Part 17

Keskustelu taukosi hetkeksi. Se oli livahtanut varsin aralle kohdalle ja kun herttua ei ollut varma, millä kannalla nämä Virossa olevat aateliset olivat tämän Suomen kysymyksen suhteen, oli hänestä varovaisinta hillitä kiukkuaan. Arvid Ståhlarm varsinkin oli näihin aikoihin jo ruvennut kallistumaan maamiestensä puolelle, joskin herttua tiesi hänen yleensä vielä olevan hiukan hapuilevalla kannalla; Yrjö Boijen laita oli melkein sama, vaikkakaan hän, Hornien sukulaisena, ei Flemingiä suosinut. Hetken kuluttua herttua kumminkin aivan äkkiä kysäsi:

-- Mitä aikovat suomalaiset oikeastaan, kun he meitä vastustavat? Niin, teidän kai on siihen vaikea vastata. Minä olen lähettänyt useita lähetyskuntia Suomeen, vaatimaan sieltä tietoja ja selvityksiä, ja ne palaavat aina tyhjin toimin, taikka häväistyinä, sieltä takaisin. Mihin tämä viepi? Minulla on nytkin Turussa lähettiläitä vaatimassa selvitystä siitä uudesta verosta, jonka Fleming omin päinsä on Suomessa ottanut. Tapasitteko näitä ja kuulitteko heidän asiansa menestymisestä?

Yrjö Boije oli puhutellut lähettiläitä Turussa. Nämä eivät olleet tavanneet Flemingiä ollenkaan eivätkä yleensä olleet saaneet mitään aikaan. Mutta joitakin ikäviä selkkauksia oli tapahtunut heidän ja sotaväen välillä.

-- Mitä selkkauksia? Kerro!

-- Sotaväki kuuluu vihaavan näitä lähettiläitä sen vuoksi, että se pelkää heidän vievän Ruotsiin ne varat, joita sotaväen tarpeeksi on koottu. Kuuluipa sotaväki jo väliin ahdistelleen heitä heidän asunnossaankin ja he olivat siitä syystä varsin toivottomia.

Unhottaen varovaisuutensa nousi herttua tuota kuullessaan pystöön ja pui nyrkkiään ilmassa, käheästi puhuen.

-- Ah, minä näen tässäkin taas Klaus-herran vehkeet, hän tekee tyhjäksi joka-ainoan meidän määräyksemme, hän pilkkaa meitä, hän kapinoipi julkisesti, ja hallitsee itse Suomea kuin omaa valtakuntaansa! Ja mekö emme jaksaisi häntä nöyryyttää, -- ei, tässä täytyy tapahtua jotakin, jotakin ratkaisevaa, vaikka sitten vaadittaisiin vertakin ja ihmisen luita! Tottatosiaan, mulle rupee asema selvenemään. Vielä koetan minä rauhan tietä, vielä toivon alkavain valtiopäiväin tekevän velvollisuutensa, vaan ellei se tepsi, niin tiedänpä, hitto soi, mikä tepsii!

Herttua käveli vihasta punakkana puistokäytävää edestakaisin, vaan huomasi kumminkin samassa puhuneensa jo liikojakin. Hän koetti tyynnyttää mielensä, istahti taas puistopenkille ja virkkoi rauhallisemmin, ikäänkuin selittääkseen vihaansa:

-- Meidän arvomme ei voi sallia, että hän rankaisematta vastustelee Ruotsin hallitusta ja pahoinpitelee lähettiläitämme Suomessa, kuten nyt on jo tapahtunut toisen ja kolmannen kerran. Eräs meidän yksityinenkin palvelijamme on sinne kadonnut, murhattuna tai vankina, minkä lopun lieneekin Hieronymus Birckholtz saanut hänen kavalista vehkeistään.

