Part 9

Silmänräpäyksessä nousi polttava puna Anielkan kasvoille. Nähtävästi sanani olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Ties mitä hän olisi vastannut, jollei ulkonainen tapaus juuri samalla hetkellä olisi katkaissut hänen ajatuksensa lankaa. Tiepuolesta kohosi äkkiä yksi noita onnettomia kretiinejä, joita Gasteinin seutuvilla on niin paljon. Hänellä oli ääretön pää, kaula täynnä paisumia, ja hänen katseensa oli eläimellinen. Käsiään liikutellen rupesi hän kerjäämään almua. Hän oli kohonnut korkeasta heinästä niin äkkiä, että Anielka huudahti pelästyksestä. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän tyyntyi ja löysi rahaa, jota ei minulla sattunut olemaan mukanani ensinkään. Tänä aikana oli sanojeni vaikutus ehtinyt heiketä. Kun hetkisen olimme jatkaneet matkaa, virkkoi hän surullisena, mutta lempeästi:

-- Sinä olet usein tehnyt minulle vääryyttä, mutta et milloinkaan kuten nyt. Sinä luulet, että kaikki luistaa minulta niin helposti ja ettei minulla ole sydäntä, mutta minun ei ole ensinkään parempi kuin sinun...

Hän ei voinut jatkaa. Suoneni takoivat kuin vasarat. Minä luulin, että jos nyt tahdon, niin voin pakoittaa hänet lausumaan tunnustuksensa.

-- Kaiken nimessä, mikä sinulle on kallista, lausuin, -- sano minulle, mitä tarkoitat!

-- Tarkoitan, että koska olen onneton, niin anna minun pysyä edes kunniallisena. Leon hyvä, minä rukoilen sinua -- armahda minua! Sinä et tiedä miten onneton minä olen. Minä olen valmis uhraamaan sinulle kaikki, paitsi kunniaani. Älä pyydä minua luovuttamaan tätä pelastukseni viimeistä oljenkortta, sillä sitä ei voi, sitä ei ole lupa uhrata. Oi Leon, Leon...!

Ja kädet ristissä katseli hän minuun vavisten kuin lehti, silmissä rukous ja kyyneleet. En tiedä... jos sinä hetkenä olisin sulkenut hänet syliini, niin hän ehkä ei olisi jaksanut vastustaa, vaikkapa sitte olisi kuollut häpeästä ja tuskasta.

Mutta minä menettelin kuin mies, joka rakastaa yli kaiken: minä unohdin itseni ja näin ainoastaan hänet. Ja minä laskin hänen jalkainsa juureen himoni, haluni ja itsekkyyteni. Mitäpä ne kaikki olivat hänen rinnallaan! Rakastettu nainen, joka puolustaa itseään suuren tuskan kyynelillä, on voittamaton. Tartuin hänen molempiin käsiinsä ja suutelin niitä hellästi ja kunnioittavasti.

-- Sinun tahtosi tapahtuu, lausuin, -- sen vannon rakkauteni kautta!

Emme kumpikaan voineet puhua hyvään aikaan. Myönnän suoraan, että tänä hetkenä tunsin olevani parempi ja jalompi kuin milloinkaan. Muistutin ihmistä, joka vaikeassa taudissa on päässyt yli ratkaisevan käänteen: hän on hyvin väsynyt, mutta samalla hän iloitsee siitä, että nyt pääsee takaisin elämään. Hetken perästä rupesin puhumaan ja puhuin tyynesti ja lempeästi, en ainoastaan rakastuneena miehenä, vaan lähimpänä ystävänä, jolle rakastetun onni on kalliimpi kaikkea muuta.

