Part 21

Vaan Kankaisten nuoressa herrassa kuohautti tämä näky äsken vielä niin sopusointuisia tunteita; hän kalpeni tuokioksi, vaan sitten syöksähti veri kuumana hänen kasvoihinsa ja hän tunsi luontonsa hurjistuvan. Näkihän hän tuossa edessään sen kelvottoman keinottelijan, joka oli kietonut verkkoihinsa hänen nuoruutensa lemmikin ja unelmainsa immen, joka oli väärinkäyttänyt neidolta saavuttamansa luottamuksen ja sitten katalana paennut ... näkihän hän hänen siinä edessään nytkin syleilevän tuota neitosta, jonka hän itse juuri ikään luuli vihdoinkin omakseen voittaneensa ja morsiamekseen kihlanneensa... Hänen nuori verensä kuohahti ja hänen mielensä raivostui; hän astui uhkaavana esiin ja paljasti vimmastuneena miekkansa. Airut syrjäytyi askeleen, laski neidon kädestään ja tapaili hänkin miekkansa kahvaa...

Vaan Kaarlo Horn oli siinä samassa saapuvilla, tarttui lujasti poikansa ojennettuun käsivarteen ja virkkoi ankarasti:

-- Onneton, sinä seuraat minua, ja heti! Taistella et täällä saa, sulla ei ole syytä taistella eikä oikeutta. Miekkasi tuppeen!

Nuori Henrik seisoi siinä toivottomana ja epävarmana, katseli hehkuvilla silmillään vuoroin isäänsä, vuoroin airutta. Vaan tämä jälkimmäinen astui tyynesti ja kunnioittaen Hornien eteen ja virkkoi reippaasti ja vakavasti:

-- Monasti on henkeni tämän neitosen vuoksi jo ollut alttiina ja monasti se on niin oleva vieläkin, enkä sitä karta, sillä hän on morsiameni, hän on puolisoni, hän on kaikista huolimatta oleva vihitty vaimoni. Katsokaa häntä, jalosukuinen nuorukainen, ja te huomaatte viisaammaksi seurata isäänne. Sillä tottatosiaan, tässä ei ole kaksintaistelupaikka eikä meidän kahden varsinkaan ole tässä taisteltava.

Nuori Henrik katsahti Annaa, jonka silmät niin palavina olivat airueeseen kiintyneet, ja hän ymmärsi, että hän tosiaankin tässä oli joutilas. Vaan se tuntui niin raskaalta, hän ei voinut olla kysymättä:

-- Poisko ... ijäksi...?

-- Pois, poikani, pois ijäksi, vastasi isä taluttaen nuorukaista ovea kohden. Ja tämä seurasi mukana, saamatta jäähyväiskatsetta neitoselta, laskeusi pihalle, astui isänsä rinnalla rekeä kohden. Pihalla leikki hänen veljensä Evert iloisena ikäistensä äänekkäässä parvessa. Kaarlo Horn kutsui hänetkin sieltä pois ja hämmästyneenä, tyytymättömänä erosi Evert ilosesta leikistä ja kysyi kummissaan isältään:

-- Kotiinko jo, isä; mutta meidänhän piti tänä iltana saada ampua tykeillä?

-- Suokoon taivas, etteivät tykit täällä pian todenperästä rupeaisi paukkumaan, vastasi isä miettiväisenä, rekeen istuessaan. Ja samassa ajoikin jo Hornein perhe laskusillan yli pois Turun linnasta.

