Part 5

Tyttö lähti. Kalle nousi ja pani takin päälleen ja yritti jälkeen. En lähde, päätti hän ja riisui samalla takin pois. Hän riensi akkunasta katsomaan. Tuolla hän menee. Kallesta tuntui, että tyttö palaa vielä takaisin häntä tahtomaan, mutta ei palannut. Hän odotti tytön katsovan taakseen, mutta tyttö ei vilkaissutkaan.

Kyllä olin pässinpää sentään, kun en lähtenyt, mietti Kalle katuen. Mutta ei hän enään kehdannut jälempääkään lähteä, kun äsken ei tullut lähdetyksi.

Tuonne metsän taakse painumaisillaan oli punainen aurinko, valaisten viimeisillä säteillään pirtin punaisenhohtoiseksi. Kalle katsoi ikkunasta maantiellä kulkijoita. Seuran talolle päin rientää tyttöjä ja poikia suurissa parvin. Tuolla aitovarrella on vielä lumihangen jäännöksiä, mutta kevään henki ja hivelevä ilma ne pian loppuun kuluttavat. Jo aleni aurinko, metsän takaa laitaa hiukkasen näkyy. Jo sekin painui. Mutta jättipä jälkeensä päivän pyörä kuulakkaan valon, tuollaisen pehmeän silmää ja sydäntä hivelevän valon, jossa kaikki kuin uudeksi — ei uudeksi eikä vanhaksi — mutta jossa maailma kuin toisellaiseksi muuttuu. Tuollaiseksi keveäksi, hiukan surunvoittoiseksi, jossa on sekaisin ikuista iloa, ja puhdistavaa, outoa surua. Silloin vanhat, harmajat rakennukset näyttävät kauniilta ja tuossa selittämättömässä valossa puhdistuvan. Silloin ei metsä varjoa luo ja solakat petäjät silloin vasta vartensa paljastavat. Silloin ilma tuoksuu kevään kosteudelta ja maa odottaa pehmeää sadetta.

Kalle heräsi kuin lumouksesta. Näki kissan, harmajan Kepsun, silmiään pöydän nurkalla pesevän. Huutolaismuori nukkui sängyssään.

Mieli kevään pehmeänä meni Kalle kamariinsa. Haki »Seitsemän veljestä», jota alkoi lukea ainakin — ties kuinka monetta kertaa.

Kiikkutuoli heilahteli, ikkunasta tulvi kevätvalo, silmät katsoivat kirjaa, mutta näkivät seitsemän poikaa suurella kivellä härkiä ampua paukuttavan.

IX.

Aamulla ollessaan kaivolla vettä hevosille noutamassa kuuli Kalle avonaisesta navetan ovesta:

— Sinä, Anna, tanssit illalla kovasti.

— Ja aivan Antin kanssa.

— Kyllä se Antti on nyt aivan tulessa Annan vuoksi.

Annan helisevä nauru vastasi noiden kolmen tytön puheeseen.

— Minä lähden noutamaan, kuuli Kalle taasen Annan sanovan toisille. Sitten hän tuntui menevän jotain noutamaan. Tuolta toisesta ovesta tuli kartanolle ja juoksi sisälle.

— Hehän tulivat sieltä yhtä matkaa sitten illalla, kuuli Kalle yhden piioista sanovan.

— Niin. Kyllä Kalle nyt taitaa jäädä Annalta.

— Kyllä.

— Näitkö kun... kuuli Kalle vielä, mutta samassa ääni eteni navetan toiseen päähän, joten Kalle ei enään kuullut.

Hän kuuli ainoastaan veren tohinan korvissaan. Rajusti otti hän ämpärit käsiinsä ja lähti niitä viemään nopeasti talliin.

— Vai sillä tavalla! Toisten kanssa, vaikka — — — ja samassa mennä pärskähti luudan varsi parren laitaa vasten poikki. Vieressä seisova hevonen hyppäsi.

— Älä pelkää, Polle! puheli Kalle ja taputti hevosta poskeen.

