden merelle. Vaan komeimpana kellui siinä korkea amiraalilaiva, jonka suurmaston huippuun juuri vaakunalippua nostettiin merkiksi, että amiraali itse tuli kulkemaan laivassa. Matkatavaroita kuljetettiin venheillä linnan meriportista laivaan ja marski seisoi itse jo lähtövalmiina linnan pihalla antamassa viimeisiä määräyksiään jatkuvista varustuksista ja sotaväen elatuksesta, sekä odotellen perhettään, jonka piti lähteä mukaan.

Sieltä tulikin jo Ebba-rouva alas naisten puolelta ja käveli vakavan näköisenä suoraan miehensä luo. Hänen luonaan oli taas käynyt itkeviä ja armoa pyytäviä naisia, joiden asioita hänen oli ankaralle miehelleen esitettävä. Lempeästi laski hän kätensä Klaun olkapäälle ja virkkoi rukoilevasti:

-- Hennommeko tästä linnasta lähtiessämme jättää vankilan tyrmiin nääntymään niin monta suomalaista talonpoikaa, joiden rikos kumminkaan ei ole ollut sen suurempi, kuin että ovat koettaneet hankkia lievitystä omiin ja naapuriensa tukaliin oloihin?

Klaus-herran silmäkulmat rypistyivät, -- hän ei pitänyt siitä, että naisväki sekaantui hänen hallitustoimiinsa, ja vaikka hän rouvansa esirukouksista oli taipunut moniin anteeksiantoihin ja moniin helpotuksiin, tapahtui se aina murahtelemalla. Nytkin hän vastasi varsin äkäsesti:

-- Joko sinulle taas on käyty vetistelemässä? Sinä tiedät, että asemamme ja olot vaativat meiltä ankaruutta. Kelle nyt olisi armoa tarvis?

-- Noille Pohjanmaan miehille, joihin aamulla pääsit suuttumaan...

-- Ja jotka uhkaavat nostaa meitä vastaan kapinan, -- kauniita suosikkeja sulla tosiaankin on!

-- Heillä on vaimonsa mukanaan, jotka venheissään epätoivoisina odottavat linnaan jääneitä miehiään. Pohjolaiset ovat rohkeilla puheillaan sinua ärsyttäneet, vaan ajattele: heidän perheensä tarvitsevat kyllä tukensa kotonaan, hankkimaan elatusta näinä ahtaina aikoina. Menettäisimmekö mitään, jos laskisit heidät vapaiksi?

-- Hm, menettäisimmekö! Ehkä menettäisimme vähän sitä pelkoa, jota tuon uppiniskaisen kansan täytyy tuntea valtaamme kohtaan.

-- Vaan ehkä voittaisimme sijaan kiitollisuutta, kenties hiukan suosiotakin.

-- Ei, sitä emme voita emmekä sitä tarvitse, -- huonosti osottavat he meille kiitollisuuttaan, jos heidät vapaiksi laskemme, sen tiedän. Tuota kansaa täytyy teräspihdeillä pidellä, jos sen mieli pysyä alallaan ... ja se kapinoipi sittenkin. Vaan me emme pelkää sen vihoja, -- tapahtukoon tahtosi, -- Eenokki, laske irti vangitut pohjolaiset lähettiläät! Menkööt matkoihinsa, menkööt valittamaan Ruotsiin ja joutukoot sieltä kotiinsa kapinaa valmistamaan, -- sitä pikemminpä solmu selviää ja ratkaisu lähenee! -- Tule, Ebba, riennetään laivaan!

Lempeän kiitollisuuden katseen sai marski rouvaltaan heidän rinnakkain astuessa linnan rantaporttia kohden, jossa riviin asetettu vartioväki teki marskille kunniaa. Vaan Anna Fleming, joka edellisen keskustelun aikana oli seisonut tätinsä rinnalla, jättäysi jälemmäs ja odotti, kunnes vangitut pohjolaiset olivat kiivenneet esiin linnankellarin pimeistä, kosteista vankityrmistä, jonne jo olivat luulleet olevansa ijäkseen haudatut. Kiireesti he astuivat vapauttaan kohden, linnan sillalle päin. Vaan kun vanhin joukosta meni Annan ohi, pisti tämä salaa pienen kirjekäärön hänen kouraansa, kuiskaten ohimennen lämpöset terveiset. Mies nyökäytti hymyillen päätään ja samalla Anna tunsi punastuvansa, arasteli linnan pihalla seisovaa miehistöä ja juoksi hänkin kiireesti rantaan, portin pielessä jo odottavaan venheeseen. Tuokion kuluttua oli amiraalilaivan ankkuri jo nostettu ja se lipui hiljaa Ruissalon rantaa pitkin merelle päin.

