Part 22

Sisältä huoneesta oli näet kuulunut marskin ääni niin ankarana ja vihaisena, ettei hän sitä sellaisena vielä ollut kuullut koskaan; jalka oli tömissyt kiviseen lattiaan ja nyrkki paukkunut pöydän laitaan. Ja sekaan oli kuulunut myöskin talonpoikain vakavia vastaväitteitä. Anna arvasi, että lähettiläät olivat liikanaisella suorapuheisuudella suututtaneet marskin noin äkäseksi ja toivoi nyt vain, että he pian lähtisivät, ennenkuin setä vimmoissaan ryhtyisi väkivaltaisuuksiin, -- hän oli vihassaan niin peljättävä. Tuokion kuluttua narahtikin ovi, askeleita kuului käytävästä, lähettiläät tulivat ulos, ja Anna rupesi jo kävelemään sillalle päin heitä tavatakseen. Vaan lähettiläät eivät menneetkään porttia kohden eivätkä sillalle, marskin huovit saattelivat heitä pihan poikki erästä alakerran ovea kohti, jonka Anna tiesi vievän vankityrmään. Raskas rautaovi vingahti valittavasti ja sulkeutui taas salvaten miehet sisäpuolelleen.

Surumielin ja miettiväisnä sitä Anna katseli. Hän kyllä tiesi, että katkera viha oli jo vuosikausia ollut vallitsemassa Pohjanmaan miesten ja Klaus-herran välillä -- olipa se jo toisinaan väkivaltaisuuksiinkin puhennut -- ja marskin oli hän monasti kuullut tuimasti sadattelevan Pohjolaisten valitusretkiä Ruotsiin ja heidän niskottelemistaan hänen virkamiehiään vastaan. Mutta miksi oli tuo viha nyt noin kiihtynyt, miksi hänen miehekäs setänsä noin ahdisteli noita turvattomia talonpoikia? Ja tuostako katkerasta vihasta hänen onnensa piti sukeutua?

Erityisesti huolissaan siitä, että hänen kirjeensä nyt tuojain vangittua jäisi lähettämättä, päätti Anna mennä marskin huoneeseen saadakseen lähemmät tiedot asioista. Annan ja hänen setänsä vanhastaan hyvät välit olivat taas vähitellen korjautuneet entiselleen, Klaus-herra käytti vieläkin toisinaan Annaa apunaan ja tällä oli aina oikeus mennä setänsä työhuoneeseen istumaan.

Marski käveli siellä, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä mielentilassa tai erityisesti harkitessaan jotakin suunnitelmaa, nytkin pitkillä askelilla lattiata edestakasin ja puhui, osaksi itsekseen, osaksi kirjurilleen Gröningille, joka taas oli hänen luonaan, palattuaan talvisen aateliskokouksen jälkeen tekemältään Puolanmatkalta. Äskeisen myrskyn laineet olivat jo osaksi laskeutuneet, vaan maininki kävi vielä korkeana.

-- Ei niillä ole pää tuohesta, puhisi marski siinä kiukuissaan. -- Tulevat tänne varottamaan ja uhkaamaan, ikäänkuin me emme entuudestaan tuntisi heidän vehkeitään ja kapinahommiaan. Siellä he Pohjanmaalla vangitsevat meidän virkamiehiämme ja pieksävät huovejamme... Eikä se vielä mitään olisi, jos he olisivat omilla asioillaan, vaan nyt he juoksevat toisen kätyreinä...

Marski pysähtyi hetkeksi miettimään ja jatkoi sitten:

-- He ovat reipasta väkeä, nuo pohjolaiset, mukiloivat venäläisiä kuin vietävät eivätkä pelkää pirujakaan. Vaan hitonko me nyt teemme heidän »oikeuksilleen». Eikö heillä ole lievemmät rasitukset kuin muilla maakunnilla, täytyyhän heidänkin elättää omat huovinsa? Mutta nämä vain uhkailemaan, -- ah kyllä minä ne nuijapäät tunnen, he ovat herttuan verkoissa kaikki tyynni. Täältä he tietysti olisivat taas purjehtineet suoraan Tukholmaan valittamaan meidän ankaruuttamme neuvostolle ja valamaan vettä herttuan myllyyn. Vai mitä varten he tulivat tänne, hä, Gröning?

