Part 7

Tunne, jota hän tunsi miestään kohtaan, oli ensi alussa sääliä. Hän sääli tuota rakastavaa miestä sentähden, kun hän ei voinut vastata todellisesti hänen palavaan rakkauteensa, tuohon, joka niin liikuttavassa muodossa tuntui hänessä ilmenevän. Ajan pitkään, sillä pitkähän on aikajakso, vaikka se ei käsittäisikään kuin joitakin vuosia, sekaantui tuohon säälin tunteeseen kunnioituksenkin tunne, kun tuo toinenkin kunnioitti häntä niin, ettei hänellä ollut mitään suurempia vaatimuksia häneltä vaadittavana kuin mitä hän voi täyttää. Hän oli toisinaan kylmä ja kovakin miestään kohtaan, mutta tämä iloisella hyväntahtoisuudella unohti tuollaiset hetket ja kun hän taasen sai hymyilyn, niin silloin oli kaikki selvänä.

Pohjaltaan oli Antti ylevä ja ylpeäkin. Hän rakasti, mutta tuo rakkaus ei ollut orjan tavoin palvelevaista. Hän muisti kuinka kerrankin, — se oli heidän yhdessäolonsa alkuaikoina, kun Antti rakkauden hurmioissaan ei tahtonut hänelle antaa sitä rauhaa, jota hän tunsi tarvitsevansa, unohtaakseen pettymyksensä, — Antti eräänä päivänä häntä rajusti syleili. Hän silloin tuskastuneena sattui sanomaan: anna minun olla rauhassa! Silloin oli Antti häneen niin pitkään katsonut ja lähtenyt kävelemään pois. Ja rauhassa hän oli saanut ollakin. Kokonaisen viikon oli Antti ollut, ettei koskenutkaan häneen, vaikka muuten kohteli häntä entisellä tavalla. Silloin hän itse oli katunut tuota tylyyttään ja mennyt aluksi miestään hyväilemään. Hän oli nähnyt tämän olennosta, että hän voi hänet antaa olla rauhassa ja että miehensä oli päättänyt olla häneen koskematta niin kauvan kuin hän itse antaa siihen alun.

Tämä tällainen kohtelu Antin puolelta, kun hän tietämättään osoitti, ettei hän kerjää rakkautta, vaan tahtoo sen ansaita, herätti Annassa jonkullaisen kunnioituksen ja säälin sekaisen tunteen miestään kohtaan. Silti hän koetti ollakin rakastettava ja niin viimein rupesi pitämäänkin miehestään.

Ja niin aika kului ja heille syntyi lapsikin. Eikä Anna osannut enään kaivatakaan muunlaista. Elämä antoi hänelle, mitä hän tarvitsi.

Mutta syvällä sielussa oli tuolla nuorella naisella sittekin jotain, jonka hän tunsi toisinaan vaivaavan ja tekevän hänet surunvoittoiseksi.

Silloin samana kesänä, kun Lauri Saha kävi Pakojoen kylän nuorisoseuraa innostuttamassa, tuli eräänä sunnuntai-iltapäivänä Pikku-Kankaalle Antin sisaren poika Sarkkisen Otto erään torpan pojan kanssa viereisille.

Pois lähtiessään tahtoi hän setäänsäkin käymään eräässä joen toisella puolella olevassa talossa, kun kuuli äsken hänen puhuvan, että hänellä olisi jotain asiaa sinne.

— Voisipa tuota käydä, tuumi Antti.

— Mitä tuonne nyt enään näin illalla lähdet, kerkeäähän tuolla vasta käydä, sanoi Anna.

— Lähtekää vaan, on hupaisempi meillekin, puheli tuo toisella kymmenellä oleva Otto poika.

Niinpä he lähtivätkin.

Oli syyskesän lauhkea ilta. Heidän piti mennä joen yli. Tuolla ylempänä koskessa olisi ollut portaatkin, joita pitkin jalkamiehet kulkivat. Mutta sen kautta olisi tullut hiukan kierrosta, niin tahtoi Otto kumppaleitaan kahlaamaan siitä kohdalta kosken alapuolelta joen yli. Siinä oli matala paikka, että kengät riisumalla vähän veden aikana siitä pääsikin.