Tätä ohiliitelevää rannikkoa katsellen istui Anna kauan yksin mietteissään, joissa toisen vuoron liiteli iloisia kuvia ja raikkaita toiveita, vaan jotka taas toisena hetkenä painuivat vakaviksi ja huolekkaiksi. Kulunut päivä oli hänelle opettanut paljo ja varsinkin setänsä huoneessa oli hänelle monta ennen outoa asiaa selvennyt. Hän käsitti nyt, kuinka jyrkässä ristiriidassa kaikki hänen toiveensa ja pyrintönsä olivat hänen tarmokkaan setänsä ja koko hänen sukunsa ja koko Suomen aateliston harrastusten kanssa, ja se häntä suretti ja huoletti. Jos se myrsky, jonka keskestä Hieronymo oli luvannut vihurina syöksähtää, oli kyllin voimakas kumoamaan marskin vallan, silloin kykeni se myös valmistamaan hänelle kauan kaihotun onnen, -- vaan silloin suistui Flemingin mahti Suomesta ja Suomen merkitys itsenäisenä osana Ruotsin rinnalla. Mutta marski toivoi myöskin tuon myrskyn joutuvan, oli vakuutettu jaksavansa masentaa nousevat laineet, hajottaa hyrskyjen syöksyt, voidakseen sitten niille kukistetun rajuilman raunioille luoda vallan, lujan kuin paaden, horjumattoman kuin vuoren. Ja hän on terästä... Mutta silloin olivat mytyssä Annan onnen toiveet, hänen vapautensa, hänen elämänsä, hänen pitkä-aikaisten ikäväinsä unelmat... Oi, eikö ole mitään välitystietä, eikö ole muullainen ratkaisu mahdollinen...? Hän oli pienuudestaan pitäin niin innoten ihaillut tuon voimakkaan, miehevän setänsä rautaista tarmoa, hänen tointensa varmuutta ja tahtonsa lujuutta; nytkö täytyi hänen toivoa tuon tahdon taittumista, tuon voiman murtumista...? Taikka omanko onnen suistumista...? Oi, ei, myrskyn voittoa hänen tuli toivoa, sen rajuutta, sen kukistusvoimaa, vaikka se haudatkoonkin kaikki alleen, sillä siitä hänen onnensa riippui, tuo monasti pettänyt; hän oli jo kärsinyt liiaksi, hänellä ei ollut enää varaa uhrata unelmainsa toteutumisesta mitään...

Mietteet vierivät kiertokulussaan, eri vaikuttimet syöksähtivät esiin toisiaan voimakkaampina ja taas toistensa tieltä väistyen, vaan tähän pohjukkeeseen ne aina ajausivat. Ja siksi hän melkein arasti ja soimaavalla omallatunnolla katseli setäänsä, joka juhlallisena siinä pitkin askelin käveli laivansa kannella, ja nuoria serkkujaan, jotka siellä suurmaston juurella hilpeästi leikkivät. Vaan laivan vastapäisellä laidalla istuivat Kaarina-rouva ja Elina Fincke liikahtamatta yhdessä supatellen ja Anna arvasi, että heidän pakinansa koskivat samoja ristiriitoja, joita hänen ajatuksensa aprikoi. Ja niin kului myöhäseen kesäinen ilta, päivä kätkeysi piiloon laineiden taa ja sen helakka ruskotus läntisellä taivaalla tuntui ennustavan verta ja myrskyä.

Navakka merituuli kesti läpi koko yön ja seuraavana iltapäivänä rupesivat jo Räävelin korkeat kirkontapulit ja vanhat linnoitustornit etelästä päin kuumottamaan harmahtavaa taivaanrantaa vastaan. Kauan kyteneen kaipuun intohimolla katseli niitä Liuksialan Kaarina-rouva, katseli levottomuudella ja toivolla. Nuo tornit lähenivät niin verkalleen, rannikko pysyi kuin kiusalla niin kauan näkymättömissä, ja nuo viimeiset tunnit, ennenkuin satamaan saavuttiin, tuntuivat hänestä sietämättömän pitkiltä, loppumattomilta. Vihoviimeinkin näkyivät sentään Räävelin muurit ja katonharjat ja siinä oli edessä satama laitureineen ja ranta-aittoineen.

