Part 11

Metelöiväin nuorten ruotsalaisten junkkarien joukossa tungeskeli siellä parvella myöskin herttuan kamaripalvelija Hieronymus Birckholtz, joka oli seurannut herraansa näihin juhliin. Mutta hän ei tällä kertaa paljoa välittänyt turnajaisten menosta, hänellä oli toiset metkut mielessään hyöriessään siellä toisten joukossa. Jo alussa oli hänen hakeva silmänsä erään etupenkin päästä keksinyt Anna Jaakkimantyttären, jota hän ei ollut tavannut sittenkuin Strömsholman pidoissa, ja hänen pyrintönsä oli nyt koettaa väkijoukossa päästä tuon penkinpään tienoille, edes ohimennen ja varkain saadakseen suihkasta pari sanaa kaipaamalleen neitoselle. Näissä pyrinnöissään hän ennen pitkää onnistuikin -- koko yleisön huomio oli kiintynyt areenalle -- ja sai salavihkaisella merkillä heitetyksi tervehdyksen tytölleen, jonka silmät siitä kirkastuivat. Kohta seisoi hän turnajaisista jännittyneen yleisön keskessä Anna Flemingin selän takana ja sai kuiskatuksi:

-- Me voimme huoletta hetkisen tarinoida, kukaan ei meitä huomaa. Nyt ovat toiveemme taas paranneet, mulla on mahtava puhemies, herttua aikoo puoltaa liittoamme.

-- Oi jospa se auttaisi, vaan isosti sitä epäilen. Meillä on käynyt vieraita juuri tänään.

-- Ketä? Nuori Horn -- ahaa, hän on saanut asiasta vihiä...

Vaan keskustelu katkesi siihen, kun parvelta taas rupesi kuulumaan kiihkeitä, äänekkäitä huutoja: »Hän härnää meitä, tuo konna!», huusivat ruotsalaiset, ja puolalaiset kiljuivat: »oikein, suista vielä yksi!» Puolalainen turnari oli näet areenalla suistanut viimeisen ruotsalaisen vastustajansa ja astui taas komeillen esiin haastamaan ottosille ketä tahansa vielä haluttaisi hänen kanssaan kamppailla. Ei tullut ketään ja parvella kävi ruotsalaisten nurina ja puolalaisten ilkunta yhä äänekkäämmäksi. Vaan yhtäkkiä suhahti sitten kuin humina yli katsojain rivien ja täydellinen äänettömyys vallitsi samasta tuokiosta parvella. Uusi turnari oli totellut puolalaisen haastetta ja ratsastanut aituuden sisäpuolelle. Suurimmassa jännityksessä tarkastelivat kaikki katsojat alas hiedikolle: tämä uusi turnari oli aivan outo henkilö, ei kuulunut niihin, joita turnajaisia varten erityisesti oli harjoitettu. Kukahan oli tuo outo, rohkea mies ja mitenkähän hän mahtoi onnistua? -- heikolta ja hintelolta hän näytti! Halveksuen kohotti voittoisa puolalainen hänelle olkapäitään, asettui välinpitämättömänä hyökkäysasentoon ja ojensi peitsensä. Katsojat pidättivät hengitystään, niin jännittävä oli hetki.

Vaan nuori junkkari, joka tytön selän takana oli saanut paikan, ei katsellut areenalle päinkään, hän nojautui alaspäin ja kuiskasi:

-- Ja minkälaisen vastauksen sai Henrik Kaarlonpoika käydessään Flemingin perheessä?

-- Häntä ilmeisesti suositaan, siinä on kai valtiollisia harrastuksia mukana. Setääni hän ei tosin tavannut, vaan jommoisillakin toiveilla hän läksi, enkä saanut minäkään niitä häneltä riistetyksi.

-- Hm, tosiaankin, puhemieheni täytyy nähtävästi viipymättä ryhtyä toimeensa. Vielä kai ei mitään varmaa ole päätetty?