He tulivat joen rannalle ja ottivat kengät jalastaan ja lähtivät kahlaamaan.

— Mutta jopa on lämmintä vesi, ihasteli Otto heidän kahlatessaan.

Toiselle rannalle päästyään istahtivat he joen rannalle ruohikolle kenkiä panemaan jalkaansa.

— Mutta eikö ollut lämmintä puheli Otto.

— Olipa kyllä, sanoi Matti, tuo torpan poika.

— Lähdetään uimaan! sanoi Otto.

— Lähdetään! myönsi Matti.

— Setä myöskin!

— En minä viitsi, vastasi Antti. Menkää te nuoremmat miehet. Minä katson, kun te uitte.

Siinä kosken alla aukeni joki laajaksi suvannoksi, johon keväinen, vuolas virta oli kaivanut keskelle syvän haudan. Vähän veden aikanakin pyöri siinä häränsilmiä. Suvannon alapuolella ahtausi vesi korkeitten törmien väliin, jotka joen taasen muuttivat nopeasti vieriväksi virraksi.

— Sinähän vesieläin olet, kun menet kuin sammakko, sanoi Otto Matille, joka ui tuolla syvän veden päällä. Hän itse oli huono uimaan, vasta oppinut.

— Tule tänne! huusi Matti. Täällä kannattaa paremmin kuin siellä matalalla.

Otto tunsi veden rupeavan häntä kannattamaan, jota rohkeammin hän yritti ja niin uskalsi hän pyörähtää tuon syvän haudankin päällä, joka äkkiä syveni matalasta rantavedestä.

— Tulkaa, setä, täällä on niin lämmin, ettette usko! huusi Otto rannalla olevalle Antille.

— Mitähän jos kävisi, mietti Antti. Lämmintähän tuo tuntui olevan. Hän riisuutui ja oli pian vedessä. Hänkään ei ollut mikään taitava uimaan; veden päällä pysyi jonkun matkan.

— Hei pojat, lähdetään jo pois! huusi hän hetken perästä pojille.

— Ei vielä! vastasi Otto, joka innokkaasti opetteli uimaan. Katsokaa, näin sitä mennään! huusi hän läähättäin ja pyörähti taasen syvänteen päällä.

Antti nousi rannalle ja pian tulivat pojatkin.

Mutta vielä uudelleen pyörähti Otto veteen.

— Mitä sinä, poika, yksin menet, hukutat itsesi, huusi Antti.

— Enpä hukutakaan, huusi Otto ja porskutti iloisesti vedessä.

Toiset panivat vaatteita päälleen. Matti oli jo melkein vaatteissaan.

Mutta juuri kun Antti sai paidan päälleen, kuului joesta hätäinen, tuhahdettu huuto: setää-ä! Auttakaa!

Otto oli vielä kerran viehättynyt uimaan syvänteen päälle, mutta kun hän kääntyi takaisin päin, niin huomasikin hän uineensa liian kauvaksi ja tunsi voimainsa pettävän. Hän hätääntyi, kun matala rantavesikin näytti jatkavan paluumatkan pituutta.

Antti, herkeämättä mitään ajatella, riipasi nopeasti paidan pois päältään ja etsi silmillään jotain puuta, pelastaakseen sillä pojan. Mutta mitään sellaista ei sattunut olemaan.

Otto joessa taisteli henkensä edestä.

— Auttakaa! Setä!

Samassa vajosi hän syvyyteen.

Silloin syöksyi Antti juosten matalaan rantaveteen ja juoksi siinä syvännettä kohti.

Samassa kohosi Otto veden pinnalle ja viittoi käsillään.

Pojan kamala hätä ja kauhistuneet kasvot pakoittivat Antin ponnistamaan kaikin voimin ja hän oli syvänteen partaalla. Nyt ei enään ollut pitkälti Ottoon.