— Vai sillä tavalla! sanoi Kalle taasen itsekseen. Se loppui siihen, se peli tytön kanssa! Niin totta kuin elän, ei siitä totta tule!

— Hei vaan! Vapaa mies kuin taivaan lintu, puheli hän vielä itsekseen. Menköön, menköön vaikka seitsemän Antin kanssa. Sen parempi. Nyt olen vapaa, en ole sidottu kehenkään, en seuroihin enkä tyttöihin. Hei vaan!

Hän tunsi todellakin vapauden tunteen rintaansa paisuttavan sillä hetkellä.

X.

Kului viikkoja. Kalle oleili enimmäkseen itsekseen. Joutoajat hän lueskeli, ja työssä ei hän puhunut juuri muuta kuin mikä oli välttämätöntä.

Seuralla ei hän sunnuntaisin enään käynytkään. Ihmettelyä herätti hänen muuttunut käytöksensä kaikissa. Kun hän löi laimin kokonaan seuran tehtävät, niin kysyttiin häneltä, eikö hän enään tahdo olla esimiehenä. Ei tietenkään hän tahtonut olla. Ei hän selittänyt syytä minkä vuoksi. Sen vuoksi, kun en tahdo, saatiin häneltä tietää.

Kukin selitti laillaan hänen muuttumisensa. — Ylpeydessään hän noin tekee, päättivät toverit.

Hän on kyllästynyt maailmaan ja tulee meidän luo, selittivät kylän uskovaiset. He koettivat saada Kallea mukaansa. Yksi heistä kävi Kallen luona puhumassa tämän maailman turhuudesta. Kävi toinen, kävi kolmas. He tarttuivat kuin takkiaiset häneen. Viimein teki Kalle toden heidän kanssaan. Mutta tämän jälkeen sai Kalle pakanan nimen kantaakseen.

— Mikä poikaa vaivaa, ihmettelivät isä ja äiti.

Ei mikään, saivat he tiedon nauravasta suusta.

Annaa hän karttoi.

Samaten näytti tyttökin tekevän.

Jos he jolloinkin vahingossa sattuivat kahdenkesken joutumaan, niin ei sanaa vaihdettu.

Kumpikin odotti selitystä. Mutta kumpikaan ei saanut ensinnä avatuksi suutaan siinä asiassa.

Annalla oli omat luulonsa: ensin jätti seuralla käymisen, että sai asian alkuun, eroasian. Rupesi kaduttamaan varmaankin köyhän rakkaus. Mutta olkoon! En tukkeudu! Eikä hän tukkeutunutkaan; mutta monet unettomat yöt tämä seikka hänelle toi.

Mutta iloinen oli hän päivillä, iloinen kuin laulava lintu.

Hän iloitsee, kun pääsi minusta erilleen, minusta jöröjukasta. Mutta eipä hän siitä surua näe tälläkään puolen. Hei vaan! Vapaa olen! mietti Kalle, vaikkakin tuo vapaus tuli ostetuksikin öitten tuskalla.

XI.

Kuin ihmeen kautta muuttui Pikku-Kankaan Antin elämä. Ennen sellainen hulivili, jonka huvina oli tyttöjen narraaminen ja silloin tällöin pullon suuteleminen. Nuo kumpikin asia olivat häneltä jääneet ja hänestä oli tullut innokas nuorisoseuratyömies. Hänet oli Kallen eroamisen jälkeen valittu esimieheksi.

Vain yhtä tyttöä hän katseli. Tuota, joka hänen elämänsä muutoksen aiheutti.

Annaa hän katseli sillä tavoin, että muutkin sen huomasivat.

Huhu kulki tuosta Kallenkin kuultaville. Se vahvisti sitä tietoa, minkä hän navetassa kerran kuuli ja joka hänet raivoon sai. Vai sellainen tyttö! mietti hän. Sellainen, joka jokaisen liehiteltävä on. Olkoon! En välitä, tuumi hän. Hän rakasti ja vihasi, vihasi ja rakasti. Mutta kukaan ei tuota huomannut.

Pikku-Kankaan Antti riemuitsi, sillä tyttö kävi yhä myöntyväisemmäksi.