-- Sinä et tahdo poiketa syrjäpoluille, lausuin, -- enkä minä suinkaan tahdo houkutella sinua tieltäsi. Sinä olet muuttanut minut, ja kaikki tuskat, joita olen läpikäynyt, ovat nekin kasvattaneet minua. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään, että toinen asia on himoita, toinen rakastaa. En lupaa lakata rakastamasta sinua, sillä sitä en voi, ja minä pettäisin sekä itseäni että sinua, jos menisin sellaista lupaamaan. Sinä olet minun elämäni. En lausu sitä missään huumeessa, puhun kuin mies, joka tuntee itsensä ja joka hyvin tietää mikä on totta, mikä valetta. Mutta minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin sinä jo olisit kuollut ja ikäänkuin rakastaisin sieluasi. Suostutko siihen, Anielkani? Tämä rakkaus on äärettömän surumielinen, mutta se on taivaallinen. Sellaisen voit ottaa vastaan ja sellaisen voit suoda minulle takaisin. Minä otan sinut tällä hetkellä vaimokseni, ja valani on yhtä luja kuin jos vannoisin sen alttarin juurella. En ikinä nai ketään, elän yksin sinulle ja sieluni on sinun. Rakasta sinäkin minua, ikäänkuin jo olisin kuollut. En pyydä sinulta mitään muuta, mutta tätä älä kiellä minulta, sillä se ei ole synti. Jos epäilet, niin voit kysyä rippi-isältäsi. Oletko lukenut Dantea? Muista että hänkin oli naimisissa, mutta hän rakasti kuitenkin Beatricea juuri sillä rakkaudella, mitä minä sinulta pyydän. Hän lausui julki tunteensa, ja kuitenkin pitää kirkko hänen runoelmaansa miltei pyhänä. Jos rakastat minua tällä tavalla, niin anna minulle kätesi, ja vallitkoon meidän välillämme tästä puoleen ikuinen sopu, ikuinen rauha.

Anielka ojensi minulle hetken vaiettuaan kätensä.

-- Minä olen aina pitänyt sinusta, sanoi hän, -- ja lupaan koko sielustani ja mielestäni, että aina pidän.

Minuun, suoraan sanoen, koski tuo: pidän. Se oli minulle liian vähän ja tuntui tällä hetkellä riittämättömältä. En kuitenkaan puhunut mitään. Sana "rakkaus" peloittaa häntä vielä, ajattelin. Hänen täytyy tottua siihen. Mutta kun tarkoitamme samaa, niin kannattaako nimen tähden hämmentää sitä sopua ja rauhaa, jonka vihdoinkin, pitkien väärinymmärrysten, suuttumusten, vaivojen ja kärsimysten perästä olemme saavuttaneet? Olemme molemmat niin väsyneet ja levon tarpeessa, että kannattaa tehdä uhrauksiakin lepomme hyväksi.

Tämä varjo muuten pian hävisikin, kun ajattelin, että tuo rakas olento kuitenkin nyt kuuluu minulle, että hän on henkinen, uskollinen vaimoni. Olisin antanut mitä tahansa, jos suoraan kysymykseeni: "Oletko sinä omani?" olisin saanut hänen myöntävän vastauksensa. Ja minä olisin tahtonut kysyä sitä sata kertaa päivässä enkä koskaan olisi saanut vastauksia tarpeekseni, mutta tällä hetkellä en uskaltanut peloittaa häntä. Minä, joka yleensä ymmärrän kaikki, en tahtonut saada päähäni, kuinka vaikea naisen -- ja varsinkin sellaisen naisen kuin Anielka -- on lausua muutamia sanoja, vaikka niiden sisällys on aivan tuttu ja tunnustettu. Olihan itse asiassa kaikki mitä hän puhui, vakuuttanut minulle, että hän rakastaa minua, olihan hän suostunut antamaan sielunsa minulle -- mitä minä muuta saatoinkaan toivoa?

Käytyämme Schreckbrückellä palasimme kotiin. Matkalla puhelimme uudesta asemastamme samalla tavalla kuin ihmiset tutustuvat uuteen huoneustoon ja koettavat kotiutua siinä. Se vaati jonkun verran ponnistelua, vapautemme sai tyytyä erinäisiin rajoituksiin. Mutta sekin tuotti minulle iloa, sillä minä kuvittelin, että tällaiselta mahtaa tuntua ensimäisinä aikoina häiden jälkeen, kun vastanaineet tuntevat olevansa ikiajoiksi sidotut toisiinsa, mutta vielä ovat molemmin puolin tottumattomat. Puhuin hänen kanssaan paljon, meistä molemmista. Koetin tuoda esiin suhteemme koko pyhyyden ja puhtauden ja valaa häneen luottamusta ja rauhaa. Hän kuuntelikin minua onnellisena ja valoisana, tuontuostakin luoden minuun ihanan katseensa. Luonnossa vallitsi sama rauha kuin meidän sieluissamme. Aurinko oli jo laskenut. Iltarusko peitti alpit, ja niiden purppura heijastui hänen kasvoillaan.

Tarjosin hänelle käsivarteni, hän otti sen ja me astelimme rinnan.

Äkkiä huomasin hänen kulkevan ikäänkuin peläten jotakin ja kalpenevan kuin vaate. Sitä ei kestänyt kuin hetken, mutta hänen pelästyksensä oli niin ilmeinen, että minäkin suuresti säikähdin ja rupesin kyselemään mikä häntä vaivasi.

Aluksi ei hän tahtonut sanoa mitään, mutta kun minä panin hänet oikein kovalle, tunnusti hän, että onneton kretiini oli tullut hänen mieleensä. Hän pelkäsi, että tämä uudestaan äkkiarvaamatta astuisi esiin.

-- En itsekään tiedä miksi, selitti hän, -- mutta hän teki minuun kauhean vaikutuksen, ja minua hävettää tunnustaa, että hermoni ovat niin uppiniskaiset. En saa häntä mielestäni enkä millään tahtoisi nähdä häntä uudestaan.

Rauhoitin häntä ja vakuutin, että hän minun suojassani on turvassa. Jonkun aikaa hän vaistomaisesti vielä levottomana katseli tiepuoleen, mutta pian keskustelumme haihdutti vastenmielisen vaikutuksen. Oli jo pimeä, kun pääsimme putousten kohdalle, mutta ilta oli harvinaisen lämmin. Torille Straubingerin hotellin edustalle oli kokoontunut paljon kansaa kuulemaan kiertäviä harpunsoittajia. En tiedä kuinka laakso tänään lieneekin niin muistuttanut Italiaa. Tuli mieleeni miten joskus Roomassa, kun illoin olin astellut Pinciolla, olin ajatellut Anielkaa ja kuvitellut kuinka onnellinen olisin, jos hän olisi rinnallani. Tuossa lepäsi nyt hänen kätensä käsivarrellani, ja vielä likempänä minua oli hänen sielunsa.

Saavuimme kotiin mitä suloisimmassa rauhassa ja sovussa.

Elokuun 10 p:nä.

Olen tänään koko päivän miettinyt sanoja, jotka Anielka kävelymatkallamme lausui minulle. Varsinkin hänen huudahduksensa: "sinä et tiedä kuinka onneton minä olen!" piti mieltäni ikäänkuin kahleissa. Miten paljon hätää ja tuskaa tuohon lauseeseen sisältyikään -- mikä välitön tunnustus, ettei hän rakasta eikä voi rakastaa miestään ja että hänen sydämensä vastoin kaikkea tahdon ponnistelua kuuluu minulle! Jos olen arvannut oikein, niin hän todella on ollut yhtä onneton kuin minä. "Ollut", sanon, sillä hän ei enään ole. Nyt hän voi sanoa: "Pidän valani ja pysyn kunniallisena -- loput jätän Jumalan käsiin."

Elokuun 11 p:nä.

Huomaan ettei minulla ole oikeutta vaatia eikä odottaa, että hän uhraisi minulle kaikki. Rakkauden tähden ei uhrata kaikkea, se on varma. Jos minä esimerkiksi olisin ollut riidassa Kromickin kanssa ja Anielka meidän rakkautemme nimessä olisi käskenyt minun polvistua hänen eteensä ja pyytää häneltä anteeksi, niin en olisi tehnyt sitä. Ajatus on mahdoton ja hullunkurinen, mutta se nostaa veren päähäni. Ei Anielka, olet oikeassa: on asioita, joita ei rakkauden takia saa eikä ole lupa uhrata.

Elokuun 12 p:nä.

Tänä aamuna kävimme Windischgrätzhöhellä. Koska sinne on kolmen neljännestunnin matka, olin hankkinut Anielkalle hevosen ja talutin sitä suupielistä. Astellessani pitelin toista kättäni hevosen kaulalla ja tulin siinä koskettaneeksi Anielkan pukua. Noustessaan hevosen selkään oli hän hetkisen nojannut minuun, ja heti paikalla oli entinen minäni herännyt eloon. Saadakseni sen tapetuksi täytyisi minun hävittää ruumiini ja olla ainoastaan henki. Olen luvannut hallita himoni ja haluni ja teenkin sen, mutta en ole luvannut, ettei niitä olisi, koska yhtä hyvin voisin luvata, etten hengitä. Jollen koskettaessani Anielkan kättä tuntisi enempää kuin koskettaessani puupalasta, osoittaisi se, etten rakasta häntä, ja silloinhan kaikki sitoumukset olisivat turhat. En valehdellut, kun sanoin Anielkalle, että hänen vaikutuksestaan olen uudesta syntynyt, mutta en määritellyt yksityiskohdittain millä lailla olin muuttunut. Itse asiassa olen ainoastaan hillinnyt itseäni. Olen uhrannut koko onnen saadakseni omistaa edes puolet siitä. Olen katsonut paremmaksi omistaa Anielkan tällä tavalla kuin kokonaan olla häntä vailla. Jokainen joka on rakastanut naista, ymmärtää minut helposti. Jos intohimot ovat, kuten väitetään, koiria, niin minä kyllä olen valmis kahlehtimaan ne ja kiusaamaan niitä nälällä, mutta minun vallassani ei ole estää niitä riuhtomasta kahleissaan ja ulvomasta.

Tiedän tarkalleen mitä olen luvannut ja pidän lupaukseni. Täytyyhän minun, eihän Anielkan järkkymättömyys suo sijaa valinnalle minnekään päin. Pysyn kurissa yksin siitäkin syystä, että pelkään menettäväni mitä minulle on annettu. Olen ehkä liiankin varovainen, koska pelkään karkoittavani linnun, joka minun silmissäni näyttäytyy rakkautena, mutta hänen silmissään ystävyytenä. Hänen sanansa "minä pidän" eivät mene mielestäni, sillä ne vaikuttivat kuin pieni pisto, joka myöhemmin rupeaa ärtymään. Silloin olivat sanat tuntuneet minusta liian pieniltä, nyt ne tuntuvat liian lasketuilta ja varovaisilta. Omituinen piirre naisen luonteessa, ettei hän tahdo mainita asioita nimeltä! Minä lausuin Anielkalle selvästi pyyntöni, ja hän ymmärsi yhtä selvästi mitä tarkoitin, ja kuitenkin hän antoi tunteelleni ystävyyden nimen, ikäänkuin puhdistaakseen menettelynsä sekä minun silmissäni että oman itsensä ja Jumalan silmissä.

Tosin tuollaista maasta irtirevittyä tunnetta saattaa nimittää miksi tahtoo. Tunnustan sen katkeralla, alakuloisella mielellä. Yllämainittu laskevaisuus on ominainen hyvin puhtaille naisluonteille ja johtuu varmaan niiden tavattomasta kainoudesta, mutta jalomielisyydelle ei se suo sijaa. Tekisi mieleni mennä Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Minä olen sinun tähtesi tappanut puolen olentoani, ja sinä voit tulkita tunteeni väärin -- sopiiko sellainen?" Hengessä lausun hänelle tämän haikealla mielellä. Rakkautta on niin vaikea ymmärtää ilman hyvyyttä, ilman uhreja.

Windischgrätzhöhellä tänään puhelimme kuten likeiset, rakkaat ystävät puhelevat, mutta rakkaat sukulaiset olisivat voineet puhella samalla tavalla. Jos olisimme lähteneet kävelyretkelle ennen sopimustamme, olisin yrittänyt suudella hänen käsiään, jalkojaan tai vaikkapa hetkiseksi riistää hänet syliini -- nyt astelin hänen rinnallaan tyynenä ja katsellen häntä silmiin kuin ihminen, joka ei uskalla räpäyttää edes kulmakarvojaan. En puhunut hänelle mitään, en edes tästä henkisestä rakkaudestamme. Osaksi toivoin pidättyväisyydelläni pääseväni hänen suosioonsa ja voittavani hänen luottamuksensa. Äänettömyydelläni lausuin hänelle: "Et tule pettymään minun suhteeni. Tyydyn vaikka vähempäänkin kuin lupa olisi, mutta sopimustamme en riko."

Hiukan kovalta sentään tuntuu, kun uhrauksesi otetaan vastaan yhtä auliisti ja nopeasti kuin sinä olet sen tehnyt. Ehdottomasti lausut silloin hengessä rakastetullesi: "Koetappa sinäkin kerran uhrata jotakin!"

Minä lausuin tämän, mutta turhaan.

Mitä seurauksia tästä nyt sitte on? Minulle pelkkää pettymystä. Olin ajatellut, että kun nyt olemme tehneet sopimuksen, niin minä määrätyn piirini sisäpuolella saan liikkua vapaasti kuin lintu, saan toistaa sanaa "rakastan" aamusta iltaan ja kuulla sitä toistettavan aamusta iltaan. Olin ajatellut, että nyt saan korvauksen kaikista kärsimyksistäni, koko tästä tuskien ajasta, että nyt todella hallitsen kuningaskuntaani. Mutta sensijaan käy näköpiirini yhä ahtaammaksi ja sieluun nousee epäilys. Minä kysyn itseltäni: mitä minä olen voittanut?

Koetan kuitenkin karkoittaa epäilyksen luotani. Ei, jotakin olen sittenkin voittanut! Näenhän hänen kasvojensa säteilevän onnesta, näenhän hänen hymyilevän, näenhän hänen katseensa luottamuksella kohtaavan katseeni. Jos minusta vastaiseksi tuntuu ahtaalta ja epäkodikkaalta uudessa talossani, niin johtuu se siitä, että vielä olen tottumaton siihen.

Ennen ei minulla ollut edes kattoa pääni päällä -- ja jollen vielä näe mitä olen voittanut, niin sensijaan tiedän, etten ole mitään kadottanut. Ja sitä en milloinkaan unohda.

Elokuun 14 p:nä.

Täti alkaa puhua kotimatkasta. Hänen on ikävä Ploszowiin. Kysyin Anielkalta joko hän tahtoo pois. Hän sanoi tahtovansa, ja niin tahdon minäkin. Ennen liittyi mielestäni paikanmuutokseen aina outoja, salaperäisiä toiveita. Nyt en enään toivo mitään, mutta Ploszowiin liittyy niin paljon kalliita muistoja, että minäkin mielelläni palaan sinne.

Elokuun 16 p:nä.

Päiväni alkavat kulua yksitoikkoisessa menossa. Minä mietiskelen ja lepään. Usein ovat ajatukseni alakuloiset, usein ne katkeavat, mutta sieluni oli jo niin väsyksissä, että sittenkin nautin tästä levosta. Minun on kun onkin parempi kuin ennen. Olemme paljon yhdessä Anielkan kanssa. Luemme ja keskustelemme luetun johdosta. Kaikki mitä minä sanon, tarkoittaa ainoastaan meidän rakkautemme piirin määräämistä, sen ja siihen kuuluvien seikkain lujittamista, mutta ihmeekseni huomaan, etten koskaan puhu suoraan siitä. Olisiko pelko, joka pidättää naista mainitsemasta asioita niiden oikealla nimellä, tarttunut minuunkin? En itsekään tiedä miksi niin on, todennan ainoastaan asian. Se surettaa minua, ajoittain suurestikin -- mutta samalla iloitsen, sillä näen, että Anielka on tyytyväinen, jopa enemmänkin: hänen rakkautensa minuun kasvaa. Saadakseni henkisen liittomme niin lujaksi kuin mahdollista olen ruvennut puhumaan hänelle itsestäni. Olen nimittäin ajatellut, ettemme sopimuksemme mukaan saisi salata toisiltamme mitään. Ainoastaan sellaiset asiat, jotka voisivat loukata hänen hienotunteisuuttaan ja naisellista arkuuttaan, olen jättänyt kertomatta. Mutta sensijaan olen koettanut johdattaa häntä siihen sisälliseen draamaani, joka on seuraus skeptillisyydestäni ja kaikesta elämän pohjan puutteesta minussa. Sanoin hänelle suoraan, ettei minulla elämässä ole mitään muuta kuin hänen sielunsa. Kerroin myöskin mitä olin läpikäynyt, siitä kun hän meni naimisiin, mitä mielenmullistuksia minussa oli tapahtunut ja mitä sydämeni oli kärsinyt senjälkeen kun palasin Ploszowiin. Tämän kaiken lausuminen oli minulle sitä mieluisempaa, kun näin kaiken luottamuksen ja ystävyyden varjossa saatoin lausua hänelle: olen aina rakastanut sinua, ja sinä tulet aina olemaan minulle rakkain maailmassa. Hän antoi tunnustusten muodon pettää itseään ja kuunteli -- ikäänkuin ei olisi ollut kysymys hänestä -- heltyneenä, myötätuntoisena ja ehkäpä nautinnolla. Näin kyynelten täyttävän hänen silmänsä, poven nousevan ja laskevan, koko hänen olentonsa riensi syli auki minua vastaan, ikäänkuin sanoakseen: "Tule tänne, sinun täytyy vihdoinkin saada osaksesi vähän onnea!" Minä vastasin hänelle katseellani: "En enään pyydä mitään, antaudun kokonaan sinun armoillesi."

Tein nämä tunnustukset myöskin totuttaakseni Anielkaa siihen, että suhteen meidän välillämme täytyy olla tällainen. Tahdoin jotenkuten pakoittaa häntä palkitsemaan luottamustani ja kertomaan mitä tänä aikana oli liikkunut hänen päässään ja mielessään. Mutta siihen en päässyt. Koetin kysellä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hänen oli niin vaikea olla, että minun täytyi heittää kyselyni. Ollakseen suora olisi hänen täytynyt ilmoittaa mitä hän tunsi minua kohtaan ja mikä oli hänen suhteensa mieheensä. Siihen minä juuri olisin tahtonut saattaa hänet, mutta sekä hänen arkuutensa omassa asiassaan että hienotunteisuutensa Kromickia kohtaan eivät sallineet sitä.

Minä ymmärrän nämä asiat täydellisesti, mutta silti hiipii katkeruus mieleeni. Pessimismini sanoo: "Sinä saat yksinäsi maksaa kulut suhteestanne. Sinä annat hänelle kaikki ja saat tuskin mitään sijaan. Erehdyt luullessasi, että hänen sielunsa olisi sinun, pysyyhän se sinulta aivan suljettuna -- mitä siis itse asiassa omistat?" Ääni on oikeassa -- saatan ainoastaan panna toivoni tulevaisuuteen.

Elokuun 17 p:nä.