-- Sanoivathan tahtovansa vielä kerran kuulla, onko mitään helpotuksia toivottavissa, koska muuten eivät tiedä mitä tapahtuu.

-- Niin, sinäpä sen sanoit, -- »mitä tapahtuu» -- ilmeinen kapina-uhka. Sitävarten siellä herttuan kätyrit ovatkin kulkeneet kiihottamassa kansaa, -- kirottua, etteivät huovit saaneet kiinni sitä erästäkin hirtehistä, jota lähetin heidät takaa-ajamaan -- hän on vanha kettu...! Vaan koettakootpa pohjolaiset ... me muserramme heidät! Nostakoot päänsä laillista esivaltaa vastaan, ja siitä syntyy verilöyly, jota heidän jälkeläisensä vielä kymmenennessä polvessa hirmustuvat, -- jos heiltä yleensä jää jälkeläisiä! Silloin ei ole armoa, sillä se kapina ei ole ainoastaan meitä vastaan tähdätty, sen tarkotus on siirtää ruunu pois Juhana-kuninkaan suvulta ... ah, kyllä minä sinun kavaluutesi käsitän, sinä Södermanlannin vallanhimoinen herttua! Vaan Suomi on oleva sulle sitkeä pala, sen minä takaan.

Marski istahti hetkeksi selkänojaan pöytäänsä vastaan, käännähti sitten ja pyysi Gröningiltä sitä kirjettä, jonka he äsken Suomen aateliston nimessä olivat Ruotsin valtioneuvostolle -- taikka oikeastaan yksin herttualle -- lähetettäväksi kirjoittaneet. Hän silmäili sen läpi, veti ristin sen yli ja virkkoi:

-- Tämä on liian imelätä, liian nöyrää. Meidän pitää kirjoittaa samalla tavalla kuin he meille, tässä ei ole tarvis luikerrella. Kirjoita näin: Me tunnemme kyllä ne monenlaiset, valtakunnan sisälliselle rauhalle vaaralliset vehkeet, joita te tässä maassa, Suomessa, harjoitatte; mutta tietäkää, me tulemme olemaan varuillamme vastataksemme samalla mitalla. Suomen on kuningas meidän käsiimme uskonut ja teidän vehkeitänne täällä tulemme siis kohtelemaan kapinayrityksinä kuningasta ja esivaltaa vastaan, jommoisia ne ovatkin...

Gröning pysäytti epäillen kynänsä, vaan marski tiuskasi hänelle:

-- Mikset kirjota? Mitä mietit?

-- Minä mietin, että tämä merkitsee sotaa.

Fleming nousi taas kävelemään.

-- Sotaa, niin, mitä se muuta merkitseisi? Mitä tämä on ollut viime talvesta saakka muuta kuin sotaa? Herttua varusteleikse Ruotsissa valloitusretkelle Suomeen ja yllyttää Suomen ymmärtämätöntä rahvasta kapinaan, me varustaudumme täällä suistamaan kumoon niin toisen kuin toisenkin yrityksen. Se on sotaa. Vai suottako luulet meidän keräävän väkemme leiriin tänne Turun edustalle ja suottako veistetään sotalaivoja Pikkalassa...? Se on sotaa, tässä on turha leikkiä piilosilla. Kirjota! -- Vaan jos eivät Suomen herrat kirjota alle?

