Part 18

Oli jo ratsastettu tuon pienen metsän läpi ja saavuttiin juuri sen aavikon reunalle, joka oli Räävelin vanhan, muuritetun kaupungin edustalla ja jonka halki tie vei tulliportille. Siihen seisattui seurue hetkeksi katsomaan kaunista rannikkomaisemaa, satamaa, jossa joukko aluksia kelluili ja sen takana leviävää, aavaa ulappaa. Tuolta ulapalta laski juuri se laiva, joka hyvää laitatuulta oli tullut Suomen puolelta, satamaan, -- saattoi nähdä, kuinka laivaväki kokoili purjeita ja selitteli ankkurin vitjoja. Se oli Flemingin laivoja, Hieronymo tunsi sen nyt varmasti ja tiesi samalla, että siinä nyt oli hänen morsiamensa. Ja innossaan hän huudahti:

-- Siinä saaliini, siinä hempeä neitoni. Yökausi vielä, ja hän on omani, ikipäiviksi!

Vaan herttua katseli mielihyvällä reippaan nuorukaisen iloa, tuumi tuokion ja virkkoi:

-- Miksi yökausi, miksei jo heti? Meillä on riittävästi miehistöä mukanamme, me miehitämme Flemingin laivan ja otamme sen mukaamme Ruotsiin. Se on valtakunnan laivoja, joita Klaus herra omin lupinsa ja vastoin kieltoani pitää Suomessa, käyttäen niitä omiin tarkotuksiinsa, meidän on velvollisuuskin ottaa se talteemme. Ja laivaväestä otamme mukaamme ketä tahdomme.

-- Ainakin neitosista toisen. Vaan eihän teidän ruhtinaallinen armonne tee minusta pilaa?

-- En, se on päätetty, seuraa sinä vain mukana. Vielä tänä iltana tahdon laivassani viettää sinun kuuliaisesi ja vahvistaa teidän yhteenmenonne. Nyt vain työhön!

Seurue ratsasti kaupunkiin ja herttua antoi henkivartiainsa päällikölle muutamia käskyjä. Kaupungissa viivyttiin hetkinen, otettiin mukaan herttuan matkatarpeiksi varatut eväät ja sinne jääneet henkivartijat ja ajettiin sitten tuon keskiaikaisen, tiilikattoisen kaupungin kapeita, mutkittelevia katuja myöten rantaan päin. Kaupungin asukkaat, jotka olivat asunnoistaan syösseet ulos katsomaan tuota komeata seuruetta, tungeskelivat ahtailla kaduilla ja hidastivat vähän kulkua, joten tunnin aika ehti livahtaa, ennenkuin saavuttiin kaupungin rantaportille, josta oli muutamain minuuttien matka alas satamaan. Vaan portin läpi tultuaan seurue yhtäkkiä hämmästyneenä pysähtyi kuin yhteisestä käskystä ja kaikki katsoivat ihmeissään ulapalle päin.

Tuo laiva, joka äsken jo oli laskenut ankkurinsa ja riisunut purjeensa, liiteli nyt sataman ulkopuolella purjeet pystössä vankassa tuulessa merelle päin ja laivaväki näkyi siinä yhä lisäävän purjeita. Nuorelta junkkarilta pääsi kirmas huudahdus: hän katsoi laivaa, katsoi herttuaa, osaamatta sanoa mitään. Vaan herttuankin äsken niin kirkas otsa synkistyi ja häneltä pääsi vihanen kirous.

-- Niille on haiskahtanut käry, heittiöille, ne livistävät taas kynsistämme, -- kirous ja kuolema! Poika parka, kaikki ponnistuksesi olivat siis taaskin turhat!

--Sotivatko kaikki manalan vallat vastaani, virkkoi Hieronymo masentuneena. -- Ja kuka on ilmaissut juoneni Olavi Klaunpojalle?