-- Ei, asia on lykätty, kunnes tullaan Suomeen.

-- Hyvä, siksi ehtii paljo tapahtua.

Taas liikahti jännityksessä odottanut katsojajoukko parvella ja sen joukosta kuului hämmästyshuutoja ja kehotuksia. Ratsastajat olivat peitset ojossa karauttaneet vastakkain; puolalaisella oli tulinen vauhti ja siltä näytti, että tuo hento vastustaja jo sillä ensi yrityksellä oli tuomittu kaatumaan. Vaan juuri kun hyökkääjän peitsi oli hänet tapaamassa, sujautti hän notkealla liikkeellä vartalonsa syrjään ja puolalainen oli iskeä keihäänsä vastassa olevaan rakennukseen. Tämä jo ruotsalaisia innosti ja he huusivat kehotushuutoja notkealle turnarille. Uusi asento, uusi hyökkäys. Nyt on oudolla turnarillakin täysi vauhti; hän nojautuu eteenpäin satulassa, niin että puolalaisen peitsi ainoastaan hipasee hänen olkapäätään, vaan hänen oma sysäyksensä sattuu puolalaista niin taitavasti kylkeen, että tämä horjahtaa, on menettää peitsensä ja sitä tapaillessaan suistuu suulleen satulasta.

Ääretön riemuhuuto kajahtaa ruotsalaisten taholta katsojain parvelta, käsiä taputetaan, »Victoriaa» huudetaan: ylpeä puolalainen on sittenkin nolattu, siellä hän seisoo maassa tavotellen hevostaan, hennon vastustajan tanakasti istuessa satulassa. Kuka on tuo voittaja, miksei hän riisu kypäriään eikä ratsasta esiin saamaan palkintoansa? Hän lähtee jo peitettynä ratsastamaan aituuksesta ulos, -- ei, ei, sitä eivät ruotsalaiset salli, »kypäri pois!» ulvovat he parvelta ja vartijat areenan portilla palauttavat turnarin takasin pihalle.

Vaan tämän äänekkään metelin aikana jatkuu kuiskaileva keskustelu kenenkään huomaamatta tuossa penkin päässä; nuorukainen koettaa siellä rohkasta neidon lannistuvia toiveita.

-- Ei ole mitään syytä epätoivoon. Nuori Horn tekee yrityksensä ja kun hän huomaa sen turhaksi, luopuu hän siitä. Ja olot voivat pian muuttua meidän eduksi; kun herttua esiintyy minun puolestani, niin marski tuskin uskaltaa aivan sitkeästi vastustaa, -- hänelle kyllä hankitaan muuta ajattelemista.

-- Vaan minä jään taas yksin sinne kauas Suomeen, kuinka jaksan siellä vastustaa ankaran setäni käskyjä?

-- Rohkeutta vain tyttöni, ajat paranevat. Minä tulen itse pian Suomeen varustettuna aateliskirjalla ja myötäjäisillä...

-- Oi, te ette tunne setääni.

-- Tunnen tarpeeksi; jos en voita häntä muussa, niin voitan viekkaudessa. Koko elämäni olen pyhittänyt voittaakseni teidät, minä tunnen siinä onnistuvani, minun täytyy onnistua! Luottamusta, tyttöni, sitä vain tarvitaan ja reipas mieli! Haen pian taas tilaisuuden teitä tavata, -- nyt on aika vetäytyä syrjään.

Väkijoukko rupesi nousemaan paikoiltaan kiihkeämpänä ja äänekkäämpänä kuin koskaan; sadatushuudot kuuluivat nyt puolalaisten taholta ja ilkkumiset ruotsalaisten. Tuntematon, voittoisa turnari oli vihdoinkin ratsastanut keskelle areenaa ja silpassut kypärän päästään. Yleinen hämmästyshuuto oli silloin katsojajoukosta kajahtanut: kypärin alta ilmestyivät nuorteat neidon kasvot ja pitkä naistukka hulmahti esiin valahtaen haarniskoiduille olkapäille. Ruotsalainen nainen oli siis voittanut puolalaisten sankarin, -- mikä häväistys näille jälkimmäisille, mikä tyydytys edellisille! Uteliaina kaikki kyselivät: kuka oli tuo reipas tyttö? Ei kukaan tiennyt; hän oli jo ratsastanut areenalta pois ja hävinnyt.

