Part 16

-- Tuota heti tänne se viheliäinen vehkeilijä ... no, etkö ymmärrä, se herttuan kätyri, joka täällä linnassa kuuluu rehmivän. Heti! Vaan malta: kenen luvalla olet täällä majoittanut ja kestinnyt tuota rosvojoukkoa?

-- Vastahakoisesti sen olen tehnyt, vaan heillä on herttualta sekä turvakirjat että nimenomaiset käskyt.

-- Hannu Eerikinpoika, sinä olet hyvä soturi, vaan sinä ajattelet lyhyeen. Sinun ei tule ottaa vastaan käskyjä keltään muulta kuin kuninkaalta tai minulta. -- Tuo tänne se heittiö!

Prinkkalan herra meni, vaan palasi hetken kuluttua tyhmistyneenä ja hätääntyneenä ilmoittamaan, että linnut olivat lähteneet lentoon. Ruotsalaiset vieraat, jotka äsken vielä niin äänekkäästi hoilasivat uudessa linnassa, olivat kohta marskin saavuttua nousseet satulaan ja ratsastaneet linnasta ulos.

-- Ahaa, hän pelkää jo, hän pakenee, raukka, huudahti marski puolittain ilkkuen, puolittain kiivastuen. -- Vaan me palautamme hänet takasin Turun linnan kesteihin, vaikkapa vasten tahtoaankin, sen lupaan.

Ja itse laskeusi marski linnanpihalle, jossa hänen huovinsa parhaallaan harjasivat ja apettivat hiestyneitä ratsujaan, ja huusi kovalla äänellä:

-- Hei, huovini, satulaan teitä heti kymmenen miestä. Sinä Olavi saat lähteä johtajaksi, osota nyt olevasi nopsa ja taitava.

Nämä viimeiset sanat virkkoi hän huovien joukossa olevalle nuorukaiselle, äpäräpojalleen Olavi Klaunpojalle, joka näihin aikoihin oleskeli Turun linnassa aseharjoituksia suorittamassa ja nuoren hurjastelijan innolla paloi halusta päästä juuri tällaisille seikkailuratsastuksille. Tuossa tuokiossa oli Olavi taluttanut ratsunsa linnantallista ja kiipesi satulaan. Vaan marski antoi hänelle vielä muutamia neuvoja ja osviittoja. Pakoonlähteneiden jälille piti Olavin miehineen rientää ja tuoda heidät linnaan takasin jos mahdollista hengissä. Sitä varten tuli hänen ensin kaupungissa ja sitten matkan varrella tiedustella, mitä tietä junkkarit olivat ajaneet, ja viilettää perästä, vaikka pitäisi viikon ratsastaa. Parilla sanalla hän vielä viittasi, mistä syystä hän niin hartaasti halusi Birckholtzin käsiinsä ja tämä viittaus yhä kiihotti nuorukaisen intoa.

Taas tömisi piha ja laskusilta, kun kymmenen huovia karautti sen poikki kaupunkiin päin, ja marski nousi takasin linnan juhlasuojiin jatkamaan seurusteluaan Suomen herrain kanssa, varmana ennen pitkää saavansa tuon vihaamansa junkkarin tutkittavakseen. Olavi oli kyllä tekevä parastaan, sen hän tiesi.

Tältä kumminkin vierähti kaupungissa kappale kallista aikaa, ennenkuin hän sai varmat tiedot, että junkkarit olivat ajaneet Hämeen tietä sisämaahan päin. Silloin hän karautti jälestä minkä huovien väsyneet ratsut jaksoivat. Mutta ruotsalaiset junkkarit olivat jo päässeet hyvän matkan edelle ja heillä oli levänneet, nopsat hevoset.

