Part 10

Väljään, valkoseen vaippaan puettuna ratsasti kuningas kullatulla loimella peitetyllä ratsulla henkivartio-osaston seuraamana. Hän koetti istua siinä jäykän ja varman näköisenä ja huolettomana katsoa ympärillä aaltoilevaa väkijoukkoa, mutta hänen elottomat kasvonsa olivat tavallistakin kalpeamman näköiset ja hänen silmänsä pälyilivät ehtimiseen rauhattomina ympärilleen. Sigismund teki tuossa sen vaikutuksen, kuin hän epäillen olisi lähtenyt ottamaan päähänsä perintövaltakuntansa kruunua. Hänen jälessään ajoi kuningatar vaunuissa hovinaistensa seuraamana, -- he näyttivät kaikki viluisilta ja turvattomilta tässä pohjolan talvisessa kylmyydessä.

Mutta sitten tuli Kaarlo-herttua seurueineen ja tämä ryhmä teki paljo muhkeamman vaikutuksen kuin itse kuningas lähimmässä ympäristössään. Herttua ratsasti valkosella ratsulla, jota hän ohjasi kultasilla suitsilla ja itse oli hän puettu punaiseen vaippaan, joka oli edestä auki, jättäen näkyviin valkoisen ihopuvun. Hänen joukossaan olivat myös ulkomailta kruunajaisiin tulleet ruhtinaalliset henkilöt ja taajalukuinen hovikunta päätti saattokulkueen.

Verkkasessa marssissa kuljettiin niin tuomiokirkkoon saakka. Sen portilla auttoi Klaus Fleming kuninkaan alas satulasta. Vaan kuningas piti vielä hetken marskin kättä omassaan ja katsoi häntä melkein hätääntyneenä.

-- Sinä puolustat siis ehdottomasti, että minun on vannottava kaikki, kuiskasi hän marskille.

-- Kaikki.

-- Vaan ... vaan minä en voi sitä valaa pitää.

-- Teidän majesteettinne on annettava ja pidettävä valansa, se on yksinkertainen neuvoni.

Levottomana seisoi siinä heikko kuningas, koettaen turhaan saada tuolta voimakkaalta apulaiseltaan tukea tuumalleen vieläkin peräytyä tekemistään lupauksista. Häntä olivat katooliset neuvonantajansa kehottaneet vielä viime hetkessä jättämään muutamia kohtia valankaavasta pois ja siltä varalta, että hänen sittenkin pakosta täytyisi vannoa kaikki, oli paavin lähettiläs jo ennakolta päästänyt hänet tuosta valastaan ja vannottanut hänellä katoolisten edessä uuden valan, että hän avaisi valtakuntaansa tien paavin uskolle. Tässä tunsi heikko kuningas, joka kumminkin totuutta tavotteli, olevansa vaikeassa välikädessä: hänen täytyi tehdä aivan ristiriitaiset valat, tehdä väärä vala kumminpuolin tahansa, joko kansalle taikka uskonheimolaisilleen. Hän oli itse antautunut tuohon umpimutkaan, vaan kärsi siitä nyt äärettömästi. Eikä mitään keinoa ollut päästä siitä vapaaksi; turhaan hän viime hetkessä vielä kääntyi luotettavimman tukensa, Klaus Flemingin, puoleen. Tämäkin oli järkähtämätön. Klaus Fleming tunsi kyllä katoolisten vehkeet, edellisenä iltana oli kuningas hänelle paljastanut koko levottomuutensa, kaikki Malaspinan temput. Niitä ei Fleming voinut hyväksyä: joko vastarinta tai myöntyminen, oli hän sanonut, mutta selvä peli, muuten menettää kansa kaiken luottamuksensa kuninkaaseen ja kuningas menettää parhaimpain miestensä kannatuksen. Mutta niin oli heikko kuningas kietoutunut vehkeileväin ulkolaisten pauloihin, että hänen oli niistä enää mahdoton päästä irti.