Oli sovittu, että Kaarina-rouva saisi viettää kaksi kokonaista päivää poikansa seurassa, mutta kolmantena päivänä tahtoi marski jo joutua paluumatkalle ja Kaarinan täytyi silloin seurata mukana Suomeen. Tarkoin tahtoi ikävöivä äiti käyttää nuo kalliit hetket ja siksi hän vielä sataman lähetessä toivoi, että tuuli olisi myrskyn tuimuudella puhaltanut purjeisiin ja nuolena kiidättänyt laivan rannalle.

Jo nirskuivat ankkurivitjat ja purjeita ruvettiin korjaamaan, ja samassa souti venhe maihin noutamaan Kustaa Eerikinpoikaa äitinsä puheille. Kauan ne kaipaavan rouvan mielestä hakijatkin viipyivät tuolla matkallaan, vaan kun he vihdoin kaupungista palasivat, nähtiin heidän mukanaan olevan pitkän, hoikkasen miehen, joka keinuvin, melkein horjuvin askelin astui rantaan päin. Kun venhe laski rannasta laivaa kohden, seisoi odottava äiti jo kädet ojossa laivan sivulle laskettujen köysiportaiden vieressä vastaanottamassa poikaansa.

Jonkinlainen juhlallinen äänettömyys vallitsi laivassa, jossa matkustajat olivat mikä minnekin vähän syrjään vetäytyneet. Peräkannella seisoi Klaus Fleming ja katseli uteliaisuudella saapuvaa vierasta: tuossako siis oli se kuninkaanpoika, jota hän, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa, kerran oli määrätty tottelemaan ja palvelemaan, vaan joka nyt hänen, Klaun, armosta sai hetkeksi pistäytyä suomalaiseen laivaan. Mutta kohtalo on varmankin tässä kohden osunut oikeaan, päätteli marski tarkastustaan jatkaessaan. Se syrjäytti näyttämöltä pois tämän heikon vesan Vaasan sukua, eihän tuossa vetelässä varressa, tuossa rauenneessa katseessa, tuossa läpeensä väsyneessä miehessä, varmaankaan olisi ollutkaan sitä terästä, jota kansojen johtajilta kysytään, -- jos ei liikoja lie silläkään, jonka sama kohtalo on hänen paikalleen nostanut. Ei, entistään varmempi oli marski, että Eerik-kuninkaan suku ei tule koskaan enää Ruotsin kruunua kantamaan.

Vielä kolmas silmäpari seurasi erityisellä jännityksellä ja intohimolla syrjästä laivan kannelta nuoren ruhtinaanpojan tuloa. Ne silmät olivat Elina Fincken. Hän näki jo etäältä, että tämän, hänen unelmainsa nuorukaisen, kasvot olivat vielä kalpeammat, silmät vielä sameammat ja varsi vielä kumarampi kuin kolme vuotta sitten, hänen päästessä vapaaksi Helsingin majatalon aitasta. Vaan tuo näky ei häntä masentanut, se häntä päinvastoin vahvisti ja terästi: nyt hän juuri aikoi saada tuon heikon miehen kokonaan vaikutuksensa alaiseksi, nyt juuri opettaa häntä luottamaan itseensä ja kutsumukseensa, nyt juuri se hänelle oli onnistuva. Elina seisoi syrjässä, näkymättömänä, mutta hänellä oli ohjelmansa valmis: Hän ei tahtonut tavatakaan kuninkaanpoikaa muiden läsnäollessa eikä niinkauan kuin äiti oli Räävelissä. Vasta sitten, kun Flemingin laiva oli lähtenyt, kun nuorukainen taas oli yksin, turvatonna ja surevana ja ikävöivänä, vasta silloin alkaisi hänen tehtävänsä, hänen suuri sankarityönsä...