-- Ah, hän on Flemingejä hänkin, varova ja liukas. Mutta maltahan vielä!

Herttua tuumi hetkisen lähettää oman, nopeakulkuisen laivansa pyytämään kiinni pakenevaa alusta, vaan laivan päällikkö vakuutti, että se olisi turha yritys. Laivan purjeet olivat koossa, ankkuri pohjassa, iso osa miehistöä maissa, -- ja Flemingin laiva pyyhki jo yhä paranevaa vauhtia aavalla merellä. Ei siinä auttanut nuorukaisen muu kuin talttua ja alistua kohtaloonsa. Mutta surkutellen katseli herttua nuorta suosikkiaan, tuota äsken vielä niin hilpeämielistä, vallatonta, luottamusta täyteläistä veitikkaa; hän oli nyt aivan kukistettu, näin nolostuneena ja masentuneena ei herttua ollut häntä ennen koskaan nähnyt. Ja tuohon sääliin sekaantui oma kiukkukin; olihan herttua jo mielessään niin nauttinut Flemingin nolaamisesta. Hän seisoi hetkisen luoden uhkaavia silmäyksiä etenevään laivaan ja virkkoi sitten ikäänkuin lohdutellen suosikkiaan:

-- Sulla on naimayrityksissäsi huono onni, ja niin on mullakin puhemiehenä. Vaan ole huoletta, tässä ryhdytään pian toisiin taivutuskeinoihin. Kärsivällisyyttä ja rohkeutta, poikani! -- ole varma, me pakotamme Flemingin mielisuosiolla antamaan sulle morsiamesi. Sillä me tahdomme kukistaa hänet, meillä on tuumat vireillä ja jos nekään eivät auta, niin jo perhana tiedänkin mikä auttaa: nuijat ja tykinkuulat! Hänen täytyy kukistua, me sytytämme sellaisen rovion, että hän palaa omaan pesäänsä, -- Pohjanmaalla on tervaksia tarpeeksi! Malttia vielä vähän. Sinä seuraat nyt mukanani Ruotsiin, jossa annan sulle mielesi viihdykkeeksi sopivia toimia, kunnes hetki on tullut. Ja nyt: alas laivaan!

Seurue laskeutui rantaan, jossa venheet olivat valmiit viemään matkustajat alukseen. Vaan yksin, viimeisenä ja sanattomana kulki Hieronymo pää kumarassa ja jäsenet rauenneina. Hänen sisässään taisteli taas suru ja kiukku, kiivaina ja tulisina molemmat. Taas oli hänellä ollut tyttönsä tuossa juuri kuin kämmentensä välissä, silmukka oli ollut niin tarkka ja luja, -- ja tuolla loittoni laiva Suomen rannalle päin! Pitikö hänen nyt jättää kaikki ja seurata herttuata Ruotsiin, -- se oli lannistavaa, se oli toivotonta! Ja siksi jäi Hieronymo, kun toiset jo olivat nousseet venheisiin, vielä yksin epävarmana laiturille seisomaan.

-- No, mitä mietit, virkkoi herttua. -- Astu venheeseen vain, ei nyt ole muuta neuvoa.

Hieronymo läheni venhettä, vaan virkkoi vielä ennen siihen nousemistaan:

-- Mutta yhden suosion pyydän vielä teidän ruhtinaalliselta armoltanne.

-- No pyydä pois, kai sen myönnämme suuren surusi takia. Mikä on mielessäsi?

-- Että saan edelleen Ruotsissakin nauttia niitä oikeuksia olla vainajain kirjoissa, joista mulla Suomessa on ollut niin paljo hyötyä.

-- Ole kirjoissa missä tahansa ja minkänimisenä haluat, käytä valetukkaa ja vaikka naamaria, siitä en välitä, kunhan luonani olet. Ka niin, venheeseen nyt!