Vaan aika oli kiirehtiä sisälle linnaan, jossa juhlallinen illanvietto oli toimeenpantu; juhlasaatossa lappoi jo yleisö sinne. Annakin löysi Ebba-rouvan ja setänsä, joista hän turnajaisiin tullessaan oli jäänyt vähän syrjemmäs istumaan, ja heidän rinnalla hän käveli linnan suureen saliin, jossa itse kuningas Södermanlannin herttuattaren kanssa juuri alotti illanvieton hienolla, tasaisella ja hyvin aistikkaalla puolalaisella tanssilla, jommoiset jo siihen aikaan alkoivat tulla tavallisiksi Ruotsinkin ylimmissä piireissä. Ja toiset, ruhtinaalliset henkilöt ensiksi, sitten muut, seurasivat jälestä juhlallisesti, kaavamaisesti, äänettömästi.

Täysi sovinto tuntui taas vallitsevan kuninkaan ja hänen setänsä välillä ja siltä näytti, että he sydämmellisellä seurustelullaan nyt oikein tahtoivat osottaa, kuinka valtakunta taas pitkistä ajoista oli saanut ehyen hallituksen ja kuinka riitaisista kysymyksistä ja väittelyistä lopuksikin oli päästy hyvään ja kaikkien toivomaan sopuun. Mutta myöskin linnan sivuhuoneissa, jonne aateliset ja muut ylhäiset vieraat, molempiin puolueisiin kuuluvaiset, olivat sijoitetut, vallitsi tavallista sovinnollisempi mieliala, jopa hyvinä ystävinä keskustelivat siellä toistensa kanssa nuo vastakkaisten puolueiden miehet, jotka vielä muutamia päiviä ennen olivat olleet valmiit miekka kädessä hyökkäämään toisiaan vastaan. Tosin juteltiin vähäpätöisistä arkiasioista, arkoja kohtia varoskeltiin, mutta salaviittauksia ja ivallisia letkauksia, jotka noina valtiollisten kinastusten aikoina olivat niin tavallisia, ei tänään kuulunut. Yhteisiä maljoja juotiin, ja niihin ottivat kaikki osaa, niin vanhukset, jotka istuivat pitkäin pöytäin ääressä, kuin nuoremmat, jotka seisoivat seinänvierustoilla ja ovipielissä. Oli kuin yhteisestä sopimuksesta olisi päätetty ainakin tämän juhlan ajaksi unhottaa vanhat kinat ja riidat.

Joukko Suomen herroja oli siten keräytynyt tarinoimaan erään erityisen pöydän ympärille ja siinä olivat samaan seuraan joutuneet Klaus Fleming ja Kaarlo Horn. Kauan siitä oli aikaa, kuin nämä Suomen mahtavimpain sukujen päämiehet näin olivat yhdessä istuneet sovinnollisessa seurustelussa. Usein he kyllä hovissa ja kuninkaan neuvotteluissa olivat tavanneet toisensa, mutta silloin aina seisoneet vastakkain ja vihamiehinä, milloin toistensa syyttäjinä, millon kilpailijoina; eipä ollut siitä vielä monta viikkoa, kuin Kaarlo Horn oli herttuan ja kuninkaan edessä julistanut, että kansa vaatii Klaus Flemingiä tuomittavaksi valtionkavaltajana, -- samaa Flemingiä, joka 4 vuotta aikusemmin oli Hornille valmistanut teloituslavan. Mutta nämäkin vihan syyt näkyivät nyt hetkeksi unhottuneen, he mahtuivat nyt hekin samassa seurassa keskustelemaan.

