Part 19

-- Niin, tavallaan. Sydämmestähän olemme hyviä suomalaisia, sen maata ja kansaa rakastamme ja tahdomme vilpittömästi sen parasta. Eikähän se meitä sysääkään luotaan, sen tekevät ainoastaan sen nykyiset valtijat. Mutta sittenkin, me olemme siitä loitonneet. Kesällä isäni hautajaisissa huomasin jo, kuinka Suomen aateliset, joihin kumminkin kuulumme, pitivät minua vieraana. Olosuhteet ovat kääntäneet meidät maamiehiämme vastaan, ja totta tosiaan, haikeasti tunnen itse toisinaan, että minä todellisuudessa kannan kilpeä synnyinmaatani vastaan. Niin ovat olot kehittyneet. Olisiko meidän pitänyt seurata tuon kehityksen mukana, olisiko pitänyt yhdessä heidän kanssaan ryhtyä pelaamaan tuota korkeata peliä, -- sitä en tiedä, meidän suunta käy nyt vain aivan vastakkaiselle taholle kuin enimpäin kansalaistemme.

-- Mutta olisiko sitten sovitteleminen ollut mahdotonta?

-- Se oli isäni unelma, hän ei hyväksynyt, että erosin suomalaisista ja jäin Ruotsiin ja paljo on niitä tuumia ollut itsellänikin, sinä tiedät, vielä toissa talvena Upsalassa... Vaan sukuviha, perintökatkeruus, -- se oli mahdotonta! Ja nyt, isäni kuoltua, on enää niin vähän, mikä yhdistää meitä Suomeen, minua ainakin, ja -- niin lie sinunkin laitasi, poikani.

Isä katsahti hiukan tutkivasti poikaansa, jonka hennonnäköisille kasvoille laskeusi tumma varjo hänen viimeisiä sanojaan sanoessaan. Nuorukainen käänsi kasvonsa poispäin, vaan isä jatkoi vielä hellästi ja melkein säälivästi:

-- Olenhan huomannut, Henrik, että mielessäsi vielä kytee muisto siitä nuoresta immestä, johon kerran olit päässyt mielistymään. Sinä tiedät, että minä en olisi tahtonut tehdä tyhjäksi tuota liittoa, olot sen tekivät. Ja nyt, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, on kai sinustakin jo muistokin käynyt kelmeäksi.

Nuorukainen käännähti päin.

-- Mitä on sitten tapahtunut, -- juttuja, juorupuheita, sydämmettömän saksalaisen valheita, siinä kaikki. Mutta oli muistoni kelmeämpi tai kirkkaampi, tyttöni on kadonnut, ei kukaan tiedä missä hän on, -- niin, tosiaankaan ei ole paljoa, mikä minuakaan enää Suomeen vetää.

-- Ja jos hänet vielä löytäisit...?

-- Isä, minä en ole herennyt häntä rakastamasta. Mutta ei puhuta hänestä.

-- Niin, Flemingillä on ehkä ollut monta syytä lähettää veljensätyttären Puolaan, sinä teet epäilemättä viisaimmin, kun et häntä enää ajattelekaan. Me olemme nyt siinä missä olemme ja siitä meidän on taivalta jatkettava. Flemingeistä meillä ei ole mitään ystävyyttä toivottavana; se tehtävä, joka meille tällä matkalla on Suomessa uskottu, tekee välit entistä kireämmiksi, meillä tulee ehkä olemaan suuriakin vaikeuksia voitettavana.

Nuorukainenkin, tahtoen katkasta edellisen keskustelun, puuttui nyt tähän kysymykseen ja uteli isältään:

-- Isä, miksemme purjehdi suoraan Turkuun ja äkkipikaa, antamatta vastustajillemme valmistusaikaa, käy suorittamaan säätyjen meille uskomaa tointa? Miksi menemme ensiksi Kankaisiin?