Toiset valtaneuvokset saapuivat jo saattamaan kuningasta paikalleen tuomiokirkkoon, jossa arkkipiispa kohta alotti kruunaussaarnansa, ja kuninkaan täytyi heitä seurata. Saarnan päätyttyä astui Sigismund alttarin luo, valtaneuvokset asettuivat hänen ympärilleen ja herttua seisoi sivummalla hänen edessään. Kovalla äänellä kysyi vanhin valtaneuvoksista, Eerik Sparre, tahtoiko kuningas vannoa sen valan, jonka hän nyt koko kansan kuullen oli julkilukeva. Kuningas nyökäytti myöntyvästi päätään ja nosti, Sparren käydessä sanelemaan valankaavaa, oikean kätensä pystöön. Heikolla, epävarmalla äänellä toisti kuningas jälestä valan ja hänen pystöön nostettu kätensä näytti vapisevan. Ja kun tultiin siihen kohtaan, jossa kuninkaan oli vannottava sulkevansa kaikki Ruotsin kirkot paavin uskolta, aleni hänen äänensä melkein kuulumattomaksi ja hänen käsivartensa vaipui alaspäin. Sen huomasi herttua, astui askeleen lähemmäs ja virkkoi:

-- Käsi pystöön, teidän majesteettinne!

Ja Sigismund kohotti taas ikäänkuin suurella ponnistuksella käsivartensa ylemmäs ja saneli valan loppuun. Ja hikipisarat pursusivat hänen otsaltaan, vaikka talvinen päivä oli kylmä ja yleisö taaempana kirkossa viluissaan taputti jalkojaan jäiseen kivilattiaan. Klaus Fleming astui nyt esiin ja luki suomeksi kovalla äänellä kuninkaan valan; vielä senkin ajan täytyi Sigismundon pitää kätensä kohotettuna ja raskaana putosi se alaspäin, kun vala vihdoin oli lopussa.

Kruunaus toimitettiin kohta sen jälkeen tavallisilla menoilla; mutta melkein kuin avuttomana ja tietämättä, mitä tapahtui, lepäsi kuningas jakkaralla polvillaan, sillaikaa kuin arkkipiispa laski kruunun hänen päähänsä, ja Klaus Flemingin täytyi auttaa kuningasta käsipuolesta ylös, kun kuningattaren tuli vuoro astua alttarille. Menojen päätyttyä tulivat ruhtinaalliset ja ylimmät aateliset henkilöt puristamaan Sigismundon kättä, toivottaen hänelle onnea, ja joku pappi luki ääneensä sepittämiään onnentoivotusrunoja. Vaan niitä ei kuningas kuullut, häntä tuntui painostavan tuossa täpötäydessä kirkossa, tuntui vaikealta hengittää, ja kohta kun tärkeimmät juhlallisuudet oli saatu loppuun, kiirehti hän ulos ja ajoi henkivartiainsa seuraamana linnaan.

Linnaan lähti myöskin koko juhlayleisö, ylhäisimmille henkilöille oli siellä komea juhla-ateria valmistettu, päivä oli näet yhtenä juhlana vietettävä iltaan saakka. Vaan sillävälin kuin toiset lappoivat sisään linnaan, erosi Klaus Fleming saattoseurueesta, haki rekensä ja istui siihen ajaakseen kotiinsa. Hän oli jo väsynyt ja kyllästynyt tähän narripeliin, hän tahtoi hetkeksikään paeta tuota hajanaista juhlajoukkoa, tahtoi levätä kotvasen kotonaan.

Mutta juuri hänen rekeen istuessaan kulki Turun piispa, Eerik Eerikinpoika Sorolainen, siitä ohi, tervehti marskia ja astui sangen juhlallisesti aivan hänen viereensä, virkkoen soimaavalla, nuhtelevalla äänellä:

-- Kuningas on vannonut, mutta, Klaus Fleming, pitääkö kuningas myös valansa?

-- Pitää, jos seuraa minun neuvoani, vastasi Klaus tyyneesti.

-- Teidän neuvojanne, -- juuri niistä tahtosin omaltatunnoltanne kysellä. Voitteko vastata siitä, jos kuningas on vannonut väärin, jos kansa puolestansa, huomatessaan pettyneensä, rikkoo valansa?

-- Herra piispa, minulla on vastaamista paljosta, ja minä aijon siinä suhteessa täyttää velvollisuuteni. Hyvästi, herra piispa!

-- Hyvästi. Vaan muistakaa, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka hallitsijaansa väärin neuvoo.