Oikeastaan olivat Suomen herrat ryhmittyneet Klaus Flemingin ympärille, ja se oli hetken merkkiä sekin. Näinä vehkeilyjen aikoina olivat he näet olleet varsin epävarmalla kannalla, tietämättä kenen joukkoon olisi liityttävä, ja Flemingiä olivat useimmat kartelleet -- olihan hän niin yleiseen vihattu. Vaan nyt olivat herttua ja Fleming sopineet ja taas uskalsivat suomalaiset tunnustaa Klaus-herran johtajakseen ja luottamuksella kokoontua hänen ympärilleen. Olihan sitäpaitse yksi ja toinen juhlan yhteydessä saanut läänityksen taikka viran ja tiesi, että hänen oli siitä Flemingiä kiittäminen. Tulipa Turun piispakin, joka päivällä vielä antoi Klaulle niin ankaran varotuksen, hänelle ystävällisesti kättä paiskaamaan, -- hän oli juuri äsken Sigismundolta saanut vahvistuskirjan Suomen molempain hiippakuntain piispanvirkaan ja Ericus Erici osasi panna arvoa hyvän viran varmaan omistamiseen.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne ei minua siitä tuomitse? kysyi Fleming vähän pisteliäästi.

-- Ei tule tuomita ketään. Iloni on, kun vanhat olot jälleen rupeavat vakaantumaan.

Muuten keskustelivat Suomen herrat kotimaansa oloista, kovasta talvesta ja riehuvasta eläinrutosta, joka siellä näytti hätää asukkaille, venäläisten partioretkeilijäin hyökkäyksistä, -- kukin kertoi kuulumisia omalta kulmaltaan. Venäläiset olivat ruvenneet esiintymään uhkaavina; välirauhaa kesti tosin vielä, vaan se loppui ensi kesänä ja kaikki olivat sitä mieltä, että se oli muutettava vakinaiseksi rauhaksi, -- se oli Suomelle aivan välttämätöntä.

-- Ja raja on silloin käytävä täsmällinen ja varma, että noista ainaisista rajarettelöistä vihdoinkin päästään, virkkoi Tavast, joka kotipuolestaan Karjalasta tiesi, kuinka harmillista tuo rajojen sekavuus oli.

-- Niin, Karjalasta ja Käkisalmesta siinä tulee riita, huomautti Fleming päätään puistellen, -- pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy siitä luopua, vaikka se vaikeaa on. Se on pitkän sodan miltei ainoa valloitus ja on yhtä Suomea sekin.

Nyt puuttui Hornkin puheeseen.

-- Luovutaan siitä, heitetään herran nimessä tuo köyhä raakalaismaakunta, jotta vihdoinkin valtakunnalle saadaan pysyvä rauha.

-- Niin, köyhä on Karjala, niinhän on koko Suomi. Mutta täytynee uhrata tämä osa Suomea, jotta muu Suomi taas pääsisi kostumaan.

Siitä punousi ensin sovinnollinen keskustelu Flemingin ja Hornin välillä. Jälkimmäinen myönsi, että oli viime aikoina vieraantunut kotimaansa oloista, vaan aikoi nyt pian taas tulla Kankaisiin, jota hän ei niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt. Fleming puolestaan väitti jo tänä yhtenä talvena saaneensa Ruotsista enemmän kuin tarpeeksi ja hartaasti odottavansa vesien aukenemista, päästäkseen taas laivastoonsa ja kotiinsa, -- hylkeitä pyytämään ja syömään talkkunaa! Täällä hän tunsi vanhenevansa ja väsyvänsä.

-- Sinne se vetää luonto, niinkuin tikan puuhun, jatkoi Fleming sitten puhettaan suomeksi. Keskustelu oli näihin asti käynyt ruotsiksi, vaan tuntuipa nyt siltä, kuin olisi jouduttu tutummille, kodikkaammille aloille, kun taas kaikui oman maan kieli.