Jo lepäsi maanpakolainen kuninkaanpoika äitinsä, syrjäytetyn kuningattaren, sylissä ja hiljaisuudessa katseli kannella seisova saattojoukko tuota pitkää, harrasta syleilyä, johon tuntuivat sulautuvan yli kahdenkymmenen vuotisen, raskaan eron, kaipausten ja kärsimysten, haikeat tuskat. Se oli sanaton tervehdys, niin syvä, niin sisältörikas. Vaan äkkiä äiti hetkeksi irtautuu syleilystä, katsoo poikaansa, katsoo pitkään silmiin, peljästyy, peräytyy hän ei tunne enää lapsuuden muistoilta noita kasvoja, hänellä on mielessään pyöreät, pehmeät lapsen piirteet, nuo kalpeat kasvot tuossa, nuo väsyneet piirteet, ovat niin oudot, niin vennot. Ja melkein hätääntyneenä kääräsee hän kaulustan auki nuorukaisen kaulalta, hakee ja löytää: siinä on syntymämerkki, pettämätön merkki, jonka hän niin hyvästi muistaa. Nuorukainen hymähtää sille ja nyt tuntee äitikin tuon surumielisen hymyilyn, tuntee siitä ja silmän synkästä kiillosta Eerik XIV:n kaihoavan, raskasmielisen katseen. Ja taas he painuvat uuteen syleilyyn. Se on ollut näihin asti äänetöntä tervehdystä. Vaan kun he rupeavat sitä sanoin tulkitsemaan, kohtaa heitä outo este: äiti ja poika eivät ymmärrä toisiaan, eivät saa selvää toistensa puheesta. Kustaa Eerikinpoika on viime vuosina ulkomailla yhä enemmän unhottanut lapsena oppimansa ruotsinkielen ja Kaarina-rouva ei osaa muuta kuin ruotsia ja suomea. Säälien läsnäolevat katselevat, kuinka äidin ja pojan täytyy tulkin avulla toisiaan puhutella, voimatta ilmaista tunteitaan suoraan sydämmestä sydämmeen ja voimatta kahdenkesken toisilleen kertoa kärsimyksiään ja huoliaan ja aikeitaan ja toiveitaan.

Illan suussa lähtivät laivasta kaikki maihin. Kaarina sai oleskella kaupungissa poikansa luona ja Fleming asettui perheineen Räävelin vanhaan linnaan, jonne hän kutsutti kokoon lähiseudun aateliset, neuvotellakseen heidän kanssaan ajan polttavista kysymyksistä. Hän tahtoi näet saada selville, millä kannalla Viron aatelisto oli siinä kuninkaan ja herttuan välisessä riidassa, joka jo koko valtakunnassa oli ilmeinen ja joka piankin oli huippuunsa kehittyvä. Hän huomasi, että Viron herroilla ei vielä ollut aivan tarkkoja tietoja uuden emämaansa oloista ja että he yleensä pysyivät kuninkaalle uskollisella kannalla; vaan oli joukossa niitäkin, joissa jo selvästi oli havaittavana samoja tuumia, samoja epäilyksiä Juhana-kuninkaan sukua kohtaan, jotka jo Ruotsissa alkoivat olla yleisiä. Marski vainusi tässä Kaarlo Hornin vaikutusta; tämä mies oli nyt puolen vuotta asunut täällä Virolaisten joukossa ja vapaasti heidän kanssaan seurustellut, vaikka hän kuninkaan käskystä oikeastaan olisi ollut pidettävä vankina niiden sanojen johdosta, joita hän Turun aatelistokokouksessa oli lausunut kuninkaallisesta majesteetista. Mutta Flemingille oli vastaisten tapausten varalta tärkeää, että Vironmaa joko oli täydellisesti hänen puolellaan taikka ainakin puolueettomana, ja siksi häntä suututti, että varsinkin Vironmaan käskynhaltija, Yrjö Boije, täydellisesti näytti antautuneen Kaarlo Hornin opetuslapseksi.

Kohta aatelistokokouksen päätyttyä kutsutti marski senvuoksi Yrjö Boijen puheilleen ja varotti häntä varsin ankarasti ja uhkailemalla pysymään erillään herttuan ja Ruotsin neuvoston vehkeistä.

-- Onhan teillä kuninkaalta selvä valtakirja, mitkään muut näkökohdat, mitkään muut käskyt, eivät tässä saa tulla kysymykseen. Mutta minä olen kuullut, että te ette vielä ole täyttänyt kuninkaan käskyä Kaarlo Henrikinpojankaan vangitsemisesta. Olette kai sen saanut?

-- Olen, vaan olen vastaseksi odottanut tarkempia tietoja.

-- Odottanut mitä? Kuningas käskee teidän pitää Kaarlo Horn täällä vankina, kunnes hän itse saapuu tutkimaan ja rankaisemaan niitä loukkauksia, joita hän on kuninkaallista majesteettia vastaan tehnyt. Mitä siinä on odottamista, miksi vitkastelette?