Se sama kavioiden kopina, joka oli pannut Prinkkalan herran heristämään korviaan, oli näet jo ensiksi kuulunut uuden, portinpuoleisen linnan suureen holviin, jossa Hieronymo toveriensa kanssa oli iloinnut ja juopotellut. Mutta hän oli juhlahuumauksessakin aina varovainen ja tarkka ja kohta hän, aavistaen marskin tulevan, oli kiirehtinyt ulos tietoja urkkimaan. Hän näki marskin nousevan reestä, tunsi Gröningin hänen rinnallaan ja riensi kohta hälinän kestäessä tätä kuiskien puhuttelemaan. Gröning se hänelle ensiksi hätäillen virkkoikin:

-- Nyt, lankomies, kiirehdi Ruotsiin, ellet erityisesti rakasta hirttonuoraa.

-- Enkä rakasta ensinkään, vaan onko tosiaankin ukko niin vihassa? No, onhan mulla herttuan turvakirja.

-- Se ei auta, tällaisena en ole ukkoa ennen koskaan nähnyt. Eikäpä tuo ole kummakaan...

-- So, so lankomies. Siinä tapauksessa ajan minä Kuitiaan, sehän sopii hyvin, kun karhu on pesästään poissa.

-- Sieltä et mitään löydä, aja vain suorinta tietä Ruotsiin.

-- Mitä, onko Anna lähetetty pois? Minne, minne?

-- Sitä ei kukaan tiedä, sisämaahan päin häntä kuljetettiin samalla kuin me Kuitiasta lähdimme, ehkä matkalla Viipuriin, ehkä Vironmaalle, ehkä Puolaan...

-- Hyvästi, lankomies, tyttö on minun!

Enempää ei häntä Gröning ehtinyt varottaa, sillä poika oli jo pyörähtänyt tiehensä, juuri samassa kuin marski nousi rappusia myöten ylös linnanpäällikön huoneisiin. Hän oli komentanut juhlivat toverinsa kaikessa hiljaisuudessa satulaan ja itse oli hän eellimmäisenä ratsastanut kaupungin läpi Hämeen tielle. Hänen kasvoillaan oli ollut hiukan ilkkuva piirre; hän oli todellakin toivonut, että marski olisi olojen pakosta taipunut, vaan huomatessaan lankonsa säikäyksen, oli hän oivaltanut, että niin ei ollut laita. Ja silloin oli hän päättänyt ryhtyä toiseen keinoon, -- sama se, kunhan hän tytön omakseen saa, ja sen hän saa ja marskin hän nolaa, -- siitä hän itsekseen ilkkui. Mutta sitten oli hän taas käynyt vakavaksi muistaessaan, että marski häntä luultavasti pian ajattaisi takaa ja hän oli kannustanut ratsunsa hyvään vauhtiin, vaatien tovereitaan tekemään samoin. Nämä seurasivat sangen kummastuneina mukana ja hiukan tyytymättöminäkin, kun iloiset pidot noin äkkiä oli pitänyt keskeyttää, ja he utelivat pisteliäästi Hieronymolta, mitä tämä öinen huviratsastus nyt merkitsi.

-- Tätä huviratsastusta tulee ehkä jatkettavaksi vielä päivälläkin, seuratkaahan mukana vain, kehotti Hieronymo.

-- Ja minne asti sitä sitten ajetaan?

-- Sitä emme vielä tiedä. Mutta parantakaa vauhtia, meillä on kiire monesta syystä.

Hieronymolle oli kohta lankonsa puheista selvinnyt, että hänen täytyi kiireesti liikkua tavatakseen tyttönsä, jota nähtävästi oltiin johonkin piilopaikkaan viemässä, -- sitä ennen oli hän pelastettava ja vietävä turvaan, joko Viroon tai Ruotsiin. Aikaa ei ollut hukata ja siksi piti viipymättä ponnistaa. Onneksi hän jo tunsi tiet ja seudut Suomessa, eikä hänellä siitä syystä pimeässäkään ollut epäilystäkään matkan suunnasta, ajaessaan Hämeen valtatietä eteenpäin minkä vain ratsut pääsivät lumisella maantiellä.