-- Sitä olen itsekin ajatellut, siten kai paremmin onnistuisimme. Mutta emmehän toki tule Suomeen valloittajina emmekä anastajina, tulemmehan sinne Ruotsin kansan lähettäminä tuomareina, joiden on käytävä käräjiä niin ystäväin kuin vihamiesten kanssa. Meidän on kutsuttava Suomen aatelisto kokoon Turkuun, sille esitettävä asiamme, kuunneltava sen puolustusta ja koetettava johtaa se oikealle tolalle. Vasta sitten saamme langettaa tuomion niistä, jotka sen ansaitsevat, -- jos voimme. -- Vaan tule, päivä rupee hämärtämään, lähdetään kannen alle lämpimään. Vielä saamme luovia yöhön asti, ennenkuin Rymättylän rannalle ehdimme.

Nämä molemmat keskustelijat on lukija jo varmaankin tuntenut Horneiksi, isäksi ja pojaksi. He olivat nyt matkalla synnyinmaahansa vaikeata tehtävätä täyttämään. Herttua Kaarlon syksyllä ominpäinsä toimeenpanemat Söderköpingin valtiopäivät olivat taipuneet kannattamaan herttuan pyrintöä särkeä itsenäisten maaherrain vallan Ruotsissa ja etupäässä Klaus Flemingin mahtavuuden Suomessa. Tästä maasta ei noille valtiopäiville ollut saapunut ketään muuta aatelista kuin Ruotsissa oleskeleva Kaarlo Horn ja sen lisäksi Turun porvariston edustaja, ja vaikeudetta oli siellä siis saatu toimeen päätös, ettei missään valtakunnan osassa saisi toimeenpanna mitään, johon ei herttua, valtakunnanhoitajana, ollut antanut käskyään tai suostumustaan; jos ken ei tätä tottele, häntä pidetään kapinoitsijana ja isänmaan vihollisena. Toisin sanoen: Suomen erikoisasema on kukistettava, Fleming kannattajineen pantava kanteen alaiseksi. Ja tähän päätökseen yhtymään, tätä päätöstä tottelemaan, oli Ruotsista nyt pahimmalla talvikelillä lähetetyn lähetyskunnan, johon paitsi Hornia kuului pari ylhäistä ruotsalaista aatelismiestä, pakotettava Suomen aatelisto.

Vaikea tehtävä monessakin suhteessa. Oli otaksuttava, että maan laillinen kuningas oli julistava koko valtiopäivät mitättömiksi. Miten saattoi näin ollen toivoa suomalaisten suostuvan sellaiseen päätökseen, joka langettaisi tuomion ei ainoastaan Suomen mahtavasta marskista, vaan ehkä useammistakin suomalaisista? Ja päävaikeus: mitä sanoo Klaus Fleming itse?

Niin, mitä sanoo tästä Klaus Fleming, mitä hän tekee? se kysymys pyöri alinomaa Kaarlo Hornin päässä, hänen maatessaan kannen alla keinuvassa laivassa, siihen kysymykseen hän heräsi, kun laiva törmätessään jääteliä vastaan pahasti notkahteli ja siihen hän taas kulun tasasemmaksi käytyä nukahti. Lähin tulevaisuus kai oli antava vastauksen tähän kysymykseen.

Yöllä tulivat laivamiehet herättämään matkustajia. Oli saavuttu Ominaisten selälle ja kiinteä jäänrinta oli nyt kaikkialla vastassa pitkin rannikkoa. Laivalla ei enää päässyt etemmäs, se oli kiinnitettävä jäänreunaan ja aamun sarastaessa oli matkueen noustava hangelle ja lähdettävä jalan pyrkimään autiota jäätikköä myöten rannikolle päin. Ilma oli hyytävän kylmä, sakea usva peitti laajan jäätantereen, jonka yli retkikunta, harhaillen eri suunnille ja kierrellen railoja, koetti pyrkiä maihin päin. Iltapäivällä vihdoin saavuttiin Rymättylän asuttuihin seutuihin, saatiin hevoset ja ajettiin mannerta kohden. Kankaisissa, Hornein vanhassa sukukartanossa Maskussa, jonne toisena uudenvuodenpäivänä illalla vihdoin saavuttiin, piti retkikunnan ensiksi viipyä jonkun ajan ja sieltä ilmoittaa Suomen herroille tulostaan ja tulonsa tarkoituksista. Marski Klaus Flemingiä se ensiksi pyysi Turkuun puheilleen.