Marski ei tuota enää kuunnellut, hän ajoi kotiinsa, heitti väsyneenä päältään kankeat juhlavaatteet ja viskausi työhuoneessaan patjarahille puoleksi makaavaan asentoon, vedättäen palvelijallaan saappaat jalastaan. Kuten tavallisesti hänen väsyksissään ollessaan, rupesi näet hänen jalkaansa, johon hän Plissovan tappelussa oli saanut haavan, kolottamaan. Ja hän tunsi mielensäkin niin sanomattoman väsyneeksi; hän oli ollut masentuneena jo monta päivää, aina siitä saakka, kuin kuningas oli pakottanut hänet kumartumaan herttuan edessä ja pyytämään anteeksi, -- se nöyryytys oli marskin ylpeään, jäykkään mieleen tehnyt syvän haavan. Vaan nyt nuo viimeiset neuvottelut kuninkaan kanssa, nuo katoolisten jatkuvat vehkeilyt ja kuninkaan tavaton horjuvaisuus ja epävarmuus, ne kaikki olivat vielä kerrassaan hänet kyllästyttäneet; parastaan hän oli koettanut ja kumminkin juuri häntä epäiltiin... Hänen muuten niin tarmokkaat kasvonpiirteensäkin olivat tällä hetkellä veltostuneet ja hänen silmänsä olivat puoliummessa. Hetkisen levättyään kutsutti hän Gröningin luokseen.

-- Mitä uusia, poikaseni?

-- Posti Suomesta.

-- En jaksa ruveta sitä nyt lukemaan. Onko siinä mitään erityistä?

-- Pohjanmaan vouti Erkki Olavinpoika valittaa, että pohjolaiset eivät tahdo kärsiä linnaleiriä.

-- Sehän on tavallista. Muuta?

-- Kirje Sten Finckeltä Peipotista. Pyytää suositustanne saadakseen Hämeenlinnan komentajan viran.

-- Kirjoita hänelle ja käske hänen itsensä tulla Ruotsiin. Tätänykyä minä en suosita ketään. Muuta?

-- Käkisalmen linnan isäntä valittaa, että venäläiset käyvät levottomiksi, -- rauhaa olisi kiirehdittävä.

-- Niin, Käkisalmi, Karjala, se lienee meiltä mennyttä! Ja se on Suomea sekin... Siihenkö loppui posti?

-- Ulvilassa ovat talonpojat puolikapinassa, kun papit kieltävät heitä kirkossa polttamasta kynttilöitä messun aikana. He väittävät siitä rangaistukseksi nälän ja kaikkinaisten rasitusten vaivaavan maata.

-- Niin, sitä ne saavat nuo papit aikaan uskonkiihkollaan ja karsimalla kaikkia vanhoja menoja, joihin kansa on tottunut. Mutta se asia ei kuulu meihin, pitäköön Ericus Erici siitä huolen, -- vaan hänkin rakastaa virua täällä Ruotsissa huutamassa sutten kanssa ja syyttämässä meitä isänmaan pettureiksi! -- Marski lepäsi hetkisen silmät ummessa ja virkkoi taas tyyneemmin: -- Kuule, minkälainen on jääkeli nykyjään Suomeen?

-- Railoja oli ollut Ahvenanmerellä, jalan ja venheitten avulla oli sanantuoja kumminkin päässyt tänne.

Kotvasen vielä mietittyään saneli marski verkkaan:

-- Mitä sanoisit siitä, jos me tehtäisiin herttualle eräs hyvin suuri palvelus ... jos lopetettaisiin nämä juhlat täällä ja matkustettaisiin kotiin Suomeen? Mitäs arveleisit? Sukset vain joka miehelle, naiset vedetään reessä... Hä, mikset vastaa?

Gröning oli tutkiskellen tarkastanut isäntäänsä tämän verkalleen näitä puhuessa. Oli jotain tuiki outoa tuossa äänenpainossa ja itse tuumassa vielä enemmän.

-- Ja kuka silloin järjestäisi valtakunnan hallitusasiat kuninkaan poissaoloajaksi? kysyi hän vihdoin.

-- Järjestäkööt ... kuningas itse ja Kaarlo-herttua ja Malaspina ja Horn, -- siitä kai syntyy ehyt ja ihana hallitus. Miks'emme voisi sieltä kotoa, rauhallisesta Kuitiasta, katsella kuinka mainiosti kaikki tämä järjestyy.

-- Kuningas ei varmaankaan laskisikaan...?