* * * * *

Räävelin satamasta lähtenyt laiva kiiti hyvää laitatuulta Suomen rannikkoa kohden. Sen perässä, ruorimiehen vieressä, seisoi nuori mies, joka loi ivallisia katseita loittonevalle rannalle, jonne hän näki suurenlaisen, komean seurueen kaupungista laskeutuvan. Nuorukainen oli Olavi Klaunpoika ja hän arvasi, että tuo seurue oli Södermanlannin herttuan matkuetta. Ja hän puhui siinä puoleksi itsekseen, puoleksi ruorimiehelle:

-- Ehei, herttua kulta, ei Flemingin laivoja niinkään kaapata, -- tuleppas ja ota, jos ylettyy käsivartesi! Pikkalasta et taida kumminkaan tulla laivaamme hakemaan.

Hän käveli sitten keskikannelle ja käski laivamiesten vielä lisätä muutaman välipurjeen, jotta vauhti yhä siitäkin paraneisi; hän näet vielä vähän varoi, että herttua uudella laivallaan koettaisi ajaa häntä takaa. Mutta samalla hän huomasi, että se pelko oli turha; Räävelin satamassa makaavassa laivassa ei nostettu purjeitakaan. Tultuaan siitä vakuutetuksi, siirtyi Olavi puhuttelemaan kahta neitosta, jotka kaidepuihin nojaten surumielisesti katselivat loittonevaa rannikkoa.

-- Elkää surko nyt enää tytöt, hiiteen happamet kasvot! Pääsettehän te tästä Suomenlahden yli toisen kerran, minä päivänä tahansa, kunhan valitaan sopivampi hetki. Nyt on laiva vietävä turvaan Pikkalaan, eihän siitä pääse mihinkään.

-- Voi jos olisit laskenut meidät maihin, Olavi, meidät yksin! Kyllä me rantaan olisimme päässeet ja ominpäin jatkaneet matkaa, miksi kuljetat meidät Suomeen takasin? -- Niin virkkoi harmistuneena ja silmät säkenöivinä pienempi, vikkelämpi tytöistä ja käännähti samalla suuttuneena selin Olaviin.

-- Olethan järjetön, orpana, teidätkö olisin yksin jättänyt sinne kulkemaan vieraita maita. Olisittehan jo heti joutuneet herttuan ja hänen miestensä kynsiin.

-- Siitä me kyllä olisimme suoriutuneet, laivasi olisit saanut viedä, koska siitä noin turhanpäiten olet arka.

-- Ei, Elina, juuri teidänkin vuoksi on tärkeää, että kiirehdimme Pikkalaan. Tiedäthän, kuinka halukkaasti herttua laivojamme himoitsee, mutta yhtä kärkäs olisi hän epäilemättä viemään Annan mukanaan Ruotsiin, sellaisia vehkeitä hänellä jo kauan on ollut mielessään. Mutta pitkän nenän hän tällä kertaa sai. Ja te, tytöt, kyllä te vielä ennätätte sinne Varsovaan Puolan herrain hienosteltaviksi, kiirehditään nyt vain aamiaiselle kotiin.

Tyttöjen oli tyytyminen, vaikka se vaikeaa olikin, Elinasta varsinkin. Tätä matkaa oli hän jo kauan suunnitellut ja siihen niin paljo rakentanut. Ja hän oli jo mielestään ollut kuin tarkotuksensa perillä, kun laiva oli asettunut ankkuriin Räävelin satamassa. Vaan siellä oli Olavi, joka jo kohta oli epäillen katsellut erästä satamassa olevaa, uutta ja komeaa alusta, ensiksi itse soutanut maihin ja hetken kuluttua palannut sieltä antamaan kiireistä käskyä paluumatkalle lähdöstä. Hän oli näet rannassa kuullut Kaarlo-herttuan olevan Räävelissä ja silloin hän kohta vainusi pahaa: Flemingin laivaa ei ole turvallista jättää noin lähelle herttuan miehitettyä alusta, paras siis kiirehtiä Suomeen takasin. Ja siitä se oli riippunut, että neitosten ulkomaanmatka jo Räävelin rannassa oli keskeytynyt.