Virallisena ja kylmänä olikin Klaus Fleming viikon perästä lähettiläitä vastassa Turun linnassa, otti tarkastaakseen heidän tuomat säätyjen päätökset ja herttuan vaatimukset ja käski heidän sitten odottaa siksi, kunnes hän oli ehtinyt kutsua Suomen aateliset kokoon Turkuun, laatimaan yhteisen vastauksen. Horn arvasi kyllä, että marski tulisi tätä väliaikaa käyttämään hyväkseen, mutta hän ei suinkaan ollut siltä toivoton matkansa tuloksista. Aateliston joukossa oli paljo sellaisia, jotka eivät sokeasti totelleet marskia. Uskalsivatko nämä nyt jyrkästi nousta vastustamaan Ruotsin säätyjen ja hallituksen käskyä? Uskalsiko sitä edes Klaus Fleming itse ja hänen luotettavimmat miehensä? Sitä Horn vielä epäili. Kaikissa tapauksissa oli hänen tehtävä velvollisuutensa ja tehtävä se niin vaikuttavasti kuin voi.

Tässä vakuutuksessa ajoi hän eräänä aamuna tammikuun lopulla molempain vanhimpain poikainsa seurassa Maskusta Turkuun, poiketen ensiksi toisten lähettilästoverien luo, joilla oli majatalo kaupungissa, ja jatkaen sitten matkaansa linnaan. Täksi päiväksi oli näet Fleming vihdoinkin määrännyt aateliston kokouksen Turussa.

Monelta taholta oli näinä päivinä ajanut rekiä Turkuun; Suomen aateliset olivat kaikilta suunnilta, idästä, etelästä ja pohjoisesta, sinne saapuneet, useat jo monta päivää aikusemmin, ja nämä kaukaiset vieraat olivat kaikki saaneet majatalonsa Turun linnassa, jossa Klaus Fleming perheineen nyt itse isäntänä oli, pitäen hallussaan Juhana-herttuan ja Katariina Jagellottaren entisiä, komeita huoneustoja, joissa vielä oli jälellä tähteitä kuluneesta loistosta, vaikkakin kalliimmat esineet, huonekalut, seinäkoristeet, taulut, kynttiläkruunut y.m. olivat Juhanan vangiksi jouduttua siirretyt Ruotsiin. Näissä huoneissa hyöri nyt Ebba-rouva toimekkaana emäntänä hoidellen lukuisia vieraitaan, joista monet olivat perheineen tähän kokoukseen saapuneet ja joille osittain linnan, osittain Flemingin yksityisistä varoista tarjottiin ruoat ja juomiset.