Turun-Hämeen vanhan valtatien varrella asuvat ihmiset olivat näihin aikoihin usein tottuneet näkemään suurempia ja pienempiä ratsujoukkoja niin talvella kuin kesälläkin kulkevan tätä tietä edestakaisin, heillä oli monasti liiankin paljo tietoa ja kokemusta noista vallattomista, kurittomista huovijoukoista, jotka matkoillaan talonpoikain tuvissa kestityttivät itseään ja ottivat eväikseen ruokia ja juomia, mitä vain irti saivat. Mutta ihmetellen katselivat nyt kumminkin tienvartelaiset, jotka seuraavana aamuna seurasivat maantieliikettä, niitä ratsastusseurueita, jotka peräkkäin heidän ohitseen vilahtelivat. Aikusin aamulla tuli rannikon taholta ensiksi umpinainen kuomureki puolenkymmenen huovin seuraamana, pyrkien hyvää vauhtia itään päin. Tämän matkueen kulku oli kumminkin paljo hitaampaa kuin sitä seuraavan, joka päivemmällä vilisti ohi, ja tämä seurue se juuri talonpoikiin tekikin oudon vaikutuksen. Nämä ratsastajat eivät näet olleet varsinaisia huoveja, vaan hienopukuisia herrasmiehiä, jotka siroilla ratsuillaan ja ohkasissa asuissaan näyttivät varsin köykäsiltä tuossa kylmässä, lumisessa talviluonnossa. Päitset olivat kullatut, ohjasten helat välähtelivät ja korskuen polkivat ratsut pehmyttä lunta, vaan raskasta se näytti olevan. Vielä tuntia, toista, jälemmin karautti samaa maantietä pitkin parvi karkeapartaisia, lyhyviin turkkeihin puettuja ratsastajia, joilla oli pienet, märiksi ajetut hevoset ja jotka paikkakuntalaiset kohta tunsivat Flemingin huoveiksi. Ja he olisivat oivaltaneet nämä eri matkueet tavalla tai toisella toisiinsa kuuluviksi, joskaan eivät ratsastajat aina kylän paikoilla olisi pysähtyneet kyselemään, toinen parvi, oliko ensimmäinen siitä kulkenut ohi, ja kolmas, oliko ja milloin toisen parven näköistä ratsastajajoukkoa huomattu.

Lyhyviä levähdyshetkiä pitäen kulkivat matkueet siten eteenpäin koko päivän, yhä lähennellen toisiaan, eivätkä malttaneet kauaksi yölepoonkaan jäädä. Ja kun seuraava iltapäivä rupesi hämärtämään, ei montakaan neljännestä enää ollut niiden väliä. Silloin oltiinkin jo Hämeen sydämmessä, lähellä tuota Birger Jarlin vanhaa linnaa, joka jo ammoisista ajoista oli ollut sisä-Suomen keskustana, sen hallinnon, sen sotaväen ja sen kaiken toimeliaisuuden keräyspaikkana. Tätä linnaa kohden ohjasi ensimmäinen matkue kulkunsa ja sen jälestä toiset, yhä parannellen vauhtiaan. Hieronymo näet rupesi arvaamaan, että marskilla oli aikomus tänne sisämaan linnaan kätkeä ja haudata veljentyttärensä ja tahtoi siis kaikin mokomin saavuttaa kuomureen, ennenkuin se ehtisi linnan muurien sisäpuolelle, jossa Sten Fincke, jonka Sigismund vuosi sitten oli määrännyt Hämeenlinnan päälliköksi, marskia miellyttääkseen kyllä tulisi tyttöä tarkoin vartioimaan. Hevoset olivat väsyneet ja kompastelivat lumessa ja liian vähän levänneet ajajatkin uupuivat niin, että väliin torkahtelivat satulassa. Vaan ei auttanut, junkkarein johtaja kannusti hevostaan ja toisten täytyi seurata perästä. Takaa-ajajista he sitävastoin luulivat olevansa turvassa, niin vinha oli ollut heidän vauhti.