Uhallakin näytän tuolle mököttäjälle, etten hänestä välitä, etten häntä sure, mietti tyttö ja seurusteli yhä enemmän Antin kanssa, vaikkakin tuo mököttäjä tuotti tuskan ja pettymyksen tunteen. Mutta kun hän tahtoo eroa, niin tahdon minäkin, mietti Anna.

Kevätkesän valoisat yöt karkoittivat unen Kallen silmistä. Yöhön hän valvoi joka ilta ja kamarissaan lueskeli. Isäkin oli tullut sairaaksi, sekin häntä huolestutti. Tuo iloinen ukko oli arvellut, ettei hänellä enään taida olla pitkää aikaa täällä maailmassa.

Tuomi alkoi kukkaan puhjeta ja tuoksuaan pihamaalle levittää. Oli yö. Sunnuntai taasen oli mennyt. Kalle istui ja katseli kamarinsa ikkunasta. Ei hän mitään määrättyä katsellut. Antoi katseensa lentää kirkkaasta taivaasta viheriään maahan ja taasen takaisin. Hän näki kevyet kuin aaltoina väreilevät pilven häiveröt taivaalla, näki tuoksuvan havumetsän ja viheriät kedot. Kesäinen yö toi mieleen leppoisen rauhan.

Ehkä sittenkin teen toden Annan kanssa. Minähän olen vältellyt häntä. Minähän olen mökötyksen alkanut. Minussahan syy on, mietti hän. Tuo puhe, että hän Antin kanssa olisi, ei, ei se ole mistään kotoisin. Ehkä Antti, mutta ei Anna ainakaan totta tarkoita. Huomenna saa mököttäminen loppua. Isäkin toivoo, että siitä tosi tulisi.

Kalle nojasi kyynärpäillään pöytään, leuka nyrkkien varassa. Katse, kuten miettivän katse, harhaili tietymättömiä teitä.

Mutta mitä? Katse terästyi ja huulet alkoivat vapista. Äkisti nousi hän seisomaan ja kurkoitti likemmäs ikkunaa. Tuolla pellon piennarta pitkin, oikopolkua, metsän niemen kautta kulkevan, tuli tyttö ja poika. Seuran talolta he tulivat. He näyttivät etsivän jotain. Katselivat tielle päin. Samassa he istuivat. Sitä sijaa he olivatkin etsineet. Kohoava rukiin laiho esti heidät tielle näkymästä. Mutta ojaa pitkin, joka alkoi ikkunan alta, näki Kalle heidät.

Samassa huomasi Kalle, kuinka poika kiersi kätensä tytön ympäri veti tytön syliinsä ja suuteli. — Ja tyttö! Ei vastustellut, niin näytti Kallesta.

Kuin naulattuna seisoi Kalle nyrkit puristuneina ja väristen. Ei saanut hän katsettaan irti tuosta parista.

Mutta eivät he kauvan olleet.

Tyttö nousi seisomaan ja yritti lähteä. Mutta poika tarttui hänen käteensä. He näyttivät puhuvan. Jo sai tyttö kätensä irti ja lähti juoksemaan taloon päin. Poika katsoi hänen jälkeensä.

Vai sellaista se olikin. Ei huomenna, ei ikänä hän sitä sanaa minun suustani kuule. Pitäköön Antti hänet! Hänelle omiaan tuollainen tyttö, joka jokaisen syliin hyppää. Hittoakos hänestä välitän, mietti hän ja katsoi yhä tuonne, missä oli nähnyt heidän olevan, mutta siellä ei enään ollut ketään. Selvästi näki Kalle kuitenkin, vaikka silmänsäkin kiinni painoi, Annan Antin sylissä.

Nyt tunsi hän olevansa yksin. Katkera tuska pani hänen sydämensä jyskyttämään kuin kuumeessa. Hänen täytyi muistella, kuin jonkun voiman pakottamana, tuosta lyhyestä kohtauksesta yksityispiirteetkin. Hän oli niin selvästi nähnyt. Nyt ei siis enään ollut huhuista epäilemistä.