Hetkisen viivähti sisälle jäänyt airut siellä vielä, mutta kauan ei ollut hänenkään siellä turvallista viipyä. Jos hänet tässä linnassa olisi tunnettu, olisi hirsipuu varmaan ollut hänelle varattu, sen hän tiesi ja siksi hän huolellisesti taas peitti kasvonsa. Neitonen seisoi vielä sanatonna siinä uuniin nojautuneena, johon airut hänet äsken oli jättänyt, seisoi siinä liikahtamatta, kasvot nuorukaiseen kiintyneinä, puolittain ilosina, puolittain syyttävästi kysyvinä. Hieronymo tarttui hänen käteensä ja virkkoi:

-- Meillä olisi paljo puhumista, mutta tässä ei ole tilaisuutta selityksiin. Meidän on ollut taisteltava voimia vastaan, jotka ovat olleet meitä väkevämmät. Mutta ratkaisun hetki lähenee, minä olen matkalla sitä valmistamaan. Rohkeutta, Anna, kestävyyttä, me löydämme vielä onnen, joka kärsimyksemme korvaa.

-- Erotaanko taas? kysyi neitonen arasti.

-- Vaan ainoastaan hetkeksi. Huomaa: kun myrsky rupee pauhaamaan, silloin olen minä jo lähelläsi. Vaan nyt hyvästi!

Yksi syleily, yksi kädenpuristus, ja nuori airut syöksi Hornein jälestä alas linnanpihalle ja kiirehti rekeensä. Jo olikin aika, askeleita kuului jo portaissa, Suomen herrat laskeusivat jo alas kokoushuoneesta, ja juuri kun Hieronymo ajoi ulos linnan portista, kuuli hän äänen, jonka hän liiankin hyvin tunsi ja jossa oli korskeaa kajannetta, huutavan:

-- No, nyt saatte kohta ampua, pojat, nyt on hetki tullut. Ja liukkaasti liikkeelle kaikki linnan naiset, sillä tänään tässä talossa juhlitaan!

Pian kohisikin taas liikettä linnan juhlasuojissa, palvelijat juoksivat edestakaisin juhlan valmistustouhuissa ja vieraat ryhmittyivät suureen ruhtinaansaliin täytettyjen maljojen ääreen. Vaan tuota vilkasta touhua huomaamatta, kuulematta, kuinka ovet paukkuivat ja askeleet narskuivat portaissa ja käytävissä, seisoi Anna Fleming vielä kauan paikoillaan uunin katveessa sen kylkeen nojautuneena, silmässä riemuava, vilkas loiste ja kasvoilla onnellinen hymy.

Olihan hänelle tuo äskeinen tapaus kaikkine vaiheineen vielä kokonaan kuin unta, kuin pikaisesti ohilentänyt häilyvä unelma, alusta niin painostava ja synkkä ja sitten niin kirkas ja kevyt kuin kesäinen päivä. Hän eli, hän toivoi vielä... Kuinka olisi hän sitä voinut vielä äsken uskoa, kun hän murtuneen mielensä heikkoudessa taisteli siitä, minkä muodon hänen oli annettava vastaisille, ilottomille kohtaloilleen. Silloin leimahti salama ... kuului ääni, joka kajahti tutulta, josta oli mahdoton erehtyä, ja tuossa seisoi se iloinen poika, joka oli tuottanut hänelle niin paljo kaihoa ja kyyneleitä, mutta joka ainoa saattoi puhaltaa henkeä hänen jo riutuneeseen elämäänsä. Hän eli, hän rakasti, hän valmisti väsymättä heidän yhteistä onneaan, -- oi, muuta ei Anna tarvinnutkaan tietää, siitä hetkestä hänkin jälleen eli ja toivoi. Hän oli levännyt siunatun silmäyksen sulhonsa sylissä -- ja »rohkeutta, kestävyyttä!» sitä ei häneltä nyt tullut puuttumaan.

Näitä Anna nauttien muisteli, yhä vielä seistessään silmät kirkkaina ja povi aaltoilevana hiiltyvän takkatulen ääressä uunin reunukseen nojautuneena. Siitä hänet Ebba-rouva taloustoimissa juostessaan tapasi ja tuli uteliaana puhuttelemaan:

-- No, Anna, sinä näytät virkulta tänään. Miten päättyi yhtymisenne nuoren Hornin kanssa?