Jo kuumottivat, heidän harjua ajaessaan, etäältä Hämeenlinnan pyöreät tornit illan harmajaa taivasta vastaan ja se kiihotti Hieronymoa yhä vieläkin. Ilta pimeni, esineet kävivät epäselviksi. Vaan eräässä alamäessä oli hän näkevinään jotakin liikettä edessään, ja aivan oikein, tuokion kuluttua hän jo tunsikin kuomureen ja sen ympärillä viisi huovia. Vaan jo oltiinkin aivan linnaa ympäröivän metsättömän aukon partaalla. Silloin hän pani kiirettä tovereihinsa; yhdellä, äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä hän tahtoi hajoittaa huovit ja anastaa kuomun haltuunsa. Siinä olivatkin jo kaikki toverit koossa.

-- Nyt myrskynä eteenpäin! komensi Hieronymo.

-- Vaan takaakin kuuluu kavioiden kopsetta, huomautti yksi jälempänä tulleista.

-- Kuulukoon mitä tahansa. Tuiskuna kuomun kimppuun, se otetaan mukaan ja yhtä höyryä porhalletaan siitä Vanajaveden jäälle ja sitten eteenpäin Helsinkiin.

Pyrynä laskettikin junkkariparvi myötämaata edellä kulkevan joukon niskaan, juuri kun se oli ehtimässä metsästä aavikolle. Kuomua seuraavat huovit kuulivat kummissaan kumua takanaan, vaan kun he kääntyivät katsomaan, oli jo parvi outoja ratsastajia heidän kimpussaan. Yksi niistä tarttui rekeä vetävän hevosen kuolaimiin, toinen tyrkkäsi Eenokin päistikkaa reestä kinokseen ja muut häätivät huoveja tieltä pois syvään hankeen, jonne näiden säikähtyneet hevoset selkää myöten hulahtivat. Huovit koettivat kiroillen ja sadatellen saada ratsujaan sieltä ylös tielle ja ne, joille se onnistui, ryntäsivät paljastetuin asein muukalaisten kimppuun, jotka jo olivat ruvenneet ajamaan rekeä eteenpäin. Ankara kahakka syttyi siinä ahtaalla, pimeällä tiellä; siinä lasketettiin peräkkäin, sysäyttiin vastakkain, iskuja vaihdettiin, huutoja kuului ja kirouksia.

Mutta samalla kajahti se kavioiden kopse, joka yhä selvemmin takaapäin oli kuulunut, nyt aivan viereisestä näreiköstä ja tuossa tuokiossa pyrähti kymmenkunta uutta ratsastajaa mellastuspaikalle. Olavi Flemingin huovit olivat viime hetkessä tavanneet takaa-ajettavansa ja ryntäsivät vimmastuneina joukkoon. Nytkö siinä vasta syntyi hämmennys ja sekasorto. Kuomua saattamassa olleet huovit eivät ensiksi pimeän päässä tunteneet omia tovereitaan, vaan rupesivat heitäkin mukiloimaan, ja junkkarit yrittivät jo päästä pakoon luiskahtamaan. Vaan pian sai Olavi aseman selvitetyksi ja kaikin käytiin nyt noiden hienopukuisten herrain kimppuun, joita heidän oli määrä jos mahdollista elävinä saada pyydystetyksi. Kuomikin pysäytettiin, vanha Eenokki, joka jo oli ryöminyt esiin kinoksesta, juoksi rekensä keulalle, tarttui suitsiin ja ajaa karautti nyt täyttä neliä linnaan. Ratsastajain välistä taistelua kesti vielä hetkisen pahaksi tallatulla talvitiellä, vaan pian olivat junkkarit voimattomina. Huovit sitoivat heidät heidän omiin ohjasvarsiinsa ja lähtivät viemään poikia, joista millä oli pää verestävänä, millä muut luut kolhittuina, talteen linnaan, jonne ei enää ollutkaan kuin neljännestunnin ratsastus.