Aamun valjetessa laski laiva jo Pikkalan lahteen ja suuntasi sen väljää satamaa kohden. Siellä oli pitkin väylän vartta ja saarien lomissa laivoja ankkurissa, suuria ja pieniä, ja satamaan tultua näkyi pitkin rannikkoa vilkasta toimeliaisuutta ja liikettä; keskentekoisia laivankehiä kohosi telakkapuilla toinen toisensa vieressä ja niiden reunoilla ja korkeiden kaaripuiden välissä kuhisi kuin muurahaisia uutteroita kirvesmiehiä, joiden veistäntä kajahti laajalti yli lahdelman. Korkeita kasoja erämaan vankkoja petäjiä oli sinne rakennusaineiksi vedätetty ja lauttamiehet varppasivat uusia lauttoja selältä. Siinä oli Klaus Flemingin laivaveistämö, jossa rantamaan taitavat laivanrakentajat ehtimiseen hänelle uusia laivoja veistivät ja vanhoja korjailivat. Rannalle tämän laivatelakan ympärille oli syntynyt kokonainen kylä pieniä työväenmökkejä, vaan vähän etempänä maan puolella, kauniin metsikön keskellä, oli marskilla itsellään suuri, komea asuinrakennus, jossa hän, näitä rakennustöitä valvoessaan, mielellään majaili laivastonsa luona, joka oli hänen, vanhan amiraalin, mielikkilaitos.

Tänne päärakennukseen nousivat tytöt verkkaan ja vitkastellen rannasta ja Olavi kiirehti sinne myös tekemään isälleen selkoa, mikä hänet oli pakottanut kesken katkasemaan matkansa. Mutta marski ei nyt ehtinyt koko tälle seikalle suurta huomiota osottaa, hänellä oli taas niin monet raudat tulessa; lähettiläitä, jotka olivat tuoneet viestejä taikka odottivat sellaisia, lennättääkseen niitä ympäri maan, istui rivittäin hänen eteisessään ja itse hän heille jakeli käskyjä ja saneli sekaan kirjeitä Gröningille, jonka hanhensulka sai tavallista vinhempää vauhtia riipostella karkeita papereita. Hiukan hajamielisenä kuunteli hän Olavin kertomusta ja hyväksyi hänen toimenpiteensä täydelleen.

-- Vaan herttuan viipyminen Räävelissä ei tule olemaan pitkäaikainen, selitti Olavi. -- Tuleeko minun siis muutamain päiväin perästä taas lähteä saattamaan tyttöjä matkalle?

-- Eikö mitä, jätetään koko matka, mitäpä ne tytöt oikeastaan siellä Puolassa tekevätkään, puhui marski puuhainsa lomaan. -- Annan mieli tasautuu kyllä täällä kotonakin ja minä olen pitävä huolta, että tuo pieni törkyjuttu unhottuu, -- arveluttavampikin olisi hänen olonsa heikkoine taipumuksineen siellä ventojen parissa. Ja sitäpaitsi, meillä ei ole nyt aikaa sellaisiin tuumiin, meidän täytyy nyt taas aivan pian palata Kuitiaan, voidaksemme lähempää seurata ja johtaa näitä hetken tärkeitä asioita, ja silloin tarvitsen minä sekä sinut että laivasi. Tytöt saavat kiltisti seurata mukana sinne.