Vanhan linnan pääosassa, linnan molempain kirkkojen (uuden ja vanhan) yläpuolella olevassa suuressa kuninkaansalissa, joka oli holvattu huone kymmenellä ikkunalla ja jonka seiniä Ruotsin ja Suomen vaakunat ja lukuisat aateliskilvet sekä teräsvarustukset koristivat, käveli Klaus Fleming samana aamuna vakavamietteisenä edestakaisin, pysähtyen aina toisinaan ikkunan ääreen luomaan silmäyksen yli laajalta näkyvän, talvisen maiseman. Siinä linnan juurella lepäsi matalana lumipeittoisessa puvussaan Suomen silloinen, pienoinen pääkaupunki. Turun kaupunki oli jo siihen aikaan levinnyt kahden puolen Aurajokea, jonka molempia rantoja yhdisti yksi ainoa puinen silta. Eteläisempi puoli, jossa oli tuomiokirkko ja raastupa sekä muut julkisemmat rakennukset, oli n.s. suuri puoli, jotavastoin pohjoisella rannalla, Aningaisten korttelissa, asui kaupungin köyhempi väestö. Vaan kovin suuri ei ollut Turku vielä suurella puolellakaan, se mahtui kokonaan Mätäjärven, kirkon ja luostarin kortteleihin ja ulottui ainoastaan pienen kappaleen jokea ylöspäin. Tämäkin kaupunginosa oli rakenteeltaan vielä hyvin epäsäännöllinen, pääkadutkin mutkikkaat, ulkohuoneet pistivät siellä täällä kauas kadulle, viljelyksiä ja puutarhoja oli matalain talojen välissä, jotka tälläkin puolella vielä suurimmaksi osaksi olivat sisäänlämpiäviä tupia ja joiden ikkunoissa vielä nahkaset kalvot olivat yleisiä, lasit harvinaista korutavaraa. Tuulimyllyjä oli kymmenittäin kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla ja joenrannan peittivät rumat, aina vesirajaan asti rakennetut tavara-aitat. Tätä talvipukuun peittynyttä pikkukaupunkia Klaus Fleming, mietteihinsä vaipuneena, tänä aamuna kauan katseli linnan kuninkaansalin ikkunasta ja hän havahtui mietteistään vasta, kun näki kaupungista linnaan vievää autiota, kallioidenvälistä tietä myöten muutamain rekien jo ajavan linnaan päin.

Silloin hän astui viereiseen huoneeseen, jota hän käytti omana työhuoneenaan, ja jossa muutamia hänen uskotuimpia kannattajiaan, kuten Tavast, Särkilahti, Sten Fincke ja Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, istui tutkien joitakin papereita ja niistä väitellen. Heille hän virkkoi:

-- Lopettakaa jo, nyt meidän täytyy olla valmiit, lähettiläät saapuvat jo linnaan.

Varmalla ja käskevällä äänellä hän sen virkkoi, vaan hänen kasvonsa olivat kumminkin miltei huolestuneen näköset ja hiukan levoton ilme vilahteli silmässä. Edellisenä päivänä oli marski jo Suomen aatelisille esittänyt sen vastausehdotuksen, jonka hän aikoi Ruotsin säätyjen lähettiläille antaa ja hän oli koettanut karaista heidät kestäviksi ja jyrkiksi. Useimpiin hän luottikin, vaan oli joukossa niitäkin, jotka epäilivät, ja tämän teki vielä arveluttavammaksi se seikka, että lähettiläiden joukossa oli se ainoa mies, joka herttuan taholta vielä saattoi Suomen herroihin jotakin vaikuttaa, Kankaisten suvun päämies. Juuri äskenkin oli marski siitä syystä miltei katuen muistellut, ettei hän sittenkin ollut aikonaan koettanut kaikkea, sitoakseen tämän suvun puolelleen, sillä nyt oltiin siinä, että toisen taikka toisen täytyi kukistua. Tämän hetken ratkaisevan merkityksen oivalsivat täydelleen nuo hänen uskollisimmat kannattajansakin, ja he olivat siitä syystä siinä viime hetkessä vielä koettaneet neuvotella, olisiko mahdollista jollakin tavoin lieventää tuota marskin jyrkkää vastausta, joka merkitsi melkein täydellistä pesäeroa Ruotsin ja Suomen välillä.

-- Jos sittenkin muodostaisimme vastauksemme siihen muotoon, että lykkäämme asian kokonaan kuninkaan ratkaistavaksi, ehdotti vielä vanha, varova Prinkkalan herra, huomauttaen, että sitten siihen paremmin kaikki epäröivätkin suomalaiset, kuten Boijet, Louhisaaren Flemingit y.m., voisivat yhtyä.

-- Minkä me olemme kirjoittaneet, sen me olemme kirjoittaneet, vastasi Fleming päättävästi, kooten paperit pöydältä. Ja aina tulinen Särkilahti lisäsi:

-- Ratkaisuunhan meidän tästä kumminkin täytyy päästä, parasta puhua suu puhtaaksi!