-- He kirjoittavat nykyjään jo minkä alle tahansa. Sinä palasit otolliseen aikaan Puolasta, tuoden kuninkaan kirjeet, -- hän lupaa itse tulla Suomeen ja antaa meille siihen asti täyden valtuuden. Kukapa uskaltaisi nyt enää niskotella: Kurjet tottelevat pakosta, Hornit ovat kukistetut... Kuule, tapasitko Viron kautta tullessasi Kaarlo Hornin?

-- En, hän kuuluu asustavan tiloillaan, Boije on määrännyt hänet jonkinlaiseen kotiarestiin.

-- Miksei Boije ole sulkenut häntä vankeuteen, kuten kuningas on käskenyt? Ne vehkeilevät siellä, nuo herrat... Ei, meidän täytyy itsemme poiketa Pikkalanmatkaltamme Rääveliin ja järjestää tuo asia.

Gröning kirjoitti kirjeen valmiiksi ja ojensi sen marskille. Klaus Fleming ei kumminkaan siihen nyt enää katsonutkaan, hän näytti vaipuneen muihin mietteisiin. Ja äkkiä hän terästäen katseensa Gröningiin virkkoi:

-- Kuningas lupaa tulla tänä syksynä valtakuntaansa, ensin Suomeen, niin hän kirjoittaa, niin kerrot sinä. Mitä luulet? Tuleeko hän...? Niin, niin, tietysti sinulle Varsovassa on virallisesti ilmoitettu, että hän tulee ja me toitotamme sitä kyllä koko maailmalle, -- luulet itse, yksityisesti?

Hymy leikki Gröningin suupielissä, hän ymmärsi niin hyvin, mitä hänen herransa tarkotti, ja hän vastasi ainoastaan kaksi sanaa:

-- Rex crastinus.

Fleming rupesi taas kävelemään.

-- Niin, niin huomispäivän kuningas, aina vastaseksi lykkäävä, aina aikaansaamaton, aina sama Sigismund. Hänen lupauksiinsa emme saa luottaa, emme saa yleensä luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaamme, meidän täytyy yksin olla varustettu ja kaikkea kestämään. Ja se onkin varminta... Eenokki, kutsuppas sisään Prinkkalan herra.

Vanha linnanisäntä saapui kohta tehden marskille nöyrän kumarruksen, -- Suomen aatelit olivat tänä talvena ruvenneet häntä yhä suuremmalla kunnioituksella kohtelemaan. Mutta marski talutti vanhuksen ystävällisesti istumaan ja kertoi vielä samana iltana aikovansa lähteä laivoillaan Pikkalaan, valvomaan laivaston varustamista. Linnan hoito, sen korjaus- ja varustustyöt, jäivät nyt siitä syystä Prinkkalan herran huoleksi, joka tehtävä näihin aikoihin oli tavallista vastuurikkaampi. Marski kehotti ukkoa pitämään kiirettä, hankkimaan lisää muurareita, lisää tykinvalajia, mutta erityisesti pitämään silmällä, ettei ketään asiaankuulumatonta pääse linnaan. Ja vielä hän jätti vanhalle linnanpäällikölle erityiseksi toimeksi valvoa, ettei ketään kansankiihottajaa Ruotsista pääse Suomeen eikä suomalaisia valittamaan Ruotsiin, -- kaikki tuollaiset retkeläiset ovat otettavat kiinni ja pantavat talteen.

-- Parastani koetan, vastasi Prinkkalan herra, -- mutta valitusretkillä kulkijoista käy pian mahdottomaksi pitää lukua. Taas äsken ovat saaristovartijat ottaneet kiinni erään jahdin, joka syrjäväyliä oli pyrkimässä Ruotsiin.

-- Hyvä, pistäkää vain valittajat tyrmään tyyntymään.

-- Vaan se on pian täynnä talonpoikia.

-- Täynnä ... sulloutukoot ahtaammalle! Oma syynsä, miksi vehkeilevät esivaltaa vastaan; niitä täytyy rautakourin kohdella, ei auta...