Hän heittäytyi uimaan ja sai poikaan kiinni, kun tämä oli uudelleen vaipumassa. Samassa tarttui Otto häneen kiinni.

— Älä jalasta! karjasi hän ja tunsi vaipuvansa syvyyteen. Epäselvästi kuuli hän Matin kamalan huudon rannalta.

Mutta Otto piti hänen jalastaan, puristi hädissään moninkertaisella voimalla. Hän koetti ponnistaa viimeiset voimansa pysytelläkseen veden pinnalla.

— Uikaa, setä! kuuli hän Oton sanovan ja hän tunsi hänen heittävän irti ja vajoavan. Mutta toisella kädellään tarttui hän vielä poikaan kiinni ja tunsi tämän uudelleen tarttuvan käteensä.

Mutta silloin loppuivat häneltä voimat ja hän tunsi vajoavansa. Matin hätähuudot kuuli hän vielä korvissaan.

Matti neuvotonna näki heidän syvyyteen katoavan. Ensin Antin ja sitten Oton.

Virta vieri ja häränsilmät pyörivät syvänteen pinnalla.

Nyt vasta hätääntynyt, huutava poika, riensi likimpään taloon apua etsimään.

Mutta apu oli turha, sillä vasta monen tunnin kuluttua saatiin ruumiit hämärässä syyskesän yössä rannalle. Mutta eihän niihin enään eloa saatu.

— Se oli jo viides ja kuudes mies minun muistooni, mitkä Laulajaisen lampi on nielaissut, puheli Törmälän äijä ruumiita katsellessaan, mutta ei kahta kuitenkaan ennen yhdellä kertaa vieden.

Koski ylempänä kohisi, työntäen lisää vettä Laulajaiseen ja vierivä virta vei sitä korkeiden törmien välitse edelleen. Kylän taloissa nukuttiin ja seuran talolla tapahtumasta tietymätönnä nuoret karkeloon kävivät. Vierivä virta käy — eteenpäin.

* * * * *

Pikku-Kankaalla odotti Anna aikansa Anttia kotia, mutta kun häntä ei kuulunut, niin pani levolle pikku Ilmarin kanssa.

He olivat kahden kotona. Antin vanhemmat olivat muuttaneet asumaan melkein heti Annan taloon tultua Antin sisaren luo. Piika ja renki olivat kylällä.

— Nyt isä on meidät jättänyt, puheli Anna potkivalle pojalle, joka oli hänen vieressään.

— Missä isä? kysyi kummissaan pienokainen, kuullessaan isästä puhuttavan.

— Ei äiti tiedä, missä on. Kyllä hän kohta tulee. Nuku sinä vaan!

Mutta poika ei tahtonut nukkua, potki ja telmi sängyssä. Ilta-yön hämäryys jo alkoi peittää maan ja esineet huoneessa kadottivat rajansa. Annaa hiukan peloitti, ollessaan yksin pojan kanssa. Vihdoin poika nukkui, käsi kierrettynä äidin kaulan ympäri. Varoen irroitti Anna lapsen itsestään ja nousi ylös.

Hän kävi ulkona kuulostelemassa, mutta ei kuullut kuin kosken kohinan hämärässä syyskesän yössä tuolta etempää.

Hän tuli sisälle. Tuntui niin kummalta, kun ei Anttia kuulunut. Ei ollut tullut vielä haetuksi lamppujakaan, täytyi olla pimeässä.

— Mutta missä ihmeessä se Antti on? mietti hän. Hän ei koskaan ollut vielä ennen ollut tietymättömissä. Tuntui niin kummalliselta. Olisikohan tuo mennyt seuran talolle? Mutta mitä se sinne nyt, kun se ei ennenkään ollut siellä käynyt yksinään sitten heidän naimisiin mentyä. Hän mietti ja koetti arvailla, mutta tyydyttävää selitystä ei hän hänen poissaololleen löytänyt.