Vaan kun Olavi vihdoin linnaan saavuttuaan rupesi vankejaan lukemaan ja tarkastamaan, huomattiinkin, että yksi otuksista oli kateissa, vieläpä paras saalis, juuri se, jota hän oli ollut pyydystämässä. Nuorukainen kiroili ja sadatteli, voimatta käsittää, miten tämä oli tapahtunut. Palattiin tappelupaikallekin, jossa kaatuneita hevosia, aseita, satuloita, saappaita ja lakkeja virui hujanhajan poljetulla hangella, vaan ei löytynyt kadonnutta sieltäkään. Oliko Hieronymus Birckholtz kaatunut kahakassa ja uponnut hankeen tai polkeutunut kinokseen, oliko päässyt pakenemaan rähinän aikana, -- siitä ei saatu selvää. Sulhasen saattoseurueen vain saattoi Olavi viedä isälleen vankina, itse seikkaileva sulhanen oli hävinnyt.

Mutta sillävälin oli linnan pihalla umpinaisesta kuomureestä nostettu matkavaatteihin kääritty, puolipyörtynyt ja pelosta aivan typertynyt tyttö, joka melkein kantamalla oli ollut ylös linnaan saatettava. Anna Fleming ei, kahakan syttyessä maantiellä, ollut aluksi voinut käsittää, mitä siellä tapahtui. Hän oli kuullut huutoja ja kirouksia, hän oli tuntenut rekeään vuoroin pysäytettävän ja vuoroin taas ajettavan eteenpäin, aseiden kalsketta ja ratsujen töminää oli hänen ympärillään kaikunut ja silloin hän oli älynnyt, että joku mahtoi koettaa ryöstää juuri hänet saattajain käsistä. Ja hänen sydämmensä oli siitä sykähdellyt toivon ja pelon vaiheilla. Oliko siellä hänen sulhonsa, joka koetti häntä vapauttaa, onnistuuko se hänelle vai joutuuko hän alakynteen, vangiksi, ehkä kaatuu kahakassa? Hän oli suuressa levottomuudessaan koettanut pyrkiä pois kuomista, vaan se oli suljettu, hän ei päässyt. Ja kun kahakka kiihtyi, kun hän huomasi uusien tulokkaiden saapuvan otteluun, oli hän niin kiihkeästi rukoillut, että hänen vapauttajilleen suotaisiin voitto ja hän oli jo ollut varma, että hänen rukouksensa oli toteutunut. Huutojen joukosta oli hän ollut tuntevinaan tuttuja ääniä, sulhonsa äänen, Olavin äänen ja vanhan Eenokin äänen, vaan kun rekeä taas ruvettiin ajamaan eteenpäin, ei hän tiennyt, kuka niistä oli perinyt voiton, kenen hallussa hän nyt kulki. Reki pysähtyi, kului tuokio. Joku saapui avaamaan kuomun esivaatetta... Oliko se hänen sulhonsa, oliko hän pelastettu...?

Ei, outoja kasvoja ilmestyi hänen eteensä, hän saatettiin korkeita, kosteita kivirappusia myöten ylös johonkin outoon linnaan ja oudot kädet rupesivat siellä hänen matkapukujaan riisumaan. Missä hän oli, kenen hoteilla? Hän ei sitä tiennyt, mutta ei voinut myöskään kysyä, istui vain äänettömänä ja melkein kuin tylsänä jakkaralla takkavalkean ääressä, johon hänet oli saatettu istumaan. Vihdoin aukeni ovi ja sisään astui Sten Fincke varsin kummastuneen näköisenä ja virkkoi Annalle, äsken avattu kirje kädessään:

-- Setäsi on lähettänyt sinut, Anna, tänne meidän huostaan, kätköön maailmalta. Tässä linnassa on siis kotisi nyt vastaseksi oleva, täällä valmistamme sulle hiljaisen sopukan, jossa saat rauhassa, kenenkään häiritsemättä elää.