-- Hornin, hänenkö...? -- Tämä nuorukainen oli jo melkein joutunut unhotuksiin Annan muistoista ja tädin kysymys herätti hänet nyt muistamaan tuota äskeistä kohtausta kuin jotakin hyvin kaukaista asiata. -- Hornin, niin, hänen isänsä pakotti hänet lähtemään pois.

-- Siis liian myöhään, eilen olisi kaikki vielä voinut käydä toisin. Mutta nyt, -- niin, tosiaankin mahdotonta. Ja sinä näytät siitä päätöksestä olevan iloinen, ehkäpä se siis parasta olikin, -- kunhan vain aina olisit tähän tulokseen yhtä tyytyväinen!

-- Olen, täti, olen aina...

-- No hyvä, hyvä, ei puhuta siitä enää. Joudu sinäkin nyt meitä auttamaan, täällä tulee tänään suuret juhlat, kokous on päättynyt ja päättynyt hyvin, setäsi on saavuttanut loistavan voiton. Tule!

Annan täytyi melkein ravistaa ruumistaan, päästäkseen palaamaan muistoistaan ja mietteistään arkielämän todellisuuteen. Vaan kun hän sitten taloustoimiin ryhtyi, sujuivat ne häneltä keveästi ja hilpeästi, hän heläytti laulunkin lomaan, joten palvelusväki, joka oli tottunut näkemään hänen liikkuvan kuin aaveen ääneti ja hiljaa, sitä aivan ihmeissään katseli.

Samallainen reipas, kahleistaan vapautunut, hilpeä mieliala vallitsi tänään yleensäkin linnassa, jossa juhlamaljat tiheään kiertelivät ja juhlakulut kajahtivat, sekä ylhäällä linnan herrashuoneissa että alhaalla linnueen asunnoissa. Tulia sytytettiin illan kuluessa tornien huippuihin palamaan ja juhlalaukauksia ammuttiin valleilta. -- --

Vaan niissä kahdessa reessä, jotka tänä iltana peräkkäin ajoivat Turun linnasta valtatietä myöten pahjoiseen päin, oli mieliala vakava ja huolekas. Edellisessä näistä, jossa kaksi henkeä perällä istui ja ohjaksissa nuori poikanen, ei koko matkalla puhuttu mitään, ennenkuin Maskussa käännyttiin valtatieltä rannikolle vievälle poikkitielle, joka ohjasi Kankaisten tilalle. Tässä vasta lausui vanhempi reen perällä istuvista:

-- Niin, poikani, epäystävälliseltä näytti kotimaan rannikko meidän tänne tullessamme. Sinä näet, se sysää meidät sittenkin luotaan.

Ja nuorempi lisäsi huoahtaen:

-- Niin, isä, se sysää meidät luotaan. Siksi siitä pois, pois...!

Ja taas ajettiin hetkinen syvässä äänettömyydessä läpi lumisen talviluonnon. Silloin tärähti yhtäkkiä hienosti jäinen maa, lumihiutaleita putosi puiden oksilta ja kaukainen, kumea jysähdys kuului. Reen ajolaudalla istuva poikanen heristi tuota kuullessaan korviaan, käännähti vilkkaasti päin reessä istuvain puoleen ja huudahti innostuneena:

-- Isä, isä, nyt ne ampuvat linnassa tykeillä. Nyt ne paukkuvat ilolaukaukset.

-- Niin, kai siellä on syytä iloon. Mitä se laukaus sitten ennustaneekin! -- Mutta kiirehdi hevosta, Evert, kiirehdi! -- --