Ja marski kiintyi taas noihin moniin touhuihinsa, jotka häntä tällä hetkellä innostivat. Hänelle oli aivan äsken saapunut sekä Ruotsista että Suomesta kuulumisia, jotka vaativat koko hänen huomionsa. Herttua puuhasi Ruotsissa, ilman kuninkaan lupaa, valtiopäiviä, joiden tarkotuksen marski vallan hyvin oivalsi suunnatuksi suorastaan itseään vastaan, hänen valtansa kukistamiseksi, ja näille valtiopäiville koetti herttua tietysti houkutella niin paljo suomalaisiakin kuin mahdollista. Kaarlo Horn oli isänsä hautajaisissa ollessaan kehottanut Suomen aatelisia saapumaan Söderköpingiin ja herttuan yksityisiä lähettiläitä liikkui samaa tarkotusta varten Suomessa. Nyt piti marskin saada vastavirran toimeen, hänen täytyi panna liikkeelle koko vaikutusvoimansa, estääkseen suomalaisia lähtemästä Ruotsiin, jossa olisivat joutuneet antamaan kannatustaan herttuan vehkeille.

-- Saadaanpa nähdä, moniko Suomen herroista Ruotsiin matkustaa, virkkoi hän ilosella varmuudella pojalleen, palatessaan huoneeseensa lähettämästä taas erään viestinviejän matkoille. Sitten hän istahti hetkeksi lepäämään ja jatkoi: -- Ne aikovat panna meidät kanteenalaiseksi säätyjen edessä Ruotsissa ja tuomita meidät, muitta mutkitta, hirteen, -- ei niillä olekaan pienet aikeet!

-- Tuomita, vastoin kuninkaan lupaa? -- kysyi nuorukainen ihmeissään.

-- Ovatko he näihinkään asti kuunnelleet kuningasta? Siitä ilveilystä, jota nyt pitkät ajat on näytelty, täytyy kumminkin kerran tulla loppu enkä pane minä pahakseni, että herttua nyt kerrankin osottaa, millä kannalla välit oikeastaan ovat. Mutta mikä siitä on oleva seuraus?

Marski käveli pari kierrosta huoneessaan ja lihakset hänen kasvoissaan näyttivät pingoittuvan lujasta päättäväisyydestä. Hän oli kevätkesällä, ollessaan laivastollaan liikkeessä Viipurin puolessa, sairastellut ja muutenkin ollut mieleltään hiukan masentunut, vaan nyt hän oli taas täydessä jäntevyydessään ja voimassaan, väsymätön puuhissaan ja ponnistuksissaan ja mieli pirteä ja tarmokas. Asiat kehittyivät ratkaisuaan kohden ja silloin oli hän oleva mies paikallaan. Ja hän jatkoi:

-- Olivatpa seuraukset minkälaiset tahansa, valmistautumattomina ne eivät tule meitä kohtaamaan eikä äkkiarvaamatta typerryttämään!

Ja taas ryhtyi marski töihinsä, tällä kertaa valmistamaan käskyä kaikkien Suomen linnojen päälliköille tarkasti valvomaan, että varustukset ovat hyvässä kunnossa ja ettei keitään epäiltäviä henkilöitä pääse niihin nuuskimaan. -- --

