Part 12

-- Ja sitäpaitse, tyttö on minun! hoki hän itsekseen varmuuden vuoksi. -- Mutta hänet minun täytyy tavata, ennenkuin marskin luo menen, sillä ei tässä hitto tiedä vielä mitä tapahtuu. No, ehkäpä siihenkin keinot keksitään.

Jo pääsi venhe soutamaan erästä suojarantaa pitkin ja siinä sujui matka sukkelammin. Kun niemen kären ohi päästiin, levisi esiin tyyneempi salmi ja sen edustalla pienonen selkä, jossa laivasto makasi ankkurissa, mikä alus levitellen purjeitaan kuivamaan, mikä purjeetonna keinuen aallokossa. Siinä oli Sigismundon lepopaikka valtiollisten vehkeiden väliajoilla. Salmen suussa, suojarannalla, kelluili muita suurempi ja komeampi alus, hollantilainen laiva, joka kuningasta kuljettamaan oli erityisesti vuokrattu. Siihen antoi Hieronymo ensiksi ohjata purtensa.

Tuon suuren kirjeen jättäminen oli helppo tehtävä, ja kohta oli kirjeentuoja valmis lähtemään kuninkaan laivasta. Vaan hän viivähti hetkisen, ennenkuin lähti siitä edelleen soutamaan Flemingin amiraalilaivaan, jonka hän tunsi ulompana selällä. Hän oli jo tullessaan nähnyt erään niemen liepeellä kirjavia naispukuja ja tähysti nyt tarkemmin sinnepäin. Aivan oikein, siellä vilahteli pensaiden välissä neitoparvi, nähtävästi laivastoon kuuluva, joka sinne oli lähtenyt marjoja poimimaan tai kukkasia keräämään. Hieronymo tiesi, että kuninkaan mukana laivastossa oli melkein yksinomaa suomalaisia, koko Suomen aatelisto oli Ruotsista palatessaan perheineen seurannut Sigismundoa tänne saaristoon ja viipynyt siellä hänen luonaan, ja hauskasti se kuului aikansa siellä viettäneenkin. Oli pidetty pitoja, pantu toimeen metsästysretkiä ja huvimatkoja, ikävän talven jälkeen oli siellä oikein uhasta huviteltu laivoissa ja saarten rannoilla. Joku sellainen retki kai oli nyt tuollakin, siellä kai saa tyttönsä ensiksi tavata... Hieronymo istahti itse peräsimeen ja ohjasi venheensä niemen rantaa kohden.

Uteliaana pyrähti neitoparvi rannalle katsomaan, kuka sinne soutava junkkari mahtoi ollakaan, -- ei tunnettu oman joukon väeksi. Vaan nuorukainen kiepsahti maihin ja rupesi neitosten kanssa pitämään hilpeää pakinaa. Hän jutteli muka olevansa merirosvo, joka oli tullut sinne neitosta saaliikseen ryöstämään, mutta sanoi joutuvansa ymmälle, kenen hän veisi, kun oli noin monta valita, monta kaunista ja viehkeää. Tytöt nauraa kikattivat ja liehuivat perhosina nuorukaisen ympärillä. Vaan Hieronymo teki mahtavan liikkeen:

-- Ei, nyt minun on valittava. Yks, kaks...

Neitoparvi juoksi nauraen ja ilkamoiden pakoon, mutta yksi jäi kumminkin seisomaan nuorukaisen luo levottomasti läähättäen ja kysyvin katsein astuen häntä vastaan. Ja häntä kohtaan Hieronymo kiirehti.

Vaan tyttöparvi, joka hetkeksi oli lennähtänyt hajaalleen, rupesi heti taas keräytymään rannalle uteliaasti tirkistellen, kuinka Anna Fleming oli jäänyt outoa tulokasta puhuttelemaan. Joku tunsikin Hieronymon, muisti Strömsholman tarinan, ja supatusta rupesi kuulumaan neitosten laumassa. Vaan nuorukainen nauratti heitä vielä uusilla sukkeluuksilla, miettiessään keinoa miten saisi kahden puhutella tyttöään. Mutta samassa ilmestyivät sisempää metsästä pensaan takaa näkyviin ankarat, närkästyneet kasvot ja vanhanpuoleinen rouva seisoi yht'äkkiä hihittävän tyttöparven keskessä. Tytöt pyrähtivät taas pakoon ja nuorukaisenkin sydän hytkähti vähän säikähtyneenä: se oli Ebba Fleming, joka, ollen mukana neitosiaan kaitsemassa, nyt kiirehti ottamaan selkoa, mikä susi hänen karitsainsa joukkoon oli hiipinyt. Kohta hän Hieronymon tunsi ja antaen ankaran katseen Annalle, joka melkein kuin jähmettyneenä oli jäänyt yhteen kohti seisomaan, viittasi hän häntäkin poistumaan toisten tyttöjen jälestä. Sitten astui hän uhkaavana nuoren Birckholtzin eteen, lausuen:

-- Kuinka on teillä uskallusta lähennellä holhokkiani kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Eikö ollut Strömsholman häväistys riittävä, vieläkö hiivitte sala-ampujana hänen ympärillään? Mikä on tarkotuksenne?

Hieronymo oli pian toipunut ensi hämmästyksestään ja oli nyt miltei hyvilläänkin, että oli päässyt kahden Kuitian rouvan puheille. Hän toivoi toki naistunteiden kieliä väräyttelemällä voivansa hellyttää Flemingin puolison mieltä suopeammaksi heidän liittoaan kohtaan. Ja nöyränä, mutta suoraan ja avomielisesti hän vastasi:

-- Tarkotukseni, se on saada tämä nuori neitonen omakseni. Enkä hiivi sala-ampujana, rehellisillä keinoilla tahdon häntä tavotella, -- sitä varten aijon tänään käydä marski Klaus Flemingin puheilla, esittäen ne suositukset, joita mulla on mukanani.

-- Mitkä suositukset? Nuori mies, teidän olisi viisainta olla Klaus Flemingin luo menemättä. Mitä aijotte hänelle sanoa?

-- Aijon sanoa, että minusta on nyt, sen jälkeen kuin Strömsholmassa tavattiin, tullut aatelismies, minulla on jo huomenlahjakin morsiamelleni tarjottavana ja hänen ruhtinaallinen korkeutensa Södermanlannin herttua itse pyytää minulle tätä nuorta neitosta, jonka suostumuksen jo kauan sitten olen saavuttanut, -- armollinen rouva, minä astun luottamuksella ja rohkealla mielellä teidän ja marski Klaus Flemingin eteen.

Nuorukaisen reipas, avonainen käytös teki Ebba-rouvaan edullisen vaikutuksen ja ellei samalla muisto Hornein kanssa solmittavasta liitosta olisi palannut hänen mieleensä, olisi hänen vastauksensa Hieronymolle ehkä ollut lauhkeampi. Nyt hän vain nuorukaisen sitkeää itsepäisyyttä ihmetellen vastasi:

-- Te jatkatte yritystänne -- ettekä käsitä, että se ei ole ainoastaan mahdoton, vaan sen lisäksi uhkarohkeakin.

-- En, armollinen rouva, enkä sitä ajattelekaan. Miksi mahdoton? Teillä on sydän teilläkin, teidän täytyy ymmärtää asemanne. Mitä sillä voittaisitte, jos väkisin onnemme estätte? Katsokaa tuota viehkeää kukkasta, se on vielä niin tuores ja raikas. Miksi soisitte sen kuihtuvan ja kuoleutuvan -- se kuihtuu, jos siirrätte hennon taimen maaperään, jota se ei kärsi ja jossa se ei viihdy. Ei, te sen ymmärrätte, rouva Ebba, kuinka kauniina taimemme kukoistaisi, jos se saisi vapaasti versoa niin, kuin luonto sen on kasvamaan asettanut.

Nuorukainen puhui lämmöllä, puhui taivuttavalla, hellyttävällä äänellä, eikä Ebba-rouva voinut olla häntä mielihyvällä kuuntelematta. Tosiaankin, hänellä teki mieli tarjota äidillinen, anteeksiantava kämmen tuolle hehkuvalle puhujalle. Mutta ei, hän ei unhottanut asemaansa eikä velvollisuuttaan ja hän vastasi kylmästi:

-- Holhokkini on määrätty toiselle, te häntä ette koskaan voi saada. Ja minä olen tekevä tehtäväni katsoakseni, ett'ette myöskään pääse tilaisuuteen ajamaan hänen päähänsä turhia korupuheitanne. Niin -- toivon teidän poistuvan täältä.