Jälempänä ajavassa reessä, joka jatkoi matkaansa suoraan pohjoiseen päin Poria kohden, istui perällä yksinäinen nuorukainen, joka usein sai neuvoa kulkua ajajalle, joka näytti olevan outo näillä mailla. Tässä reessä ajava nuori airut oli jo kulkenut pitkän matkan ja suorittanut jo tärkeän ja vaarallisen tehtävän, vaan vielä pitempi matka hänellä oli edessään, tehtävä vielä tärkeämpi ja vaarallisempi. Hän oli henkensä kaupalla ajanut talvikelillä Ahvenanmeren poikki Turkuun, viedäkseen säätyjen lähettiläille herttuan käskyä muitta mutkitta vangita Klaus Fleming ja lähettää hänet Ruotsiin. Herttua oli tahtonut tehdä jutun uppiniskaisen marskin kanssa niin lyhyeksi kuin mahdollista ja katkasta äkkikaappauksella kaikki pitkät neuvottelut. Siihen hän oli tarvinnut taitavan airueen. Ja vaikka tämä toimi erityisesti Hieronymo Birckholtzille, jota marski niin kiihkeästi vihasi, olikin hyvin vaarallinen, oli tämä mielellään sen ottanut vastaan, -- hän tahtoi olla saapuvilla, jos kepponen onnistuisi, samalla kaapatakseen Flemingin pesäjaosta omankin osuutensa, morsiamensa.

Vaan kepponen ei ollut onnistunut, herttua oli laskenut väärin, luottanut liiaksi Hornin vaikutusvaltaan, joka tosin oli ollut suuri, mutta joka silloin juuri pahimmoilleen oli saanut kuolonkolahduksen. Mutta siltäkin varalta, että näin tulisi käymään, oli herttua uskonut airueelle tärkeitä toimia. Hänen oli siinä tapauksessa, että lähetystö ei voisi kukistaa Flemingiä Suomessa, matkustettava Satakunnan ja Pohjanmaan läpi aina Peräpohjaan saakka ja matkallaan lietsottava sitä tulta, jonka herttua tiesi siellä jo kytevän. Katkera viha vallitsi koko Suomessa ja varsinkin Pohjanmaalla Flemingin rautaista hallitusta vastaan, talonpojat miettivät kostoa. Kaatukoon Fleming siihen omaan kasvattamaansa katkeruuteen, ellei häntä muuten saada kaadetuksi, -- niin oli herttua arvellut --, sytytetään kipuna, lasketaan kosto valloilleen. Sitä valmistaakseen oli nyt herttuan airueen käytävä talonpoikain luona, poikettava talosta taloon, puhuteltava, neuvottava...

Se ei ollut leikin retki, sen tiesi se nuorukainen, joka yksin ajeli valtatietä Turusta pohjoiseen päin, hän tiesi, ettei hänen henkensä maksanut paljoa, jos hänet ja hänen asiansa keksittäisiin. Vaara siihen oli myötään tarjona, kun hänen tuli tällaisia asioita ajaa maakunnassa, jossa jo ilmeinen sotakanta vallitsi rahvaan ja majotetun sotaväen välillä, jossa jokainen ratsumies oli oikeutettu ja halukas pistämään vartaaseen salakulkijan, joka yllytti kansaa kieltämään ratsuväeltä ruoan ja asunnon, ja jossa sen lisäksi Flemingin käskyläiset, voudit ja kirjurit, erityisesti pitivät epäiltäviä matkustajia silmällä. Ja hirttonuora olisi ollut hyvin ikävä kapine juuri nyt, jolloin onnen ratas vihdoinkin oli kääntymässä...

Vaan eipä siitä surua -- liukkaasti vain ja vikkelästi, se oli Hieronymon tunnussanana, ainahan vikkelä mies nahkansa pelastaa. Ja hän vihelteli reessä iloisia säveleitä, muistellessaan tyttöään, jonka hän äsken oli tavannut, vaipui sitten taas miettimään tehtäväänsä, miettimään sitä roviota, jota hän oli lähdössä sytyttämään ja sitä palkkiota, minkä hän siitä itse oli saava. Hänen mielensä painui aina vakavaksi, kun hän ajatteli tuota veristä kylvöä, jota hän oli kylvämässä, -- mutta sitten hän taas ajatteli satoa, ja taas hän vihelteli iloisia säveleitä, yhä matkatessaan pohjoiseen päin.

XII.

Klaus Fleming mahtavuudessaan.