-- Kuninkaalla ei ole valtaa meitä pidättää, jos me olemme vanha ja väsynyt ja vehkeisiin kyllästynyt. Nythän me olemme nöyrtyneet ja saaneet armon, -- nythän sopii vetäytyä syrjään. Meitä syytetään valtionkavaltajaksi, me muutumme ehkä sellaiseksi, jos meidän kauan täytyy tällaisissa oloissa olla kuninkaan neuvonantajana. Nyt jo tahtoo herttua jättää meidät kätyriensä tuomittavaksi, s.o. hirsipuuhun, ja meidän oma piispamme uhkaa meitä helvetin rangaistuksella. Ja entä kuningas-raukka? Herttua ja säädyt kirjoittavat hänelle ehtoja ja pykäliä hyväksyttäviksi ja pakottavat häntä uhkauksilla niitä allekirjoittamaan. Ja kuningas kirjoittaa alle ja panee samalla vastalauseen omaa allekirjoitustaan vastaan, hän vannoo ja vakuuttaa kansalle kirkossa, ja paavin lähettiläs vapauttaa hänet jo ennakolta valastaan ja teettää hänellä linnan salasopukoissa vastakkaiset valat paaville... Tämähän on narripeliä -- ja meitä pakotetaan siinä ilveilemään mukana!

Marski oli kiihtyneenä omista puheistaan noussut istumaan, vaan laskeutui nyt taas makuulleen, painaen päänsä patjoihin. Nuori kirjuri seisoi hetken miettiväisenä vieressä, vaan virkkoi sitten hiljaa:

-- Vaan kuinka käy silloin Suomen?

Marski nosti päänsä patjoista:

-- Suomen, sanot. Noiden talonpoikain, jotka valittavat ja kapinoivat ja haukkuvat meitä nokinenäksi ja läskinvarkaaksi, vai noidenko suomalaisten aatelismiesten, jotka vaanivat, mikä puolue kulloinkin on voiton puolella, rientääkseen sille »hyvää» huutamaan, -- hyi hitto! -- Vaan ... vaan sinä olet ehkä sittenkin oikeassa; kaikista huolimatta on meidän ajateltava Suomea... Ei, nyt minä olen väsynyt, -- viskaa nuo vällyt minun päälleni, nyt tahdon nukkua, tuumitaan sitten levänneinä mielinä. Mutta siihen asti ei sanaakaan koko asiasta.

Gröning lähti varpaillaan ja kunnioittaen poistumaan huoneesta, vaan kääntyi kumminkin ovella vielä kerran katselemaan makaavaa herraansa. Näin masentuneena ja väsyneenä ei hän ollut häntä koskaan nähnyt, nukkuessaankin oli hän tavallisesti varman ja voimakkaan näköinen, ikäänkuin hänellä unissaankin olisi elänyt sama luja usko ohjelmaansa, joka johti hänen toimintansa ja määräsi hänen kantansa. Paremmin kuin kukaan muu, paremmin kuin itse Ebba-rouva, tunsi tämän ohjelman Gröning, jonka seurassa marski niin usein oli tarinoinut tuumistaan. »Meidän on sittenkin muistettava Suomea», niihin sanoihin sen ohjelman ydin jo sisältyikin; vaikka kaikki muu väsyttäisi ja tympäseisi, sitä ohjelmaa ajaessaan ei hän kesken taitu...

Gröning ei ollut vielä ehtinyt ulos ovesta, kun tämä aukeni ja Anna Fleming astui huolestuneen näköisenä sisään häntä vastaan ja kysyi, oliko marski jo kotona. Gröning viittasi makaavaan vanhukseen.

-- On, vaan hän on väsynyt.

-- Väsynyt, setäkö väsynyt? kysyi Anna kummissaan. Silloin liikahti marski vuoteellaan, syrjäytti vällyn lievettä ja virkkoi hieman naurahtaen:

-- Tuleppas tänne, tyttöni. Olisiko se niin kummallista, jos setäkin kerran olisi väsynyt? Vaan sinä itse, miksi noin olet huolestuneen näkönen?

-- Niin, setä, kun siellä on vieras!

-- Vieras? Kysyykö hän minua?

-- Ei, vaan, vaan...

-- Vaan sinua, ahaa, ja siitä olet hätäissäsi. Kuka se on?

-- Oi setä, mitä on tämä, minä en ymmärrä. Se on Kankaisten nuori herra, hän on Ebba-tädin luona ja puhuu minusta.

-- Hän on tullut kosimaan, niinkö luulet?

-- Setä, setä, onko se teidän tahdostanne, onko siitä mitään päätetty?