Veri nuorukaisessa kuohahti, -- hän oli toki luullut voivansa vähän sulattaa tuota jäätä, hän oli edes rouvassa odottanut tunnetta ja armahtavaisuutta. Tuo kylmyys häntä ärsytti, hän ei voinut hillitä kiukkuaan ja koko tulistuneen mielensä kiivaudella hän huudahti:

-- Hän ei joudu toiselle, se uskokaa, sillä hän on minun!

Ebba-rouva viittasi kädellään häntä poistumaan. Nuorukainen astuikin venheensä luo, vaan siinä hän vielä ikäänkuin uhaten kääntyi ympäri ja vakuutti:

-- Vaikka virittäisitte kaikki elkeenne, vaikka itse pyhä Pietari ja paholainen liittyisivät vastaamme, hän on oleva minun!

Niin huudahdettuaan hän hyppäsi venheeseen, heilautti hattuaan Flemingin ylpeälle rouvalle, joka siinä rannalla vielä liikahtamatta ja ikäänkuin mietteihinsä vaipuneena seisoi. Oliko tuossa katseessa sittenkin jotakin peräytymistä, jotakin toivoa antavaa? Ei, kasvot olivat kankeat ja kylmät. Ja nuorukainen virkahti soutajilleen:

-- Ja nyt amiraalilaivaan, nyt Suomen karhun pakinoille! -- Sinne kiiti venhe nopeasti ja tuokion kuluttua seisoi nuori sanankuljettaja jo ankaran Klaus Flemingin edessä.

Virallisena ja värähtämättömin kasvoin hän siinä seisoi sanaakaan virkkamatta, silmiään räpäyttämättä, sillaikaa kuin marski itsekseen hienosittain kiroillen luki tuon herttuan ensimmäisen, äkäsen kirjeen. Kun marski sitten mursi auki toisen, pienemmän kirjeen, vavahti hän vähän, vaan terästi luontonsa kovaksi. Marski musteni kasvoiltaan tuota kirjettä lukiessaan ja pari kertaa hänen katseensa jo kirjeestä kohosivat ja salama singahti niistä nuorukaista kohden. Ja kun hän ehti erääseen kohtaan, jossa herttua pyysi Flemingiä lähettämään veljensätyttären hänen puolisonsa Kristiinan hovinaiseksi ja holhokiksi, silloin pääsi marskilta huudahdus:

-- Niinkö luulet, parittaja!

Vaan kirjeen loppuun luettuaan seisoi marski hetkisen ääneti ja vaipui sitten varsin tyynesti lepotuoliinsa istumaan, heilauttaen kirjettä kädessään. Sitä vihanmyrskyä, jota Hieronymo oli odottanut, ei kuulunutkaan ja hän rupesi jo toivomaan, että herttuan puoltosana ja hänen nuori aateliskilpensä olivat lopuksikin tehneet marskiin edullisen, vakuuttavan vaikutuksen. Kotvasen kuluttua virkkoi Klaus Fleming:

-- Mistä syystä luulet herttuan oikeastaan puuttuneen tähän sinun kosintahommaasi?

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa kai tarkottaa sekä nuoren neitosen että minun parasta, vastasi Hieronymo reippaasti.

-- Ole ilveilemättä, tokasi marski kärtysästi, -- hänkö suotta puuttuisi meltomielisiin lemmenjuttuihin! Me ymmärrämme kyllä tarkotuksen, sinä olet ainoastaan välikappale. Vaan sittenkin, sulla on rohkeutta astua toisen kerran eteeni samalla asialla, -- etkö uskonut ensi kerralla?

Marski istui tyyneenä, vaan hänen kulmakarvansa loivat tavallista paksumman varjon hänen kasvoilleen ja kiihkoa näytti asuvan ankarassa katseessa. Hieronymo koetti yhä pysyä reippaana vastatessaan:

-- Teidän armonne lupasi minun tulla, kun olen varustettu aateliskilvellä ja huomenlahjoilla. Ja suosituksiini luottaen...

-- Sinä ilveilet liian rohkeasti, nulikka! Jos sinulla olisikin kaikki muut edut päästäksesi Flemingin vävyksi, pelkkä se seikka, että herttua puolestasi kosii, tekee sinut mahdottomaksi, -- sitä etkö älyä? Vaan sinä olet halpa välikappale, mitätön syötti, -- sinuun ei kannata kiivastua. -- Marski vaipui taas silmäilemään herttuan kirjettä, hänen nyrkkinsä puristui, hän rutisti sen kokoon. Ja huomatessaan nuorukaisen vielä seisovat edessään, huudahti hän: -- Mitä viivyt?