Kesäinen aamuaurinko, joka lämpösästi paahteli rantakallioita ja kirkkaana pälyili veden pinnalla, leikki iloisena kullahtavissa kiharoissa sen nuoren neitosen, joka Turun linnan alla, Linna-aukon äyräällä, istui vesikivellä, syvälle painautuneena paperilehden yli, joka oli hänen sylissään. Hänen kasvonsa kuvastuivat veden kalvoon, johon hän aina toisinaan pitkään katsoi, kohautellen silmiään paperistaan. Nuo kasvot eivät enää olleet samat pyöreähköt, helakkaväriset immen kasvot, joihin tutustuimme, kun eräänä kevätpäivänä saattelimme Anna Flemingiä Paraisten kirkkoon, mutta ne eivät myöskään olleet samat harmahtavat, pettymystä ja kaihoa kertovat naiskasvot, jotka Pikkalan rantatörmältä eräänä syyspäivänä näimme väsyneinä tähtäävän meren autiolle ulapalle. Ne olivat kalpeat vielä nuo kasvot, ja ohimoilla lepäsi hieno varjo, vaan samalla ne olivat ikäänkuin kehittyneet ja hienonneet piirteiltään; niistä kuvastui kestettyjen taistelujen jälkiä, vaan samalla luottavaa varmuutta ja toivoa. Ja suunpielissä värähteli yhä uudistuva, nuortea, ilonen hymy, niin raikas kuin tuo vihanta nurmiranta siinä lahden takana, ja silmät, jotka ahmivat paperilehden tiheitä rivejä, säteilivät riemua ja kiitollisuutta.

Hän oli saanut kirjeen sulholtaan, ensi kirjeen koko pitkänä kihla-aikanaan, ja siinä oli riemun lähde. Olihan tosin niitä kirjeitä ollut hänelle ennenkin tulossa, vaan ne olivat jääneet matkalle, pysähtyneet pidättäjäin kouriin ehtimättä perille asti. Tämä oli nyt päässyt perille. Kun Anna tänään aamusella oli lähtenyt linnasta tavalliselle aamukävelylleen, oli sillankorvassa seisonut kolme miestä, joista yksi oli häntä hyvin tyystin tarkastellut ja vihdoin tullut kysymään, oliko hän marskin veljentytär, neiti Anna Fleming. Kun tyttö kummastuneena oli myöntäen vastannut, oli talonpoika kaivanut poveltaan pienen paperikäärön ja antanut sen hänelle. Mies sanoi saaneensa sen kotonaan Pohjanmaalla itse lähettäjältä, joka oli hänelle neuvonut keinot ja tuntomerkit, joiden mukaan hän osaisi antaa kirjeen suoraan neitoselle. Samalla mies kertoi, että he, kolme pohjolaista, olivat purjehtineet kotipitäjistään Turkuun vielä kerran pyytämään marskilta joitakuita huojennuksia ratsuväen kovista rasituksista, ja että he kohta linnassa käytyään aikoivat lähteä paluumatkalle, jolloin he voisivat viedä vastauksenkin sille iloiselle nuorelle herralle, joka sitä siellä kaukana Pohjanmaalla odotti.

Kiitollisena tuomisista oli Anna rientänyt alas rantatörmälle siellä yksinään, rauhassa ja piilossa, kirjettään lukemaan. Siellä hän sen jo oli lukenut kertaan ja toiseen ja yhä vielä oli se hänelle yhtä tuores ja rakas. Hänen sulhonsa kertoi siinä hilpeästi ja hauskasti matkastaan Pohjanmaalle, jossa vaaroja ei ollut puuttunut, mutta jossa hänen toimensa jo olivat hyvällä tolalla. Kertoi, kuinka hän tällä matkallaan pitkin talvea ja kevättä juuri oli valmistellut heidän kauan kaivattua yhteistä onneaan, kuinka valoisilta tulevaisuuden toiveet nyt jo näyttivät ja kuinka varma hän oli aikeidensa onnistumisesta. Ja näin hän reippaasti ja luottamuksella kirjoitti kirjeensä lopussa:

»Syksy on pian käsissä, pian peittää lumi maan ja suksikeli on parhaillaan. Silloin saatte te siellä Turussa kuulla uutisia täältä Pohjanmaalta, silloin saat, Anna, sinäkin minusta kuulla ja silloin ei kulu enää kauaa, ennenkuin olen luonasi. Samoihin aikoihin sinne kuulunee paljo muutakin ryskettä, kuuluu myrskyn ja vihurin ääniä, jotka lähtevät vinkumaan kaikilta suunnilta. Mutta niitä elä sinä tyttöni säiky, ne ovat kaikki meille hyvän enteitä, onnen merkkejä. Saatpa nähdä, kuinka minä sen myrskyn keskestä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien vihdoinkin omani omakseni. Monasti meitä ovat toiveemme pettäneet ja rauenneet ovat parhaat yritykseni; vaan nyt olen onnistumisestani varma, yritys on siksi voimakas, ettei se petä. Siis vielä muutamia kuukausia eroa ja sitten minä olen koettava palkita sen kaiken, mitä minun vuokseni olet uhrannut ja kärsinyt...»

Näin hän kirjoitti ja koko tuosta kirjeestä huokui Annaa vastaan sellaista varmuutta, luottamusta ja lämpöä, että hän aivan kuin onneensa sulaneena siinä istui, hänkin jo mielessään varmana unelmainsa lopullisesta toteutumisesta.

Ylemmäs taivaalle noussut päivä paistoi jo kuumasti hänen selkäänsä, mutta ei sekään tuntunut rasittavalta eikä hän hakenut siimestä. Tuntuihan luonto ja ympäristökin tänään niin kauniilta ja sopusuhtaiselta ja hän katseli iloisena, kuinka tuulimyllyjen siivet Kakolan mäellä rattoisasti pyörivät ja kuinka lystikkään pienen näköisinä muurarit Korpolaisvuorella rimpuilivat sinne rakentamansa uuden varustuksen seinämillä ja keikkuivat sen tornissa. Eikä hän olisi tältä rauhaisalta juhlapaikaltaan, jossa hänellä oli ollut niin herttanen hetki, ollenkaan malttanut lähteäkään pois, vaan hän muisti samalla, että hänen setänsä oli juuri tänä päivänä määrännyt perheensä lähtemään Turun linnasta, jossa se talvesta saakka nyt yhtämittaa oli asunut, Uudellemaalle, Pikkalaan ja Siuntioon, jonne laivasto kutsui marskin ja taloudenhoito hänen rouvansa. Piti siis lähteä matkalle varustautumaan. Anna nousi melkein vastenmielisesti vesikiveltään ja rupesi astumaan kallioista rantaa myöten valtatielle päin.

Silloin hän yhtäkkiä pysähtyi. Hän näki linnasta päin vastaansa tulevan neitosen, joka hänelle liinalla vilkkaasti viuhtoi ja jonka hän kohta tunsi Elina-serkukseen. Juoksujalassa oli Elina pian hänen luonaan.

-- Elina, sinäkö täällä? Milloin olet tullut?

-- Illalla tulin kaupunkiin Liuksialan Kaarina-rouvan kanssa. Saavuimme äsken linnaan, vaan sieltä sinua turhaan etsin, -- mitä täällä lymyilet?

-- Lymyilen todellakin, minullakin on näet Elina taas salaisuuksia. Vaan istutaan vielä hetkeksi tähän kalliolle tarinoimaan, oi, niin paljo, paljo on mulla sulle nyt kerrottavana.

-- Entä mulla sitten! Kas noin, pääsi nojaa syliini niinkuin ennen... Vaan kerrohan sinä ensin; näytäs, sinähän olet ilonen kuin varsa, mitä, Anna, onko sulhosi löytynyt?

-- On löytynyt, olen tavannut hänet ja tapaan pian taas. Vaan kuulehan!

Ja pakina alkoi.