-- Ja kaikkihan me ollaan suomalaisia, jos meitä tuuli missä väliaikoina ajellee, lisäsi Horn hiukan surunvoittoisesti, muistellen, kuinka hän tavallaan oli viime aikoina joutunut maamiestensä piirien ulkopuolelle.

-- Niin, siitä ei päästä mihinkään, se on veressä. Oli kuin joku salainen tunne olisi pakottanut nuo vastaisten leirien miehet tällä hetkellä ystävällisiksi toisilleen ja se teki erittäin hyvän ja rauhoittavan vaikutuksen läsnäoleviin aatelismiehiin. Juotiin maljat kotiseudulle ja kun siitä hetken kuluttua taas noustiin jalottelemaan, kävelivät Horn ja Fleming vielä yhdessä linnan suureen saliin, jossa tanssia jatkettiin, yhä suomeksi sovinnollisesti keskustellen. Fleming mainitsi kotitalonsa, Kuitian, nimen ja siihen virkkoi Horn:

-- Olen vähän unhottanut matkat ja reitit siellä kotona, vaan vanhin poikani sanoo tehneensä sellaisen havainnon, ettei matka olekaan kovin pitkä Kankaisista Kuitiaan.

Fleming katseli hiukan tutkivasti vanhaa vihamiestään ja tämä, sen huomattuaan, naurahti ja viittasi, selittääkseen sanojaan, saliin, jossa nuori Horn parhaallaan tanssi Anna Flemingin kanssa.

-- Kas tuossa!

-- Niin, sillä tavalla voi taival käydä lyhyeksi, vastasi Klaus-herra samoin leikillisesti. Näytti siltä, kuin olisi molemmilla tehnyt mieli sitä keskustelua jatkaa pitemmältikin, vaan luonto ei kumminkaan sallinut niin paljo heltyä. Hetken he seisoivat ääneti tanssia katsellen; tuo pari, jota he molemmat silmillään seurasivat, pysähtyi hetkeksi huokasemaan, vaan lähti kohta taas uudelleen lattialle. Silloin Klaus-herra virkkoi:

-- Taas alusta ... olin aikonut jo lähteä kotiin, vaan seurueeni näkyy olevan kiinni.

-- Niin näkyy, -- minun laitani on sama. Vaan olkoon meidänkin vuoro kerran totella nuorisoa.

Ja vielä kotvasen he siinä ääneti rinnakkain seisoivat. He eivät huomanneet, kuinka salin alapäästä, ovensuusta, palava silmäpari vihaten katseli vuoroin heitä, vuoroin lattialla tanssivaa nuorta paria. Siellä seisoi Hieronymus Birckholtz, tehden havaintojaan ja punniten niitä. Se, minkä hän näki, oli omiaan lannistamaan hänen mieltään ja pilkkomaan hänen toiveitaan. Säihkyvänä hänen katseensa seurasivat sillalla tanssivaa paria, vaan vielä vihasemmin ne leimahtivat, kun oven puoleen kääntyivät: tuo Flemingin ja Hornin ystävällinen seurustelu häntä varsinkin arvelutti ja hampaitaan purren murisi hän itsekseen:

-- Tuo vielä puuttuisi ... silloin olisi kaikki hukassa! Vaan ei toki, se ystävyys ei kestä, siitä minä pidän huolen, pidän kautta kunniani. Pikkusen uutta myrkkyä maljaan, -- ja sitä kyllä saadaan, sitä valuu itsestään. Kun vain neitosessa sitkeys kestäisi...

Vaan hetken kuluttua Klaus Fleming jo näkyi kävelevän hakemaan rouvansa ja Annan ja he lähtivät ajamaan kotiinsa. Heitä Hieronymon katseet seurasivat. --

Vaan marskin kasvoilta oli äskeinen väsymyksen piirre jo aivan poissa, kun hän huoneeseensa astui, jossa Gröning kirjeitään kirjoitti, ja reippaasti hän tälle virkkoi:

-- Ei, Gröning, me emme lähdekään talvikelillä Suomeen.