-- Olen luottanut Kaarlo Henrikinpojan kunniasanaan, että hän pysyy täällä alallaan omilla tiluksillaan.

-- Te luotatte hänen sanoihinsa liian paljo, kuuntelette kovin uskollisesti herttuan kätyreitä. Siitä varokaa itseänne itsennekin vuoksi, -- herttua kuuluu luopuneen hallituksesta, hän ei tule teitä puolustamaan. Mutta kuningas on kirjoittanut Kaarlo Hornin asiasta minullekin, ja siksi vaadin, että Kaarlo Henrikinpoika on vielä tänään tuotava eteemme tänne linnaan.

Boije kumarsi kylmästi, mutta syvästi, niinkuin mahtavalle hallitsijalle, ja poistui täyttämään Flemingin käskyä. Vastenmielisesti hän sen teki, hän oli sydämmessään Hornin ihailijoita, mutta hän ei uskaltanut niskotella. Ja iltapäivällä jo tuotiinkin Kaarlo Horn sotilassaattueen seuraamana linnaan ja vietiin Klaus Flemingin eteen.

Ylpeästi ja mahtavasti otti Fleming, lepotuolissaan istuen, vastaan vanhan kilpailijansa, jonka hän antoi seistä ovensuussa ja siitä vastata tekemiinsä kysymyksiin. Keskustelu oli muuten hyvin lyhyt ja virallinen. Fleming kysyi, oliko Horn sopivalla tavalla kääntynyt kuninkaan puoleen, pyytääkseen anteeksi sitä törkeää loukkausta, jonka hän koko Suomen aateliston läsnäollessa oli kuninkaasta lausunut, ja yleensä käytöstään Juhana-kuninkaan huonetta kohtaan. Horn vastasi sanojensa mainitussa tilaisuudessa ei tarkottaneen loukkausta kuningasta vastaan, -- sen hän oli valmis selittämään, mutta muuten hän ei voinut pyytää käytöstään anteeksi, koska hän ei tiennyt koskaan käyttäytyneensä rikollisesti kuningastaan eikä isänmaataan vastaan.

-- Entä oletteko nyt luopunut kaikista Ruotsissa liikkuvista, esivallalle ja isänmaalle turmiollisista neuvoista, juonista ja vehkeistä?

-- Valtiollisista toimista olen joutunut syrjään, kuten tiedätte, mutta juonista ja vehkeistä en ole voinut luopua, koska en sellaisissa koskaan ole ollut mukana.

Klaus herra jäi hetkiseksi sanattomaksi. Hänen täytyi sydämmessään myöntää, että Hornilla oli syytä noin avoimin, rehellisin kasvoin tuolla tavoin vastata, hän oli tosiaankin ollut elämänsä pitkän vehkeistä vapaa. Vaan hän oli asettunut väärälle kannalle ja siksi oli hänen täytynyt kukistua.

Verkalleen kääntyi Klaus-herra tuolillaan, otti pöydältään paperin, -- sen saman, jonka he Gröningin kanssa olivat Suomen aateliston nimessä kirjoittaneet herttualle lähetettäväksi --, ojensi sen Hornille ja virkkoi:

-- Tässä on lausunto, johon koko Suomen aatelisto yhtyy. Te olette myös suomalainen; allekirjoittakaa se, tulkaa Suomeen, yhtykää joukkoomme vilpittä laillisen kuninkaan puolta pitämään, -- teille on siihen vielä tilaisuus.

Vaan Horn ei ottanut käteensä paperia, ei katsonut siihen. Hän virkkoi:

-- Lukematta tunnen lausuntonne siksi, että tiedän, etten niihin voi yhtyä. Vakuutukseni isänmaamme, Ruotsin ja Suomen, onnesta on aina ollut toinen kuin Suomen aateliston enemmistöllä, sen te tiedätte, ja teidän pitäisi myös tietää, etten nyt vanhana enkä voitettunakaan tuota vakuutustani muuta, -- en teidän käskystä enkä uhkauksesta, enkä edes kuninkaankaan.

Fleming karahti punaseksi kasvoiltaan, hypähti pystöön ja huudahti:

-- Siis kumminkin tunnustatte vastustavanne laillista kuningasta ja vehkeilevänne hänen käskyjään vastaan.