Serkukset eivät olleet taas vuoteen toisiaan tavanneet, eivät senjälkeen kuin Pikkalassa erosivat tuon keskeytetyn ulkomaanmatkan jälkeen. Silloin olivat molemmat olleet synkällä, masentuneella mielellä, Anna surren kaatunutta unelmaansa ja Elina rohkeiden tuumainsa keskeytymistä. Nyt olivat molemmilla toiveet taas rohkeammat ja Anna varsinkin kertoi riemastuksella serkulleen onnensa odottamattomasta käänteestä. Nyt se ei enää ollutkaan kaukana, se pitkäaikaisten unelmain päämaali, -- muutamia kuukausia vain ja _hän_ on täällä! Ja uhkuvalla ilolla vilautti hän Elinalle äsken saamaansa kirjettä.

-- Mutta millä keinoilla hän tulee, mikä on hänen suunnitelmansa? kysyi Elina epäillen.

-- Hän tulee, se on pääasia, ja se on varma. Näin hän kirjoittaa: »Sen myrskyn keskestä minä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien vihdoinkin omani omakseni». Hän tulee!

Vaan Elina kävi yhtäkkiä tarkkaavaksi.

-- Myrskyn keskestä, kirjoittaako hän niin?

-- Niin, niin, kuten kuulit.

-- Hm, silloin aavistan, mitä hän tarkottaa. Hän luottaa rajuilmaan, ja aikoo käyttää sitä hyväkseen, -- ahaa! Sen oireita tuntuu kyllä muuallakin ja sen aikana voi paljo tapahtua, -- siihen luotan minäkin. Mutta se on vaarallista peliä.

Anna ei ollut ilonsa keskessä vielä tullut ajatelleeksikaan, mitä hänen sulhonsa oikeastaan tuolla myrskyllä oli tarkottanut ja nyt Elinan sanat hänet melkein säpsäyttivät.

-- Mitä, peljätäänkö sotaa?

-- Peljätään ja toivotaan, minä puolestani toivon, ja toivottava sitä on sinunkin. Mutta -- katsoppas noita linnoitystöitä tuolla Korpolaisvuorella --, täällä varustaudutaan myös, sitä ei vielä tiedä, kuka sitä myrskyä tulee johtamaan.

Anna oli hetkeksi käynyt miettiväksi. Hänelle rupesi nyt vasta oikein selvenemään, että hänen pelastuksensa ja onnensa riippuikin alkavasta sodasta, sodasta hänen omaa setäänsä vastaan, ja sen onnistumisesta. Ja hän virkkoi hiljaa:

-- Pitääkö siis välttämättä vuotaa verta?

-- Sitä et voine sinä estää jos tahtositkin, vastasi Elina. -- Eikä sitä ole meidän syytä kammolla ajatella, sillä siihen meidän molempain menestys liittyy. Kuules, Anna, näistäpuolin meidän toiveemme ja halumme käyvät samaan suuntaan, tiet rinnakkain, päämäärät, -- niin, ne ovat vielä kaukana. Vaan ne lähenevät, ne toteutuvat!

Tuo reipas luottamus tempasi Annankin taas mukaansa. Niin, käyköön miten tahansa, sodassa tai rauhassa, tyyneessä tai myrskyssä, -- päämäärä toteutuu, sulho saapuu, se on kaikki! Ja hän rupesi nyt vuorostaan kyselemään Elinalta tämän matkoja ja tuumia.