-- Mikä vastaus on minun vietävä herttualle?

Marski nousi pystöön.

-- Hänelle vastaan itse. Vaan sinä, herttuan kätyreistä halvin, pane mieleesi: minun talostani et koskaan naista saa, et orjatartakaan, niinkauan kuin tämä käsi jaksaa ojentua!

Nuorukainen näki vihan laineiden olevan nousemassa Suomen marskissa, eikä tahtonut odottaa, kunnes ne purkautuisivat esiin. Hyrskyten lainehti hänen omakin povensa ja terävä vastaus pyöri hänen huulillaan. Vaan hän nielasi sen, kumarsi jäykästi ja lähti nousemaan kannelle. Marski seurasi häntä tuokion kuluttua, ja kun Hieronymo jo istui venheessään, huusi tämä vielä kannelta:

-- Ilmota herrallesi, että hän valitkoon toisen lähettilään, kun minulle asiata lie, sinua en enää tahdo edessäni nähdä.

Vaan nuorukaisessakin purkausi silloin jo kiukku esiin ja hän huudahti vastaan:

-- Vielä tulen minä sittenkin kolmannen kerran, enkä odota niinkään kauan, kunnes kätenne on kangistunut.

Tuulelta ei enää kuulunut, mitä marski siihen vastaan karjasi, vaan kiivaana hän käsiään huitoi. Mutta syttä ja sappea oli venheessä istujankin mieli. Olihan hän tosin aavistellut, marskin vihaa varoen, että sieltä tulisi rukkaset, yhtä komeat kuin ensi kerralla. Vaan tuo pöyhkeä, tuo nöyryyttävä käytös kohotteli koston kuohuja hänen mielessään ja säihkyvin katsein silmäili hän vielä kerran taakseen amiraalilaivaan, jonka kannella marski vielä käveli edestakaisin.

-- Ehei, sinä kopea marski, nyt on kirjeiden ja kauniiden puheiden aika mennyt, näistä puolin ryhdytään totisempiin toimiin. Vielä olet sinä kuuleva puhuttavan Hieronymus Birckholtzista -- enemmän kuin tuuletkaan!

Viimeinen kirje oli lähettiläällä vielä viemättä ja sitävarten hän ohjasi venheensä Kaarlo Hornin laivaan, joka kelluili kauempana toisella rannalla. Sinnehän hän oikeastaan tuli niinkuin ystävälliselle alueelle, vaan kumminkin, sielläkin hän tiesi erään häntä katkeralla mielellä katselevan, -- olihan nuori Henrik Horn hänen kilpakosijansa. Vaikka he usein olivat tavanneetkin toisensa Kaarlo-herttuan hovipiireissä, ei heidän välillään näihin asti ollut koskaan ollut sanaakaan puhetta, ei viittaustakaan, suhteestaan nuoreen Flemingin neitoseen. Itse hän oli välttänyt siihen koskemasta, oli toivonut nuoren Hornin, huomatessaan, ettei tyttö häntä suosi, muitta mutkitta vetäytyvän syrjään. Vaan nyt hänen teki mieli puhua pari sanaa tuon pojan kanssa, -- hän arvasi, että Flemingit nyt herttuan puututtua asiaan, vielä kiihkeämmin tuota heille mieleistä liittoa kiirehtisivät.

Siitä syystä hän, jätettyään kirjeen Kaarlo Hornille, etsi tilaisuutta puhellakseen kahdenkesken Henrik Kaarlonpojan kanssa, eikä hänen kauan tarvinnut tällaista tilaisuutta hakeakaan. Nuorella Hornilla oli nähtävästi sama tarkotus ja hän se juuri viittasikin lähettilään syrjään muusta laivaväestä keulakannelle.