-- Sitähän minäkin. Jäät ovat heikot.

-- Niin, ja meillä on tässä maassa vielä jotakin tekemistä. Jo taas näyttää siltä, kuin Suomen herrat vielä olisivat suomalaisia.

-- Joko uskaltavat?

-- Jo. Ja kunhan tässä minä saan käteni vähän vapaammaksi, niin minä heidät kyllä pidänkin suomalaisina... Hornkin ... hän on suomalainen oikeastaan hänkin.

-- Kaarlo Henrikinpoika?

-- Niin, taikka hänestä pitäisi tehdä suomalainen! Jos voisi unhottaa kaikki vanhat ... ei, ei, se on mahdotonta...! -- Marski mietti hetkisen aikaa ja virkkoi sitten: -- Mitäs siitä ... onhan keinoja! Enemmän terästä!... Gröning, meidän täytyy Suomessa sotaväkemme tarpeiksi ottaa pieni apuvero. Kirjoita jo kohta kiertokirje Suomen voudeille.

-- Uusi apuvero -- ominpäinkö?

-- Niin, tietysti, kenen se olisi tehtävä. Kirjoita sinä vain. »Kiertokirje...»

Marski saneli illan kuluessa ja yön jo alkaessa vielä useampia kirjeitä, antaen taas uudella tarmolla määräyksiä Suomen hallinnosta, esiintyen sen hoitajana ja isäntänä. Hän oli taas entinen, jäntevä, toimikykyinen Suomen Klaus Fleming.

Vaan seinän takana, naisten makuuhuoneessa, istui Anna Fleming kauan vuoteensa reunalla, ja hänen mietteensä olivat, päinvastoin kuin setänsä seinän takana, alakuloiset ja masentuneet. Hän oli hänkin huomannut setänsä ja Hornin ystävällisen keskustelun ja suuresti oli se häntä huolettanut. Puhuttiinko siinä hänestä, päätettiinkö siinä hänestä, päätettiinkö, ja mitä? Ja linnasta lähtiessään oli hän väljässä käytävässä nähnyt eräät kasvot, jotka muuten tavallisesti olivat iloa säteilevät ja rohkasevat, nyt surumielisinä ja synkkinä ja hän oli jäähyväisiksi saanut katseen, jossa oli, paitsi huolta, soimausta ja epäilystä. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mieli juosta tuon syrjästä tervehtijän luo, sivellä pois pilven hänen otsaltaan ja nyt vuorostaan valaa häneen rohkeutta ja luottamusta... Miksei ollut hän sitä tehnyt? Niin, hän oli liian heikko ja kykenemätön, hänessä ei ollut terästä taistellakseen onnensa puolesta, jota nyt kaikki vallat liittyivät ruhjomaan; -- pitikö hänen siten sittenkin menettää elämänsä kaihotun unelman...?

Ja hän painoi päänsä patjaa vastaan ja kyyneleet, joiden tulvaa ahdistetun mielen tokeet koko päivän olivat teljenneet, lähtivät ensiksi verkalleen ja sitten yhä rajummin virtaamaan yön yksinäisessä hiljaisuudessa.

VII.