Tähän seikkaan tiesi Arvid Ståhlarm kertoa, ettei Suomessa luultu Hieronymon olevan marskin hallussa; hän oli matkallaan kuullut, että marski oli usein ja katkerasti pahoitellut sitä, että tuo mies viime talvena pääsi hänen kynsistään pakenemaan taikka kaatumaan pienessä kahakassa. Marskin huovit saivat tosin kiinni Hieronymon viisi toveria, vaan itse sulhasmies jäi kadoksiin.

-- Sulhasmies, matki herttua hiukan pirullisesti, -- tanakat sillä pojalla oli yritykset, vaan merkillisesti tuo Suomen karhu kosijoitakin kohtelee. Entä tyttö, missä on hän?

-- Sitäkään ei tiedetä. Joulun jälestä lienee hän oleskellut Hämeenlinnassa, vaan sittemmin luullaan marskin lähettäneen veljentyttärensä Puolaan.

-- Hänellä on paljo liikettä sinne Puolaan, virkkoi herttua taas kulmiaan rypistäen, ja käänsi sitten puheen toisaalle. Kotvasen keskustelivat vielä Suomen herrat herttuan kanssa, jota olivat ohikulkiessaan tulleet tervehtimään, ja tekivät sitten lähtöä matkaansa jatkaakseen. Jäähyväisiä sanoessaan varotti herttua heitä vielä saapumaan Söderköpingin valtiopäiville, vaan hiukan kierrellen suomalaiset vastasivat:

-- Jos suinkin rajankäynnistä pääsemme.

Herttua huomasi sen epäilyksen, joka näissäkin sanoissa piili, ja istui taas miesten mentyä hyvän hetken totisena mietteihinsä vaipuneena. Vaan sitten hän, ikäänkuin pakottamalla vapautuakseen noista mietteistään ja ajatellakseen muuta, virkkoi iloisemmin seuralaisilleen:

-- Sukkela veitikka se Hieronymus kaikissa tapauksissa oli, olisi vahinko, jos hänen luunsa nyt jo märkäneisivät jossakin Suomen suomaalla. Ja tuolla lystikkäällä kosintahommallaankin hän ainakin teki tyhjäksi kaikki naimiskaupat Hornein ja Flemingein välillä. Mutta jos hän hengissä on, kuten Ståhlarm luulee, niin missä hiidessä se mies piilee, -- tahtoisimmepa vielä nähdä sen iloisen veitikan.

Silloin astui kamariherra Lubert Kauer taas esiin ja kertoi jonkun herttuan henkivartioista maininneen tavanneensa Hieronymon aivan näinä päivinä juuri Räävelissä. Siitä tiedosta herttua ikihyväksi ihastui ja käski kohta ottaa selon, mitä perää noissa puheissa mahtoi olla ja jos mahdollista hakea ja tuoda luokseen tuon kadonneen suosikin. Melkein levottomana hän sitten noiden tiedustelujen tuloksia odotti ja kysyi moneen kertaan päivän kuluessa, eikö Hieronymoa jo ollut löytynyt. Mutta iltapäivällä hän vihdoin sai hyviä tietoja: Hieronymo oli todellakin tavattu Räävelissä ja hetken kuluttua hän jo itse ilmielävänä, tervennä ja reippaana, saapuikin Fitinghoffin hoville ja tuotiin herttuan huoneeseen. Hän pysähtyi ikäänkuin hiukan katuvan, vaan samalla veitikkamaisen näköisenä ovensuuhun kumartaen herttualle, jonka kasvot hänet nähdessään kirkastuivat ja joka iloisena, vaikkakin muka nuhdellen, virkahti:

-- No vihdoinkin, sinä uskoton ja kiittämätön palvelija! Minä varustin ja lähetin sinut häämatkalle ja nyt olet yli puolen vuotta ollut karussa, -- luulinpa sinun jo kerrassaan kavaltaneen herrasi. Millä puolustat itseäsi ja viipymisiäsi?