Vaan neitoset, joiden matka ulkomaille nyt oli kokonaan kuivunut, istuivat alakuloisina kahden kuusikon katveessa erään läheisen kallioniemen käressä, josta saarien lomitse Suomenlahden aava ulappa siinti, ja tarinoivat siinä surunvoittoisesti katkenneesta matkastaan ja muista kaatuneista toiveistaan. Anna istui tyyneempänä sammaleisella kalliolla, nojaten päätään käsivarteensa, eikä hänen kasvoistaan ilmennyt niinkään paljo pettymystä, kuin raukeaa väsymystä. Kulunut vuosi oli jättänyt syviä jälkiä hänen kasvoihinsa, ne olivat nyt kalvakat ja jäykät ja teräväksi oli käynyt tuo piiru suun kupeella. Ja mieleltäänkin hän oli ikäänkuin taittunut; hän askaroitsi niinkuin ennenkin, oli nöyrä ja tottelevainen, vaan teki sen kaiken ikäänkuin vaistomaisesti, puolella tajunnalla. Kun hän Hämeenlinnassa oli kuullut, että hänen setänsä oli päättänyt lähettää hänet Puolaan, oli hän vastaansanomatta siihen suostunut, mutta iloitsematta siitä erityisesti. Hän oli vain käynyt jättämässä jäähyväiset pienelle hautakummulle linnan hautuumaalla, oli itkenyt siinä syksyisen illan, eikä senjälkeen ollut itkenytkään. Ja kun hänelle nyt taas ilmoitettiin, että tuo matka oli peruutettu, tyytyi hän nurkumatta siihenkin. Joskin hän tuolta matkalta oli toivonut jonkunverran viihdytystä, niin olihan hänelle oikeastaan yhdentekevää, missä hän oli: hänen sulhonsa oli kuollut, hänen rakkautensa kuollut, hänen unelmansa kuollut, itse oli hän jälellä kuin varjo entisyydestään, kuin kesän alussa kellastunut koivu, jonka lehdet hervottomina lepattavat ja vähitellen tippuvat pois.

Vaan Elinan mieli oli kuohuksissaan tuon rauenneen matkan johdosta. Hän säilytti vielä oman unelmansa ehyenä ja kirkkaana ja sitä toteuttaakseen hän juuri olikin pikkuvehkeillään punonut koko matkasuunnitelman kokoon. Sydänkesällä oli Liuksialan rouva eräänä päivänä käynyt Hämeenlinnassa, matkalla tyttärensä luo Kirkniemeen, ja pitkä, yksityinen keskustelu oli taas ollut hänen ja Elinan välillä. Elina oli saanut kuulla, että Kustaa Eerikinpoika, jonka kohtaloita hänen mielensä niin kiihkeästi oli takertunut seuraamaan, taas oli matkalla Saksasta kotiinsa päin, ja olipa Kaarina-rouva uskotulleen kertonut niistäkin rohkeammista tulevaisuuden suunnitelmista, joita tällä haavaa pyöri hänen maanpakolaisen poikansa päässä. Eerik XIV:nen poika oli vihdoinkin päättänyt lähemmältä ruveta seuraamaan tapausten vaihteita isänsä valtakunnassa, mutta hän oli niin heikko, valitti äiti, niin horjuva, niin vailla selkärankaa ja itsensä luottamusta, ja etupäässä vailla uskottua auttajaa ja rohkaisijaa...

Nuo tiedot olivat taas sytyttäneet ilmituleen Elinan vilkkaassa mielikuvituksessa jo kauan kyteneitä tuumia. Hän päätti hakea käsiinsä tuon nuoren miehen, puhutella häntä, virittää hänessä uutta rohkeutta ja jäädä hänen auttajakseen. Vaan sitävarten täytyi hänen päästä ulkomaille, siksi oli hän houkutellut ankaran Klaus-herran lähettämään veljensätyttären Puolaan ja isänsä laskemaan hänet itsensä mukaan. Kaikki oli jo ollut valmiiksi harkittua ja aivan toteutumaisillaan, kun sattuma näin katkasi hänen tuumansa.

-- Oi kuitenkin, kun tässä täytyy olla nainen, tällainen heikko, avuton aatelisneiti! -- niin tuskitteli hän siinä rantakalliolla, luoden ahnaita silmäyksiä ulos syksyseltään aaltoilevalle ulapalle ja takoen kiukustuneena kivellä kallion harmajata kylkeä. -- Jospa olisin mies, kylläpä tietäisin tempun! Ensimmäisen purjeveneen päästäsin valkamasta, nostasin purjeen ja viilettäisin Viron rannalle. Ja sieltä hakisin tuon heikon ruhtinaanpojan ja omalla käsivarrellani hänet auttaisin kunniaan, -- sen tottatosiaan tekisin!

-- Jos olisit mies, et olisi noin uhraavainen.