Marski katseli pitkään ja miettiväisenä veljentytärtään. Vaikka Annan ja hänen kasvatusvanhempainsa välit yleensä olivat olleet kylmänlaiset, olivat marski ja hänen veljentyttärensä kumminkin oppineet hyvin ymmärtämään toisiaan; Anna oli aina ihaillut tuota voimakasta setäänsä ja väliin saanut syvemmältäkin silmäillä hänen tuumiaan ja hän tunsi hyvin, kuinka katkera viha oli vallinnut Kankaisten ja Kuitian sukujen välillä. Kun nyt kasvava vesainen Kankaisista lähenteli Flemingin sukua, ei se voinut tapahtua muuta kuin marskin suostumuksella, -- Klaus Fleming luki tytön huolestuneista silmistä hänen tehneen tällaisen johtopäätöksen. Mutta hänen omissa mietteissään risteili joukko mielikuvia, jotka niissä ennenkin joskus olivat pistäytyneet ja häntä miellyttäneet, ja hän viivytti niitä punnitessaan kauan aikaa vastaustaan.

-- Minunko tahdostani? Tiedäthän lapseni, ettemme me Hornin kanssa liikoja neuvottele ja tiedät kai paremmin kuin minä, mistä on lähtösin Kankaisten nuoren herran käynti luonamme. Vaan jos ajattelet, voit toiselta puolen oivaltaa, että minulla ei ole syytä ajaa häntä talostani; tuo lähenteleminen voi päinvastoin olla meille suomalaisille eduksikin. Meidän asema on tukala, on viime aikoina ollut kireämpi kuin luuletkaan. Vaan Hornit ovat myöskin suomalaisia: me olisimme vankemmat, ellemme vetäisi aina aivan eri tahoille.

-- Kuuluuko tämä käynti todellakin siihen? kuiskasi Anna hiljaa.

-- Kuuluu ja ei, -- sinä kyllä ymmärrät minut. Hornein täytyy joko tulla puolelleni, taikka kukistua, taikka... No niin, ehkä on tämä kaikki turhaa kuvittelua, satua... Vaan miksi noin vapiset, etkö suosi nuorta Hornia, vai ... vai...? Niin, sen ikävän jutun, joka Strömsholmassa tapahtui, se on sinun jo täytynyt unhottaa?

Anna ei vastannut mitään, hän seisoi uunin kupeeseen nojautuneena setänsä vieressä ja katseli tätä aivan säikähtyneillä silmillä. Vaan marski painautui takasin makuulleen ja jatkoi välinpitämättömämmin:

-- Niin, minun kantani nyt tunnet, asiaan en sekaannu. Mene sinä vieraasi luokse ja kohtele häntä niinkuin sinun tulee. Minä tahdon levätä, iltapuolella meidän kaikkien taas täytyy olla linnassa juhlimassa.

Ukko vetäsi vällyt korvilleen ja nukkui jo tuokion kuluttua. Anna hiipi verkalleen ja hiljaa pois setänsä huoneesta mennäkseen suureen arkihuoneeseen, jossa Ebba-rouva piti seuraa vieraalle. Vaan eteisessä hän pysähtyi, hän ei voinut mennä sisälle, hänen täytyi koota ajatuksensa, valmistautua ehkäisemään sen vaaran, joka uhkasi turmella hänen onnensa. Oliko tämä tosiaankin mahdollista, hän ei sitä vieläkään voinut ymmärtää: liittyvätkö toisilleen vihamielisimmätkin harrastukset yhteen, ruhjoakseen hänen unelmansa pirstaleiksi? Ja pitikö hänen uhrata oma onnensa tuota liittymistä palvellakseen -- ei, tässä on joku erehdys, tämän asian täytyy luonnollista tietä selvetä. Nuoren Hornin täytyy tulla huomaamaan, että hän juoksee sopimattomilla asioilla... Vaan miten? Oi, jospa hän saisi tavata sulhonsa, jota hän ei ollut sittenkuin Strömsholmassa nähnyt. Mutta siihen asti: täytyy olla luja!

Vieras viipyi kauan Ebba-rouvan luona ja ahdistetuin mielin odotti Anna etuhuoneessa. Oven takaa hän kuuli kappaleita sisällä olevain keskustelusta. Ebba-rouva kuului siellä selittävän, että kysymyksenalainen asia on tavallisuuden mukaan omaisten ja holhoojain kesken sovittava, mutta hän ei uskonut, että Klaus-herra puolestaan panisi vastaan, jos Anna itse suostuisi.