Meren hengessä.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä elokuun alussa pyrki keveännäköinen soutuvene sitkeästi vastaseen ulos merellepäin Tukholman ulkosaaristossa. Soutajat kiskoivat kiinteästi kahdessa hangassa ja perämies avitti huopaamalla, mutta hitaasti edistyi taival, sillä tuuli vastasi vinhasti ja mereltä tuleva korkea laineikko puski voimakkaasti takasinpäin. Peräpuolella venhettä joutilaana istuva, nuori herrasmies käännähteli väliin kärsimättömänä istuinlaudalla ja rypisteli kulmakarvojaan; hänellä ei näyttänyt olevan halua eikä malttia kiintyä ihailemaan saaristoluonnon kauneutta eikä läheisten vesakkorantain viehkeyttä, hän vain kiukutteli matkan hitaisuutta. Kiire olisi hänellä ollut, oli epävarmaa, tapaisiko hän enää ollenkaan niitä, joita tavotteli... Käsi siirrähti toisinaan vaistomaisesti povelle ja samalla hänellä ruumistakin hiukan puistatti: ehkäpä hän ennätti hyvinkin ajoissa tuohon kohtaukseen, joka häntä odotti ja arvelutti... Hui, siitä tulee kai taas ankara raekuuro ja ukkonen... Mutta tulkoon, rajuilmaa kestää tuokion, sen kyllä jaksaa kärsiä, ja tulos sen korvaa... Korvaako? No, pian kai se näkyy...! Nuorukainen hyrähti viheltelemään jotakin iloista, yliopistoajoiltaan muistiin jäänyttä säveltä, ja kun eivät ajatukset sittenkään vapautuneet noista huolekkaista mietteistä, heläytti hän täydeksi lauluksi: »Gaudeamus igitur, juvenes dum su-u-mus».

Tämä laulelija oli iloinen tuttavamme Hieronymus Birckholtz. Hän oli taaskin isäntänsä, Kaarlo-herttuan, lähettämänä viemässä kirjeitä kuninkaalle ja hänen läheisyydessään oleville herroille ja oli äsken ratsastanut Södermanlannista Tukholmaan, josta hän nyt venheellä jatkoi matkaansa saaristoon, missä kuningas, lähdettyään jo muutamia viikkoja sitten Flemingin kuljettamalla laivastolla Ruotsin pääkaupungista purjehtiakseen Puolaan, vielä viipyi. Sanottiin, että vastatuulet ja tyynet ilmat viivyttivät kuninkaan laivastoa täällä saaristossa, mutta arvattiinpa siihen viipymiseen toisetkin syyt.

Heikon ja horjuvan Sigismundon päivät eivät yleensä olleet kovinkaan iloiset, niin kuningas kuin hän olikin kahden suuren valtakunnan. Puolassa hänellä alinomaa oli kestettävänään vaihemielisen ylimystön ja myrskyisten valtiopäiväin häilyviä, vastakkaisia virtauksia, joita hänen täytyi noudattaa, jos mieli säilyttää vaalista riippuvaa kruunuaan, ja miltei vankina eli hän siellä komeihin linnoihinsa suljettuna levottoman ja vehkeilevän aateliston keskuudessa. Sieltä hän vuosi sitten oli tullut perintövaltakuntaansa Ruotsiin, tuohon tyyneeseen, pohjoiseen maahan ja kuninkaalleen vanhastaan uskollisen kansan keskuuteen, vaan samanlaisiin vehkeisiin, levottomuuksiin ja nöyryytyksiin oli hän joutunut sielläkin, -- oli väsynyt ja tympeynyt. Ja nyt oli hän taas matkalla myrskyiseen Puolaan. Eipä ihme, jos hänen tällävälin oli tehnyt mieli hetkisen vapaudessa hengähtää, syrjässä juonista ja huolettomana monenlaisista vastustajistaan. Sitävarten oli hän ankkuroinut laivastonsa Ruotsin ulkosaaristoon, jossa hänellä oli uskolliset joukkonsa ympärillään ja vapaa meri hengitettävänään. Täältä hän myöskin saattoi helpommin kuin Tukholmasta, jossa häntä häiritsivät neuvoskunnan pykälät, herttuan ehdot ja katurahvaan rähinä, säätää määräyksiä perintövaltakuntansa hallinnosta poissaolonsa ajaksi.