Kun ei Anttia kuulunut, pani hän levolle pikkupoikansa viereen. Hänen maatessaan siinä valveillaan ja miettiessään tuli hänen mieleensä: Mitähän, jos se Otto saikin sen vietellyksi kotiinsa? Sinne se on mennytkin, ja kun tuli myöhänen, niin jäi sinne yöksi ja vasta aamulla tulee. Tuo otaksuma tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän ihmetteli, miksi ei hän ennemmin tuota huomannut.

Hetken perästä nukkui hän levollisesti yön hämärän tullessa yhä synkemmäksi.

Silloin Antin ja Oton ruumiit vietiin lähellä jokea olevaan Törmälän riiheen.

Tuli aamu ja Anna odotti Antin tuloa. Hän oli piian kanssa saanut jo lehmät lypsetyksi ja piika oli lähtenyt viemään niitä syöttömaahan. Katsoessaan ikkunasta, näki hän Törmälän äijän hitain askelin lähestyvän pihalla portaita.

Pian aukeni ovi ja äijä kasvot kummasti hymyyn jäykistyneenä astui pirttiin. Aurinko antoi valoa ikkunain täydeltä ja poika lattialla Antin tekemällä hevosella leikki.

— Päivää! äänsi äijä ja ei saanut kasvojaan hillityksi, vaan ne värähtelivät uudelleen tuohon jäykistyneeseen hymyyn.

— Päivää! Vaarilla taitaisi olla Antille asiaa, mutta kun on käynytkin niin hullusti, että olen jäänytkin leskeksi, puheli iloisena Anna.

Nyt tuo jäykistynyt hymy katosi äijän kasvoista ja hän ihmetellen, melkein kauhistuneena katsoi tuota nuorta naista. Hänen mielessään vilahteli: tietääkö tuo jo ja ei tuon enempää välitä. Mutta Anna jatkoi:

— Niin, Antti eilen illalla katosi eikä häntä sittemmin ole näkynyt. Hän taisi mennä Oton kanssa illalla Sarkkiselle ja jäädä sinne yöksi. Mutta kohtapa hänen pitäisi tulla.

Taasen muuttui Törmälän vanhan, valkopartaisen äijän kasvojen ilme. Hänen täytyi kääntyä ikkunasta ulos katsomaan ja hän sanoi: mahtaneeko tulla?

— Ettäkö olisikin jättänyt meidät Ilmarin kanssa, eihän toki, puheli Anna iloisesti pojalle, jonka hän otti lattialta syliinsä.

— Mitähän, jos olisikin jättänyt? sanoi taasen äijä, katsoen ulos ikkunasta.

Anna luuli hänen leikkiä laskevan ja puheli puolittain pojalle ja puolittain äijälle:

— Mistä isä meille niin olisi suuttunut. Kyllä se tuo vaari höpsii. Kohta isä tulee. Sitte Ilmari pääsee isän kanssa ajamaan.

— Missä isä? kysyi taasen poika. Hän ei vielä monta sanaa osannut puhua.

Nyt vihdoinkin kääntyi Törmälän äijä Annaan päin ja sanoi Annasta kummallisen totisena: Saattaa sitä toisinaan jättää suuttumattakin.

Nyt näki Anna, ettei vaari leikkiä laskenutkaan.

— Mitä? kysyi hän ja seisoi liikkumattomana poika sylissään lattialla.

— Missä isä? kysyi taasen Ilmari.

— Niin, Antti illalla loukkaantui vähän, tuli väkinäisesti äijältä ja taasen hänen kasvonsa vääntyivät tuollaiseen kivettyneeseen hymyyn.

— Mitä on tapahtunut? parkaisten tuli Annalta.

— Niin, täytyyhän sinun jolloinkin se tietää, sama jos nytkin. Antti ja Otto hukkuivat eilen, illalla Laulajaiseen.

— Antti hukkui! huudahti Anna ja lysähti poika sylissä lähellä olevalle penkille istumaan.

— Siellä se on Antti, ja siellä he kumpikin, siellä meidän rantariihessä. Illalla veimme sinne, puheli Törmälän äijä ja nousi raskaasti penkiltä ja lähti hyvästiä sanomatta ulos.

Anna näki hänen kartanolla menevän.

— Missä isä? kysyi Ilmari.

Anna kuin mistään tietämättä sitasi liinan pojan päähän, unohtaen omaan päähänsä mitään panna ja lähti poika sylissä Törmälän rantariiheen.

Siellä oli jo äijä ja useita muita.

Siellä laudoilla rinnakkain makasivat Antti ja Otto.

Aivan kuin olisi nukkunut, makasi Antti. Vaatteista oli tippunut vesilätäkkö riihen lattialle. Aurinko tukki valoaan savureijistä mustaan riiheen.

Anna oli antanut pojan jollekin naiselle ja seisoi pää painuneena riihen lattialla. Riihen ulkopuolelta kuuli hän kuiskeita, mutta ei erottanut, mitä he puhuivat.

Silloin vasta tulvahtivat hänen silmänsä vettä täyteen. Hän nosti esiliinansa silmilleen ja vaipui mustaa kiuvasta vasten. Voi sentään, miten piti käydä! Nyt hän vasta luuli ymmärtävänsä, minkä arvoinen oli Antin rakkaus. Ja hän kun oli ollut monta kertaa niin tyly hänelle. Häntä kadutti niin äärettömästi entinen käytöksensä Anttia kohtaan. Häntä säälitti tuon hänen miehensä elämä. Hän tunsi kuinka tuo hukkunut hänen tähtensä olisi tehnyt vaikka mitä ja hän ennen ei ollut osannut palkita hänen rakkauttaan muuten kuin — kylmyydellä, toisinaan ihan tylyydellä. Hän kuvitteli, kuinka tuo toinen oli saanut kärsiä hänen tähtensä ja noin sovittamatta täytyi heidän erota.

— Äiti, äiti! kuului itkun sekainen huuto ulkoa.

Hän vielä kerran katsahti Anttia, jonka kasvoja valaisi savureijästä tulevat auringon säteet.

Silmät kyyneleitä täynnä tuli hän ulos ja otti Ilmarin syliinsä. Poika nähdessään hänen itkevän, rupesi myöskin itkemään.

Hän koetti tyynnyttää itseään.

— Täällä kait ne saavat olla niin kauvan, kun haudataan! puheli Törmälän äijä.

— Täällä kait, vastasi Anna ja lähti kotia itkevä poika sylissään.

Portaita kosken yli mennessään kuuli hän veden läiskeen ja kohinan ja näki jalkainsa alla vaahtoisan tyrskeen. Tuolla etempänä kuulsi Laulajaisen lampi lämpimän auringon valossa ja törmäpääskyset puikkelehtivat sen yhdellä sivulla hietikkovieremässä reijissään.

XVIII.

Samana aamuna, kun Anna sai tietää Antin kuoleman, tuli Mehtälän Jussi, tuon Oton kanssa olleen Matin isä, Isolle-Kankaalle leikkuutyöhön. Väki pirtissä oli syömässä, kun isäntäkin tuli pirttiin synkkänä ja puhumatonna. Hänkin kävi pöytään väen mukana.

— Niin se kävi, että Laulajainen nielasi taasen, puhui Mehtälän Jussi. Hän oli juuri saanut kerrotuksi illallisen tapahtuman.

— Mitä Laulajainen on nielassut? kysyi isäntä.

— Eikö isäntä vielä ole kuullut, kun Pikku-Kankaan Antti ja Sarkkisen Otto illalla hukkuivat? sanoi Mehtälän Jussi.

— Hukkuivat, äänsi säpsähtäen Kalle.

— Niin, Laulajaisen lampeen, vastasi Mehtälän Jussi.

— Miten he sinne menivät? kysyi Kalle.

— Uimaan menivät. Tulivat jo vedestä pois, niin Otto oli vielä mennyt, vaikka Antti oli kieltänyt, ja oli lähtenyt sinne pyörteeseen uimaan ja miten lie uupunut, oli ruvennut uppoamaan ja huutanut: Setä, auttakaa! Meidän poika oli myös ollut niiden kanssa. Silloin oli Antti siepannut paidan päältään ja juossut veteen ja uinut Oton luo ja sinne jäivät kumpikin. Ei Matti ollut osannut kuin huutaa rannalla. Oli sitten mennyt Törmälään ihmisiä hakemaan, mutta ennenkuin he kuuden sylen syvästä saivat ne ylös, niin henki oli kumpaiseltakin poissa.

— Antti meni auttamaan Ottoa siis, kysyi Kalle ja tuijotti kysyvästi Jussiin.

— Niin meni ja sinne jäi, vastasi Jussi.

— Eikä se Antti osannut paljon uidakaan, niin väsyi, selitti yksi rengeistä.

— Ja kun Otto oli tarttunut sitä jalasta kiinni, jatkoi toinen.

— Olihan se käskenyt, että uikaa setä! ja heittänyt irti, että toinen olisi päässyt rannalle, mutta silloin oli Antti tarttunut siihen kiinni ja poika taas uudelleen oli hädissään tarttunut Anttiin ja yhdessä menivät, selitti Mehtälän Jussi.

Sen jälkeen olivat kaikki hiljaa ja kukin kuvitteli tapahtumaa.

Syötyä lähdettiin ruispellolle.

Kuumana aurinko paahtoi. Mutta tuota ei Kalle huomannut. Niitti väsymättä ruista kumoon ja mietti Antin hukkumista.

Hän näki ihan selvästi tapahtuman silmäinsä edessä. Näki kuinka Antti juoksi matalaa vettä ja heittäytyi syvänteen reunalle tultuaan uimaan poikaa pelastaakseen. Olisinkohan minä tehnyt samalla lailla? kysyi hän itseltään. Enpä tiedä. Ei ole varmaa, että olisinko hirvinnyt mennä syvyyteen, kun en osaa paljon uida. Mutta eihän Anttikaan osannut. Siinä tarvittiin rohkeutta. —

Hän teroitti viikatettaan. Sitten taasen alkoi hän niittää.

Ajatukset askartelivat hänen niittäissään. Mitähän Anna ajattelee? tuli hänen mieleensä. Hän on siis yksin. Ja väkisinkin tunsi hän mielensä käyvän niin kumman keveäksi, ajatellessaan tuota. — Mutta olisinkohan minä Antin sijassa tehnyt samalla tavalla? tuli taasen hänen mieleensä. Ei hän päässyt tuosta varmuuteen. — Siinä tarvittiin rohkeutta. Ja kun minä olen pitänyt Anttia ja noita toisia ihan, ihan — eläinten veroisina. Häntä kauhistutti mielipiteensä. Minä itse olen tunteeton eläin ollut, tuomitsi hän itseään. Olen pitänyt muita joukkona, jolla ei ole muuta tarvetta kuin — syöminen. Itse, itse olen kauhistus ihmisen haahmossa. Vai täytyikö siis yhden ihmisen, ihmisen, jonka rinnassa sykki jalo sydän, kuolla pelastaakseen toista, pelastaessaan — minut. Hänestä tuntui kuin Antti olisi kuollut hänen tähtensä aukaistakseen hänen silmänsä näkemään, että hän on ollut väärässä, että hän on ollut eläimellinen tuomitessaan muita ihmisiä sellaiseksi.

Tällaisissa mietteissä oli hän, ettei huomannut ajan kulkua. Väki alkoi seisoskella. Sitten vasta huomasi hän katsoa kelloonsa, sillä oli kulunutkin kappaleen sivu ruoka-ajan.

— Hei! Syömään! huusi hän.

Taloa kohti mennessään sanoi hän: Pidetään nyt pojat ja tytöt pitempi ruoka-aika kuin tavallisesti, koska sattui menemään hiukan sivu.

Väki katsoi ihmeissään isäntään. Tuntui niin kummalta heidän mielestään, kuin hän noin tuttavallisesti puhui heidän kanssaan. Sitä ei monasti tapahtunut.

He näkivät kuinka hänen silmänsä loistivat ja kuinka hän näytti kiihtyneellä. Mutta oli kuitenkin niin ystävällinen kaikkia kohtaan. Mikä hänellä on? miettivät kaikki.

Syötiin päivällinen. Isäntä juttelikin miesten kanssa. Mutta hänen puheensa oli hajanaista. Toisinaan jäi hän kesken sanottavansa miettimään ja unehtuikin siihen.

Päivällisen aikana johtui puhe taasen tuohon eiliseen tapahtumaan ja joku naisista sattui mainitsemaan Annasta, kuinka hän oli ollut onnettoman näköinen, itkenyt, että oli vedeksi muuttua.

Tuo tuntui Kalleen koskevan niin kipeästi. Ei hän sitä ruvennut itselleen selittämään miksi se koski. Mutta se riipasi mielen niin alakuloiseksi, että oli vähällä — itkettää.

Päivällis-aika jatkui, eikä isäntä näyttänyt työhön lähdöstä välittävän. Viimein sanoi Mehtälän Jussi: Eiköhän sitä ole levähdetty. Kyllä nyt jaksetaan.

— Joopa jo! Kuului yksimielinen vastaus Matti rengin suusta.

Lähdettiin taasen pellonpienarta pitkin yhdessä jonossa äskeiselle työpaikalle. Isäntä tuli miettiväisenä perässä.

Taasen alkoi hän niittää; mutta hänen ruumiinsa teki työtä kuin kone, ajatukset eivät olleet työn mukana. Voi, kun olen ollut tyhmä, tyhmä satakertaisesti. Olen pitänyt itseäni jonain, muita en minään ja yksi tapaus on tehnyt tyhjäksi entisen elämäni sisällön. Mikä minä olen? Pässinpää, joka olen itseäni kiduttanut ja elänyt kuin erakko, antaen elämän onnen käsistäni livahtaa; ei, olen sen työntänyt luotani pois ja tahtonut hullutella. Elämä, elävä elämä on vuosikaudet ympärilläni kuohunut, virrannut ja säteillyt. Olen ollut haudassa, kuin tynnyrissä, enkä ole nähnyt mitään. — Mitähän Anna miettinee? Minun syyni on, että hän on saanut ja saapi kärsiä. Minähän hänet työnsin luotani. Minä juuri.

Hänelle selvesi kuin leimahdellen siinä ruista niittäessään entinen elämä. Hän muisti kuinka hän itse silloin kuin Anna oli heillä, vetäytyi syrjään kaikesta. Hän muisti tuonkin illan, jolloin tyttö oli tahtonut häntä mukaansa seuran talolle, mutta hän ei ollut lähtenyt ja monta muuta samallaista kohtausta muisti hän. Hänelle selvesi, että hänessä alkusyy oli, vaikka hän toista syytti.

Mutta miksi tyttö meni heti toiselle, jos hän minua rakasti? mietti hän. Sitä ei hän käsittänyt. Mutta se olikin toisarvoinen seikka. Se oli pääasia, että hän eroon antoi alkuaiheen. Hänen täytyikin suuttua vaikka keneen. Se hänelle selvisi.

Hän suuttui itselleen. Tuomitsi itsensä ihan kelvottomaksi. Hän taisteli raivoisaa taistelua itsensä kanssa.

Näin kului päivä ja tuli elokuun kuutamoinen ilta.

Hän vetäytyi kamariinsa. Nyt hän tunsi yksinäisyyden häntä painavan enemmän kuin koskaan ennen.

Äitikin oli mennyt Helmin luo Saarelaan, kun hän oli huomannut, ettei Kalle hänestä mitään välitä. Siellä oli hän ollut jo toista vuotta.