Hieronymo vastasi nöyrästi ja katuvaiseksi tekeytyen:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, koko ajan olen työskennellyt sen tarkotuksen saavuttamiseksi, jota varten viime talvena sain loman ja matkustin Suomeen: jouduttaakseni häitäni ja mennäkseni naimisiin, vaan siinä on ollut niin monenlaisia pikkuesteitä ja vaikeuksia.

Herttua hymähti:

-- Pikkuesteitä! -- ethän sinä kuulu päässeen mihinkään alkuunkaan. Ei, poikani, nyt loppuu lomasi, sillä jos tätä menoa jatkat, saat viisikymmentä vuotta puuhata avioliittoasi ja kumminkin kuolet naimatonna. Mitä sinä nytkin täällä Räävelissä teet ja mistä tulet?

-- Suomesta, toissapäivänä saavuin tänne.

-- Ja poikamiehenä. Ei, tästä hetkestä alkaa palveluksesi taas!

Vaan nuori suosikki pyysi nöyrällä äänellä:

-- Vielä yhden päivän lomaa pyydän, teidän ruhtinaallinen armonne, yhden päivän vain ja yön, ja silloin on koko tarkotukseni saavutettu.

-- Mitä, tarkotuksesi? kysyi herttua kummissaan. -- Oletko menettänyt järkesikin, tyttösi ainakin olet menettänyt, hänhän on Puolassa, luostariin suljettuna.

-- Menettänyt ... Puolassa ... luostarissa, minunko tyttöni, -- eikö helkkarissa!

Herttua huomasi suosikkinsa kasvonilmeistä, että tämä tiesi asiasta enemmän, ja kysyi:

-- Hä, miten on sitten neiti Flemingin laita, miten on juonesi onnistunut!

-- Huonosti ja hyvästi. Häntä on vankina pidetty kevään ja kesän Hämeenlinnassa, jossa ... niin, jossa meidän rakkautemme hedelmä nyt turpeen alla lepää. Vaan hän on siltä minun, huomenna viimeistään hän istuu näillä polvillani.

-- Sinähän puhut sekasin. Onko hän täällä, Räävelissä?

-- Ei, vaan ... vaan minä kuiskaan hiljaa: Marski Klaus Fleming lähettää hänet juuri tänään tänne minun luokseni. Ja sitten vietetään heti iloiset häät.

Herttua katseli epäillen suosikkiaan. Hän tunsi kyllä Hieronymon leikkisän, veitikkamaisen esitystavan ja tiesi myös hänen kykenevän jos joihinkin kujeisiin. Vaan tätä hän ei käsittänyt.

-- Fleming lähettää! -- teetkö sinä minusta pilaa?

-- En, herra nähköön. Vaan te tulette huomaamaan minun olevan oikeassa, minä olen ollut Suomessa ja oppinut taikomaan! Vielä tänä iltana saatte nähdä tuolta selältä laivan purjehtivan laitatuulta suoraan Pikkalasta Rääveliin. Siinä tuodaan mulle morsiameni.

Vaan herttua kävi kärtysäksi.

-- Ei, nyt sinä laskettelet mulle arvoituksia taikka ilmeisiä valheita. Sinun täytyy puhua suoraan ja puhua totta. Rangaistukseksi kaikista laiminlyömisistäsi tulee sinun nyt tuossa paikassa valehtelematta ja tarkalleen kertoa kaikki retkesi ja vehkeesi siitä hetkestä saakka, jolloin katosit, aina siihen asti, kuin nyt jälleen löysin sinut, -- saamme sitten nähdä, voimmeko antaa sulle anteeksi. Istu tuohon jakkaralle, me ryhmitymme tähän pöydän ympärille.

Ja herttua, Fitinghoff sekä pari herttuan uskotuinta miestä istahti pöydän ympärille, johon isännän käskystä tuotiin viinimaljat ja tupakkavehkeetkin. Herttua oli keveällä, hilpeällä tuulella, ja uteliaana hän, lepäillen rahipatjalla, seinään nojaten odotti junkkarinsa kertomusta. Mutta tämä vähän vitkasteli:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, minun täytyy Aeneaan tavoin huokasta: Infandum dux care jubes renovare dolorem! -- ne kaikki muistot eivät ole niinkään suloisia.