Marskin otsalle oli laskeutunut tumma varjo ja hän seisoi tuokion rypistellen tuuheita kulmakarvojaan. Vaan sitten hän huiskasi kädellään, antoi vanhalle linnanpäällikölle merkin, että hän saisi lähteä ja virkkoi Eenokille:

-- Ketä siellä on tänään odottamassa puheilleni pääsöä? Otamme heidät kaikki vastaan nyt heti, koska iltapuoleen jo matkustamme pois, mutta käske heidän puhua asiansa lyhyeen.

Paljo niitä oli taas asiamiehiä, -- ensimmäisenä tuli lähetyskunta hämäläisiä talonpoikia valittamaan veroista ja linnaleiristä. Nämä asiamiehet olivat nyt vuosikausia olleet melkein jokapäiväisiä, vaan viime aikoina olivat ne käyneet harvinaisemmiksi, -- talonpojat olivat, turhaan käytyään marskin puheilla, ruvenneet salaa marskin vartijoilta puikahtelemaan herttuan puheille Ruotsiin, saamaan sieltä lohdutusta, vaikka Fleming olikin ankarasti kieltänyt nämä tällaiset retket. Marski kyllä oivalsi, että rasitukset kävivät kansalle sitä raskaammiksi, kun katokin nyt kolmena, neljänä vuonna peräseltään oli maata vaivannut, ja hän tiesi, että puute ja kurjuus oli ajanut kansan aivan epätoivon partaalle. Vaan hän ei voinut helpottaa rasituksia. Jos hän edellisinä vuosina vielä oli koettanut joskus edes tasotella ja keventää taakkoja, oli se nyt, kun sodan uhka oli edessä, mahdottomampaa kuin koskaan, -- täytyihän päinvastoin varustuksiin ja sotaväen jalkeillepanoon kirjoittaa yhä uusia veroja.

-- Kuningas on sen määrännyt, sotaväen täytyy saada elatuksensa, -- tähän masentavaan, apua lupaamattomaan selitykseen hänen vastauksensa nytkin, kuten lukemattomia kertoja ennen, supistui. Vaan nyt hän kumminkin, ikäänkuin lohduttavammin, lisäsi: -- Mutta kuningas tulee nyt itse tänne Suomeen, me olemme juuri äsken saaneet häneltä siitä varmat lupaukset; parin, kolmen kuukauden perästä on hän täällä. Hän sitten toivottavasti helpottaa, missä helpottaa voi, siihen asti koettakaa kärsiä, -- kääntykää sitten hänen itsensä puoleen.

Marski tiesi, että tämäkin lohdutus oli ontto ja perätön, ja hänen suoraa luonnettaan karmasi, kun hän sitä kansalle toitotti. Ja hän huomasi kyllä, että avunhakijatkaan eivät tuollaisesta lupauksesta ottaneet kostuakseen: he seisoivat siinä yhtä lohduttomina ja sopersivat:

-- Meillä ovat pellot kesantona, lapsemme kuolevat nälkään, millä ruokimme enää kaksikaan kuukautta ruunun ryttäreitä?

-- Ruokkikaa millä tahdotte, ratsuväen täytyy elää. Menkää!

Mutta hämäläisten talonpoikain poistuttua, päät retkottavina ja toivottomin katsein, jäi marski pitkäksi ajaksi seisomaan pienen kulma-ikkunan ääreen katsellen ulos ulapalle. Huoneessa vallitsi täydellinen äänettömyys, uhkaava ja painostava, joka Annankin mieleen aivan lamauttavasti vaikutti. Hän aikoi jo, katkastakseen äänettömyyden, kysyä sedältään jotakin, vaan tämä kääntyi, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, hänen puoleensa, ja virkkoi:

-- Kansa kiusautuu äärimmilleen, se ärtyy meitä vastaan, mutta ei auta. Tiedätkö mitä me tarvitseisimme, ollaksemme mahtava ja kukistumaton Suomessa, -- hä?

-- Kansan suosiota, vastasi Anna hiljaa.