Katkerasti nauroi Kalle ääneensä, nauroi ja puri hammasta. Voi, kun hän vihasi! Hän nauroi vihan naurua. Naura kaikelle! sanoi hän itsekseen, tarttui samassa kynään ja kirjoitti.

Hän istui hetken pää käsien varassa ja tuijotti yhteen kohti.

Sitten hän luki hammasta purren;

Naura maailmalle, naura vaan! Älä nauramasta lakkaakaan!

Kaikki hulluutta on, Tunteet pois! Hullu nauramatta olla vois!

Aina maailmalle naura vaan! Älä nauramasta lakkaakaan!

XII.

Kului kesää kappale. Heinänteko oli parhaallaan. Mutta kesken kiireimmän heinä-ajan vei Kankaalta Helmin, Kallen sisaren, Saarelan Jaakko.

— Eipä Anna puoliaan pitänytkään, sanoi vielä sairasvuoteellaan isäntä.

— Eipä sitä kerjennyt, sanoi iloisen näköisenä Anna, antaessaan vettä sairaalle.

Oli lauvantai-ilta. Tuollainen rauhaisa, pyhäntuntoinen lauvantai-ilta, jolloin saunan jälkeen on niin hyvä olla, jolloin ei mitään tunnu kaipaavan.

Isäntä oli vaatinut Annaa luokseen häntä hoitamaan. Hän oli kiintynyt tuohon reippaaseen tyttöön enemmän kuin omaan tyttöönsä, joka olikin nyt kokonaan poissa.

— Kyllä tekin saisitte jo toden tehdä, sanoi isäntä, että minäkin herkeäisin nähdä teidän ilonne.

Mutta Annalle tuli silloin asiaa ulos.

— Mikähän sille tuli, kun niin äkkiä lähti? mietti isäntä.

Samaan aikaan olivat äiti ja poika portailla. Anna meni heidän sivuitsensa.

— Mikähän Annalla on! ihmetteli emäntä.

— Miksi? kysyi poika.

— Kun näytti niin — — —. Ei tuolla tainnut olla mitään, jatkoi emäntä kuin itselleen.

— Mutta milloin te toden teette? kysyi hän naurussa suin.

— Eipä meillä taida totta tullakaan, sanoi Kalle.

— Mitä? kysyi kummissaan emäntä.

— Emme me sovi toisillemme, sanoi poika.

— Mutta tehän oikein sovittekin, yritti äiti iloisesti, mutta huomatessaan pojan synkeän muodon, lopettikin siihen. Mutta sitten jatkoi:

— Senkö vuoksi kun puhuvat, että Antti koettaa? En minä usko sitä puhetta.

— Ei siitä mitään tule, siitä meidän asiasta, keskeytti poika äitinsä puheen, ja paiskasi suustaan heinänkorren, jota oli pureskellut ja lähti sisälle.

Kesäisen illan rauhassa mietti äiti. Tuntui niin kipeästi koskevan, kun tuo nuorten toivottu tuuma noin raukesikin. Mutta onkohan tuossa perää, nousi epäilys hänen mieleensä ja hiukan keventyneenä lähti hän sairaan luo.

Mutta ennenkuin kesä oli loppuun kulunut, makasi Ison-Kankaan Matti isäntä maan mustassa mullassa.

Väinö, Kallen veli, lähti Amerikaan. Kalle otti maan itselleen ja niin tuli hänestä suuren Ison-Kankaan isäntä.

XIII.

Saapuivat taasen syksyn pimeät yöt ja vetiset säät. Kesän viimeiset muistot, kellastuneet lehdet, pieksivät syksyn rajut tuulet maahan.

Syystyöt oli jo tehty. Ja talvea maanmies odotti.

Kirkas lamppu paloi kamarin pöydällä. Mies istui pöydän vieressä ja luki äsken tulleita sanomalehtiä.

Sade rapisi ikkunaan ja veden yksitoikkoinen lotina, kun se katolta alas juoksi, kuului sisälle.