-- Ole ilveilemättä latinaksi, kyllä minä sinun tuskasi tunnen, koiransilmän. Anna tulla vain!

Ja nuorukainen alkoi:

-- Turkuun tultuani sain selville, että marskin veljentytärtä en kaikista huolimatta voisi saada hyvällä omakseni, vaan että mulla sen sijaan oli tarjona joko hirttonuora tai vankityrmä. Kun kumminkin, enemmän kuin noita kumpaakaan, rakastin hempeää impeäni, nousin toverineni eräänä iltana Turussa satulaan, viedäksemme omin lupimme morsiamen mukanamme. Hämeenlinnan edustalla olikin tyttö jo melkein sylissäni, ainakin syleilin jo sitä kuomurekeä, jossa häntä vankeuteen kuljetettiin, pitelin ohjaksia ja olin valmis ryömimään kuomuun hänen viereensä. Vaan silloin piti juuri marskin äpäräpojan ehtiä huoveineen niskaamme. Meitä oli kuusi, heitä toistakymmentä. Ennen pitkää olivat toverini vankina, multa ammuttiin hevonen altani, -- kaikeksi onneksi, sillä siinä keikauksessa jouduin itse hevoseni alle kinokseen, taikka oikeammin, minä ryömin sinne itse aivan umpisukkeloon. Asemani ei ollut juuri iloinen: tyttöni olin menettänyt, itse makasin hevosraatoni alla ja pelkäsin, että minut sieltä keksittäisiin. Vaivoin pääsin, huovien lähdettyä kahakkapaikalta, sieltä esiin; valtatietä en uskaltanut kulkea, käännyin yöpimeässä kylätielle jäälle ja juoksin, sekä lämpimikseni että joutuakseni, tietämättä minne.

No, ainahan sitä johonkin osuu. Erään halkokuorman päällä pääsin seuraavana aamuna muutamaan kylään, kievarista sain kyydin ja mahtavain suositusteni varassa ajoin pulskasti Helsinkiin. Aikomukseni oli sieltä pyrkiä suoraan meren yli Viroon, vaan jäät eivät olleet silloin kuljettavassa kunnossa ja siksi paneusin Helsingin majatalossa rauhallisesti nukkumaan, -- kolmeen vuorokauteen en ollut paljo silmiäni ummistanut. Nukuin kokonaisen vuorokauden, ja ensimmäinen esine, joka herättyäni pisti silmääni, oli erään jesuiitan matkakauhtana. Näitä elukoita liikkui silloin ja liikkuu yhä tuhkatiheään Suomessa, -- he luottavat Flemingin suojelukseen -- ja kun minä kievarista läksin, olin puettu jesuiitan kaapuun, -- lämpimiksenikin sen tarvitsin.

Eteläänpäin en päässyt, länteenpäin en uskaltanut lähteä, siksi ajoin itäänpäin ja tulin Viipuriin. Mutta ne helmikuun päivät olivat tulipalopakkasia, jesuiitan, kehnon, vaippa oli ohut ja kulunut, vilustuin pahanpäiväisesti reessä, ja Viipurissa sain maata kuumeessa kuukauden vuoteen omana erään kuppariämmän luona, jolle maksoin elatuksestani muutamia kolikoita ja lopusta posmitin vähän munkkilatinaa, jonka hän nähtävästi käytti sielunsa ravinnoksi. Tämä lepoaika saattoi olla hyväkin, se pani vainoojani uskomaan, että todella olin kaatunut ja siinä uskossa lienevät vieläkin. Viipurissa ollessani kävi marski itse siellä parikin kertaa ja olisi luultavasti kiirehtinyt tautiani, jos olisi tiennyt minun siellä olevan. Vuoteellani oli mulla muuten aikaa miettiä vastaista suunnitelmaani, ja niin päätin parattuani tehdä pikaisen matkan kotiini, Saksaan. Isäni oli siellä Heidelbergissa kuollut ja aikomukseni oli kerätä sieltä ne isänperinnöt, mitä minun osalleni oli tullut, voidakseni rennommin ja varakkaana miehenä ajaa kosimapuuhiani, -- tuleva appeni panee suuren arvon maalliseen tavaraan. Vaan mitäs hittoja, -- muut perilliset olivat siellä jo pitäneet pesäjaon ja jakaneet minunkin osuuden, hädintuskin sain heiltä kokoonraapituksi muutamia satoja talareita, joilla nyt senjälkeen olen herrastellut.