-- Uhraavainen, en tiedä olenko uhraavainen. Omaa kunniaani siinä tavottelen, omat intohimoni minua kannustavat, oma kuolemattomuuteni. Unelmani esineenä ei ole itse mies, enhän ihaile tuota heikkoa raukkaa, näen hänessä ainoastaan kuninkaanpojan, jonka juuri minun pitäisi nostaa loasta, kuuletko minun, -- sitten hän saisi hyljätä minut, sama se, minä olisin kumminkin tehnyt jotakin suurta ja mainiota!

-- Ja mitä nyt aijot, -- luopuako unelmastasi sinäkin?

-- En koskaan. Vahdin ensi tilaisuutta päästäkseni Riikaan. Ja minä pääsen hänen luokseen, ole varma siitä, ja viritän uudelleen hänen lannistuneet toiveensa, -- mulla on hyviä uutisia hänelle vietävänä. Ja minä matkustan vaikka ympäri mannermaan keräämään hänelle auttajia ja varoja, minä pakotan hänet itsensä taivuttamaan ruhtinaita puolelleen. Ja ennen kaikkia, minä puhallan häneen uskoa itseensä, kuninkaalliseen syntyperäänsä, korkeaan kutsumukseensa... Oi, en tiedä, mitä kaikkia tekisin, vaan minä uskon, että onnistuisin, -- ja minun täytyy onnistua.

Anna istui liikahtamatta nojaten päätään käsivarteensa ja kuunnellen ystävättärensä luottamusta ja rohkeutta uhkuvaa sanatulvaa; hän ihaili tuota kukistumatonta toivoa, vaan ihmetteli samalla itsekseen, että joku vielä saattoi odottaa elämältä noin paljoa, odottaa edes jotakin. Hänen katseensa harhaili kauas ulapalle ja kotvasen äänettömyyden jälkeen virkahti hän hiljaa:

-- Onnellinen sinä!

Elina käännähti kummastuneena hänen puoleensa.

-- Miksi onnellinen, kun tuumani taas meni myttyyn?

-- Onnellinen siksi, että vielä rohkenet toivoa ja suunnitella tulevaisuuden kuvia; onnellinen siksi, että sulla edes unelmissasi vielä on tulevaisuutta, -- minulla ei ole enää.

Elina hypähti paikoiltaan ja hiipi istumaan aivan Annan viereen, teivien häntä vyötäreiltä.

-- Niin, serkku, minä olen todellakin onnellinen, sillä minä tunnen itsessäni voimaa toteuttaa toiveeni. Ja minä teen sen ja tempaan sitten sinutkin mukaani tuohon uhkuvaan onneeni ja kunniaani.

-- Minua et, sillä multa on usko kuollut. Vaan sinä, Elina, toivo, toivo, niinkauan kuin vielä voit...!

Annan sanoissa ja koko käytöksessä oli jotakin niin syvästi kaihoavaa kajannetta, että Elinakin oivalsi, että siihen on kaikki lohdutus tehoton. Ja siksi hän jäi ääneti istumaan, katsellen tuonne saarien lomitse aukenevalle, rajattomalle selälle, jonka etäisyydessä taas eräs purje näkyi, laivan luoviessa vastaseen, luodetta kohden, Ruotsin rantaan päin. Niinkauan kuin se näköpiirissä pysyi, olivat Annankin katseet siihen kiintyneet, vaikkei hän tiennytkään, että juuri tuo laiva kätki hänen toivonsa ja rohkeutensa ja elämänsä, jotka hän jo luuli hukkuneiksi, että juuri tuon purjeen alla matkusti hänen kuolleeksi luultu sulhonsa Kaarlo-herttuan seurueessa Räävelistä Tukholmaan.

XI.

Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.

