Part 1

ANNA FLEMING

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI INGMAN [IVALO]

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLLYS:

I. Keväinen veneretki. II. Häät Vääksyssä. III. Kaksi viestintuojaa. IV. Helsingissä vuonna 1593. V. »Tyttö on minun.» VI. Kruunausjuhla Upsalassa. VII. Meren hengessä. VIII. Talvitunteita Kuitiassa. IX. Talvisia retkiä. X. Keskeytetty ulkomaanmatka. XI. Aateliston kokous Turussa vuonna 1596. XII. Klaus Fleming mahtavuudessaan. XIII. Myrsky vinkumassa. XIV. Pakolaiset. XV. Tammi kaatuu, oksat varisevat.

I.

Keväinen veneretki.

Liukkaasti halkoi kepeä soutovene tyyneitä salmivesiä. Jo ehti se salmen suuhun, josta avarampi selkä avausi eteen, ja siihen se hetkeksi pysähtyi. Soutaja lepuutti airojaan ja jäi, samoin kuin perässä istuja, ääneti katselemaan auvenneen ulapan selälle.

Meri näytti siellä ikäänkuin höyryävän. Hienoa huurua liiteli vedenpinnan tasalla, hyppeli kuin kepeä utuaallokko hilpeässä karkelossa meren tyynellä selällä. Ne leijailivat nuo aallot parin vaaksan verran vettä korkeammas ja hälvenivät siitä päivän kuumentamaan ilmaan. Joskus vain, kun hieno maatuuli hengähti ulapalla, kohosi huuru autereisena hattarapilvenä taivasta kohden, jättäen puhtaaksi meren kiiltävän kalvon.

Se oli voittoisan kevään taistelua taittunutta talvea vastaan, joka kumminkin vielä syvässä merivedessä sitkeästi piti puoliaan. Olihan vielä moniaita viikkoja sitten raskaita jäätelejä uiskennellut ulappavesillä ja niiden välissä värisevä, kylmä aalto oli saanut syleillä lumista ahdetta. Vaan keväinen, paahtava helle oli sitten muutamissa päivissä loihtinut vapaaksi meren ja suliksi rannat; ainoastaan syvällä pinnan alla oli vesi vielä talvisen kylmää, ja siksi se huurusi, kun sitä päivän säteet kuumensivat.

Tyttö, joka perässä istui, suojasi kauan aikaa kämmenellään silmiään, ihaillessaan noita sumulaineikon hilpeitä hyppyjä, jotka ikäänkuin eläväksi loihtivat aution selän. Sitten hän yhtäkkiä käänsi nuorteat, verevät kasvonsa toverinsa puoleen, niin äkkiä, että hänen tuuhea, hartioille valloillaan riippuva tukkansa heilahti kullalta välähdellen.

-- Katso, Elina, virkkoi hän, eivätkö olekin nuo kuin ketteriä kevään hengettäriä, jotka iloissaan tanssivat ja muodoltaan myötään vaihtelevat?

-- Taikka talven pakenevia peikkoja, vastasi toinen, soutoteljolla istuva solakka tyttö, vetäen hienon harsohuivin syvemmälle varjostamaan tummahtavia silmiään. -- Muuten sinä voit vilkkaalla mielikuvituksella nähdä tuossa sumustossa mitä tahdot.

-- Niin voinkin, katso, nyt se on aivan kuin komea ratsujoukko, joka täydessä laukassa laskettaa rantaa kohden. -- Valkotukkainen tyttö viittasi innostuneena kädellään, osottaen kuinka tuo ratsastava joukko muka tahdikkaasti notkui. Hänen toverinsa naurahti veitikkamaisesti ja virkkoi:

-- Aivan oikein, tuossa ratsastaa töyhtöpäinen ritari ylinnä. Minussapa onkin vähän noidan vikaa, näenpä selvästi, että siinä ajaa kosijoita Kuitiaan, jotka tulevat pyytämään jalosukuista neitoa Anna Flemingiä avioon. Vaan vielä en varmasti tunne kuka tuo komea ritari on, onko se joku Horn, vai Kurki, vai Särkilahti...