-- Niin, me olemme nyt sillä paikalla, josta on myöhäistä peräytyä. Ja voi niitä Suomen herroja, jotka eivät tähän vastaukseemme yhdy, -- sillä piilosilla-olo on nyt loppunut!

-- Vaan Horn? -- hän on myös suomalainen, virkkoi Prinkkalan herra hiljaa, vielä päätään puistaen.

-- Niin Horn, hänen täytyy kukistua. Taikka kukistun minä, -- taikka me molemmat. Nyt se on ratkaistava. Käydään kokoussaliin, miehet!

Suuri kuninkaansali oli kohta täynnä aseellisia, juhlapukuisia miehiä, sillä Suomen aateliset olivat lukuisasti tähän kokoukseen saapuneet ja paitsi heitä oli Fleming sinne kutsuttanut myöskin aatelittomat sotapäälliköt. Fleming tervehti kaikkia, koetti laskea sukkeluuksia ja leikillistä pilaa, vaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Hänestä tuntui, että hän mieluummin kuin tähän otteluun olisi käynyt miekka kädessä vaikka kolmivertaista moskovalaislaumaa vastaan, eikä hän kumminkaan ollut sanaotteluissakaan suinkaan kokematon.

Mutta siitä ensimmäisen päivän kokouksesta ei kumminkaan tullut mitään ratkaisevaa. Marski otti ensiksi arvostellakseen säätyjen päätöstä ja valtioneuvoston vaatimuksia ja tekikin sen niin perinpohjin, ettei koko päätöskirjoitukseen jäänyt yhtään repelöimätöntä paikkaa. Hän todisti, että juuri säätyjen päätös, eikä suinkaan suomalaisten esiintyminen, oli kapinallista kuningasta vastaan. Lähettiläiden kävi vaikeaksi pitää puoliaan. Mutta kumminkin pysyivät enimmät Suomen herrat ääneti, eivät uskaltaneet asettua kummallekaan puolelle. Ja kun iltapuoli oli käsissä, kuului vaatimuksia:

-- Mietitään vielä huomiseen.

-- Huomenna ratkaistakoon asia!

Ja huomiseen se jäi; mahdoton oli tietää, kummalle puolelle voitto kallistuisi. Pienissä ryhmissä, empivinä ja epävarmoina, hajausivat neuvottelijat makuuhuoneihinsa. Tyytymättömänä ja väsyneenä käveli Flemingkin linnanpihan poikki omiin huoneihinsa.

Silloin kuuli hän vallilta nuorten iloisia ääniä ja käveli lähemmäs katsomaan. Siellä oli hänen poikansa Juhana, 15-vuotias nuorukainen, leikkimässä muutamain muitten ikäistensä aatelisnuorukaisten kanssa, joista vilkkain ja puuhakkain oli Evert Horn, Kaarlon toinen poika. Nuorisoon eivät isäin riidat olleet paljo tuntuneet; vanhempainsa seurassa Turkuun saapuneet aatelisimmet olivat linnan arkisuojissa olleet iloisissa kisoissa Flemingin nuorten neitosten, Katariinan ja Heblan, kanssa, ja aatelisnuorukaiset pelihtivät ulkona reippaan, terveen Juhana Flemingin seurassa. Tämä siitä poikajoukosta hypähtikin isäänsä vastaan, joka kysyi:

-- Mitä te telmitte täällä, pojat?

-- Me tähtäämme tykeillä. Isä, saammeko ampua yhden laukauksen?

-- Ampua, -- tekö nalikat!

-- Niin, isä, minä kyllä osaan ja Evert myöskin! Marski katseli mielihyvällä reippaita poikia ja samalla näytti hänelle tuuma tupsahtavan mieleen:

-- Huomenna, pojat, huomenna saatte ehkä ampua, vaikka kaksikin laukausta, oikein kunnialaukausta, -- jos täällä juhlat saadaan.