— Isäntä, ruoka olisi valmista, kuului samassa arka tytön ääni oven raosta.

Samassa tuli vanha nainen sisään.

— Kyllä siellä sataa, sanoi hän.

Toinen ei puhunut mitään.

— Mutta etkö sinä aijo todellakaan tahtoa Annaa enään meille jäämään? kysyi emäntä, palvelijaksi, jos ei muuksi.

— En, vastasi Kalle. Mitä te siitä puhutte enään. Olettehan jo kuulleet, ettei se sovi.

Huokaus, tuskin kuuluva kohosi vanhan naisen rinnasta, hänen katsoessaan poikansa rypistyneitä kulmia.

— Niin, siellä olisi illallinen, sanoi hän ja lähti.

Hänen mentyään viskasi poika pois sanomalehden ja antoi päänsä vaipua pöytää vasten.

Ei, ei, mikä on mennyt, niin se on mennyt, mutisi hän, nousi ja lähti pirttiin syömään illallista.

XIV.

Aika kului. Saapuivat marraskuun ensi päivät.

Oli puolen päivän aika. Syksyn raskaat pilvet olivat väistyneet ja antoivat auringon katsoa maata. Surullisen näköinen oli kellastunut nurmi.

Kankaan ison pirtin lattialle muodostui auringon valosta kirkas läikkä peräikkunan kohdalle.

Oven suussa penkillä oli vaatemyttyröitä ja suuri kori. Ne kun lähtöä odottivat.

Isäntä, Kalle, seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos.

Äiti istui toisen ikkunan luona ja kääri paperin sisälle jotain.

Ovi aukesi ja Anna tuli sisään.

Hän istahti penkille oven suuhun ja koperoi käsillään korista. Katse harhaili ympäri pirttiä.

— Niin, nyt minun pitäisi lähteä, tuli hetken perästä hänen suustaan.

— Etkö sinä nyt enään muutamaa päivääkään jouda olemaan? sanoi emäntä.

— Minä menen Anttia käskemään hevosta aisottamaan, sanoi Kalle ja meni ulos.

— Vai sillä tavalla sinä pyydät jäämään, mietti Anna. Älä pelkää, en tahdo enään olla nähtävissäsi.

Kun Kalle palasi, niin seisoi Anna hänen äitinsä edessä silmät kyynelissä ja tuo paperikääry, jota emäntä äsken kääri, oli hänen kädessään.

Emäntä huomasi kuinka Annan kasvot kovettuivat Kallen sisälle tullessa.

— Hyvästi sitten ja kiitoksia kaikesta! sanoi tyttö, ojentaessaan kättään emännälle. Ääni niin särkyneenä värähti.

— Hyvästi! Jumalan haltuun! sanoi emäntä ja kääntyi samassa ikkunaan päin, nähdessään tytön empien lähtevän Kallen luo.

Kalle seisoi selin, mutta kääntyi kuitenkin tuntiessaan tytön häntä lähenevän.

— Hyvästi nyt! sanoi tyttö ja ojensi kätensä, katsoen Kallen sivu.

— Hyvästi! sanoi Kalle, tarttuen ojennettuun käteen. Hänenkin katseensa harhaili.

Kädet koskettivat toisiinsa ja erosivat.

Ääni oli kylmää kummallakin.

Mutta jos harhailevat katseet olisivat kohdanneet toisensa, niin silloin eivät kädet olisikaan eronneet. Mutta kumpikaan heistä ei voinut, ei saattanut toisensa silmiin katsoa. Koska sinä et tahdo, niin en minäkään, risteili kummankin sielussa.

Emäntä huokasi.

Tyttö riensi kiireesti korinsa luo. Emäntä meni sitä nostamaan ulos hänelle avuksi. Vaatekääryt olivat korin päällä ja renki hevosineen odotti porrasten edessä.

Kalle kuuli kuinka kärryt lähtivät vierimään.

Hän riensi ikkunasta katsomaan. Tuolla hän meni. Rengin vieressä istui.

Mitähän jos, — — — mutta silloin tuli kuva hänen sieluunsa: tyttö pellon pientareella toisen sylissä suudeltavana.