-- Ei, Elina, sinun noitasilmäsi näkevät väärin. Töyhtöpäiset ritarithan ajavat poispäin Kuitiasta, ne tietävät, että orpotyttö siellä ei heitä odotakaan. Ne ratsastavat luultavasti Suomenlahden rannalle, Peipotin hoville, siellähän neiti Elina Fincke uneksii korkeita sulhasia, komeutta ja mainetta.

Keulateljolla istuva tyttö käännähti silloin päin toveriinsa, hänen silmänsä säkenehtivät ja hänen lujapiirteisillä kasvoillaan kuvastui intohimoa. Vilkkaasti hän virkkoi:

-- Niin se uneksiikin, korkeutta, voimaa, mainetta, tulkoonpa se sitten sulhasen muodossa taikka muuten. Joutukaa te keveät ratsastajat, ajakaa välemmin minun apujoukokseni! Minä tahtosin päästä tilaisuuteen tekemään jotakin suurta ja tavatonta, jotakin, josta kaikki ihmetellen kertoisivat ja jota jälkimaailmakin vielä ihaileisi.

Vaan peränpitäjä puisteli päätään.

-- Suuruutta, mainetta, ihailua, niitä sinä Elina haaveksit, -- mitäpä voittaisit, jos niitä saavuttaisitkin. Olisit kunnianhimoinen ja ylpeä, janoisit lisää, aina lisää, etkä saisi kumminkaan koskaan kyllältäsi; et olisi koskaan onnellinen.

-- Onnellinen! -- mitä sellaisesta pikkuonnesta, olisinpa toki tehnyt jotakin. -- Elina viskausi selälleen keulateljolle ja katseli ylös taivasta kohden, jonka sineä ei hattarakaan häirinnyt. -- Minä voisin tehdä vaikka mitä, vaikka kuinka hurjaa ja vaarallistakin, kunhan se vain olisi suurta ja mainehikasta.

Hänen toverinsa ei vastannut siihen mitään ja hetkisen vallitsi äänettömyys ominvalloin kelluvassa venheessä. Vaan tuo hoikkasempi, tummahtava tyttö oikasi hentoset käsivartensa kuin rukoukseen taivasta kohden ja jatkoi:

-- Luin eilen Ebba-tädin kirjastosta tuon ranskalaisen kirjan, sinä tiedät, kertomuksen Orleansin neitsyestä ja hänen matkastaan vapauttamaan kuningastaan ja maataan. Ah, se olisi jotakin minun unelmaini tapaista, -- vaan meikäläisillehän ei ilmesty enkeleitä unissakaan. Mutta olisipa mullakin unelmissani valtakuntia, joita tahtosin vapauttaa, kruunuja, joita tahtoisin kukistaa ja pystyttää, kuninkaita, joita tahtosin suistaa ja asettaa, -- oi, Anna, jospa olisin minäkin sellainen suuri, historian järjestäjä Johanna!

Anna hymähti, merelle viitaten:

-- Siispä kuuluvat sinun unelmiisi nuo ratsut, jotka korskuvat ja höyhentöyhdöt, jotka liehuvat. Ja pidä ne, Elina, en niitä sulta kadehdi, kokonaan toista olisi se, jota minä tahtosin unelmoida, mutta kumminkin paljo ihanampaa ja jalompaa.

Keulateljolla lepäävä tyttö hyppäsi pystyyn, siirtyi venheen perään ystävättärensä viereen, kierasi kätensä hänen vyötäreilleen ja kysäsi veitikkamaisesti:

-- Ja minkälainen olisi se unelma, jonka Anna Fleming toivoisi toteutuvan?