Kalle ei saanut pois silmiensä edestä tuota kuvaa, kun Antti oman henkensä uhalla menee toista pelastamaan ja jää itse sille tielle. Hän kuvitteli kuinka Antti lähtiessään rannalta tiesi panevansa henkensä kaupalle, mutta meni sittenkin. Eikö tuollainen ihminen, joka noin kykenee tekemään, kykene myöskin kehittymään? Siinä kysymys, joka antoi hänelle miettimistä.

Ja tuollaisia ihmisiä on ehkä paljonkin. Hän vaan itse ei ollut varma, että olisiko niin kyennyt tekemään. Hän, joka oli Anttia ja noita toisia tuominnut. Hänessä eläimellisyyttä onkin. Hän tunsi entisten mielipiteittensä horjuvan ja hän antoikin niiden horjua. Ei hän yrittänytkään niitä puolustaa. Tuo hukkumistapauksen valtava vaikutus huumasi hänet. — Tuo, jota hän joukoksi oli nimittänyt, selvisi hänelle yksilöiksi, jolla kullakin on kehittymismahdollisuus tulla siksi ja sellaiseksi, millaiseksi luonto ja luonnon takana tuo Korkein voima oli kunkin lahjoillaan varustanut. Hän tähän asti oli pitänyt ihmisinä sellaisia, jotka olivat olleet hänelle hengen sukulaisia. Mutta eiväthän kaikki ihmiset ole samanlaisia kuin hän, silloinhan olisi ihmiskunta — joukko, josta kukaan ei toisistaan eroaisi minkään puolesta. — Yksi ihminen kykenee nauttimaan yhdestä, toinen toisesta — asiasta. Mistä joku on huvitettu, se toisesta on vastenmielistä, mutta sentään tulee antaa arvo toisen maulle ja tunteelle, kyvylle ja taipumuksille. Tämä eroavaisuushan se juuri pidättääkin ihmiset joukoksi muuttumasta, vaikka toisinaan tuntuisikin, ettei eroavaisuutta olisikaan. Tuohan on selvä kuin päivä, mietti hän. Mutta silloinhan pitääkin kaikilla olla kehittymismahdollisuus ja sitähän juuri ovat nuo ihmiskunnan jaloimmat aina koettaneet tarjotakin, vaikkakin hänenlaisensa ihmiset ovat heidän työtään vastustaneet, kun eivät ole ymmärtäneet ihmisiä. Siis eteenpäin, eteenpäin, riemuiten eteenpäin kautta pimeyksien ja taisteluiden käy ihmiskunnan tie. Eteenpäin, eteenpäin käyvät _kaikki_ ihmiset niillä lahjoillaan, pettymyksillään ja voimillaan, mitä kullakin ihmisellä on. Eteenpäin katkeamattomana ketjuna käy ihmiskunta, vaikka vuosisadat hautoihinsa nielevätkin sukupolvet toistensa jälkeen. Mutta näistä kukin polvi jättää perinnön, jota seuraava lisää, ja eteenpäin, eteenpäin käy ihmiskunta. Eteenpäin, eteenpäin rientää ihmiskunta ja riemuiten tuhannet kuulevat tuon voimakkaan virran alkuunpanevasta voimasta kuuluvan sävelen ja tuo alkuvoima on: _rakkaus_, joka ei koskaan väsy.

Kalle ei enään voinut maata sängyssään, jonne oli jo kerennyt mennä, vaan nousi ylös ja käveli hetken lattialla, sytytti lampun ja istui pöytänsä luo ja kirjoitti kaksi lahjoituskirjaa: Toisessa luovutti hän tarvittavan maa-alueen Pakojoen kylän kansakoululle ja toisessa lahjoitti määrätyn alan nuorisoseuran talon ympärillä olevaa maata seuralle.

Sitten pani hän maata ja nukkui yön rauhallisesti. Elokuun kuu katsoi ikkunasta rauhassa nukkuvaa miestä, ja kuukin riensi — eteenpäin.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina kätkettiin maahan Antti ja Otto. Kalle oli kirkolla ja näki kuinka Anna laski seppeleen, itse tekemänsä, Antin haudalle.