-- Ei, sitä me emme tarvitse, emme välitä siitä! Vaan varoja, täydet varastot ja rikkaita alamaisia, viljaa ja vaskea, niitä me tarvitseisimme. Mikä mahti uskaltaisi meitä vastustaa, jos meillä olisi rahaa, -- silloin me kyllä olisimme kansan suosiossakin. Vaan meillä ei ole varoja olla kansan suosiossa; maa on köyhä, varastot tyhjät, meidän täytyy olla ilman rahvaan suosiota, täytyy verottaa sen köyhyyttä ja niittää sen katkeruutta ja tulla toimeen sittenkin. Ja siksi meidän täytyy olla rautasia ja taas rautasia...! -- Eenokki, kutsu sisään seuraava.

Sieltä saapui Turun porvariston lähetyskunta ilmoittamaan Flemingille, nyt erottaneensa virastaan sen pormestarinsa, joka, ollen porvariston edustajana Söderköpingin valtiopäivillä, oli allekirjoittanut näiden päätökset. Lähettiläät pyysivät alamaisesti ja nöyrästi Flemingiltä anteeksi, että he ymmärtämättömyydessään ollenkaan olivat lähettäneet edustajan noille valtiopäiville, -- olivat valmiit sopivalla tavalla korvaamaan tuon erehdyksen.

Fleming kohteli lähetyskuntaa kopeasti, nuhteli porvareita, jotka olivat kuunnelleet muiden kuin kuninkaan ja hänen käskyjään, ja vaati jonkunlaiseksi rangaistukseksi Turun porvaristoa luovuttamaan kaikki laivansa hänen käytettävikseen, koska hän niitä tarvitsi lähtiessään kuningasta vastaanottamaan. Nöyrästi lähetyskunta sen lupasi ja poistui alamaisesti kumarrellen.

-- He ovat nyt niin nöyriä, etten heihin ollenkaan luota, virkkoi marski porvarien lähdettyä, -- moiset kumaraniskat voivat pian olla käppyrässä toisenkin edessä. Ja laivat ovat pantavat talteen, ne he muuten sopivassa hetkessä voisivat antaa herttuan käsiin, -- heitä ei osaa taata. -- Marski naurahti: -- Hm ... varsin lempeänä anteeksiantajana he eivät minua pitäne, vaan sama se ... oderi ... kuules Gröning, miten se olikaan tuo lauseparsi, sinä vanha koulumestarihan osaat latinaa.

-- Oderint dum metuant, -- sitäkö tarkotatte?

-- Sitä. Vihatkoot vain, kyllä me pidämme huolen, että he meitä myöskin pelkäävät.

Eenokki tuli nyt ilmoittamaan, että hänen korkea-arvoisuutensa, piispa Ericus, tahtoi tavata marskin. Silloin Klaus-herra hiukan ivallisen näköisenä sukasi sormin tukkansa ja partansa, korjasi vyönsä kohalleen ja oikasi lyttyyn painuneet saapasvartensa suoriksi.

-- Soo, meillä tulee siis taas pieni uskonnollinen keskustelu opeista ja harhaopeista ja kirkon kynttilöistä ja kuvista. Antaapa tulla vain.

Piispa valitti, eikä se tapahtunut ensi kertaa, että hänen oli vaikea saada kansaa tottumaan luterilaisiin kirkonmenoihin ja Upsalan kokouksen säätämiin kirkkotapoihin, niinkauan kuin Fleming salli kaikenmoisten Ruotsista paenneiden katoolilaisten ja jesuiittain kulkea maassa saarnaamassa. Niin oli kansa äskenkin eräässä seurakunnassa, jonka papisto oli poistanut katooliset kirkonmenot, siitä kiukustuneena ja nähtävästi jonkun salakulkijan jesuiitan kiihottamana, viskannut luteerilaisen papin alas kirkon aidan yli.