Anna istui kauan aikaa vastaamatta, katsellen venheen laidan yli kirkkaaseen kalvoon, johon kuvastui tuo sama taivas, jonka sineä Elina oli ylöspäin ihaillut. Ja hän näki siinä oman kuvansakin, joka seurasi mukana, venheen hiljaa keinuessa eteenpäin: näki kahdenkymmenvuotiset tytönkasvot, joita tuuhea tukka seppelöi, näki korkean otsan ja hienosti punehtivat posket. Mutta kuvastuipa ikäänkuin pieni surunvoittoinen varjo suun tienovilla, joka oli vakava ja suljettu, ja silmistä säteili kuin hillittyä kaihoa ja tyydyttämätöntä kaipausta. -- Elina kumartui myös tuota kuvaa katsomaan ja virkkoi viitaten siihen sormellaan:

-- Jotakin Annakin kaipaa, kaipaa hartaasti ja syvästi. Mutta mitä?

Anna katseli yhä alas vesikuvastimeensa ja vastasi siitä melkein kuin itselleen:

-- Hartaasti ja syvästi, se on totta. Ja kumminkin minä tyytyisin niin vähään, niin vaatimattomaan, kunhan sitä vain saisin vilpitöntä ja puhdasta.

-- Ja mitä se olisi?

Anna ujosteli hiukan ja lausui verkalleen:

-- Se olisi kipene hellyyttä, rakkautta, -- muuta en mitään vaatisi elämältä. Mutta juuri sitä olen ikäni saanut kaivata ja kaihoilla ja saan ehkä kaihoilla aina.

Ikäänkuin pettyneenä siirrähti Elina taas toverinsa vierestä ja virkkoi melkein ilkkuen:

-- Vähäänpä tyydyt, pikkusielu! -- »Kipene rakkautta», -- niin mitätöntä, niin imelää! Vaan on kai onnellista, kun vaatii vähän, sen toki saapi tyydytetyksi.

-- Ja kuitenkin se on minulle kaikki. Tuota »mitätöntä» olen lapsuudestani asti unelmoinut ja aina olen sitä ollut vailla. Vaan jos kerran löydän ihmisen, johon täydellisesti luottaa voin, niin minä en häntä enää laske, en koskaan, oi, en mistään hinnasta. Minä riipun hänestä hellittämättä kiinni, sillä minä tahdon toteuttaa elämäni unelman, toteuttaa täydelleen, juoda pitkissä siemauksissa polttavaan janooni. Oi, te kevään hennot hengettäret, taikokaa mulle tuo pikkuinen onneni!

-- Kas, voithan sinäkin Anna olla intohimonen, huudahti Elina nousten pystöön venheessä. -- Se on oikein, silloin pääset kyllä toiveesi perille. Vaan katsoppas tuonne selälle, siellä näet jo onnen linnasi liehumassa, jatkoi hän viitaten ulapalle, jossa leppeä maatuulen hengähdys taas oli hetkeksi kohottanut pinnalla liitelevät huurut, jotka nyt paksuna usvana kohosivat taivaalle muodostaen häilyviä harjoja ja torneja.

-- Linna tai tölli, sama se, kunhan siinä on onnea, vastasi Anna ja rupesi, asettuen taas suorana istumaan perään, melomaan venettä eteenpäin. -- Mutta aamupäivä kuluu ja me unehdumme tähän haaveilemaan. Souda vielä hetkinen, Elina, että ehditään kirkkorantaan, ja minä saan viedä kukkaseni äitini haudalle.