Kylmä ja myrskyinen oli uudenvuodenpäivä vuonna 1596. Talvi oli tänä vuonna tullut aikasin, sitä oli jo kestänyt toista kuukautta, lumi peitti paksuna maat ja manteret ja koko laaja Ahvenanmeri oli jo kauan ollut vankassa jäässä. Vaan nyt oli meri auki. Vähän ennen joulua olivat rajut koillismyrskyt repineet rikki aavikon vankan jääpeiton ja vapaana lainehti nyt meri hyisiä rantoja vastaan. Huih! -- jääkylmä, suolanen vesi ja luminen ranta, -- se on niin viluttavaa, niin kangistavaa. Tuuli kuljettaa kaukaisilta rannoilta irtirevittyjä telejä ja jysäyttää niitä laivan laitoihin, taikka pinoo korkeiksi kasoiksi tuonne etemmäs lumipeittoisen saaren kallioiselle rannalle. Ja kallion kylkeen väsymättä loiskahteleva aalto hivelee siihen hienosen kuoren; jokainen pisara, joka aallosta hangelle räiskähtää, jäätyy siihen kohta ja siksi kimaltelee rantakinos pitkin pituuttaan tuhansista kirkkaista kiteistä. Ja myrsky vongahtelee, meri kohisee. Läpi turkkien ja takkien, läpi luiden ja ytimien tunkee tuulen jäätävä viima; ja kun vasten tuulta katselee kuohuvalle merelle, näyttää tuo luonnonvoima ärtyneeltä, uhkaavalta, epätoivoiselta. Se on niin musta ja synkkä, se ikäänkuin suree ja valittaa tuota raskasta velvollisuuttaan, kun sen täytyy siinä sulana lakkaamatta lainehtia, vaikka jo olisi aika senkin päästä laskeutumaan lepoon, nukkumaan tasasen jääpeiton alle ja siellä odottamaan kevään lauhkeaa, herättävää tuulahdusta.

Verkkasesti luovii purjealus siinä vinhassa vastatuulessa, kaartelee kaukaa ulkomeren ahtojäärantaisia luotoja. Paksu jääkerros peittää laivan kannen ja kyljet, köydet, mastot ja raakapuut, tuo jäinen koriste on niin raskas, että se painaa laivan syvälle ja uhkaa kaataa sen; yksin purjeetkin, joihin jääkylmä vesi roiskuu, ovat kankeat ja siksi niitä vain harvoja uskalletaankin pitää pystössä. Ja siksi käy kulku hitaasti yli myrskymustan Kihtiselän, jonka takaa kaukaisena paistaa Rymättylän valkonen rannikko. Sinne laiva pyrkii, vaan pitkältä on sinne vielä luovimista ajelehtivain jäiden ja lumisten luotojen lomitse.

Kaksi turkkipäällistä miestä seisoo laivan kannella mastoon nojaten. He ovat kannen alta hetkeksi nousseet hengittämään raitista ilmaa ja katsomaan matkan verkkasta edistymistä. Kauan he seisovat ääneti, silmät luotuina kaukaa kuumottavaan, lumiseen rannikkoon. Vihdoin virkkoo nuorempi:

-- Niin tylyltä, niin epäystävälliseltä näyttää nyt kotimaan rannikko, isä. Hui, jääkylmä aalto syleilee kuollutta, lumista rantaa!

-- Tylyltä näyttää, poikani, kylmältä, kolkolta, vastaa vanhempi, turkkiaan tiukemmalle käärästen. -- Ja minä luulen, ettei se meille aivan ystävällinen olekaan, -- on ehkä ennen pitkää aivan vihamielinenkin. Me vieraannumme siitä, se sysää meidät luotaan.

-- Ei, isä, eihän se ole totta. Eihän meitä Suomi ole sysännyt luotaan, olemmehan yhtä hyviä suomalaisia kuin kuka tahansa.

Kului hetkinen. Vanhempi miehistä katseli ääneti meren levotonta laineikkoa ja puhui sitten hiljemmin: