Part 14

— Mutta tehän olette mielettömiä, joka mies! tulistui Pentti. — Mistä olette nyt yht'äkkiä saaneet päähänne, että olen mennyttä miestä, jos tunniksi jättäydyn toisista jälkeen? Ellette tosiaankaan tahdo suostua järjestelyyni, niin täytyy minun tietysti jättää käyttämättä ainoa kohtalon minulle suoma tilaisuus ja lähteä suoraa päätä kanssanne.

Torttila pölläytti suustaan sakean savun ja vastasi jurosti:

— Kyllä sinä tiedät, Kaira, mistä tässä on kysymys.

Mutta käske sinä, me tottelemme.

Puhelu katkesi siihen.

Katherine ilmestyi kynnykselle:

— Pöytä on katettu. Tehkää hyvin!

* * * * *

Pentti seisoi Katherinen vieressä katsoen poistuvien tovereittensa jälkeen. Kavionkapse heikkeni heikkenemistään.

Omituista, miten raskaaksi hän tunsi mielensä. Ja kummallisen kumeina kaikuivat yhä hänen korvissaan Torttilan viime sanat: »Jumalan haltuun, Kaira!»

Mitä hullua! Oliko toverien taikauskoinen pelko tarttumassa häneenkin?

Hän riistäytyi irti alakuloisista ajatuksista ja kääntyi tytön puoleen:

— Ihmettelettekö te, Katherine, etten lähtenyt muiden mukana?

Tyttö ei katsonut häneen vastatessaan:

— En. Olisin ihmetellyt, jos olisitte lähtenyt. Lyhyt rupatteluhetki teen ääressä meidän kahden on toki toisillemme suotava, kun kerran sattuma on vienyt meidät yhteen.

Katherine meni edeltä sisään. Pentti lupasi seurata hetken kuluttua. Hän kiersi kartanon taa, jonne aivan kulmahuoneen ikkunan alle hän oli sitonut kiinni hevosensa. Se oli kaunis, puoliverinen ratsu, joka ilmeisesti kykeni tekemään nopeasti taivalta. Saattoi olla, että sen voimat joutuisivat vielä tänä yönä koetukselle; ja kaiken varalta oli parasta, että se oli valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä. Vankinsa hevosen hän oli vienyt talliin. Yllätyksen sattuessa ei hänellä olisi aikaa ottaa ryssää mukaansa.

Varmistuttuaan siitä, että ulkona kaikki oli kunnossa, palasi Pentti sisään. Hän sulki ulko-oven huolellisesti ja lähti katsomaan vankiaan.

Hermanni oli valinnut ryssälle säilytyspaikan. Se oli pieni, syrjäinen huone. Ovi oli tukeva. Ainoa ikkuna oli korkealla katonrajassa. Mutta epäluuloisena kuten aina, ei Hermanni ollut tyytynyt noihin varokeinoihin, vaan oli vielä sitonut ryssän lujasti sekä käsistä että jaloista.

Kun Pentti astui huoneeseen, makasi vanki leposohvalla. Kuullessaan oven käyvän nosti hän päätään.

— Kas vain, te, virkahti hän tuntiessaan tulijan. — Kuulin kavionkapsetta. Tuliko joku vai lähtikö?

— Lähti.

— Niitä oli monta?

Kun Pentti ei vastannut, jatkoi ryssä:

— Teidän ystävänne eivät sallineet minun tulla syömään kanssanne. He eivät kai käsitä, että vangillakin saattaa olla nälkä.

— Minusta näytti, ettei teillä ollut erikoista haluakaan syödä samassa pöydässä, sanoi Pentti.

Ryssä säpsähti.

— Eikö halua?

— Ei vastasi Pentti jyrkästi.

Vanki mietti hetken. Sitten alkoi hän puhua nopeasti: Te olette järkevä mies, te. Katsokaas, asia on todellakin niin, että tunnen suurta vastenmielisyyttä istua pöydässä, jossa minua pidetään vihollisena. Varsinkin eräs miehistänne, se vanha, kaljupäinen, hermostutti minua. En olisi saanut palaakaan alas jos hän olisi istunut lähelläni. Ymmärrättehän te. Mutta nyt minulla on nälkä, hirvittävä nälkä. Ja onhan vankikin ihminen. Eikö teidänkin mielestänne. Niin, niin, arvasinhan sen, te olette sivistynyt mies. Senvuoksi rohkenisin esittää teille pyynnön, pienen pyynnön. Täyttäkää se, olen siitä teille ikuisesti kiitollinen.

Pentti oli liian kiintynyt omiin ajatuksiinsa, jo ryssän kiihkeä pyytely ja mairitteleva ääni olisivat voineet herättää hänessä mitään epäluuloja. Häntä askarrutti edessä oleva kohtaus Katherinen kanssa.

— Ja se olisi?

— Aivan vähäpätöinen, vakuutti vanki. Nälkäisen miehen pyyntö. Huomauttakaa ihastuttava emännällemme, että minäkin söisin mielelläni hiukan, mitä hyvänsä.

— Saatanhan sanoa, myöntyi Pentti.

Ryssä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kun hän oli jälleen yksin, vääntyivät paksut huulet ilkeään, vahingoniloiseen hymyyn.

Pentti oli palannut saliin odottamaan Katherinea.

Omituista, miten varovaiseksi olen käynyt, ajatteli hän. Se johtuu kai yksinäisyydentunteesta. Niin, yksinäiseksi hän todella tunsi itsensä. Nämä parina kuukautena, jotka hän oli kuulunut Pohjan Poikain rykmenttiin, oli hän nyt ensimmäistä kertaa erossa kaikista tovereistaan. Pajun kentällä haavoittuneena maatessaankin oli hänellä ollut vierellään Jännes ja muutaman metrin päässä olivat viruneet Pentinmäen veljesten ruumiit.

Hän seisoi kattoon ulottuvan seinäpeilin edessä tarkastaen omaa kuvaansa.

Laihtunut, niin, laihtunut hän oli. Ja silmäkulmien väliin oli painunut syvä ryppy, joka hymyillessäkään ei silinnyt.

Äidinkin taitaisi olla vaikea tuntea häntä nyt. Tai kenties hän tuntisi. Harmaista, välähtelevistä silmistä. Hannahan se oli, joka oli puhunut hänen välähtelevistä silmistään. Niin, Hanna...

Välähtelevistä, niin, nyt. Mutta jo huomenna kenties — lasia, tyhjyyttä...

Yhtäkkiä iski hänen mieleensä ajatus: mitä minä haen täältä?

Torttilan hän oli lähettänyt sijastaan johtamaan partiota. Toiselle hän oli jättänyt sen paikan, joka oli uskottu hänelle. »Luotan teihin, kersantti Kaira», oli pataljoonan komentaja sanonut. Suurin osa matkasta oli kyllä jo tehty. Mutta sittenkin.

Miksi? Miksi minä jäin?

Samassa astui Katherine saliin.

— Olen antanut kattaa teepöydän kulmahuoneeseen, sanoi hän. — Palvelusväki on mennyt jo levolle, joten saatte tyytyä minun tarjoiluuni.

Pentin kielellä pyöri vastaus: Kiitos neiti, mutta minun täytyy lähteä nyt, velvollisuus kutsuu. Mutta hän ei tullut sanoneeksi mitään, seurasi vain tyttöä.

Kun he istuivat vastakkain mukavissa, nahkalla päällystetyissä nojatuoleissa, virkkoi Katherine:

— Tuntuu aivan unelta, että istumme taas näin, välillämme vain pieni pöytä, tällä kertaa minun isänmaassani.

Hänen äänensä oli pehmeä. Siinä väreili muistoja, sydämen sopukoissa vaalittuja muistoja. Se värähdytti Penttiä. Veri suhisi päässä ajaen kylmän järjen varoituksineen auttamattomasti tiehensä. Kun tyttö ojensi hänelle teelasin, tarttui hän polttavin käsin siroihin, valkoisiin sormiin. Ja harmaissa silmissä paloi rukous.

Mutta samassa hän nojautui taaksepäin. Taustalla puolittain katkerana, puolittain ivallisena vaaniskellut järki tukahdutti äkisti silmien palon. Hetkeksi jäi veri vain polttamaan poskipäille. Harmin puna.

Tyttö oli vetänyt sanaa sanomatta pois kätensä.

He silmäilivät ääneti toisiaan.

Vihdoin Pentti sai nieltyä suuttumuksensa, niin että voi rauhallisella äänellä sanoa:

— Te jätitte niin äkkiä Suomen, neiti.

— Niin; hullunkurista, mutta teidän puheenne ajoi minut takaisin tänne. Tahdoin päästä kotiin, minäkin. Tekemään työtä oman maani hyväksi.

— Ja mitä uusi elämä on antanut teille?

Katherine viivytti vastaustaan. Hän tuijotti vastapäisellä seinällä riippuvaan isä-vainajansa kuvaan. Sitten sanoi hän huokaisten:

— Vähän. Toistaiseksi kovin vähän.

Hetken vaitiolon jälkeen Pentti alkoi puhua:

— Omituista. Seisomme siis jälleen vastakkain, Katherine. Teiltä on elämä laimentanut innostuksenne. Minulle se on antanut uskoni takaisin. Eräs ystävättäreni sanoi minulle ennen tänne lähtöäni: Jumala voi antaa sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi. Silloin minä nauroin, mutta ihme on tapahtunut: olen saanut ne takaisin, täällä. Se erona vain, että menetin nuorukaisen innostuksen ja sain takaisin miehen uskon. Uskon kansaani.

Katherinen ajatukset kulkivat omia teitään.

— Niin, te, sanoi hän raskaasti. — Toista on meillä. Me emme pääse edes alkuun. Aina riehuvat viholliset meidän maillamme tukehduttaen kaikki meidän pyrkimyksemme. Kun palasin kotiin, vallitsivat saksalaiset täällä. Heidän jälkeensä tulivat venäläiset. Ja nyt viimeksi te suomalaiset ja teidän jäljessänne virolaiset.

Pentti katsoi ihmeissään tyttöä.

— Katherine! Nyt en ymmärrä teitä. Viholliset, sanoitte. Ette kai voi pitää meitä vihollisina?

Tytön mustat silmät kohtasivat kovina hänen katseensa. Uhma loisti niissä. Pidätetty viha värisytti hienoja sieraimia. Ja sanat pursuivat kapeitten huulien ylitse kylminä, ivallisina:

— Ystävinäkö minun pitäisi teitä pitää? Ettekö te ole valloittaneet Valkia ja Marienburgia? Valkista aina Marienburgiin saakka olette lahjoittaneet virolaisille lättiläistä maata!

— Niin, jatkoi hän yhä kiihtyen, kun Pentti ei vastannut, — katsokaa vain kummissanne minua, maisteri Kaira! En ole sama isänmaaton pakolaistyttö, jota tanssititte silloin kerran. Olen lättiläinen henkeen ja vereen. Lättiläinen, jolle isänmaa, niin turvaton ja maahan tallattu kuin se nyt onkin, on kalleinta maailmassa! Nauratteko te, maisteri Kaira?

Pentti pudisti päätään, surullisena, ymmällä ollen. Hän oli odottanut heidän tapaamisensa muodostuvan vallan toisenlaiseksi. Käänne, jonka keskustelu oli saanut, oli niin yllättävä, ettei hän tiennyt, miten selittää, mistä alkaa.

— Suomessa! huudahti Katherine, ja mustat silmät paloivat synkkinä, hurjina. — Suomessa opin kunnioittamaan ja rakastamaan teidän kansaanne. Näinä kuukausina olette te ja teidän toverinne, jotka yritätte pirstoa maa-raukkaani, opettaneet minut vihaamaan Suomea!

Pentin silmissä välähti ja hän puhkesi kiivaasti puhumaan:

— Ei mutta, Katherine! Tehän olette käsittänyt kaiken väärin. Aivan väärin! Mekö olisimme tulleet pirstomaan teidän isänmaatanne? Lahjoittamaan siitä osia vieraille? Ei! Olemme tulleet vapauttamaan veljeskansaamme, pelastamaan Viroa!

Tyttö nauroi. Ivallista, katkeraa naurua.

— Ja pelastaaksenneko Viron on tarpeen, että ryöstätte lättiläisiä taloja? Viette heinät ja ruo'at!

Pentti yritti tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois.

— Älkää yrittäkö tuota tietä, maisteri Kaira! Minä en ole enää mikään pikku tyttö. Tiedän, mitä sanon.

— Ettekä kuitenkaan tiedä, vastasi nuori sotilas rauhallisesti. — Rakas neiti, mitä te oikeastaan tiedätte sodasta ja sodan vaivoista? Pitäisikö teidän mielestänne sotilaiden ja heidän hevostensa kuolla nälkään, silloinkuin taloissa on yllinkyllin ruokaa molemmille, mutta sitä ei tahdota antaa? Puhutte ryöstöistä, Katherine. Sanokaa minulle yksikin talo, jossa emme olisi kaikesta maksaneet täyttä hintaa, niin tunnustan teidän olevan oikeassa.

Tyttö ei vastannut. Mutta hymyä, jota Pentti koetti houkutella esille, ei ilmestynyt noille kauniille, kovettuneille kasvoille.

— Ja vapauttaaksenneko veljeskansanne on tarpeen, että lättiläisissä kaupungeissa nyt isännöivät virolaiset? kysyi hän hetken kuluttua pistävän pilkallisesti. — Marienburg on lättiläinen, sitä ei toki kukaan voi kieltää. Tiedän, että virolaiset sanovat Valkia omakseen, mutta yhtä hyvin se on meidän kuin heidän.

Huoneeseen laskeutui äänettömyys.

— Katherine, virkahti Pentti viimein alakuloisesti, — on turhaa jatkaa väittelyämme. Emme kuitenkaan ymmärrä toisiamme. Luulin tosiaan tapaamisemme muodostuvan toisenlaiseksi. Melkein kadun, etten seurannut tovereitani.

— Te olette kohtelias mies, te, maisteri Kaira... Minun mielestäni olimme velkaa toisillemme tämän selvittelyn. Ja mitä keskustelumme sävyyn tulee, niin muunlainen se tuskin olisi voinut näissä oloissa olla lättiläisen isänmaanystävän ja suomalaisen palkkasoturin välillä.

Pentti nousi äkisti paikoiltaan ja astui ikkunan luo. Veri suhisi ohimoilla. Suuttumus jäyti rintaa.

Katherine? Oliko tuo nainen hänen selkänsä takana tosiaan sama tyttö, johon hän olisi ollut valmis vaihtamaan lapsuuden leikkitoverinsa uskollisen rakkauden?

Eihän heillä ollut mitään yhteistä pohjaa. He eivät voineet edes ymmärtää toisiaan.

Ulkona oli pilkkosen pimeää. Puoliyö oli ohitse.

Alhaalla, ikkunan alla, kuopi hänen ratsunsa kärsimättömänä lunta. Sen teki mieli päästä liikkeelle.

Liikkeelle? Niin jos hän lähtisi heti, saavuttaisi hän pian Torttilan ja toiset.

— On parasta, että lähden nyt, virkkoi Pentti kääntyen jälleen huoneeseen.

Tyttö nousi. Äskeinen palo oli silmistä sammunut.

Kasvot olivat värittömät.

— Niin, sanoi hän hiljaa. — Kenties se on parasta.

Meille molemmille. Onnea matkalle, Pentti!

— Hyvästi, Katherine! Ja kiitos kestityksestänne!

Sotilas astui ovelle, mutta käännähti kynnykseltä jälleen tyttöön päin.

— Tosiaan, olin aivan unohtaa! Vankini pyysi saada jotakin syötävää.

— Palvelusväki on levolla, vastasi Katherine, — mutta jos toivotte sitä, niin voin itse viedä hänelle haukattavaa.

Pentti ojensi hänelle avaimen. Tyttö otti sen vastaan ja virkahti hieman omituisesti hymyillen:

— Jäättekö tänne? Ehkä olisi viisainta teille tulla mukaan, vartioimaan, etten vain vapauta vankianne.

Pentti pudisti päätään.

— Te ette tarvitse vartijaa, Katherine.

Jotakin lämmintä ja pehmeätä läikähti tytön silmiin, mutta se katosi samassa.

— Minä en suomalaisena luottaisi näissä oloissa lättiläiseen, sanoi hän ärsyttävällä äänellä. — Kenties otatte avaimen takaisin, kun ilmoitan, että molemmat veljeni taistelevat — niinkuin nyt jokaisen kunnon lättiläisen tuleekin — venäläisten riveissä, teitä vastaan!

Pentti hätkähti, mutta vastasi sitten rauhallisesti:

— Pitäkää avain, Katherine. Nyt, kun te puhutte noin, voin kertoa, että erään toverini viimeiset sanat ennen eroamistamme olivat: älä luota tuohon tyttöön. Annan teille saman vastauksen kuin hänelle: tunnen tytön.

Katherine kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kerran ja sanoi arvoituksellisen hymyn karehtiessa ohuilla huulilla:

— En sano, että vapautan vankinne, maisteri Kaira. Mutta teidän sijassanne en sittenkään miehenä väittäisi tuntevani naista. En ainakaan vihollismaassa.

Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.

Pentti seisoi paikoillaan. Ensin hän oli aikonut juosta tytön jälkeen. Mutta olihan hän sanonut luottavansa Katherineen. Mitä syytä hänellä oli pelätä? Mutta sittenkin... Tämä oli aivan uusi Katherine, jolta saattoi odottaa melkein mitä tahansa. Tuon mielettömän kuvitelman vallassa, että he, Pohjan Pojat, olivat hänen ja hänen kansansa vihollisia. Ja taistelivathan hänen molemmat veljensä ryssien riveissä. Ainakin Katherine oli sanonut niin.

No niin. Oli miten oli, hän jäisi paikoilleen. Pohjan Poika ei pelkää.

Kiväärinsä hän oli jättänyt eteiseen. Mutta täällä ei siitä olisikaan mitään apua. Hyvä, että hänellä oli browninki mukanaan. Jos tyttö tosiaan vapauttaisi ryssän ja se sattuisi tapaamaan jonkun partion, voi hän vielä joutua tarvitsemaan asetta.

Hän koetti pysytellä levollisena. Mutta järki kävi kylmän ivallisena hänen tekojensa kimppuun. Se takoi aivoissa ja ohimoissa säälimättä: Kas niin, kauniin sopan olet taas keittänyt itsellesi, Pentti Kaira. Eikö riittänyt, että olet kantanut tuon oudon tytön kuvaa sydämessäsi kuin joku keskiaikainen trubaduuri, yhtä hupsuna ja hullunkurisena? Eikö riittänyt, että samaisen naisen vuoksi jätit toisen päätettäväksi työn, jonka pataljoonan komentaja sinulle uskoi? Taisitpa, mies parka, odottaa vanhan sotaveikkosi lupaamaa tuliaissuukkoa noilta kapeilta huulilta. No, saitko sen? Et, sait vain kauniin ja kunniakkaan arvonimen palkkasoturi ja ryöväri! Ja kaiken kukkuraksi: avaimen luovutus, se oli huippu! Tahdoit tietysti leikkiä suurpiirteistä, vaikuttaa tuohon naiseen luottamuksellasi. Naurettavaa! Ikäänkuin luottamuksesi painaisi vaa'assa hitustakaan, jos hänen mustakutriseen fanaatikonpäähänsä juolahtaa asettua suoraan vihollisen puolelle!

Hän avasi ikkunan ja arvioi matkaa maahan. Tiukan tullen ei olisi temppu eikä mikään hypätä ikkunasta hevosen selkään ja sitten metsään.

Hetkisen hän tunsi halua tehdä sen heti. Mutta ei, ei sittenkään!

Hänen toinen minänsä — se, joka hänen tekojaan oli tähänkin asti johtanut — piti puolensa.

Katherine ei voinut pettää häntä. Hän oli tietysti vain paloitellut nähdäkseen, kestikö suomalaisen luottamus koetuksen.

Yht’äkkiä hän säpsähti. Hän oli kuulevinaan risauksen alhaalta puistosta. Hän sammutti lampun ja kiiruhti ikkunaan.

Jos ryssä sittenkin oli päässyt vapaaksi ja hiipi nyt hänen hevostaan kohden rientääkseen hakemaan apua! No niin, siinä tapauksessa hän ampuisi miehen.

Pentti odotti. Odotti kauan. Mitään ei näkynyt. Kaikki oli jälleen aivan äänetöntä alhaalla puistossa.

Mutta merkillisen kauan Katherine viipyi.

Nyt! Salin parkettia vastaan kuului askeleita.

Pentti vetäytyi pois ikkunasta ja sytytti nopeasti lampun.

Ovi avautui. Se oli Katherine. Mutta miten kalpeana! Kasvoilta oli paennut kaikki veri. Hän nojautui raskaasti ovenpieleen.

— Ampukaa nyt minut, jos tahdotte, kuiskasi hän käheästi. — Olen tehnyt sen. Olen vapauttanut vankinne. Hän on kenties jo tuossa tuokiossa toisten kanssa täällä.

— Katherine!

Tyttöön tuli jotakin uhmaavaa. Hänen silmänsä paloivat hurmioituneina. Hento vartalo värisi.

— Niin, ja minä myöskin käskin häntä hakemaan apua, jotta saamme teidät vangiksi! huusi hän. — Te olette minun ja maani vihollinen! Koko Lätin kansa on nouseva taisteluun suomalaisia ja virolaisia sortajia vastaan! Yhdessä venäläisten kanssa! Nyt, kun Venäjä on antanut meille autonomian!

— Autonomian? Venäjä? Kuka teille on mokomaa uskotellut?

— Hän, vankinne!

Pentti purskahti katkeraan nauruun. Nyt hän käsitti. Käsitti kaiken. Ryssä oli hoitanut asiansa hyvin.

— Ja te uskotte ryssää! Roistoa, joka muutama tunti sitten oli valmis murhaamaan teidät! Ettekö ymmärrä, että hän valehteli saadakseen teiltä vapautensa.

— Hän ei valehdellut! Vaikka te ette tietenkään usko, että myöskin minun kovia kokeneelle isänmaalleni kerran voisi koittaa parempi aika!

Pentti katsoi häntä pitkään. Tieto siitä, että Katherine oli hänet pettänyt, kouristi hänen sydäntään. Hän teki sen luullen sillä palvelevansa isänmaataan, koetti jokin ääni hänen sisässään puolustaa tyttöä. Mutta se ei voinut suojella Katherinen kuvaa, jota hän tähän asti oli vaalinut sydämessään. Se pirstoutui auttamattomasti.

— Katherine, sanoi hän hiljaisesti, äänessä katkera pettymys, — uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä. Mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te olette nyt astunut. Ei petoksen tietä. Eikä vapaus ikinä tule ryssiltä lahjana, ei teillekään. Lätin kansan täytyy taistella se itselleen, samoinkuin suomalaisten ja virolaisten. Eivätkä pienet kansamme sitä saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien. Niillä ei totisesti ole varaa keskinäiseen epäluuloon, toistensa pettämisestä puhumattakaan.

Tyttö katsoi häneen uhmaten. Oli turhaa kuvitella, että hän uskoisi vihollista!

Samassa säpsähtivät molemmat.

Ulko-ovi oli temmattu auki. Eteisestä kuului monien askelten töminää.

Hetket olivat kalliit. Pentti juoksi ikkunan luo, mutta kääntyi vielä kerran tytön puoleen.

Kiitos, neiti. Te olette antanut minulle hyvän opetuksen siitä, minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa.

Katherine hätkähti. Sanat sattuivat.

Kun Pentti hyppäsi ikkunalaudalle, kuulin jo salista kiireisiä askeleita. No, ryssät eivät saavuttaisi häntä. Pian olisi hän metsän turvissa.

Hän hyppäsi alas. Seuraavassa hetkessä hän istui ratsunsa selässä ja iski kantapäänsä sen kupeisiin. Mutta hevonen ei hievahtanutkaan. Joku piti sitä kiinni. Pentti nosti browninkinsa ampuakseen. Mutta samassa musteni kaikki hänen silmissään. Hän oli saanut ankaran iskun takaraivoonsa.

* * * * *

Kun Pentti toipui, huomasi hän makaavansa samalla leposohvalla, jolla vangittu upseeri oli loikonut. Ympärillä tuijotteli parvi ryssiä häneen. Oven pielessä seisoi Katherine kalmankalpeana. Hänen vierellään oli pari kartanon palvelustyttöä.

Ensi hetkessä oli Pentin mahdotonta käsittää, mitä oli tapahtunut. Sitten hän muisti.

Hän oli vanki. Niin, muistuttivathan siitä jo kireät köydet käsissä ja jaloissa. Vanki! Ryssien kynsissä!

Huoneen toisessa päässä istui heidän äskeinen vankinsa selaillen joitakin papereita.

— Toveri, tämä on jo herännyt, ilmoitti muuan sohvan luona seisovista.

— Irroittakaa köydet jaloista ja tuokaa se tänne, komensi upseeri.

Kun vanki seisoi hänen edessään, virkahti hän ivallisesti:

— Te luulitte meitä typeriksi vai? Poika parka, hevosen luona seisoi neljä miestä valmiina vastaanottamaan teitä.

Pentti ei sanonut mitään, katseli vain levollisesti häntä silmiin.

Mies muutti äänensävyään. Karskisti hän käski:

— Lyhyesti: missä on Pohjan Poikain rykmentti?

Pentti vaikeni.

— Mikä on sen vahvuus?

Ei vastausta.

— Tuleeko se nyt palaamaan Suomeen vai ottaako se vielä osaa taisteluihin?

Kun vastausta ei nytkään kuulunut, hypähti upseeri raivoissaan seisomaan ja sieppasi ruoskansa.

— Vastaatteko vai...?

— En!

Ruoska vingahti ja osui Penttiä suoraan kasvoihin. Ovelta kuului Katherinen parkaisu. Pentti seisoi hievahtamatta pää pystyssä. Ruoska oli viiltänyt leveän jäljen kasvoihin, otsalta leukaan saakka. Sitä kirveli sietämättömästi. Huulista juoksi virtanaan verta.

Hän katsoi halveksivasti lyöjäänsä ja virkahti pilkallisesti:

— Tosia olivat sananne: harvinainen nautinto nykypäivinä tavata sivistynyt ihminen. Jos teissä joskus lie ollut, min nyt ei teissä ainakaan enää ole jälkeäkään sivistyneestä ihmisestä.

Ryssä kuohahti uudelleen.

— Sinä ivaat vielä, sinä sika! Mutta kyllä meillä on keinoja pakottaa sinut puhumaan!

Pentti vastasi lujasti:

— Tehkää, mitä tahdotte, ryssät, Pohjan Pojalta ette tietoja saa.

— Vai emme saa!

Ryssä heitti ruoskan luotaan ja iski nyrkillään vasten vankinsa kasvoja, niin että veri purskahti nenästä. Pentti horjahti pari askelta taapäin, mutta saavutti sitten tasapainonsa ja jäi hammasta purren odottamaan seuraavaa iskua. Harmaissa silmissä salamoi viha.

Ryssä nosti jälleen kätensä, mutta samassa heittäytyi Katherine väliin.

— Te julmuri! huusi hän leimuavin katsein. — Olette upseeri ettekä häpeä lyödä sidottua miestä!

Ryssä työnsi hänet syrjään, mutta kääntyi sitten kuitenkin hänen puoleensa jättäen Pentin hetkeksi rauhaan.

— Menkää nukkumaan, tyttö! käski hän tylysti. — Te olette näytellyt osanne loppuun tässä näytelmässä.

Hän silmäsi tyttöä pilkallisesti. Sitten kääntyi hän tovereihinsa:

— Tässä on, toverit, naikkonen, joka toimitti tuon lurjuksen käsiimme. Minä olin vankina täällä, mutta hän vapautti minut salaa, kun valehtelin, että Venäjä on myöntänyt lättiläisille autonomian ja että he saavat vapauden, kunhan vain auttavat meitä ensin karkoittamaan kirotut suomalaiset ja virolaiset.

Ryssät purskahtivat ivanauruun.

Pentti kääntyi katsomaan Katherinea. Tyttö oli valahtanut kalmankalpeaksi. Suuret silmät tuijottivat avuttomina puhujaan. Palvelijattaret riensivät hänen luokseen peläten hänen kaatuvan.

— Autonomian tosiaan, jatkoi ryssä raa'asti. — Noille koirille, joista viimeisetkin ovat alkaneet karata joukoistamme. Pakenevat virolaisten luo ja haaveilevat »kansallisen lättiläisen armeijan» muodostamista, joka muka virolaisen ylijohdon alaisena on vapauttava Lätin. Mainio pila!

Katherine katsoi Penttiin. Polttava tuska paloi hänen silmissään.

— Pentti, Pentti, valitti hän hiljaa.

Ryssä kääntyi jälleen tyttöön:

— Ja veljenne sitten? naurahti hän pirullisesti. — Toinen pääsi pakoon ja on nyt kai »kansallisen armeijanne» kapteeni, jos tarkkoja tietoja haluatte. Toinen saatiin kiinni, kun hän yllytti muita noudattamaan esimerkkiä ja karkaamaan. Hänet hirtettiin muutama päivä sitten.

Enempää ei Katherine kestänyt. Käheä huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän lysähti tajuttomana maahan.

Samassa syntyi huoneessa liikettä. Muuan ryssä syöksyi sisään huutaen:

— Suomalaiset tulevat!

Upseerin ääni kajahti yli hälinän, joka seurasi noita sanoja:

— Suomalaisia? Mistä? Paljonko?

— Kolme tai neljä, mutta ne ovat täysiä piruja!

Rajoittivat kymmenmiehisen partiomme tiellä. Tänne tulevat!

Ryssät eivät vitkastelleet. He syöksyivät huoneesta laahaten Pentin mukaansa. Hänet heitettiin satulaan. Ja seuraavassa hetkessä syöksyivät hevoset neliin, kohti metsää.

Maantieltä kartanoon johtavalta kujalta kuului hurjaa kavionkapsetta.

Liian myöhään! Takaa-ajo oli turhaa. Ryssillä oli hyvin levänneet ratsut, kun taas Pohjan Poikien hevoset olivat hurjasta lennosta lopen uupuneet.

Kun pakenijat saavuttivat metsän reunan, kantautui Pentin korviin Jänneksen valittava huuto:

— Kaira! Kaira!

Kuudestoista luku.