Kaarlo-herttua ei ollut täällä hänen luonaan, -- hän oli jo keväillä vetäytynyt herttuakuntaansa huomatessaan, ettei hän kaikilla kruunausjuhlan aikuisilla ponnistuksillaan ollut saanut mitään pysyväistä aikaan, katoolisten verkoissa oleva kuningas kun valoistaan huolimatta kohta taas oli langennut vanhoihin vehkeisiinsä ja peruutteluihinsa. Mutta herttuakunnastaan pommitti Kaarlo ehtimiseen kuningasta, neuvostoa ja Flemingiä jyrkillä kirjeillään, varotuksillaan ja uhkauksillaan, ja hän tiesi, että hänen äänensä etempääkin kuului.

Tällaisia kirjeitä se oli Birckholtz nytkin viemässä. Venheessä joutilaana istuessaan otti hän varovasti poveltaan pienen salkun, johon nuo kirjeet olivat käärityt. Hän tiesi jotenkin tarkalleen, mitä niistä kukin sisälsi. Tuo suuri kirje kuninkaalle merkitsi sitä, että jos Sigismund matkustaa Ruotsin rajojen ulkopuolelle, määräämättä setäänsä valtionhoitajaksi riittävällä valtuudella, ei herttua vastaa seurauksista. Kirjeessä Kaarlo Hornille, joka myös oleskeli laivastossa matkalla kotiinsa Kankaisiin, oli käsky seurata tarkoin hovipiirien vehkeitä ja erittäinkin, mitä toimia ja valtuutta Flemingille Suomen suhteen annettiin. Ja Klaus Flemingille itselleen oli vietävänä kaksi kirjettä, suuri ja pieni. Edellisessä oli ankaroita varoituksia ja uhkaavia kysymyksiä, mitä varten marski oli omin uhin ruvennut varustamaan Turun linnaa ja ottamaan uusia sotilasveroja, -- sen kirjeen tarkotus oli pelottaa Klaus-herraa rupeamasta kovin itsenäiseksi Suomessa. Vaan se toinen kirje, se pienempi, niin, se se oli se vihanen kipinä, joka poltteli nuoren lähettilään käsiä.

»Gaudeamus igitur...» lauleli hän taas, mutta mietti sillävälin käännellessään kirjettä kämmenissään: siitä se on leikki kaukana! »Juvenes dum su-u-mus...» Hyhym! Oikeastaanhan minun tästä pitäisi olla iloissani kuin varsan, puhui hän itselleen, sillä minuahan tämä kirje koskee, koskee tavattoman suosiollisesti ja armollisesti. Herttuallinen kosimakirje hovipalvelijansa puolesta, mainiot puoltolauseet ja todisteet, -- mitä muuta voisi toivoa onnensa portaaksi, hitto soi! Ja nyt olen jo aatelismies niinkuin toinenkin, voin näyttää kilpikirjani koska tahansa, Flemingin pitäisi olla iloissaan, kun minut vävykseen saa... Mutta sittenkin: ne marskin kasvot, kun hän tämän lukee...! »Post jucundam juventutem, post honestam senectutem...» Ne marskin vihaset silmät, -- tuntuupa kuin selkäpiitäni karmisi...! »Nos habebit hu-u-u-mus».

Nuorukainen pisti salkun taas povelleen ja koetti tyynnyttää ja varmistaa mielensä. Miksipä marski tässä asiassa yrittäisikään vastustaa herttuan tahtoa, liehän tuo toki siksi viisas, että tärkeämpäin pyrintöjensä vuoksi myöntyy pikkuasioissa. Onhan asema nyt aivan toinen kuin Strömsholmassa. Hänen isänsä, vanha Hieronymo, oli noussut viroissa ja arvoissa, Brandenburgin vaaliruhtinas oli aateloinut hänet ja hänen sukunsa, jopa kutsunut hänet lakitietoisena miehenä hallitusneuvostoonsa jäseneksi, -- nuori lähettiläskään ei ollut enää mikään ulkomainen seikkailija, vaan aatelismies, ruhtinaallisen neuvonantajan poika, itse ruhtinaan suosikki. Ja puhemiehenä mahtava herttua!