Aikomukseni oli palata Ruotsiin, vaan tuntuipa hiukan nololta tulla sinne toimien noin myttyyn mentyä ja siksi päätin käyttää lomaani ja vainajanoikeuksiani pistäytyäkseni vielä Suomessa. Tällä retkellä sain matkatoverikseni erään omituisen miehen, joka mulle avasi sekavan sydämmensä, -- tässä kertoja hiukan seisattui, katsahti tutkiskellen ympärillään olevaa seuraa, ja jatkoi: -- vaan se nyt ei kuulu tähän. Toista kuukautta sitten saavuin Saksasta takasin tänne Vironmaalle, vedin taas esille talvella käyttämäni jesuiitankaapun ja matkustin saaristolaisvenheessä Suomen puolelle.

Siellä oli yleinen usko se, että morsiameni oli lähetetty Puolaan, -- toiset tiesivät, että Ebba-rouva oli antanut pohjolaisten poppamiesten noitua hänet kerrassaan kadoksiin, jonnekin kauas Jäämeren rannoille. Vaan minä tutkin asiaa tarkemmin ja aivan oikein: tyttöni oli vielä Hämeenlinnassa, jossa Sten Fincke häntä niin huolellisesti vartioitsi, ettei kukaan saanut vihiäkään hänen siellä olostaan. Verukesyillä pääsin käymään linnassa, annoin siellä runsaasti lohdutusta eräälle kuolevalle, paavin uskoon kuuluvalle eukolle, ja tarjousin sielunpaimenena lohduttamaan tuota langennutta lastakin. Ja luvan siihen sainkin, vaan tyttö, höperö, ei itse tahtonut minua luokseen. Hänelle oli kerrottu, että hänen sulhonsa oli kaatunut, eikä hän syvässä surussaan tahtonut tavata ketään, ei edes omaa sulhoaankaan -- munkinpuvussa.

Linnassa sain urkituksi, että nyt syksyllä todellakin oli aikomus lähettää Anna Fleming Puolaan ja, vaikka hunnutettuna, olikin hän mukana, kun Fincken perhe tässä pari, kolme viikkoa sitten matkusti Hämeenlinnasta Kuitiaan, ollakseen Paraisten kirkossa läsnä Flemingin vanhimman pojan juhlallisissa hautajaisissa. Koetin matkalla ja koetin siellä perillä tavata tyttöäni, yhä pysyen hänen läheisyydessään, vaan turhaan, ja Flemingin huovit rupesivat minua jo läheltä katselemaan, -- ne peijakkaat eivät kunnioita enemmän paavin kuin herttuankaan lähettiläitä. Heti hautajaisten perästä matkusti Flemingin perhe laivalla Pikkalaan, ja minullekos tuli kiire. Mahtoi se olla näökästä, kun minä jesuiitan puvussa ajaa karauttelin hiestyneillä hevosilla maanteitä pitkin, niin että liepeet liehuivat ja hiekka pölisi, ja öiseen aikaan, kun hevonen uupui, ei sittenkään auttanut muu, kuin vaihtaa tiepuolista, aituuksista, alle talonpoikain levänneitä työhepoja. Vaan ajoissa ennätin Pikkalaan, heittäysin ystäväksi palvelustyttöjen kanssa ja sain heiltä ongituksi varmat tiedot, että marski juuri tänään lähettää veljensätyttären Sten Fincken tyttären seurassa Räävelin kautta Puolaan, jossa kuuluu olevan aikomus saada Annalle paikka hovissa, -- he kai luottavat siihen, että koko viimetalvinen juttu on hautautunut unhotuksiin. Hyvä, arvelin minä, kun kerran Suomesta tulet, niin oletkin minun! Vuokrasin ensimmäisen joutilaan kalastajavenheen, ehtiäkseni vastaanottamaan morsiantani Vironmaalle, jonka rannassa taas pulpahdin nuorena junkkarina esiin jesuiitankuorestani. Ja tässä olen nyt teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseksi, -- ainoastaan yhden lomapäivän pyydän vielä.