Elina oli kotoaan Hämeenlinnasta, jonne Liuksialan rouva pari viikkoa sitten oli saapunut, lähtenyt tämän mukaan matkoille. Kaarina-rouvan tarkotus oli pyytää marskilta lupaa saada kävästä edes Räävelissä tervehtimässä onnetonta poikaansa, joka ei saanut tulla Suomeen edes äitiään näkemään. Kustaa Eerikinpoika, jonka hänen palava koti-ikävänsä jo vuosi sitten oli vetänyt Itämeren maakuntiin, oli viettänyt Riiassa surkean talven köyhänä, sairaana ja avutonna, turhaan odottaen pyytämäänsä lupaa saada käydä Suomessa. Tänä kesänä oli hän vihdoin taas rohkassut mielensä ja lähtenyt luvatta tulemaan Suomenlahden yli. Mutta Fleming, jolle oli annettu asiasta tieto, lähetti Pikkalasta laivoja vastaan ja palautti kovaosaisen kuninkaanpojan takasin Rääveliin. Sieltä oli tämä kirjoittanut äidilleen Liuksialaan ja pyytänyt Kaarina-rouvaa sinne puheilleen. Kohta olikin rouva lähtenyt matkoille ja tullut Hämeenlinnan kautta Turkuun, rukoillakseen marskilta lupaa tuohon yhtymiseen.

-- Miksei häntä lasketa kotimaahansa? kysyi Anna ihmetellen, sillä hänestä oli tuo heikko, surunvoittoinen mies viattomin ja vaarattomin ihminen maailmassa.

-- Hän on kuninkaanpoika, hän on oikeutettu istumaan Ruotsin valta-istuimella, ja siksi häntä peljätään ja vainotaan. Vaan hän tulee kyllä tänne, ole siitä varma; sen myrskyn aikana, josta sulhosikin kirjoittaa, tulet, toivon ma, kuulemaan korkeimpana mainittavan Kustaa Eerikinpojan nimen.

-- Mitä, aikooko Kustaa Eerikinpoika nousta kapinaan, -- ja ketä vastaan?

-- Hiljaa, hiljaa, me emme vielä tiedä, mitä hän aikoo. Mutta hänelle on annettava aikeita, toimivoimaa, rohkeutta...!

-- Sitäkövarten matkustaa rouva Rääveliin?

-- Ei rouva, hän tuskin tietääkään mistään aikeista, hän pelkää liiaksi poikaansa...

-- Vaan sinä, matkustatko sinäkin Rääveliin? Häntäkö tapaamaan?

Elina oli noussut pystöön ja seisoi suorana, juhlallisena, melkein uhkaavan näköisenä siinä rantakalliolla, silmässä palava kiilto ja käsivarsi ojennettuna suoraksi.

-- Niin, minä lähden noutamaan häntä Suomeen, minä tuon hänet tänne sitä rajuilmaa johtamaan, joka puhkeava on, ja sen keskestä olen kohottava hänet kunniaansa. Minussa on voimaa ja hänen pitää saada sitä myöskin.

Anna katsoi ihaillen serkkuaan:

-- Oi, jos olisi minussakin tuollainen into ja tuollainen voima. Vaan yksin, Elina, heikko tyttö --, mitä voit sinäkään? Onko sulla auttajia?

-- Koko Suomen kansa, sen saat nähdä. Vaan muista: ei sanaakaan näistä, ei hiiskahdustakaan!

Hetken viivähtivät tytöt vielä supatellen siinä rantakalliolla, kunnes Anna nousi, tarttui serkkuaan käsivarresta ja lähti taluttamaan linnaan päin. Hänenhän oli kiirehdittävä valmistamaan kirjettä sulholleen, saadakseen sen annetuksi Pohjanmaan lähettiläille, kun nämä, marskin puheilla käytyään, lähtisivät linnasta. Pitkästi hän kirjoitti, toivehikkaasti, luottavasti; kertoi huoltensa huojentumisesta, mielensä reipastumisesta, kertoi rohkeana odottavansa sitä myrskyä, jonka keskestä heidän onnensa oli sukeutuva. Ja kirjeensä valmiiksi saatuaan lähti hän ulos pihalle odottamaan lähettiläitä, jotka vielä olivat marskin puheilla. Ne viipyivät siellä kauan, Anna nousi porraskäytävään, odottamaan oven takana. Vaan siitä hän äkkiä peljästyneenä väistyi pois ja pakeni takasin alas linnan pihalle sen pieneen puistikkoon.