-- Te epäilette sitä? kuului nuorukainen kysyvän.

-- En tiedä, nuorilla on usein omia tuumiaan ja on niitä ollut Annallakin.

-- Ah, hänellä on siis...?

-- Vaan ne ovat mahdottomia tuumia ja sellaiset ovat tavallisesti helposti mielestä huuhdottavissa. Valloittakaa hänet, voittakaa hänet, se on varmin keino, -- ja tuskin vaikeakaan...

Anna kuuli tuon keskustelun ja se häntä melkein rohkaisi, -- hän vannoi, että se tie tulisi Hornille olemaan vaikea ja mahdoton. Vaan vieras teki jo lähtöä, Ebba-rouva saattoi häntä eteiseen, jossa he tapasivat Annan.

-- Tämä jalosukuinen nuorukainen on tehnyt sinulle, Anna, hyvin kunnioittavan tarjouksen, virkkoi silloin Ebba-rouva. -- Hän pyytää sinua puolisokseen, -- saat nyt miettiä tätä ehdotusta. Kenties käy kumminkin niin, ettei täällä Ruotsissa, näinä levottomina aikoina, ehditä mitään lopullista päättää, vaan onpa teillä molemmilla aikaa odottaa, kunnes taas Suomeen saavutaan.

Siinä seisoivat molemmat nuoret vastakkain, niin sanattomina, niin ujoina kumpanenkin, vaan aivan erilaiset mietteet risteilivät heidän mielissään; molemmilla tykytti sydän valtavasti, vaan eri vaikuttimista, vastakkaisista toiveista. Nuori Horn, johon aamunen keskustelu herttuan ja isänsä kanssa oli ajanut uuden innon ja toimintatarmon, oli tehnyt rohkean päätöksen viivyttelemättä ilmaista Flemingin perheelle aikeensa; ja nähdessään marskin ajavan kruunauskirkosta kotiinsa, oli hän karaissut luontonsa ja kävellyt jälestä -- kosimaan. Nyt oli hän jo puhuttavansa puhunut, ujona ja hämillään oli hän asiansa Ebba-rouvalle esittänyt, ja kun hän nyt oli lähdössä Flemingin asunnosta, oli hänellä mielestään hyvät toiveet mukanaan vietävänä. Vanhempain taholta ei tarvinnut kieltoa peljätä ja tuon tytön, sen hän oli voittava ja valloittava, siitä hän oli varma. Hän sopersi jotakin toivovansa, ettei Annakaan ollut unhottanut sitä tuttavuutta, jonka he Suomessa olivat tehneet.

Vaan Anna oli aivan kuin hätääntyneenä, hänen olisi tehnyt mieli juosta nuorukaisen luo ja huudahtaa: luopukaa tuumastanne, joka ei voi toteutua, unhottakaa minut, poistukaa!... Vaan hän ei uskaltanut, sana ei lähtenyt suusta, hän seisoi siinä ääneti tuskissaan. Ebba-rouva virkkoi silloin lähtevälle nuorukaiselle:

-- Tarjouksenne oli Annalle kovin odottamaton, hänen täytyy sitä miettiä. Mutta teillä tulee kyllä olemaan tilaisuus häneltä siitä lähemmin kysellä. Hyvästi, Henrik Kaarlonpoika, hyvästi!

Vieras lähti ja Ebba-rouva saatteli hänet ovelle, vaan Anna jäi vielä seisomaan paikalleen, katseet maahan luotuina, syvä soimaus sydämmessä: hän ei ollut tehnyt, mitä hänen olisi pitänyt, hän oli raukkana jättänyt nuorukaisen mieleen turhia toiveita. Vaan Ebba-rouva tarttui lempeästi hänen käsipuoleensa ja talutti hänet sisälle.

-- No, sinä olet niin miettiväinen, Anna. Miksi? Onhan kunniakas sinulle tämä tarjous, on monta syytä siihen suostua.

-- Ei täti, ei siitä voi koskaan tulla mitään.

-- Emme tiedä vielä, se riippuu siitä, miten setäsi voi sopia Kankaisten isäntäin kanssa. Meidän naisten täytyy alistua ja tyytyä, se on ollut meidän vanhempain laki, sen olet sinäkin Anna kyllä vielä parhaaksi huomaava. Mutta sitä sulla on vielä aikaa miettiä. Nyt on riennettävä pukeutumaan, meidän on ajoissa jouduttava linnaan, ensiksi turnajaisiin ja sitten tanssiaisiin. Kas niin, iloiset kasvot nyt vain tyttöni!