-- Ja tuolta kai jo tulee morsiamesi, huudahti Fitinghoff, joka yhtä suurella hauskuudella ja mielenkiinnolla kuin herttua oli kuunnellut nuoren seikkailijan kertomusta ja nyt oli noussut katsomaan ulos ikkunasta. Toisetkin syöksähtivät siihen hänen luokseen. Kaukaa ulapalta näkyikin sieltä valkonen purje, joka näytti lähestyvän Suomen puolelta päin. Herttua, jonka mielenraskaus oli tykkänään huvennut Hieronymon iloiseen kertomukseen, taputti reippaasti suosikkiaan olalle, lupasi täyden anteeksiannon ja vielä kahden päivän loman, -- enempää ei.

-- Mutta miten nyt täällä aijot saada tytön käsiisi? Häntä luultavasti ei lähetetä Puolaan ilman jommoistakin saattoväkeä?

Hieronymo huiskautti veitikkamaisena kättään:

-- Siitä on kaikesta huoli pidetty. Metsikössä, kaksi neljännestä täältä, on tarvittavana hetkenä oleva kätkössä toistakymmentä rotevaa miestä, jotka ovat vannoneet, etteivät laske neitosia ohi. Ja minä olen myös jotakin vannonut, -- tällä kertaa ei loukkuni petä.

-- Ja mistä hiidestä sinä täällä vieraalla seudulla olet yhtäkkiä löytänyt niin monta uskollista ja altista miestä?

-- Teidän ruhtinaallisen armonne henkivartioväestä.

Nuori junkkari ei voinut olla hymähtämättä eikä herttuakaan päässyt oikein ankaran näköiseksi, vaikka kyllä parastaan koetti ja varotellen puisti sormeaan Hieronymolle:

-- Mitä, sinä uskallat vietellä minun henkivartioitani omiin koirankujeihisi, -- varo nahkaasi! Ja sinä siis tiesit minun olevan täällä, etkä tullut kohta ilmoittamaan itseäsi.

-- Tiesin, vaan en tahtonut tulla teidän ruhtinaallisen armonne eteen muuta kuin morsiameni seurassa, -- huomenna olisin jo tullut. Vaan Räävelin kadulla tapasin muutamia södermanlantisia henkivartioita, vanhoja tuttaviani, hyviä tovereitani. Vein heidät muutamaan tavernaan, siihen tuli heitä pian useampia, juotiin olutta ja minä kerroin heille asiani ja tarpeeni. Ja he olivat heti innostuneet auttamaan minua, -- luotin teidän ruhtinaallisen armonne anteeksiantavaisuuteen.

-- Hm, sinä luotat siihen paljo, vaan olkoon menneeksi. Ota henkivartioitani kuinka monta tahdot, -- tottatosiaan, onhan meidän pidettävä huolta, ettei lintu tällä kertaa lennä kynsistämme. -- Herttua käveli pari kierrosta mietteissään lattialla, pysähtyi sitten ikkunan eteen ja virkahti: -- Mutta kas, laiva lähenee jo nopeasti, sinun on riennettävä vartiopaikallesi.