Fleming naurahti;

-- No voi veitikat ... vai viskanneet papin aidan taa! Mutta siihen en tiedä muuta neuvoa, kuin että hän viskataan takasin ja vielä voimakkaammin.

Totuudessaan toimivan, hurskaan ja hartaan piispan haahmo muuttui, tuota pilaa kuullessaan, harmajaksi ja silmä muljahti pahasti. Vaan Fleming ehätti nyt kirkonruhtinaalle vakavampana ja tyynnyttävällä äänellä selittämään:

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, te tunnette periaatteeni: hoitakaa te paimenenne ja karjanne, hoitakaa oppi- ja menoasianne miten parhaaksi näette, minä en tahdo niihin puuttua. Te riistätte kuvat kirkoista ja kynttilät ja poistatte vanhat kirkonmenot, joihin rahvas on tottunut, -- no, hyvä, todistakaa kansalle, että nuo kuvat ja menot ovat kerettiläisiä, ovat vääriä, -- minä tottatosiaan en rupea siitä asiasta vakuuttamaan kenellekään sitä enkä tätä.

-- Sitä en pyydäkään. Pyydän vain, että kieltäisitte katoolisten liikkumasta maassa. Mutta nyt suositte niitä omassa perheessännekin, mestari Samuel, kotilääkärinne, on tunnettu paavin asiamies...

Fleming kävi kärsimättömäksi.

-- Herra piispa, täällä Suomessa on koko teidän pappilaumaanne vastassa muutamia pakolaisraukkoja, jotka ovat joutuneet tänne siitä syystä, että heitä herttua Ruotsissa heidän uskonsa takia vainoo. Jos te ette pappinenne jaksa vakuuttaa kansalle enemmän kuin nuo harvat ulkomaalaiset pakolaiset, niin, tottatosiaan, minä en sitä voi auttaa.

-- Te siis suoraan tahdotte kannattaa katoolilaisten kiihotusta Suomessa?

-- En. Meidän, teidän ja minun, alamme ovat aivan syrjässä toisistaan. Te pidätte huolta sielunhoidosta maassa, minä sen valtiollisesta ja taloudellisesta hallinnosta. Tehkäämme, Ericus Erici, sellainen sopimus, ettemme tunkeudu toistemme toimialoille, -- tehdäänkö?

-- Minulla on kirkollinen elämä ainoana toimialana.

-- Hyvä, siihen minä en tahdo tunkeutua enkä luule tehneeni sitä näihinkään asti. Minä en ole rakastanut enkä vihannut ketään hänen uskonsa takia ja yksityinen asiani on, ketä pidän perhelääkärinäni. Teidän pappinne sitävastoin, varsinkin Pohjanmaalla, tunkeutuvat minun alueelleni, he harjoittavat valtiollista yllytystä ja ärsyttävät kansaa minua ja laillista esivaltaa vastaan. En usko, että se tapahtuu teidän käskystänne, sillä teillä ei pitäisi olla mitään erityistä syytä juosta Södermanlannin kalvinistisen herttuan asioilla, vaan varottakaa pappejanne, herra piispa, varottakaa ajoissa, sillä muuten voi tapahtua, että ei ainoastaan yksi pappi lennä aidan taa, -- muuten täytyy minunkin puuttua teidän toimialaanne. -- Niin, kiitos käymästänne herra piispa, minä puolestani olen ilonen, että tämä asia tuli selville...

Piispa läksi, ja seuraava asiamies, joka astui sisään, oli Liuksialan emäntä, Kaarina Maununtytär. Hän astui hiljaisena ja nöyränä, mutta samalla kuningattaren arvokkuudella Suomen mahtavan käskynhaltijan eteen esittämään pyyntöään. Viimeiset vuodet, senjälkeen kuin hänet näimme Vääksyn häissä, olivat varistaneet hopeaa hänen tukkaansa ja hänen silmistäänkin olivat onnettoman pojan vuoksi vuodatetut kyyneleet himmentäneet osan niiden entistä kiiltoa. Vaan hänen vartalonsa oli vieläkin suora ja juhlallinen eikä ollut ijän hammas kyennyt hänen kasvoiltaan riistämään kaikkea niiden entistä kauneutta.