Hän istui penkille ikkunan viereen.

Syksyn aurinko valaisi kirkkaan läikän pirtin lattialle peräikkunan kohdalle. Pölyhiukkaset tanssivat.

Muutaman kuukauden perästä nouti Pikku-Kankaan Antti Annan vaimonaan kotiinsa.

Kalle oli yksin.

XV.

On kulunut aikaa useita vuosia, toisille pitkiä, toisille lyhyitä.

Laajoina lainehtivat Ison-Kankaan pellot juhannuksen aikana ja hiukkasen myöhemminkin, jolloin ruis tuulessa aaltoilee kuin meren pinta.

Pitkinä pistävät metsään päin pitkät, satasyliset ketosarat työntäen heiniä maan täydeltä helteiseen kesä-ilmaan. Kauvas apilan tuoksu leviää tuulen kantamana.

Korkeana ja maalattuna kohoaa talon suuri asuinrakennus kuin linna, ja pitkä, suuri kivinavetta antaa asunnon yli puolelle sadalle lehmälle.

Entiset rakennukset on hävitetty ja uudet sijaan kohonneet.

Rikas ja ylpeä on Ison-Kankaan talo.

Kenelle hän laittanee? Kenelle hän koonnee? ihmettelivät ihmiset.

Ei kukaan tiedä isännän tuumia ennenkuin taasen näkevät jonkun uuden laitoksen hänen tahdostaan kohoavan.

Rikas on Ison-Kankaan isäntä. Rikkautta työntävät hänelle voimakas maa ja hyötyisä karja ja vankka metsä.

Hän se osaa maasta ottaa, ihmettelevät päätään puistaen vanhat miehet. Kuinka kauvan tuolla riittänee, köyhtyy maa vähemmälläkin kiskomisella, puhuvat he.

Mutta multa on syvää Ison-Kankaan pelloissa.

Yksinäinen on isäntä. Ei kukaan saata häntä ystäväkseen sanoa.

Moni tyttö häntä mielien katsoisi, kun uskaltaisi, mutta hän on niin yksinäinen ja ylpeä, ettei kukaan uskalla häntä lähestyä.

Ja hänkö heistä välittäisi.

Elämä hänen ympärillään kiehuu ja kuohuu, Mutta hän elää kuin elämästä erillään.

Onko tuo sen iloisen ja leikkisän Kankaan Matin poika? ihmettelivät Pakojokelaiset. Tuo ylpeä ja yksinäinen.

Pikku-Kankaan Antti on isäntänä hänen naapurissaan ja emäntänä Anna.

Mitä miettii Ison-Kankaan mahtava isäntä? arvelee monasti itsekseen Anna. Anna on tyytyväinen, mutta sittenkin löytyy tuolla sydämen pohjassa arka paikka, joka koskaan ei aivan tuntumattomaksi katoa.

Pikku-Kankaan Antista on kehittynyt edistysmielinen mies. Hän toimii monessa yhteisessä yrityksessä. Paljon, paljon on muuttunut sitten muutaman vuoden.

Niin nuorisoseurako?

Siellä toimii toinen polvi ja seuran kirjuri tutkii entisiä pöytäkirjoja ja näkee siellä tuon erakon nimen, tuon nimen, jonka omistaja elää yksinään suuressa talossaan ja joka mielessään katkerasti ivailee kaikkia yhteisiä toimia, joista sattumalta kuulee puhuttavan. Toimikoot! Ei heistä kuitenkaan mitään tule, ei heistä eikä heidän toimistaan.

Mutta joutuu hänkin sanansa sanomaan elämän hyörinässä.

Tuolla suuressa kylässä, kirkonkylässä, on kansakoulu tullut liian pieneksi. Pikku-Kankaan Antti ja muut hänen kanssaan rupesivat tahtomaan uutta koulua Pakojoen kylään, sinne Ison-Kankaan luo. Eihän ollut kirkolle, jossa koulu oli, pitkä matka, mutta oli niin paljon asukkaita täälläkin, että koulu oli täälläkin tarpeen.