-- Ei ole kiirettä, Flemingin äpärä, joka on saattamassa neitosia, on kyllä siksi viekas, ettei hän yötä vasten lähde oudoille taipaleille. Mutta aamun sarastaessa täytyy kumminkin olla paikalla, joten lie paras joutua valmistautumaan.

Herttua teki myöskin lähtöä Fitinghoffin hovilta, sanoi tahtovansa maata tämän yön laivassaan, koska viime yönä maissa oli nähnyt pahoja unia. Hetken kuluttua siis koko seurue nousi satulaan ja lähti verkkasesti ratsastamaan ylängöltä, jossa kartano sijaitsi, alas laaksoon, jonka peitti tiheä metsä. Ääneti ratsastettiin alkutaival, herttua näytti olevan mietteihinsä vaipuneena eikä seuralaisetkaan silloin tohtineet häntä lörpötyksillä häiritä. Vaan siellä metsätiellä kutsui herttua Hieronymon rinnalleen ja virkkoi, kun he vähän olivat erottautuneet muusta joukosta:

-- Katkasit äsken kertomuksesi puhuessasi siitä matkatoverista, joka sinua seurasi Saksasta. Kuka oli tuo liian avomielinen mies?

-- Teidän ruhtinaallisen armonne läheinen sukulainen, vastasi Hieronymo hymähdellen.

-- Sen jo arvasin, Kustaa Eerikinpoika siis. Onko tuolla heikolla, haaveilijalla veljenpojallani todellakin joitakin tuumia?

-- Sekavia ne ainakin ovat ja niiden pääponsi tuntuu olevan, että hänellä on ääretön halu ja ikävä takasin kotimaahansa ja äitinsä luo. Suomeen hän siis kaikin neuvoin pyrkii. Olenpa jo pari vuotta sitten hänet Suomessa tavannutkin valepukuisena, vaan silloin oli hänen kiireesti paettava pois maasta Flemingin huoveja, ainoastaan naisjuonilla pääsi hän vapauteen.

-- Hänellä on siis suosijoita Suomessa. Äitinsä?

-- Ehkä muitakin. Nytkin on häntä nähtävästi yllytetty käyttämään hyväkseen kotimaansa hajanaisia, levottomia oloja, saadakseen päähänsä isänsä kruunun, mutta häneltä puuttuu itseltään rohkeutta ja yrittelijäisyyttä sellaisiin toimiin.

Herttua vaipui taas hetkeksi mietteisiin, hän näytti mielessään harkitsevan tuota mahdollisuutta, että Eerik-kuninkaan puolue vielä kohottaisi päänsä lisäämään valtakunnassa vallitsevaa yleistä hämminkiä. Mutta tuo mahdollisuus ei näyttänyt häntä pelottavan, puolittain leikillisesti hän virkkoi:

-- Kunpa koettaisi, minä en sitä panisi pahakseni, jos vain kujeet Suomeen kohdistuisivat. Saisipa Fleming muutakin ajattelemista, kuin meidän vallan vastustamista. Ja toista veljenpoikaani se pakottaisi ryhtymään johonkin edes ratkaisevaan. Puolan kuninkaan täytyisi joko antaa meille täyden vallan, taikka...

Herttua katkasi lauseensa, ratsasti hetkisen ääneti ja virkkoi taas:

-- Ketä hänellä voi olla apumiehiä, keneen hän luottaa? Ja missä hän on?