-- Hei, huomenna ammutaan!

Vaan samassa saapui siihen Kaarlo Horn, joka teki poislähtöä majataloonsa ja kyseli molempia poikiaan, jotka olivat saaneet seurata häntä linnaan. Sieltä tulikin Evert iloisena ja reippaana ja kertoi kohta isälleen, kuinka he huomenna saavat tykeillä ampua. Isät katselivat hymyillen reippaita poikaan, katselivat sitten toisiaan, ja hymy katosi molempain kasvoilta. Klaus-herra kääntyi kävelemään linnaan päin ja Horn virkkoi pojalleen:

-- Huomenna se nähtänee, joudu nyt vain rekeen. Missä on Henrik?

-- Hän on tuolla sisällä naisten seurassa, siellähän hän parhaiten viihtyy.

-- Jossa sinä et. Vaan kutsu hänet ulos.

Samassa sieltä nuori Henrik laskeusikin portaita alas, itse Ebba-rouva kuului saattelevan häntä portaille ja siellä virkkovan;

-- Niin, kuten sanoin, ehkä huomenna...

Vieraat läksivät ajamaan pimeältä pihalta ja Klaus-herra astui väsyneenä ja kärtyisenä Ebba-rouvan huoneeseen, jossa hän viskausi pitkälleen penkille. Päivä oli ollut hänelle rasittava, eikä hän sittenkään ollut voittanut mitään, päinvastoin tuntui siltä, että Horn pelkällä läsnäolollaan sai Suomen aateliset tavallistakin varovammiksi. Ja hän ajatteli sitä huomispäivää, ratkaisupäivää... Huomenna, huomenna, ne sanat oli hän kuullut niin monelta taholta, kaiken ratkaisevan piti siis tapahtua huomenna.

Yhtäkkiä kysäsi marski rouvaltaan:

-- Mitä sinä huomiseksi lupasit Hornin pojalle?

Ebba-rouva pysähtyi touhuistaan miestään puhuttelemaan:

-- Niin, se on juttu sekin. Nuori Henrik kertoi nyt vasta saaneensa tietää, että Anna oleskeleekin täällä kotona, ja kysyi, saisiko hän tavata häntä, -- sinä muistat nuo Upsalanaikuiset tapaukset.

-- Hm, tuoko poika ... loruja! Etkö sinä sanonut hänelle, että hän on hullu? Ja eikö hän tiedä, millä kannalla asiat ovat?

-- Tuntui tietävän, sadatteli saksalaista veijaria, uhaten kostaa sen, että tämä kehtasi väärinkäyttää tytön luottamusta ja herkkyyttä...

-- Koira...! Mutta tämäkin toinen, maitomieli, taikinapää, -- eikö hän älyä, että se on kaikki mahdotonta. Itsekö hän tuli siitä puhumaan?

-- Itse. Kertoi olleensa vuoden Suomesta poissa ja sanoi haluavansa tavata Annan, jos mitenkin olisivat asiat.

Fleming rupesi hankkiutumaan vuoteelle, riisui takin päältään, vaan jäi sitten taas hetkeksi mietteihinsä istumaan.

-- Tuuma ei olisi ollut tuhma, siitä olisi voinut aikoinaan suurtakin sukeutua ... oli tosiaan vahinko, että se meni myttyyn. Vaan nyt se on myöhästä, poika hourii turhia!

Mutta Ebba-rouva ei ollut siitä vielä aivan vakuutettu ja taloustoimistaan päästyään meni hän vielä iltamyöhällä tyttöjen makuuhuoneeseen. Hänen molemmat omat tyttärensä nukkuivat siellä jo sikeästi päivän leikeistä väsyneinä, vaan Anna valvoi vielä vuoteellaan. Siihen vuoteen reunalle istahti Ebba-rouva, ruveten Annaa ystävällisesti puhuttelemaan. Anna katsoi kummissaan tätiään, hän arvasi, että jotakin uutta, häntä koskevaa oli tekeillä ja siitä hänen mielensä huolestui.