Tuossa joen törmällä, Ison-Kankaan maalla on kuin Luojan luoma paikka sitä varten.

Asia saatiin ajetuksi niin pitkälle, että koulu päätettiin rakentaa.

Käytiin tiedustamassa maan hintaa Ison-Kankaan haltijalta.

Ei rahalla eikä millään, tuli jäykkä vastaus.

— Vielä te tässä kouluja! Kuin niillä te paremmaksi muuttuisitte, mietti ylpeä isäntä. Hän muisteli sitä aikaa, jolloin hän itse oli ollut kansakoulussa, tuolla kirkonkylän vanhassa koulussa. Nauramaan, tyhmästi nauramaan he kykenivät — sen ajan hän niin elävästi muisti — mutta muuhun korkeampaan, jonkun aatteen, vaikka helponkin käsittämiseen, siihen heistä ei monikaan kyennyt. Ja sitten koulun jälkeen! Kun ei ollut enään pakkoa kirjaa käteensä ottaa, niin silloin kaikki muu paitsi syöminen ja koirankujeet unohtuivat. Mitä hyötyä heille koulusta, noille tomppeleille, jotka kirjaa kuin ruttoa pelkäävät? Samallaisia ovat nykyisetkin mukulat. Vielä heille kouluja. Joka kykenee kohoamaan tuosta raskasliikkeisestä, typerästä joukosta, niin hän kykenee sen tekemään kouluittakin, mietti hän.

Jonkun ajan perästä näki hän sanomalehdessä kuvauksen itsestään. Hän sen mukaan oli valistuksen vastustaja, synkän taantumuksen mies.

— Niin olenkin ja siinä pysyn. Tuon joukon vastustaja olen ikäni, sillä tuo suuri joukko ei jaksa koskaan herätä tuosta tyhmyyden unesta, jota se nukkuu, mietti hän.

Niin, sehän oli eräänä pyhäpäivänä kesällä, kun aurinko paahtoi, kärpäset surisivat ja hän makasi rakennuksen varjossa ruohikolla. Mäntylän ukko mennä köpitti partaisine poskineen pölyistä tietä pitkin. Kalle huomasi hänet ja häntä rupesi itsekseen naurattamaan.

— Yksissä ollaan, Mäntyläinen, sanoi hän, kun ukko hänen kohdalleen kerkesi.

— Mitä?

— Niin, yksissä ollaan.

— Niinpä tässä ollaan.

— Niin, mutta siinä, että kirjat teille, noille poikavekaroille, jotka tuolla aidalla kiekkuvat ja noille tytöille, jotka tuolla tiellä tulevat, ovat tarpeetonta tavaraa.

— Niin, veikkonen, ovatkin. Me elämme kirjoittakin.

— Niin te elättekin, ja Kallea nauratti.

— Mutta mistä tämä nyt, tällainen juttu? kysyi ihmeissään Mäntyläinen.

— No kun olen tullut samaan tulokseen noista kirjoista kun tekin, etteivät ne sovi tavallisen talonpojan käteen.

— Älä.

— Se on tosi.

— Vai niin, sanoi Mäntyläinen ja katsoi epäillen nauravaa Kallea. Vai niin, sanoi hän vielä ja lähti tietä pitkin menemään.

— Hittoako minä löpisin! Mitä minä nyt tuon kanssa rupesin puhumaan. Ei se uskonut kuitenkaan; katsoi niin epäillen kuin olisin häntä pilkannut.

Mutta itsekseen häntä nauratti. Ollaan Mäntyläisen kanssa samassa, mutta ei kuitenkaan samassa, mietti hän.

— Mitähän kujeita tuo nyt oli? mietti Mäntyläinen kävellessään.

Mutta koulu perustettiin Pakojoelle. Se toimi alussa vuokrahuoneissa.

XVI.

Oli syyskesä, jolloin tuli kiertomatkallaan seuran työtä innostamaan keskusseuran sihteeri, nuori ylioppilas, Lauri Saha.