Täällä saaristossa Henrik Kaarlonpojalle vasta oikein oli selvinnyt asemansa Anna Flemingiin ja syyt siihen arkuuteen, jopa kylmyyteen, jolla neitonen häntä kohteli. Laivaston mukana oleva suomalainen aatelisnuoriso oli näinä viikkoina, kuninkaan lähtöä odotellessaan, viettänyt monta hauskaa, iloista päivää yhdessä, yhteisillä huvimatkoilla ja metsästysmatkoilla saaristossa, taikka vierailuilla toistensa luona laivoissa. Nuori Henrik oli siellä pannut parastaan totellakseen Ebba-rouvan neuvoa: voittaakseen, valloittaakseen tuon tytön, johon hän jo vuosi sitten Vääksyssä oli silmänsä iskenyt. Vaan hän oli huomannut ponnistelevansa turhaan: neitonen vetäytyi pois hänen seurastaan, oli raskasmielinen, kylmä ja arka. Nuori Horn sitä suri, käsittämättä syitä siihen. Vaan sitten hän toisilta aatelisnuorukaisilta sai kuulla kertomuksen Strömsholman tapahtumista ja hän ymmärsi: Anna Flemingin tunteet olivat kiinnitetyt toiseen, muukalaiseen mieheen, joka palvelijan asemassa oleskeli herttuan seurueessa.

Siitä rupesi mustasukkaisuuden myrkky kalvamaan nuorukaisen sydäntä ja ennen tuntumaton katkeruus täytti hänen mielensä. Hän rupesi hiljaisissa mietteissään vihaamaan tuota miestä, jonka kanssa hän ennen usein ja kernaastikin oli seurustellut herttuan hovissa, vaan jonka hän nyt huomasi astuneen tielleen. Ja kun hän nyt yhtäkkiä näki tuon kilpailijansa astuvan isänsä laivaan, kuohahti kätketty kiihko taas hänen mielessään ja hän päätti puhutella Hieronymus Birckholtzia, jonka vilpittömiä tarkotuksia Anna Flemingin suhteen hän epäili.

-- Minä tiedän, että te olette onnistuneet saavuttamaan erään aatelisneitosen suosion, joka minullekin on kallisarvoinen. Valloituksenne on ollut helppo, vaan oletteko ajatelleet, että leikitte neitoseen nähden arveluttavaa leikkiä?

Kas siinä vielä yksi, joka tarkotuksiani pitää vallattomana, päättömänä pilana! ajatteli nuori lähettiläs, kuunnellessaan kuinka Henrik Horn loukkautuneen kiivaudella häntä nuhteli. Tekipä hänenkin jo mieli vastata samalla mitalla, mutta hillitsemiskyky on suuri kyky, ajatteli hän, ja lausui tyynesti:

-- Leikkiä, sanotte te, jalosukuinen ritari. Miksi leikkiä? Te tunnette ehkä minut luonteeltani kevyeksi ja vallattomaksi, ja olenkihan minä halpa ulkomaalainen, köyhä junkkari teidän rinnallanne. Vaan sellainenkin voi joskus löytää murun, joka on hänelle henkeäänkin kalliimpi ja josta hän ei luovu, vaikka sydän kiskottaisiin povesta. Sellaisen helmen olen minä löytänyt ja sitä olen säilyttävä.

-- Mutta te tiedätte, että se on mahdotonta, Anna Flemingiä ette voi saada puolisoksenne, häntä suotta turhilla toivomuksilla kahlehditte, puhui nuori Horn kiivaasti. -- Jos olette jalo nuorukainen, luovutte yrityksestänne ajoissa, -- niin minä tekisin.

-- Te, Henrik Horn, saatte valita Suomen aatelistosta neitosen minkä tahansa, kaikki teille lähtevät, sillä te olette Kankaisten suurta sukua. Minulla on yksi ainoa aarre, vaan se on mulle sitä kalliimpi. Tyttö on itse mulle sydämmensä antanut, -- kumman meistä on syrjäydyttävä?

Nuori Horn ei voinut kieltää, että hänen kilpailijansa todistelussa oli perää, ja masentuneena loi hän katseensa alas laivan laidan yli leikkivään aallokkoon. Niin, niin, neitosen sydän on valinnut, jalointa olisi alistua sen vaalin alle, syrjäytyä, luopua koko rakkaaksi käyneestä unelmasta... Mutta sittenkin, nuori Horn ei tahtonut heretä taistelusta, jossa hän mielestään taisteli tyttönsäkin onnen puolesta. Ja hetken kuluttua hän virkkoi:

-- Te teette onnettomaksi sen neitosen, joka mulle on rakas, teidän pelinne ei ole puhdasta. Vaan minä olen elkeitänne seuraava, ja muistakaa, minä voin käyttää miekkaanikin, vaikka en ole soturi, jos hänen onnensa taikka kunniansa puolesta tarvitsen taistella.