-- Vankina? kysäsi Anna kuiskaten.

-- Niin, minulla on käsky sinua vartioida. Vaan pidä linnaamme kotonasi, silloin et tunne itseäsi vangiksi.

Ja hän käski palvelusväen saattaa Annan siihen huoneeseen, joka oli tuleva hänen asunnokseen ja vankilakseen. Vaan kun hän siellä vuoteensa reunalla yksin istui ja tuijotti eteensä, aukesi ovi hiljaa ja joku hiipi huoneeseen. Anna kääntyi päin: se oli hänen ystävättärensä Elina, joka heittäytyi hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen rinnalleen. Pitkään aikaan he eivät sanaakaan vaihtaneet, istuivat vain sylikkäin ja ääneti, kunnes hieno nyyhkytys kohosi kumpasenkin rinnasta ja hiljaa virtaamaan lähteneet kyyneleet sulivat yhteen vastakkain painuneilla poskilla.

X.

Keskeytetty ulkomaanmatka.

Södermanlannin herttua Kaarlo oli syksyllä 1595 lähtenyt eräällä uudella laivallaan Tukholmasta pienelle huvimatkalle ja, kerran vesille jouduttuaan, purjehtinutkin Itämeren yli aina Rääveliin saakka, nauttien täten muutamain päiväin lomaa raskaista hallitushuolistaan, jotka olivat sitä rasittavampia ja tukalampia, kun hänen asemansa valtakunnassa olevana korkeimpana hallitusmiehenä, kuninkaan epäluuloisuuden ja hallitusneuvosten horjuvaisuuden vuoksi, oli kovin rajotettu ja epävarma. Hän oli matkustanut aivan yksityisesti, mutta kumminkin melkoisen henkivartiojoukon saattamana, ja vieraili nyt päivän vanhan tuttavansa ja sotatoverinsa, virolaisen aatelismiehen Fitinghoffin kartanossa hiukan ulkopuolella Räävelin kaupunkia. Täällä lepäillessään olisi hän nyt hetkeksi tahtonut päästä aivan vapaaksi kaikista valtakuntaa koskevista ajatuksistakin, vaan eihän se hänelle onnistunut. Loikoessaan ulkona nurmikolla puiston viileässä siimeksessä kiertelivät hänen mietteensä yhä vain niissä hankkeissa ja tuumissa, joita hänellä oli mielessään, vakaannuttaakseen asemansa ja saattaakseen Ruotsin hallitusmuodon taas varmalle ja tukevalle kannalle. Hän oli vielä täksi syksyksi omin uhin kutsunut valtakunnan säädyt kokoon, kukistaakseen niiden avulla noiden melkein rajattomalla vallalla varustettujen maaherrain merkityksen, joita Sigismund oli hänen vastapainokseen joka maakuntaan asettanut ja joista Klaus Fleming Suomessa oli mahtavin. Ja vasten tahtoaan hän siinä nytkin mielessään harkitsi, minkälaisia edellytyksiä hänellä mahtoi olla onnistuakseen noissa yrityksissään, miten hän aatelittomain säätyjen avulla jaksaisi taistella kuningasta ja uppiniskaista ylhäisaatelistoa vastaan. Niitä miettiessään olivat hänen kasvonsa käyneet vakaviksi ja ankaroiksi ja hänen katseensa tuijotti täältä ylängöltä terävänä alas lakeikolle, jonka takaa aamupäivän paisteessa siinsi Suomenlahden laaja ulappa.