Anna oleskeli näet tavallisesti hyvin paljo yksin ja hänen omaisensa antoivat hänen niin olla. Hän puuhasi taloustoimissa palvelusväen seurassa, neuloi vaatteita serkuilleen ja ohjasi näiden opintoja. Vaan vieraille hän ei koskaan näyttäytynyt, ulkonakin liikkui hän hyvin harvoin ja siksi eivät useimmat, jotka Flemingin perheessä kävivät, tienneet hänen olevankaan kotosalla. Viimetalviset, häntä koskevat puheet, olivat vähitellen vaijenneet, hän oli itse jo kokonaan kuin unehtunut ihmisten mielistä. Mitähän hänestä siis nyt vielä tahdottiin?

Aluksi peitellen, sitten aivan avonaisesti kertoi hänelle Ebba-rouva nuoren Hornin pyynnöstä. Vaikkei Horn siitä mitään ollut puhunut, sanoi hän olevansa vakuutettu, että tämä jalo nuorukainen, uskollisena entiselle rakkaudelleen, tahtoi kaikista huolimatta vielä pyytää Annaa puolisokseen, -- sitä varten hän halusi tavata Annan. Tahtoiko Anna nyt kohdata tuon nuorukaisen vai eikö? -- Omasta puolestaan ei Ebba-rouva kehottanut eikä kieltänyt, hän sanoi vain haluavansa, että Anna saisi ajoissa punnita asemaansa ja tunteitaan.

Anna makasi kauan ääneti katsellen tätiään suurilla, hämmästyneillä silmillään. Koko tämä puhe oli hänelle niin vierasta, oli kuin viestiä jostakin kaukaisesta maasta, jonka hän jo aikoja sitten oli unhottanut. Vaan vähitellen kävi levottomaksi silmän tyyni katse ja Anna tarttui miltei hätääntyneenä tätinsä käteen:

-- Oi täti, minussa oli jo vakaantunut se käsitys, että olin elänyt elämäni ja kärsinyt kärsittäväni ja päässyt rauhaan, piiloon maailmalta. Pitäisikö minun taas astua sieltä esiin, ryhtyä elämään, alkaa alusta kaikki huolet ja pettymykset, -- täti, multa ovat kyyneleet kuivuneet.

-- Niin, kärsinyt olet, lapseni, enkä tahdo minä sulle uusia huolia valmistaa. Sinä tiedät, että tämä liitto on ollut mieliajatukseni. Kankaisten vanhan Henrikin kanssa me toivoimme siitä niin paljo hyvää... Vaan ajat ovat muuttuneet, -- monella tavalla.

-- Vaan täti, te soisitte sen -- ja setäkö myös?

-- Niin, lapseni, liitosta voisi olla laajempaa merkitystä vieläkin. Vaan etupäässä ajattelen kumminkin sinun onneasi; asemasi ei ole iloinen. Mutta tee tahtosi lapseni, mieti ja päätä huomiseksi. Hyvää yötä.

Ebba-rouva sipsutti kynttilä kädessä hiljaa pois huoneesta ja yksin jäi Anna yöpimeässä miettimään sitä uutta käännettä, joka vieläkin, vastoin kaikkea mitä hän oli ajatellut, saattoi hänelle tarjoutua. Hän oli koettanut taistella sen puolesta, jota hän kerran oli onnekseen käsittänyt, oli vannonut valansa sen perille päästäkseen ja pitänyt valansa. Se oli nyt kaikki hukkunut, oli lopussa, piste oli pantu sen tarinan perään; hänen sulhonsa oli kuollut, kuollut tai muuten kadonnut, hänen unelmansa päättynyt. Itselleen ei hänelle enää ollut elämästä iloa, vaan voisiko hän vielä olla hyödyksi muille, voisiko hän sovittaa sen häpeän ja harmin, jonka hän omaisilleenkin oli tuottanut, voisiko edistää sopua ja rauhaa kansalaistensa kesken...? Oi, hän ei sitä uskonut, hän tunsi itsensä niin karreksi palaneeksi. Vaan semmoisenakin, miksei hän voisi tyyneellä mielellä tavata tuon kelpo nuorukaisen...?