-- Minusta hän jäi Riikaan, heikkona ja kivuloisena ja raskasmielisenä. Enkä luule hänellä olevan mahtavampia auttajia ketään. Hänelle on nähtävästi kerrottu siitä yleisestä, usein jo ilmikapinaan puhenneesta tyytymättömyydestä, joka Suomen rahvaassa ja varsinkin Pohjanmaalla vallitsee Flemingin valtaa ja koko nykyistä hallitusta vastaan ja josta kyllä helposti voisi sytyttää aimo rovion. Häntä on kehotettu tulemaan Suomeen, kulkemaan kuin isänisänsä aikoinaan rahvaan joukossa sitä aseisiin yllyttämässä, nostattamaan koko kansan ja sen etupäässä laskeutumaan rannikolle kukistamaan nykyiset vallanpitäjät ja anastamaan hallitusohjat käsiinsä ensiksi Suomessa ja sitten Ruotsissa. Eikä se tuuma kenties mahdoton olisikaan, jos olisi miestä sen tekijäksi. Vaan Kustaa Eerikinpoika epäilee itseään ja onneaan, ruikuttaa vain kohtaloaan ja itkee, kykenemätönnä tekemään varmaa päätöstä ja ryhtymään toimintaan.

-- Onpa pilautunut polvi isämme ajoilta, virkahti herttua melkein huoahtaen. Nämä mietteet eivät olleet hänellekään niin aivan vieraita, Kustaa Eerikinpoika oli hänenkin mielikuvituksessaan useinkin pyörinyt. Hän oli tuuminut, olisiko parempi siirtää Ruotsin kruunu kokonaan pois Juhanan epäluotettavalta, vehkeilevältä suvulta ja antaa se takasin Kustaa Vaasan vanhimmalle perijälle, vaikka tämä olisikin niin heikko ja saamaton ruhtinas, kuin Eerik XIV:nen poika oli. Kylläpä valtakunta siltä tulisi hoidetuksi niinkuin nytkin, niin, paremmin, varmemmin. Vaan hän oli karkottanut ne mietteet mielestään ja muisteli niitä nyt siinä ratsastellessaan ainoastaan menneinä, hyljättyinä tuumina. Vielä hän kysyi Hieronymolta:

-- Mutta hän aikoo siis Suomeen?

-- Aikoo, mielensä palaa sinne, vaan hän ei uskalla. Hän aikoo kaikenmoista, -- hän aikoo Ruotsiinkin.

Hieronymo katsoi tuota sanoessaan tutkivasti ja hiukan veitikkamaisesti herttuan kasvoihin. Mutta nuo sanat eivät niihin tehneet juuri mitään vaikutusta, herttua loi vain terävän katseen suosikkiinsa ja kohautti olkapäitään:

-- Mitä sillä tarkotat?

-- Minä, en mitään. Mutta hän kenties haaveksii, että ehkä häntä ei Ruotsista ajettaisikaan pois niin vihasesti kuin Suomesta.

Herttua hymähti.

-- Kyllä sinut ymmärrän, veitikan. Vaan sinä erehdyt: me emme katso syytä olevan vaihtaa yhtä heikkoa herraa toiseen, meillä ei ole halua ruveta Kustaa Eerikinpojan majordomukseksi. Metelöiköön Suomessa, sama se, hänen kohtaloonsa emme puutu, meidän on valvottava Ruotsin valtakunnan parasta -- ja omaamme. Enkä oikeastaan tiedä, olisiko suotava hänen tulevan Suomeenkaan. Jos Pohjanmaan reipas kansa kerran nousee Flemingin sortovaltaa vastaan, miksi pitäisi noiden kelpo miesten vuodattaa verensä tuon heikon, saamattoman ruhtinaanpojan puolesta, joka ei kumminkaan kykeneisi heidän etujaan eikä oikeuksiaan puolustamaan. Miksi juuri hänen hyväkseen...?

Tämän viimeisen lausui herttua melkein kuin itsekseen, mutta huomasi samalla, että hän sen oli suosikilleen ääneen puhunut. Silloin hän, ravistaen varovaiset mietteet päältään, reippaammin jatkoi:

-- Minulla pyörii vielä mielessäni tuo uni, jonka viime yönä näin. Mutta jos tässä joutuvat vaakunat heilumaan ja ihmisluut valkenemaan, ei niin ainakaan tule tapahtumaan Kustaa Eerikinpojan hyväksi, siitä minä vastaan.