Pukuhuoneeseen meni Anna, valikoi esille niitä hienoja juhlavaatteita, joita hänellekin erityisesti näitä kruunausjuhlia varten oli teetetty, ja ryhtyi pukeutumaan. Vaan sitä tehdessään unhottui hän usein pitkäksi hetkeksi mietteihinsä istumaan, kädet syliin vaipuneina. Sitä hän siinä mietti, missähän lie se hilpeäkatseinen nuorukainen, jolle hän niin täydellä innolla ja lämpösellä kädellä oli sydämmensä luvannut. Ei hän epäillyt itseään, ei hetkeäkään, vaan sitä hän surumielin ajatteli, minkälaisiin ikävyyksiin ja nöyryytyksiin tapausten kehitys hänet vielä vieneekin, ennenkuin hän vihdoinkin onnensa tapaa. Olihan hän tyytynyt niin vähään, ainoastaan kipenettä rakkautta hän elämältä vaati, vaan juuri hänelle piti tämänkin vähän, jota hän niin hartaasti ikävöi, olla niin lujassa ja maksaa niin paljo.

-- Vaan maksakoon vaikka mitä, minä tahdon sen itselleni voittaa, virkkoi hän vihdoin ryhtyessään päättävästi viimeistämään pukuaan, -- minä olen myöskin Flemingin sitkeää sukua!

Kohta olivatkin marskin hevoset odottamassa portaitten edessä ja Klaus ajoi ennen pitkää perheineen linnaan, jonne kaikki juhlassa olevat Ruotsin ja Suomen aateliset, hengelliset mahtimiehet ja aatelittomain säätyjen edustajat olivat kutsutut katsomaan turnajaisia, joita kruunauksen johdosta vanhaan keskiaikaiseen malliin oli toimeenpantu linnan väljällä pihalla. Vaikka ruudin käytäntööntulon jälkeen raskaat rautavarustukset ja niiden mukaiset aseharjoitukset jo olivat joutuneet käytännöstä pois, vietettiin kumminkin vielä silloin tällöin suurten juhlain aikana vanhalta muistilta tuollaisia keskiaikaisia leikkisotia, joissa aseiden loisto, kilpien kiilto ja kypärätöyhtöjen huojunta viehätti silmää, ja sellaista oli nyt Upsalan linnanpihallakin nähtävänä. Ruotsissa ei tällaisia leikkisotia kumminkaan pitkiin aikoihin oltu pantu toimeen, itse turnaustaitokin oli jo unhottunut ja olivat nyt turnaajat tätä juhlaa varten olleet erityisesti harjoitettavat; mutta sittenkään niistä ei oltu saatu aivan taitavia ammatissaan. Sitävastoin oli turnajaisiin ilmoittautunut eräs puolalainen ratsumies, joka jo nuorena oli tämän taidon oppinut, ja vaikeudetta hän siis voitti ruotsalaisia turnareita toisen toisensa perästä. Siitä kävi taistelu jännittäväksi ja mielet kiihtyivät katsojain parvilla. Ruotsalaiset pitivät häpeänä ja loukkauksena, että kaikki palkinnot lankesivat tuolle yhdelle puolalaiselle, joka aina, sysättyään uuden vastustajan satulasta, itserakkaana astui katsojain parven edustalle kumartamaan ja vastaanottamaan hovinaisilta seppeleitään. Saapuvillaolevat puolalaiset sitävastoin olivat innoissaan ja laskettelivat ääneensä pistosanoja ruotsalaisista.

Mieliala kiihtyi, kuta useammat parit esiintyivät areenalla. Aina kun uusi pari ratsasti esiin ja asettui taisteluasentoon, hyökkäsi parvella oleva yleisö lähemmäs reunaa paremmin nähdäkseen. Istuinpaikkoja ei riittänyt kaikille, toiset, varsinkin nuoremmat miehet, tungeskelivat käytävillä ja penkkien välissä. Kun uudet turnarit siis hyökkäsivät vastakkain, syntyi parvella liikettä ja hälinää, jota aina, kun puolalainen oli suistanut uuden vastustajan, seurasi nurinaa ja vihellystä toisilta, ja hyvähuutoja toisilta tahoilta.