Niitä hän maatessaan mietti, eikä hän varmaan päätökseen päässyt. Ratkaiskoon sallima hänen kohtalonsa, siihen hän aina lopuksi pysähtyi, hän tahtoi jättää kaikki huomiseen ja rauhallisena odottaa, mitä se toi mukanaan.

Huomiseen -- --.

Huomispäivä, tammikuun 31:nen päivä 1596, sarasti kylmänä, sumuisena, raskaana talvipäivänä. Melkein puolille päivin täytyi aatelisherrain kokoushuoneessakin polttaa käryäviä talikynttilöitä ja pystyvalkea loimusi pitkin päivää linnan suojien kookkaissa, avonaisissa uuneissa. Raskaasti ja kaartelemalla sujuivat Suomen herrain keskustelutkin, käsittelyt edistyivät hitaasti ja vaivaloisesti kuin kelirikkotiellä, kun siinä koetettiin laatia yhteistä vastausta valtiopäiväin ja herttuan vaatimuksiin. Laajasanaisesti ja pitkissä puheissa puolusteli Klaus Fleming sitä jyrkkää ja päättäväistä vastausta, jonka hän jo ennakolla oli Suomen herroille esittänyt, vaan nämä sitä epäilivät ja jarruttivat vastaan. Toisena hetkenä kannattivat he kyllä Klaus-herraa vakuuttaen, että he eivät voineet ryhtyä säätämään rajoituksia kuninkaan eikä hänen valtuutettujensa toimivallalle, vaan toisena jo taas yhtyivät Horniin, joka tasasella ja tyyneellä käytöksellään ja muodollisestikin kauniilla esiintymisellään vaikutti heihin syvemmin kuin Fleming kiivaudellaan ja pitkillä, syrjäseikkoihin uppoavilla selityksillään. Asema rupesi Flemingistä tuntumaan yhä tuskallisemmalta, vaatimuksistaan hänen näytti kaikissa tapauksissa pitävän peräytyä, ja jos tätä menoa jatkui, istui hän piankin syytettyjen penkillä. Tuo huomio Klaus-herraa yhä enemmän kiukustutti ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä kuumemmiksi ja kärtysemmiksi kävivät väittelyt. Ankaroita sanoja ja teräviä pistoksia singahteli vastakkain ja päivällisajan lähetessä oli mieliala jo aivan täyteen liekkiin tulistunut, ilmeinen rikkoutuminen näytti olevan välttämätön.

Silloin saapui kutsu päivällisille, jotka Ebba-rouva taas oli valmistanut maukkaat ja komeat linnan ruhtinaansalissa, ja se kutsu saapuikin oikeaan aikaan, ennenkuin kiihtyneessä mielentilassa mihinkään ratkaisevaan ryhdyttiin. Pienissä ryhmissä, posket punasina ja silmät palavina, laskeusivat herrat yhä keskustellen ruokahuoneeseen. Boijen veljekset ja Louhisaaren Flemingit, joilla oli vanhaa kaunaa mahtavampaa Fleming-haaraa vastaan, kiistelivät siinä Knuutti Kurjen kanssa, joka vielä tahtoi välittää, ja vanha Prinkkalan herra koetti todistaa Särkilahdelle, Tavastille ja Finckelle, että nyt ovat asiat hukassa, ellei peräydytä. Ja noista väittelyistä välähti päivällisen kestäessä äänekkäämminkin muutamia pirstaleita esiin. Niin huudahti kerran Särkilahti viinimaljaan tarttuessaan:

-- Hei, kaikkien niiden suomalaisten malja, jotka vielä ovat kuninkaalleen uskollisia ja uskaltavat tunnustaa itsensä suomalaisiksi!