-- En. Maani ja kansani parasta olen aina vilpittömästi pitänyt silmällä ja niin teen nytkin; jos sitä sanotaan vehkeeksi kuningasta vastaan, niin sille en mitään voi.

-- Enkä minäkään. Tässä on keskustelu tarpeeton.

-- Niin minustakin.

-- Hyvä. Ehkä suvaitsette niin ollen joksikin ajaksi asettua tähän linnaan, kunnes kuningas itse saapuu »vakuutuksianne» tutkimaan ja ratkaisemaan, -- se on hänen käskynsä. Jos teillä sitä ennen on kartanoissanne tai perheessänne jotakin tärkeää toimitettavaa, voitte käydä sen toimittamassa, vaan aamuksi toivon teidän ehtivän tänne takasin. Ratsuväen osasto tulee siihen asti teitä seuraamaan.

Horn oli käynyt kalpeaksi, hän ei olisi kumminkaan uskonut Flemingin uskaltavan mennä noin pitkälle, varsinkaan täällä Vironmaalla, jonne hänen valtansa oikeastaan ei ulottunut. Mutta hän uskalsi, ja vielä kerran oli tuo mies siis sulkeva hänet vankilaan, -- ehkä vievä taas mestauslavalle saakka... Syvällä, syvällä ovat vihan juuret... Horn seisoi tuokion liikahtamatta, kumarsi sitten jäykästi ja poistui. Ja ratsujoukon saattamana lähti hän kohta ajamaan linnasta tiloilleen.

Vaan hieman levottomana ja hajamielisenä astui marski perheensä luo, joka kylläkin tiesi, kuka vieras hänen luonaan oli ollut. Ebba-rouva ja Anna tiesivät näet marskilla olleen aikomuksen vangita Hornin, mutta olisivat hartaasti suoneet, ettei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt, jota koko valtakunnassa olisi paheksittu. Arastellen kysäsi Ebba-rouva:

-- Matkustiko Kankaisten herra pois? Siis et tahtonut häntä kumminkaan sulkea vankilaan?

-- Se ei ole sanottu, huomenna se nähtänee.

Kuten tapansa oli, ollessaan kärtynen ja eperöivä, meni marski aikusin nukkumaan, -- uni hänelle aina epäilyttävät tuumat selventi ja vahvisti hänen tarmonsa, jos se rupesi horjumaan.

Vaan aamulla herätti marskin ensimmäiseksi Suomen puolelta yötä myöten purjehtinut pikalähetti, joka toi hänelle sanoman, että Ruotsista kuuluu epäilyttäviä uutisia. Prinkkalan herra oli kohta marskin lähdettyä Turusta saanut Ruotsin saaristossa olevilta Flemingin vakoojilta viestin, että ruotsalainen laivasto teki liikkeitä Tukholman edustalla, valmiina lähtemään merelle, ja ne enteet olivat vanhasta linnanisännästä olleet siksi huolettavia, että hän lähetti siitä sanan Flemingille itselleen. Marski puisteli viestin saatuaan epäillen päätään, mietti kotvasen, mutta päätti sittenkin kohta palata Suomeen, hänkin laivastonsa luo... Turun edustallapa sitten yhdyttänee... Hän lähetti lähtökäskyn laivaansa, kaupunkiin majoitetulle miehistölleen sekä Kaarina-rouvalle, jonka siis piti vuorokautta aikusemmin kuin alkujaan oli sovittu katkasta yhtymisensä poikansa kanssa.

Linnassa syntyi myös hälinää ja liikettä; marskilla oli vielä ennen lähtöään erinäisiä asioita toimitettavana ja hän käski perheensä odottaa lähtövalmiina, kunnes hän joutuisi. Siksi istuivat Ebba-rouva ja Anna sinä aamupäivänä matkapuvuissaan naistenhuoneen ikkunasyvennyksessä, josta näköala oli pihalle päin, katsellen kuinka linnaväki siellä kiireissään juoksenteli edestakasin marskin asioilla.

Yhtäkkiä siellä avautuu linnanportti selälleen ja ratsujoukko ajaa pihalle. Ikkunassa olevat naiset vavahtavat, he tuntevat kohta nuo kaksi aatelisherraa, jotka huovien keskessä ratsastavat. Toinen on jo ikämies, kasvoiltaan kalpea, vaan ryhdiltään jäykkä, toinen on hoikkanen nuorukainen, jonka kasvoista ja vartalosta kuvastuu katkera suru. He laskeutuvat satulasta, seisattuvat pihalle: siinä on Kaarlo Horn, vankilaan suljettavaksi saapuneena, ja hänen poikansa Henrik, joka on lähtenyt saattamaan isäänsä tälle surulliselle matkalle.