Elina istui soutamaan ja voimakkaasti hänen hentoset, mutta jäntevät kätensä vetivätkin, joten venhe nopeasti kiiti niemien ohi ja siitä laajenevan lahden pohjaa kohden. Perässä istuva tyttö katseli uinaillen tuota ohiliitelevää rantaa, jossa luonto keväiseltään heräili. Vesirajassa kasvavat lepät tekivät parhaallaan lehteä, vaan koivikko ylempänä törmällä helotti jo vihannalta isolla hiirenkorvalla. Ja rinteellä oli nurmikko nuorella nukalla ja rannan valkonen hiedikko näytti ikäänkuin hekkumoiden kylpevän päivän kuumentavassa paahteessa. Niin kirkas, niin iloisa oli tuo rannan valoisa väri ja veden kiiltävä kalvo, jotta neitonen sitä melkein kadehtien katseli. Noin paljo valoa ja lämpöä oli kumminkin maailmassa, ah, miksi piti kuitenkin hänelle yksin elämän olla näin ilotonta ja lämmötöntä ja valotonta! Yksi säde vain hänellekin tuota luonnon lämmittävää, virkistävää lempeä, ja hän tunsi, että hänenkin sydämmessään voisi vallita tuollainen valoa ja voimaa uhkuva kevät.

Jo kääntyi venhe viimeisen niemen kärjestä ja siinä olikin korkealla rantaäyräällä edessä Paraisten vanha, valkeaseinäinen kivikirkko, jonka pienet, värikkäät lasit kimaltelivat kirjavina päiväpaisteessa. Neitoset nykäsivät venheensä hiedikolle ja nousivat törmälle. Kirkko oli vielä, kuten oli tapana ollut katoolisajalla, arkisinkin auki kaikkien käytäväksi, joten tytöt suorastaan astuivat sisälle, kävelivät alttarin luo ja polvistuivat hetkeksi sen eteen. Se oli pieni, vanha saaristolaiskirkko, vanhimpia Suomessa, ulkoapäin karkean näköinen, vaan sisästä se oli kaunis; seinät olivat täynnänsä maalauksia ja katoolisaikaisia veistokuvia, joita ei tästä kirkosta vielä oltu riistetty, katosta riippui kullattuja ruunuja, kimaltelevia olivat kynttilänjalat alttarilla ja kirjatut ompeleet koristivat seinällä riippuvia messupukuja, -- niitä olivat kirkon ylhäiset suosijat sille lahjoittaneet.

Alttarin molemmilla puolilla oli useita hautakumpuja, koristeinaan raskaat kiviarkut. Elina-neiti, joka ensi kertaa oli käymässä Paraisten kirkossa, katseli uteliaisuudella näitä vanhoja muistomerkkejä, sillävälin kuin Anna laski mukanaan tuomiaan tuoreita seppeleitä kahdelle vierekkäin olevalle kummulle. Toisen ääressä niistä hän viipyi polvistuneena kauan ja Elina seisoi syrjemmässä ääneti, sillä hän tiesi, että orpana lepäsi siinä äitinsä haudalla.

-- Ovatko nämä kaikki esivanhempaisi hautoja? kysyi hän vihdoin, kun Anna astui hänen luokseen peremmäs kuoriin.

-- Kaikki Flemingejä. Ne ovat isäni jälleen kuntoonpanemat, sittenkuin kirkko hautakammioineen kauan oli ollut tanskalaisten hävityksen jäliltä rappeutuneena.

Ja Anna kertoi orpanalleen kuka kussakin haudassa lepäsi, tulkiten niiden latinaisia hautakirjoituksia.

Perimmäinen hautakumpu alttarin kupeella oli vanhan laamannin Jaakkima Heikinpoika Flemingin, joka oli perustanut suvun tilukset ja vallan Suomessa ja kuollut Paraisissa Sturein hallituksen levottomina aikoina 15-sataluvun alulla. Hänen vieressään makasivat hänen kuuluisat poikansa, Eerik ja Ivar Jaakkimanpojat, joista edellinen oli Annan isänisä, yhtä kunnioitettu sotasankarina ja Suomen vapauttajana tanskalaisten ikeestä, kuin peljätty alustalaistensa rasittajana. Hänen hautakummussaan luettiin sanat: »Flos et columna Finlandiae», Suomen kaunistus ja tuki, kuollut Kuitiassa 1548. Paljo vereksempi hautakumpu oli hänen rinnalleen pystytetty hänen vaimolleen, Hebla Sparrelle, joka ankarana emäntänä oli Suomessa Flemingin tiloja hallinnut kolmattakymmentä vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Eerik ja Hebla Flemingin kaksi poikaa lepäsi myöskin jo Paraisten kirkossa; toinen, Filippa, Annan setä, ja toinen hänen isänsä Jaakkima. Tässä viivähti Anna taas hetken: tuota isäänsä hän ei ensinkään muistanut, hän oli ollut aivan pieni tämän kuollessa. Vaan sitä, joka siinä viereisessä haudassa lepäsi, Jaakkiman puolisoa, äitiään, Agda Pietarintytärtä, Anna vielä vähän muisti niinkuin herttaista, suloista unelmaa lapsuutensa ajoilta. Juuri tätä hautaa hän vielä vuosittain, äitinsä kuolinpäivänä keväillä, kävi kukkasilla koristamassa, viettäen hetken siinä lapsuutensa muistoissa. Olihan hänelle kuin vuotuinen juhlapäivä tämä, jolloin hän aina souti Paraisten vanhaan kirkkoon Kuitiasta, jossa hänellä oli kotinsa Klaus Flemingin perheessä. Tällä kertaa oli hänellä nyt tällä matkallaan mukanaan sukulaisensa ja ystävättärensä Elina Fincke, Peipotin herran Sten Fincken tytär, joka äitinsä puolelta oli hänkin Fleming sukua ja tänä kevännä oli vieraillut Kuitiassa mahtavan Klaus herran ja hänen yhtä mahtavan vaimonsa, Ebba Stenbockin, perheessä.

Tyttöjen seistessä siinä vanhojen hautakumpujen vieressä kuului yhtäkkiä etempää kirkosta vanha, ystävällinen ääni:

-- Kukkasia kirkossa, kukkia haudoilla ja hautain vieressä!

Tytöt kääntyivät ympäri ja Anna tunsi Paraisten vanhan kirkkoherran, Maunu Gröningin, joka oli nähnyt Kuitian venheen laskevan kirkkorantaan ja nyt tuli tervehtimään isäntänsä väkeä. Klaus Flemingillä oli näet hallussaan melkein koko Paraisten pitäjä ja oli Maunu-herra siis hänestä suuressa määrin riippuvainen.

-- Niin, nythän on taas rakkaan Agda-rouvan kuolinpäivä, Jumala siunatkoon sen lempeän rouvan muistoa, puhui pappi tyttöjä tervehdittyään. Hän oli Annan erityinen suosija ja ystävä ja hänen luokseen pistäysi Anna mielellään keskustelemaan äidistään, jonka nimeä Klaus herran ylhäisessä perheessä harvoin mainittiin. Tässä suvussa, joka oli maansa ensimmäisiä ja jossa emännöitsi Kustaa Vaasan kolmannen puolison, Katarina Stenbockin sisar, katsottiin näet Jaakkima-vainajan käyneen suvulleen ja nimelleen arvottomaan liittoon, kun nai porvaristyttären, eikä asiata arveltu parantavan senkään seikan, että hän oli tehnyt sen korkean suosijansa Eerikki XIV:nen nimenomaisesta tahdosta. Anna itse oli usein setänsä perheessä saanut tuntea tuon äidinpuoleisen syntyperänsä halpuutta, joskaan hänelle ei oltu koskaan tehty täyttä selkoa äitinsä aikusemmista vaiheista. Mutta siksi hänessä kytikin harras halu saada siitä selkoa, ja hän oli nyt kerrankin päättänyt kirkkoherralta, tuolta vanhempainsa luotettavalta ystävältä, pyytää tarkempia tietoja äidistään ja suvustaan.

Anna ja kirkkoherra astuivat rinnakkain ulos kirkosta, mutta Elina viivähti siellä vielä katsellen noita vanhoja seinäkuvia. Törmälle, venheen kohdalle, ehdittyään istahti Anna nurmikolle, viittasi vanhuksen viereensä ja kysäsi häneltä äkkiä:

-- Mistä ajasta asti tunsitte, Maunu-isä, äitini?

-- Äitisi, Anna, oi siitä on jo kauan, vastasi kirkkoherra, istuen hänkin ruohoselle rinteelle ja kooten muistojaan, -- kauan lapseni, yli neljäkymmentä vuotta, yli koko joukon. Minä olin siihen aikaan Turun koulussa ja monta ateriaa söi köyhä teini Pietari-porvarin, äidinisäsi, varakkaassa talossa. Agda, äitisi, oli siihen aikaan vielä pieni tyttö, 5-6 vuotias, kirkassilmäinen, kultatukkainen. Monesti keinutin, ateriaa odotellessani, häntä näillä polvillani, kerroin hänelle satuja ja lauloin vanhoja lauluja, joita hän halulla opetteli.

-- Vaan sitten muutti äidinisäni Tukholmaan?

-- Sinne muutti perheineen, liikkeineen. Olot olivat silloin venäläis-sodan aikana levottomat ja epävarmat täällä Suomessa. Vaan kerran tapasin vanhan hyväntekijäni Pietarin Tukholmassakin, kävin hänen talossaankin, ollessani saaristolaisten kanssa maalaistavaroita kaupalla. Hänen talonsa oli siellä pohjoisen tulliportin vieressä ja siksi äidinisääsi siellä kutsuttiinkin Portin Pietariksi, -- hänellä oli siellä arvokas sija porvariston joukossa.

-- Oliko äitini silloin jo ... oliko hän silloin vielä kotonaan? kysyi Anna ikäänkuin arastellen. Mutta kirkkoherra ei tuota arkuutta huomannut, hän oli aivan vaipunut omiin muistoihinsa.

-- Kotonaan oli, vastasi hän, oli nuoruutensa tuoreimmassa kukoistuksessa, kaunis, viehkeä neito, joka kuului panneen kaikkien nuorten porvarispoikain päät pyörälle. Vielä hän tunsi minutkin, laihan kappalaisen, kuten hän sanoi, ja muisti vielä opettamiani suomalaisia lauluja.

-- Vaan mitenkä joutui äitini sitten ylimyspiireihin, niin, Maunu-isä, tiedänhän minä sen, mutta kuinka saattoi suomalainen porvaristyttö joutua kuninkaan hoviin?

Tästä juuri oli Anna niin kauan halunnut lähempiä tietoja ja odotti nyt jännityksellä vastausta. Vanha pappi viivähti hetkisen.

-- Niin, mitenkä, puhui hän sitten verkalleen, -- äitisi oli nuori ja perintöprinssi Eerik Kustaanpoika oli pulska ritari; hänen uinailevat silmänsä lumosivat useamman kuin yhden nuoren neitosen, sekä ylhäisen että alhaisen. Prinssi oli pohjoisportilla usein nähnyt kauniin tytön ja iskenyt silmänsä häneen; ja prinssistä tuli kuningas ja kuninkaan mieltyminen kävi nuorelle tytölle vaaralliseksi. Agda joutui hoviin. Eerik kuninkaan hovissa oli paljo naisia, eri säätyä ja syntyperää, eri asemassa ja arvossa, vaan korkeinna kuninkaan suosiossa oli niistä Agda, »Caritas», lempeys, joksi kuningas häntä lempinimellä kutsui. Kerrottiin Eerik kuninkaalla olleen aikomuksen tehdä suomalaisesta porvaristyttärestä Ruotsin kuningattaren, vaan se kunniapaikka jäi kuitenkin ruotsalaiselle soturintyttärelle... Hän oli sillävälin Tukholman torilla nähnyt Kaarina Maununtyttären, joka uuteen liekkiin sytytti hänen levottoman lempensä ja intohimonsa.

-- Hän hylkäsi äitini? kysyi Anna kuiskaten.

-- Niin. Vaan hänen suosionsa tätä entistä »lempeyttään» kohtaan säilyi sittenkin. Agda Pietarintytär ei jäänyt elämään siihen hyljättyjen hovinaisten joukkoon, joka yhä edelleen Tukholman linnassa kuninkaan ympärillä liehui, piti juominkeja ja vietti iloista elämää. Isäsi oli myöskin siihen aikaan Tukholman hovissa, kuninkaan hovijunkkarina, ja hän oli jo aikusin oppinut pitämään arvossa Agdan kainoa mieltä. Kuninkaan suostumuksella ja välityksellä he menivät naimisiin ja Agdasta tuli siten Fleming-suvun vanhimman haaran emäntä.

-- Ja silloinko isäni muutti takasin Suomeen?

-- Ei heti. Ne olivat levottomia aikoja, Eerik kuningas kävi synkäksi ja hurjaksi, useimmat hänen kannattajansa luopuivat hänestä ja menivät hänen veljiensä puolelle. Vaan Jaakkima Fleming pysyi uskollisesti kuninkaan luona, -- kunnes tämä kukistui. Juhanan tullessa hallitukseen laskeusi Eerikin viimeisiltä ystäviltä suosion päivä, isäsi muutti tänne Kuitiaan äitisi kanssa ja tänne hän pian kuolikin, samoihin aikoihin kuin sinä synnyit.

Elina oli tämän keskustelun ajalla tullut kirkosta, vaan pysähtynyt, huomatessaan mistä toiset puhuivat, syrjemmäs, vuokkosia poimimaan. Nyt, kun keskustelijat näkyivät istuvan äänettöminä, tuli hän kumminkin lähemmäs ja ehdotti Annalle, että he lähtisivät paluumatkalle. Oli alkanut puhaltaa selällä ja Elina oli levoton saadakseen nostaa purjeen ja ohjata tuulessa köykästä alusta.

Anna nousikin lähteäkseen, vaan vielä hän kumminkin kirkkoherralle jäähyväisiä heittäessään pysähtyi ja kysyi:

-- Tapasitteko usein äitiäni täällä Suomessa?

-- Usein. Kuitian emäntänä voitti hän kohta meidän, kaikkien alustalaistensa, vilpittömän rakkauden; hän oli niin ystävällinen kaikille, niin armelias... Niin, niin, se ei ole Fleming-suvun tapoja, eikä äitiäsikään suku suosinut ja itse hän sitä vältti, niinkuin aatelistoa yleensä, -- hän oli saanut sen puolelta kokea paljo nöyryytystä ja pilkkaa; -- ja senkin vuoksi hän antautui seurustelemaan meidän alhaisten ihmisten kanssa... Valitettavasti saimme pitää häntä täällä niin lyhyen ajan, -- seitsemästoista kevät kuluu jo siitä, kuin tässä kirkossa siunasin hänen ruumiinsa.

-- Silloin olin minä neljännellä vuodellani, vaan vielä sen muistan.

-- Pikkunen käärö olit, kun ankara Hebla-rouva, isoäitisi, vei sinut täältä kotiinsa Siuntioon.

-- Se oli lemmetön aika se Hebla-rouvan aika -- ja sitä se on sittenkin ollut. Vaan se on mennyt. Kiitos kirkkoherra, että äitiäni hellyydellä muistelette, -- niin ei tehdä Kuitiassa.