-- Te tahdotte tavata poikanne Räävelissä, armollinen rouva, virkkoi Fleming käyden kuningatarta vastaan, -- kuulin siitä jo vaimoltani. Sen suon teille mielelläni; jos haluatte, saatan teidät omalla laivallani Rääveliin, koska juuri olen lähdössä purjehtimaan sinne päin.

-- Siitä olen kiitollinen, koska ei onneton poikani kumminkaan saane palata kotimaahansa.

-- Niin, sitä meidän on mahdoton sallia. Ei senvuoksi, että pelkäisimme hänen puoleltaan, taikka teidän, mitään yritystä laillista kuningasta vastaan. Vaan hän on kumminkin Eerik-kuninkaan poika ja näinä levottomina aikoina voisi hänen oleskelunsa maassa synnyttää ymmärtämättömissä ihmisissä hulluja mielikuvia, pelkoa ja epäilystä. Siksi täytyi meidän palauttaa hänet mereltä, kun hän kuukausi sitten oli tulossa Suomeen, ja te teette viisaasti, jos tavatessanne hänet Räävelissä kehotatte hänet luopumaan kaikista sellaisista yrityksistä.

-- Hän on siis ijäkseen tuomittu maanpakolaisuuteen?

-- Niin, vaan se on hänellekin varminta. Siellä hän voi elää turvallisna, synnyinmaassaan häntä uhkaa vaara aina.... Siis iltapäivällä tavataan amiraalilaivassa.

Ikävöivä äiti vastaanotti kernaasti tämän marskin kutsun, vaikka hän kyllä oivalsikin, että marski, itse häntä Rääveliin saattaessaan, tahtoi pitää tuota yhtymystä silmällä. Kaarina-rouvan poistuessa käski Klaus Annan saattaa hänet vaimonsa luo ja siellä varustautua matkalle, hän oli itse, sanoi hän, jo kohta töistään vapaa.

Saatettuaan tämän viimeisen asiamiehen ulos, vaipui marski tavallista syvempiin mietteisiin. Häntä jo hiukan väsytti ja tuo kukistunut kuningatar oli käynnillään herättänyt hänessä vireille niin monta puoleksi jo hälvennyttä muistoa. Hänelle palasi niin selvästi mieleen, kuinka hän kolmisenkymmentä vuotta sitten oli Tukholman linnassa nähnyt tämän saman naisen nuoruutensa vehmaimmassa kukoistuksessa, rikkaana kuninkaan suosiosta, lempeänä ja onnellisena; palasi mieleen, kuinka hän oli seisonut kunniavahtina ritariholman kirkossa, kun Kaarina Maununtytär upeilla juhlallisuuksilla ja komean seurueen saattamana kruunattiin Ruotsin kuningattareksi. Vaan monta toisenkinlaista muistoa virisi senjälkeiseltä ajalta hänen mieleensä, -- omituisesti sattuma aina olikin johtanut juuri hänet vaikuttamaan tämän vaiheiden viskelemän naisen kohtaloihin. Hän näki vielä selvästi kuin edessään sen suistetun kuningattaren, joka tässä samassa Turun linnassa koetti lempeydellään ja lauluillaan viihdyttää vangittua, raskasmielisyyteensä vaipunutta puolisoaan, näki hänet vaalivana vaimona seuraavan miestään Turun linnasta Kastelholmaan ja Gripsholmaan, jonne hänen, Klaun, oli käsky siirtää Eerik XIV; näki hänet taas tuona hetkenä, jolloin hän polvilleen vaipuneena ja kyynelissään kylpien turhaan rukoili saadakseen seurata synkkämielistä miestään, kun hänen, Klaun, jälleen oli kuljetettava Eerik XIV Gripsholmasta Örbyhusiin, josta tämän ei enää tarvinnut siirtyä. Ja selvimmin hän muisti, kuinka syvä ja haikea tuon kuningattaren suru oli ollut, kun hän, Klaus, Juhana-kuninkaan käskystä taas oli ollut pakotettu riistämään silloin 5-vuotisen kuninkaanpojan äitinsä hoidosta ja läheisyydestä. Juuri tuota kuninkaanpoikaa he nyt siis olivat lähdössä tervehtimään, -- ja taas oli hänen, Klaun, tehtävä kuljettaa Kaarina Maununtytärtä tälläkin matkalla.