Yrjö Boije rientää heitä vastaanottamaan, tervehtii alakuloisesti ja lähtee heitä saattamaan pihan perälle. Vanha Horn kävelee varmoin askelin, ryhti suorana, vaan hänen poikansa askeleet tuntuvat horjahtavilta. Raskas rautaovi narahtaa saranoillaan, Kaarlo Horn kääntyy vielä poikansa puoleen, hyvästelee häntä hellästi, puhuu muutamia sanoja ja astuu sitten pää pystössä sisään vankilaan, jonne vartija hänet saattaa. Ovi suljetaan, -- raskasta näyttää Yrjö Boijen olevan vääntää kiinni tuota lukkoa, -- ja nuori Henrik Kaarlonpoika jää tuokioksi yksin seisomaan sen edustalle. Sitten hän kääntyy ja lähtee kävelemään portille päin. Mutta kulkiessaan sen ikkunan ohi, josta Ebba ja Anna Fleming tuota näytelmää seuraavat, osuu hän nostamaan maahan vaipuneen katseensa ylös ... hän pysähtyy, hän hytkähtää, melkein horjuu... Ja juosten kiirehtii hän siitä hevosensa luo, viskaupi satulaan, painaa kannukset ratsun kylkiin ja karauttaa ulos portista.

Kyyneleet ovat kierähtäneet molempain ikkunassa istuvain naisten silmiin, he välttävät toistensa katseita ja Anna peittää kämmenellään silmänsä, nojaten päätään käsivartta vasten. Hänellä tuntuu ahdistavan rintaa, mieltä kaivaa soimaava tunne... Nuo repeytyneet Suomen molempain ensimmäisten sukujen välit olisi hän ehkä voinut korjata, olisi voinut lepyttää tuon karvaan katkeruuden, rakentaa sovinnon ja rauhan, ja elää sen rauhan ylläpitäjänä hänelle alttiin, häntä rakastavan nuorukaisen rinnalla. Vaan nyt: hän ei rakentanut rauhaa, hän kiihotti nousevaa myrskyä, ärsytti koston vihasia valtoja. Hän ei korjannut repeämiä, ei, hän tahtoi silpoa palasiksi kaikki, niistä pirstaleista sitten luodakseen itselleen oman pienen onnensa... Oi, se oli itsekästä, halpamaista, -- ja minne hän sen myrskyn mukana itsekin vihdoin joutuneekaan...? Vaan hän ei ole voinut muuta, ei voi nytkään, hänen täytyy seurata myrskyä...

Kului hetkinen. Ebba-rouva virkkoi silloin hiljaa:

-- Anna, paljo olisi toisin, jos vanhan Henrik Hornin tuumat olisivat toteutuneet, jos sinä et olisi hyljännyt Suomen jaloimman suvun kosintaa.

Mutta Annan katseet olivat taas varmat ja piirteet tyyneet, kun hän nostaen käden kasvoiltaan vastasi:

-- Niin täti, vaan minä en ole voinut tehdä muuta, kuin minkä olen tehnyt.

Pitkään ja tutkivasti katsoi häntä silloin täti, puisteli epäillen päätään ja matki melkein ankarasti:

-- Et olet voinut ... ja mitä olet nyt voittanut?

Vaan samassa tuli Klaus-herra sisään hattu päässä ja väljissä ratsusaappaissa. Nähdessään naiset kyynelsilmäisinä, pysähtyi hän ja kysyi tyytymättömänä:

-- No, mitä nyt?

Ebba-rouva nousi ja astui hänen luokseen:

-- Klaus, ne sulkivat kumminkin Kaarlo Hornin tuonne, -- vankilaan.

-- Sulkivatko jo ... niin, niin, se oli tarkotuskin ... eikä meillä nyt ole aikaa siitä vetistelemään... Sulkivat sinne, -- no, miksi sitä itket, Ebba, on kai parempi, että siellä on Kaarlo Horn, kuin että siellä olisi Klaus Fleming?

-- Parempi, niin, vaan miksi kumpanenkaan?

-- Siksi, että meistä täytyi toisen kukistua. -- Ei, nyt laivaan ja kiireesti.