Elina oli jo venheessä nostanut purjeen pystöön ja kohta kun Anna siihen astui, lähti kevyt alus maatuulen kiidättämänä sukkelasti soljumaan selälle päin. Elina istui varmana perässä; purjehtiminen, niinkuin soutaminen ja ratsastaminen, oli tämän pirteän immen mielityötä. Taitavasti hän viiletti niemien ohi ja käytti hyväkseen joka salmen suusta tulevia vihureita, ollen siihen toimeensa kokonaan kiintynyt. Vaan Anna istui ääneti purjeen alla keskiteljolla, mielessään yhä hautoen tuota äitinsä elämäntarinaa. Ilotonta oli äidin elämä ollut Flemingin korskeassa perheessä ja itse hän oli sen saman ilottomuuden ikäänkuin äidiltään perinyt: ilman hellyyttä, ilman rakkautta oli hänen nuoruutensa kulunut ja äitinsä muistokin oli hänelle melkein kuin rikokseksi luettu. Hän oli nyt, isoäitinsä kuoltua, elänyt kymmenen vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin perheessä. Nuo vuodet olivat painaneet hänen luonteeseensa ankaruutta ja jäykkyyttä, ne olivat virittäneet siinä arkuutta ja salattua kaihoa, josta hän jo nuorena oli käynyt suljetuksi ja kylmäksi. Ja siitä hän itse kärsi.

Näin äänettöminä purjehtien olivat neitoset jo ehtineet takasin tuolle väljemmälle selälle, jossa aamulla olivat meriusvan leikkejä selitelleet, ja täällä taas talttui tuo hieno maatuuli. Venhe kulki aivan hiljaa eteenpäin, Elina heittäytyi takanojoon istumaan perään, viilettäen veltosti, ja siitä hän kysyi:

-- Te keskustelitte äidistäsi äsken kirkkoherran kanssa. Hän kuuluu olleen niin lempeä ja hyvä.

-- Hän oli porvaristyttö. Minäpä uskon, että noilla halvoilla aatelittomilla yleensä on enemmän tunnetta, enemmän sydäntä, kuin meillä jalosukuisilla, jotka jo syntyperä ja arvonsa alituinen tunteminen tekee kylmiksi ja tylyiksi -- ikäänkuin viran puolesta. Mutta minussakin on porvarisverta ja siksi mahdan niin hartaasti kaihotakin elämältä lämpöä.

Elina loi serkkuunsa tutkivan katseen; hän tarkasteli, kuinka kauniit ja pehmeät nuo kasvojen piirteet olivat ja hän tuli ajatelleeksi, että nekin kai ovat perintöjä hänen äidiltään. Ja hän virkkoi naurahdellen:

-- Äitisi kuuluu myöskin olleen hyvin kaunis ja sinä olet perinyt häntä siinäkin kohden. Mutta isäsi oli Fleming -- kylläpä tulet huomaamaan, että on sitä aatelistossakin vielä lämpöä ja hellyyttä.

-- Oi, minä soisin, että isänikin olisi ollut porvarispoika, taikka talonpoika tai laivuri, sama se, mutta äitini veroinen. Silloin olisi toki olemukseni ehyt ja asemani maailmassa selvä.

-- Vielä se selvenee, maitahan vain!

-- Sinulla on veitikka silmässäsi, Elina! Mutta usko pois, tuon pikkuonnen vuoksi vaihtaisin kernaasti aatelislinnan laivurin matalaan majaan.

Päivä oli korkeimmillaan ja tuuli oli jo aivan tyyntynyt. Se oli verkalleen tuonut heidät selän poikki, mutta kapeneville salmensuille päästyä loppui se kokonaan ja purje lepatti höllänä venheen keinuessa laskeutuvilla laineilla. Elina rupesi ajan kuluksi viskaamaan vettä venheen pohjalta, vaan Anna istui suojassa purjeen takana ääneti katsellen näitä kauniita salmivesiä. Silloin näki hän yhtäkkiä edessä olevan saaren takaa laivan huippupurjeiden kuvastuvan sinertävää taivaanlakea vastaan. Se läheni tuo laiva, korkeammalla ilmassa liikkuva tuulenhenki puhalsi vielä sen ylempiin purjeisiin ja työnsi sitä verkalleen ja ääneti eteenpäin. Nyt se jo lipui esiin erään lehtevän niemen kupeitse; ensiksi tuli keulapurje ja etumasto näkyviin ja vähitellen koko kaunis, täysissä purjeissa oleva alus.