Katkerasti hymähti nuori lähettiläs:

-- Taistellaan vain, valmis olen siihen minäkin, tähän taisteluun kaikki pyrintöni kohdistuvatkin. Vaan se tietäkää: jos taistelu mulle on vaikea, on se teille toivoton, sillä neitonen on minun!

Uhkausta oli molempain kilpailijain sanoissa, jopa liikkeissäkin, kun he näin erosivat, heittäen toisilleen leppymättömän jäähyväiskatseen. Vaan nuori sanantuoja laskeusi venheeseensä ja istahti keskiteljolle miettimään, venheen kulkiessa salmen suuta kohden. Tottatosiaan, tämä päivä oli jättänyt hänelle sangen vähän toiveita jälelle. Joka taholla kiivas, vihanen vastarinta, taistelua kaikkialla, minne hän vain kääntyikin, taistelua, jossa hän ymmärsi olevansa heikommalla, huonommalla puolella ja johon hänen kävi vaaralliseksi pitemmältä puuttua... Ja mitä varten hän oikeastaan tätä toivotonta sotaa kävi, miksi potki hän tutkainta vastaan, hän, joka aina oli tottunut sukkelalla käännöksellä väistämään vastuksia ja huuhtomaan ikävyydet mielestään uusilla ilveillä ja hauskuuksilla? Miksei hän nytkin pyörähtänyt tieltä, hyljännyt koko hommaa ja hakenut uutta, kiitollisempaa seikkailua muilta markkinoilta? Niin, miksei?

Turhaan hän sitä kyseli, vastausta ei hän löytänyt, hän vain tunsi, ettei hänellä nyt, kuten ennen, ollut valitsemisen varaa. Venhe souti juuri sen niemen ohi, jossa hän pari tuntia sitten oli tyttöään puhutellut; vielä olivat siellä venheet rannassa, ehkei huviretkeilijöitä näkynyt. Vaan nuorukainen näki sittenkin kuten äsken edessään tuon neitosen niin hellänä, niin huolestuneena, niin rakastavana, melkein kuin rukoilevana lapsena... Se rukous kohdistui häneen ja suli yhteen hänen omain mielikuvainsa kanssa.

-- Soudetaanko vielä tänä iltana kaupunkiin takasin? kysyivät soutajat, kun pienen kalastajakylän ohi lähdettiin kulkemaan aavemmalle selälle.

Nuorukainen heräsi. Kaupunkiin? Tukholmaan, mitä hänellä oli siellä tekemistä? Ei, sotaa on jatkettava, suunnitelma laadittava, tässä ei ole aikaa hukata. Ja hän virkkoi päättävästi soutajille:

-- Ei, laskekaa tuohon kylän rantaan, minä jään tänne te, saatte palata milloin tahdotte. -- --

Seuraavana päivänä oli aamusta asti liikettä ja hyörinää kuninkaan merileirissä Tukholman ulkosaaristossa. Laivoja asetettiin lähtökuntoon ja laivavenheet soutelivat ehtimiseen aluksesta toiseen toimittelemassa asioita eron edellä. Kuninkaan laivasto oli näet saanut käskyn päivällisen aikaan nostaa ankkurit lähteäkseen purjehtimaan edelleen ja Suomen aatelisto, joka täällä jo viikkokausia oli viipynyt kuninkaan luona, valmistautui sekin jo vihdoinkin purjehtimaan Ahvenanmeren yli kotiin Suomeen. Mutta useiden Suomen aatelisherrain piti vieläkin Klaus Flemingin mukana seurata kuningasta Puolaan saakka ja heittivät he siis nyt täällä jäähyväisiä omaisilleen ja maamiehilleen.

Suomeen lähtijät kävivät juhlallisilla jäähyväistervehdyksillä myöskin kuninkaan luona ja hyvillä mielin, kuninkaalleen kiitollisina ja kuninkaan miehinä he sieltä palasivat; mikä oli saanut uuden läänityksen, mikä viran taikka lahjan, -- ilman ei sieltä palannut kukaan, yksin Kaarlo Hornkin sai täällä uusia läänityksiä. Tämä oli kaikki Klaus Flemingin vaikutusta, hän tahtoi kiinnittää suomalaiset yhä lujemmin kuninkaaseen ja sen kautta itseensä ja hän osasi käyttää vaikutustaan jalomielisestikin. Iloisia jäähyväis- ja onnentoivotushuutoja kaikui siitä syystä kaikkialta aluksista ja niiden lomissa puikkelehtavista laivavenheistä.