Vaan noiden valtiollisten mietteiden sekaan pujahti aina väliin eräs aivan erityinenkin, uusi ja varsin kummallinen mielikuva, joka häntä joka kerralta melkein hytkäytti ja väkisinkin sitoi hänen ajatuksensa. Hän oli yöllä nähnyt pahan unen, joka ei lähtenyt hänen mielestään; aika oli taikauskoinen, eikä ollut tämäkään muuten ennakkoluuloton ja tarmokas ruhtinas kokonaan siitä viasta vapaa. Tuo uni häntä kiusasi ja vihdoin hän nousi suuttuneena ylös ja huusi mukanaan olevan kamariherransa, Lubert Kauerin, luokseen:

-- Sinähän kehut osaavasi selittää unia, virkkoi hän tälle. -- Pane nyt parastasi ja tulkitse mulle yksi heti paikalla.

Liehakoiva kamariherra lupasi koettaa ja herttua kertoi hänelle nyt tuon viime yöstä mieleen painuneen unikuvansa. Hän oli ollut olevinaan joissakin komeissa pidoissa, istuvinaan ruokapöydässä, ja silloin oli joku ylhäinen herra, arvatenkin herra Fitinghoff, yhtäkkiä astunut sisään ja kantanut hänen eteensä kaksi suurta maljaa. Toisessa oli ollut Ruotsin valtakunnan vaakuna, toisessa pääkallo ja paljo ihmisenluita. Näiden herkkujen merkitystä tahtoi nyt herttua tietää.

Tämän unen kuultuaan kamariherra vähän ällistyi: sitäpä tosiaankaan ei ollut vaikea selittää ymmärrettäväksi ennustukseksi, herttuan vihamiehet selittivät nyt jo unista huolimattakin herttuan menettelyn tähtäävän juuri tuohon suuntaan. Vaan siksipä olikin kamariherra epävarmana, uskaltaisiko hän heidän tapaansa tulkita herttuan unta, ainakin se piti tehdä sopivassa muodossa; ja sitä hän siinä kotvasen mietti. Vaan levottomasti heilautti herttua silloin kättään ja katkasi rutosti tietoherran mietteet:

-- Nyt sinä mietit jotakin hyvin yksinkertaista ja tyhmää, sen näen jo päältäsikin. Sinä tahdot selittää uneni merkitsevän, että valtakunnan vaakuna kerran joutuu mulle, mutta että siihen vaaditaan paljo vainajia. Se on tyhmää. Keksi parempi selitys, taitavampi.

Imarteleva kamariherra oivalsi, että tässä täytyy keksiä joku selitys, joka on herttualle mieliksi. Ja hän luuli sellaisen keksineensä:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne on itse keksinyt selityksen ja voi sen arvon myös itse parhaiten punnita. Vaan oliko vaakuna niin varmasti Ruotsin vaakuna, eiköhän se olisi voinut olla Suomen nuori herttuallinen vaakuna ja pääkallo...

-- Klaus Flemingin pääkallo, -- niinkö? Ei hyvä ystävä, hän on liian halpa, että me hänestä unia näkisimme. Parempi selitys, luonnollisempi!

Nyt unenlukija älysi, että tässä olikin varminta turvautua kaikkein luonnollisimpaan selitykseen.

-- No, luonnollisin selitys on se, että teidän ruhtinaallinen armonne eilen illalla söi tavallista vankemman aterian, jonka kuluessa juteltiin vanhoja sotamuistoja ja juotiin vanhoja viinejä. Uni oli rauhaton ja mielikuvitus kiihotettu.

Tällä hetkellä astui puistikkoon kartanon isäntä, herra Fitinghoff parin aatelismiehen seurassa, ja herttua, nähtävästi viimeiseen selitykseen tytyväisenä, huudahti kohta Fitinghoff'ille:

-- Kuules isäntä, minä olen saanut selville, että sinun on vikasi, miksi minä viime yönä olen nähnyt pahoja unia, -- olet syöttänyt minulle liian rasvasta lampaanpaistia! -- Näin leikillisesti virkkaen nousi herttua ja tunsi nyt vasta, astuessaan lähemmäs isäntäänsä, ne miehet, jotka olivat tämän seurassa. Silloin hän huudahti: -- Mutta mitä minä näen, siinähän on Arvid Eerikinpoika, tottatosiaan, ja Yrjö Boije, no kuka siellä Inkerissä nyt rajoja käypi, kun te täällä virnailette?