Näissä muistoissa marski kauan liikahtamatta viipyi. Gröning, joka syrjässä pöydän takana istui, katsoi häntä siihen useita kertoja tutkiskelevasti, -- hän luuli Flemingin ajatusten suuntautuvan eteenpäin, uusiin suunnitelmiin, eikä taaksepäin, vanhoihin muistoihin. Ja hän virkahti kysyvästi:

-- Te mietitte jotakin, marski?

-- Niin, muistelin jotakin, vastasi marski havahtuen, ja kääntäen kasvonsa kirjuriinsa päin. Silloin hän huomasi Gröningin katseissa ilmeen, joka hänet pani puoleksi naurahtaen huudahtamaan: -- Vaan mitä, -- ei poikani, nyt sinä olet aivan erehdyksissä, ei me niitä mietitty, ei ensinkään. Sinä luulit minun miettivän, pitäisikö meidän sittenkin ottaa kuningas Eerikin poika armoihin, kutsua hänet tänne Suomeen vastaisten tapausten varalle, -- etkö arvellutkin niin, tunnusta pois?

Gröning nyökäytti melkein häpeissään päätään.

-- Ei, ei, jatkoi marski vakuuttavasti. -- Joskus se ajatus ehkä on lentänyt minunkin pääni läpi, tässä takavuosina, kun asema oli kireimmillään eikä kuninkaasta pitkiin aikoihin mitään kuulunut. Vaan se olisi hulluutta, järjettömyyttä. Meillä on kuningas, Juhanan sukua, häntä meidän on puolustettava, vaikka hän olkoonkin kaukainen ja huomispäiväinen. Ja vaikka vielä miten käyköön, se vain on varma, että kyllä Eerikin äpärä saa ikänsä tyhjäntoimittajana virua vieraalla maalla, ellei Kaarlo-herttua ota häntä armoihinsa, -- jota hänkään ei tee, koska se olisi tuhmuutta.

Mutta Gröningillä pyöri vielä äskeinen ajatuksensa mielessään.

-- Vaan entä jos joskus asiat kääntyisivät niin, että kuningas Sigismund ei voisi säilyttää perintövaltakuntansa kruunua päässään?

-- Ja sen tulisi siirtyä Vaasan suvun toisille haaroille, niinkö? Me emme sittenkään kutsuisi Suomeen Eerikin poikaa, yhtävähän kuin Södermanlannin herttuaa, -- tulkootpa ja ottakoot tämän maan!

-- Vaan jos Sigismund ei voisi eikä tahtoisi pitää Suomeakaan, vaikka se hänelle säilytettäisiinkin?

-- Sinä otaksut liian paljo. Vaan sittenkin, -- tulkoonpa Kaarlo ja ottakoon tämän maan! Ja Kustaa Eerikinpoika, -- ei koskaan! Mitä varten tarvitseisimme tänne jonkun tyhjän nuken, heikkomielisen haaveilijan, pelkän varjon Vaasan sukua, kun niin kauan olemme tulleet toimeen ilman sellaistakin? -- Mutta mitäs niistä, kuningas elää ja hänelle meidän on säilytettävä hänen valtansa ja kruununsa ja varustauduttava siihen. Käy, anna käsky, että amiraalilaivassa nostetaan purjeet, me olemme valmiit lähtemään.