Klaus Flemingin amiraalilaivassa oli myöskin eron hetki käsissä, Kuitian perheen piti näet matkustaa kotiin Suomeen, marskin itsensä jäädessä seuraamaan kuningasta Puolaan. Vaan siellä ei ollut mieliala iloinen, tuo herttualta eilen saapunut pieni kirje oli myrryttänyt marskin mielen ja jättänyt myrskyn enteitä ilmaan. Aamusella jo oli marskilla ollut pitkä, yksityinen keskustelu rouvansa kanssa ja Anna Fleming oli oivaltanut, että tämä keskustelu oli koskenut häntä. Ja nyt kutsuttiin Anna itse setänsä luo kuulemaan päätöksistä.

Arkaellen astui Anna setänsä eteen, mutta samalla hän tunsi tyynnyttävää varmuuttakin mielessään. Hän oli eilisestä saakka, jolloin hän niin odottamatta oli sulhasensa tavannut, ollut omituisen vaihtelevassa mielentilassa. Nuorukaisen reipas, luottava katse oli valanut iloa ja rohkeutta hänen mieleensä, vaan uusia huolia oli siitä yhtymisestä myös hänen mieleensä tunkeutunut. Hän tunsi setänsä järkähtämättömyyden pienimmissä asioissakin ja pelkäsi varsinkin tuota herttuan puoltosanaa, jonka hän arvasi setänsä mieltä ärsyttäneen.

Tavallista kiivaammassa mielentilassa Klaus-herra olikin, kun hän holhokilleen virkkoi:

-- Sinä et ole totellut minua, Anna, vastoin kieltoani olet tavannut tuon vehkeilijän, jolle jo Strömsholmassa annoin matkapassin, niin, niin, minä tiedän sen, muuten hän ei olisi uskaltanut toista kertaa eteeni tulla. Sano, mikä sulla on tarkotus, aijotko todellakin vastustella _minua_?

Anna ei osannut vastata mitään, hän katsoi kysyen Ebba-rouvaan, joka siinä miehensä vieressä istui, keksiäkseen hänen katseistaan jotakin, joka hänelle selvittäisi mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Vaan Ebba-rouva oli itsekin ikäänkuin murheellinen ja levoton, näytti siltä, kuin aviopuolisojenkin kesken äsken olisi joku erimielisyys ollut olemassa. Klaus-herra jatkoi:

-- Sinua on kosinut jalosukuinen nuorukainen Henrik Horn. Hänelle et aijo mennä avioksi -- niinkö?

Niin ankarasti tähysti marski Annaa silmiin, että häneltä väkisinkin laskeusi katse alaspäin. Vaan hän kohotti sen taas ja päättävästi nyökäytti hän päätään.

-- Se on vallassasi, siihen en puutu, vaikka voisinkin muitta mutkitta sulle aviomiehen määrätä, virkkoi marski kohauttaen olkapäätään. -- Vaan minä olen sulle ilmoittanut, että tuon herttuan rengin puolisoksi et myöskään joudu, niinkauan kuin minun kädessäni on vaikkua, ja sinä tiedät, että minä en riko sanojani.

Marski käveli pariin kertaan yli laivahuoneen lattian ja pysähtyi taas Annan eteen:

-- Sinulla on huonoja taipumuksia, sinä olet perinyt äitisi aatelitonta verta ja hänen kevytmielistä luonnettaan. Isäsi teki häpeällisen naimiskaupan, joka sukumme nimeä halvensi, vaan ole varma, minä olen pitävä huolta, ettet sinä pääse tilaisuuteen tätä häväistystä uudistamaan. Minä pidän siitä huolen, kuuletko...

Niin uhkaavana, niin ankarana hän seisoi siinä tuo kookas, teräväkatseinen mies, -- ei ollut epäilystäkään, ettei hänen sanansa olleet järkähtämättömät. Hän oli yhtä hievahtamaton, olipa kysymyksessä pienet asiat tai suuret. Sen Anna oivalsi, ja vaikka hän koetti karasta luontonsa, ei hän voinut estää kyyneleitä virtaamasta esiin, -- olihan viimeinen toivo, että hän saisi holhoojansa suostumuksen haluamalleen avioliitolle, nyt mennyt. Ja Ebba-rouvakin suojasi silmiään kämmenellään, näytti siltä, kuin hänelläkin olisi kyynel pyrkinyt esiin. Sitä marski katsoi ja rypisti kulmakarvojaan tyytymättömänä.