Hän huomasi, että urheilu-innostus oli kerennyt saapua jo tänne syrjäiseen seutuunkin. Ollen itse innokas urheilija, koetti hän ohjata myös tätäkin puolta seuran toiminnassa.

Mutta puuttui urheilukenttä, sillä seuran talo oli peltojen keskellä.

— Tuossahan, pojat, on maata. Tahtokaa lahjaksi tai jos ette saa, niin ostakaa, sanoi hän, kun tästä asiasta oli puhe seuran talolla.

— On siinä peltoa, mutta siitä ei lohkene meidän käytettäväksi rahallakaan, sanoi seuran esimies.

— Kenen se on?

— Ison-Kankaan, tuli vastaus.

— Kyllä se isäntä antaa, kun vaan kauniisti pyydätte.

— Ei anna, vaikka mitä tekisimme, vastasivat pojat.

— Sehän kumma! Minä lähden teidän puolestanne kauppaa tekemään, koska minulla on vielä aikaa. Kyllä saatte maata sen verran kuin tarvitsette, sanoi ylioppilas innoissaan.

Hän kyseli tuosta maanomistajasta. Pojat selittivät ja hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa heräsi. Hän halusi nähdä tuon karhun, joka yksinään, muista erillään elää.

Illalla lähti hän yksin Isolle-Kankaalle.

Taloa lähestyessään näki hän mahtavan navetan, jonne juuri lehmiä ajettiin.

Hän tuli pihalle. Hiukan ihmeisiinsä joutui hän nähdessään sen hyvän järjestyksen, mikä kaikkialla vallitsi.

Porrasten edessä tuli palvelustyttö häntä vastaan ja uteliaana töllisti tuota nuorta, valkolakkista miestä.

— Onko isäntä kotona? kysyi Lauri Saha.

— On. Tuolla se on kamarissaan, vastasi tyttö. Tuolta toisia portaita sinne pääsee, lisäsi hän, kun kysyjä näytti epäröivän, mistä sen kamarin löytäisi.

— Hän on joku tuollainen herännäinen, joka vihaa nuorisoseuraliikettä, päätteli Lauri Saha, mennessään osoitettuun suuntaan. Hän oli kuvitellut isäntää joksikin mistään välittämättömäksi olijaksi; sillä eihän poikain selityksestä selvää kuvaa ollut saanut. Mutta tuo järjestys ja talon mahtavuus pani hänet hiukan ymmälle.

Hän nousi portaita ja tuli eteiseen. Ohhoh! Mitäs täällä tuleekaan, mietti hän. Sillä eteinen vaatenaulakkoineen oli niin komea, ettei hän ollut silmiään uskoa.

Hiukan epäröiden koputti hän ovelle.

— Sisään! kuului syvä ääni.

Hän aukaisi oven. Mutta hän ei tahtonut uskoa todeksi, mitä näki. Kirjoja pitkät hyllyt yhdellä seinällä ihan täynnä ja niin hyvässä järjestyksessä. Tämähän on harvinaista, mietti Lauri Saha. Mihin olen tullutkaan.

Sitten loi hän katseensa isäntään. Pitkä, harteikas, enemmän lukumiehen kuin maanviljelijän näköinen oli tuo nuorellainen, syväsilmäinen mies. Ei puvusta, mutta kasvoista päättäen.

Hän epäröi. Tällaista ei hän ollut osannut kuvitellakaan.

— Iltaa! Anteeksi jos häiritsen, tuli Lauri Sahalta ihan huomaamattaan. Hänen maalla kulkiessaan ei ollut tarvinnut kohteliaisuussanoja käyttää. Mutta nyt tuli tuo ihan itsestään, kun ei tiennyt varmasti kuin olla, miten eleä.

— Istukaa! Olkaa hyvä! kehoitti tuo toinen, nousten pöytänsä vieressä seisomaan.

Oli jotain kankeaa heidän kummankin käytöksessä, sillä toinen oli tullut sellaiseen paikkaan ja sellaisen henkilön luo, jota paikkaa ja henkilöä ei osannut tuollaiseksi kuvitellakaan.