Edellinen näistä miehistä, Arvid Ståhlarm, oli näihin aikoihin Narvan päällikkö, urhea ja taitava soturi. Yrjö Boije taas oli Vironmaan käskynhaltija. Molemmat olivat suomalaisia, vaikka olivatkin nyt viime aikoina, asuen ja toimien kotimaansa rajojen ulkopuolella, joutuneet hiukan syrjään sen riennoista ja puolueista. Jälkimmäinen näistä vastasi:

-- Tulemme Suomesta, Kankaisista, jossa kävimme vanhan Henrik-herran hautajaisissa, ja olemme nyt juuri matkalla rajankäyntiin.

-- Vai Suomesta! Niin, niin, vanha Hornkin on nyt lähtenyt manan majoille, viimeisiä kunnon miehiä, joita siellä Suomessa enää on, -- -- no, no, olettehan tekin oikeastaan suomalaisia, mutta tällä kertaa virolaisia. Mitä nyt Suomeen kuuluu, kuinka elää siellä kansa?

-- Köyhyydessä, teidän ruhtinaallinen armonne, Suomen kansa kärsii nykyjään kovia, selitti Arvid Ståhlarm liikutetulla äänellä. -- Kuinka lie kesään asti elää retostettukin, vaan tänä suvena ei ollut monella siementä kaskeen panna, pellot ovat kesantona, karja lopullaan. Ja siksi usein tapahtuukin, että kun ratsumiehet tulevat taloista linnaleiriään perimään, tapaavat he talot autioina, ihmiset ovat paenneet salolle.

Herttua rypisti synkkänä kulmakarvojaan. -- Siihen ovat siis Flemingin elkeet jo vieneet. Vaan eiköhän niistä pian tule loppu! Tapasitteko Flemingin Suomessa?

-- Emme. Hänen perheessään on Kuitiassa tänä syksynä ollut samanlainen surujuhla kuin Kankaisissa. Hänen jo viime talvena kuolleen poikansa hautajaiset ovat näet nyt vasta vietetyt, koska hän itse on koko kevään ja kesän ollut matkoilla.

-- Niin, hänhän kuuluu tehneen siellä Suomessa oikeita kuninkaanmatkoja, ottaneen uusia veroja ja pitäneen kuninkaankäräjiä, -- hän esiintyy siellä kuin itsevaltias jumalan armosta! -- Herttua vaikeni hetkeksi hilliten esiinpursuavaa kiihkoaan ja virkkoi sitten taas tyyneemmin: -- No, valmistautuvatko suomalaiset miehissä valtiopäiville?

Suomesta tulleet herrat katsahtivat hiukan epävarmoina toisiaan; näille valtiopäiville, jotka eivät olleet kuninkaan, vaan herttuan yksin, kokoonkutsumat, suomalaiset tuskin miehissä tulevat lähtemään, sen he tiesivät, ja olivatpa omastakin puolestaan varsia epäileviä, olisiko sinne lähdettäväkään. Yrjö Boije vastasi sen vuoksi hiukan vältellen:

-- Kankaisissa puhui Kaarlo Horn näistä valtiopäivistä, mutta muuten näytti niistä suomalaisilla olevan hyvin vähän tietoja.

-- Vai vähän tietoja, -- siitä kai Fleming pitää huolen, virkkoi herttua synkästi. -- Mutta saammepa nähdä, uskaltavatko suomalaiset tosiaankin erota valtakunnan yhteisistä toimista, -- sen saamme pian nähdä!