Mickiewiczin sanat: "Ja minä tunsin onnettomuudekseni vain puolta vapahdusta" palaavat yhtämittaa mieleeni. Ja vaikken puoli-vapahduksessani näkisikään kaikkia niitä puutteita, jotka nyt näen, niin en sittenkään saisi täydellistä rauhaa. Se olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, etten enään halajaisi enempää, nimittäin että lakkaisin rakastamasta. Yhä useammin palaavat minulle epätoivon hetket, jolloin näen, että olen joutunut uuteen umpisolaan. Totta on, että olen saanut huojennusta sietämättömäksi käyneessä tuskassani. Mutta huojennus ei ole samaa kuin tuskan loppuminen. Kun janoinen arapialainen erämaassa ottaa suuhunsa kiven veden asemesta, niin ei hän sillä saa janoansa sammumaan, hän ainoastaan pettää janoaan. Kysyä sopii, enkö minäkin vain petä itseäni. Minussa on taasen kaksi ihmistä: katselija ja näyttelijä, ja taasen arvostelee edellinen jälkimäistä ja tekee hänestä usein pilkkaa. Skeptikko Ploszowski, samainen Ploszowski, joka ei suinkaan järkkymättömästi usko sielun olemassaoloon ja joka kuitenkin on rakastunut sieluun, tekee minuun naurettavan vaikutuksen. Mikä tuo suhteeni Anielkaan oikeastaan on? Eiköhän vain kipeän kiihkomieleni keinotekoinen tuote. Nyt minä vasta olenkin kuin lintu, joka laahaa toista siipeään maassa. Puolet omasta itsestäni olen tuominnut makaamaan halvattuna, elän puoli-elämää ja komennan itseäni rakastamaan ainoastaan puolella rakkaudella. Turha komento! Eroittaa halajaminen rakkaudesta on yhtä mahdotonta kuin eroittaa ajatteleminen olemassaolosta. Niin kauvan kuin olen ihminen, täytyy minun ajatella ihmisen lailla, ja rakastaa saatan niinikään ainoastaan ihmisen lailla. Ihanteellisimmat kaikista tunteista, uskonnolliset, vaativat nekin ilmaisua sanojen, polvistumisen, pyhien esineiden suutelemisen muodossa. Ja minä olen tahtonut eroittaa rakkaudesta naiseen kaiken lihaksitulon, kaiken yhteyden maan kanssa, ja vaatinut, että se maailmassa esiintyisi täydelleen taivaallisena.

Mitä rakkaus on? -- halajamista ja tahtomista. Mitä minä olen koettanut siitä poistaa? -- halajamisen ja tahtomisen. Yhtä hyvin olisin voinut rientää Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Koska rakastan sinua ylitse kaiken, lupaan sinulle, etten rakasta sinua."

Tämä on ääretön erehdys. Olen kulkenut kuin korvessa eksyksissä -- ei siis ihme, että siellä näin kangastuksen.

Elokuun 18 p:nä.

Eilen repivät ja raastoivat mitä erilaisimmat ajatukset mieltäni. Yöllä en saanut unta. Päästäkseni pois pessimismin kuilusta rupesin ajattelemaan Anielkaa ja kutsumaan esiin hänen kuvaansa. Se tuottaa minulle aina lievennystä. Äärimmilleen jännitetty mielikuvitus loihtii Anielkan eteeni niin ilmi elävänä, että miltei olen puhuttelemaisillani häntä. Mieleeni johtuivat tanssiaiset, joissa näin hänet ensi kerran täysikasvaneena neitosena. Hänen kuvansa heijastui silmiini ikäänkuin eilispäivänä olisin nähnyt hänet. Muistin hänen valkoisen, orvokeilla koristetun pukunsa, paljaat olkapäät, kasvot, jotka tuntuivat hiukan liian hennoilta, mutta joista henki aamun tuoreus ja jotka kulmakarvojen rohkea kaarevuus, tavattoman pitkät silmäripset ja untuvainen iho poskilla tekivät omituisen viehättäviksi. Olen vielä kuulevinani hänen kysyvän: "Etkö tunne minua, Leon?" Merkitsin jo aikoinani muistiin, että nuo kasvot minuun vaikuttivat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyt musiikki. Hänessä oli yhtaikaa tytön sulo ja naisen hurma. Ei kukaan milloinkaan ollut niin voimakkaasti vetänyt minua puoleensa, ja ainoastaan sellainen Circe kuin Laura saattoi temmata käsistäni tuon valittuni ja suorastaan jo kihlattuni.

Kukaan maailmassa ei paremmin kuin minä tunne, että sanat: "sinun hurmasi pitää minua vankinaan" voivat runollisesta mielikuvittelusta muuttua kovaksi todellisuudeksi. Hänen hurmansa pitää minua todella vankinaan. Minä en ainoastaan rakasta häntä, en ainoastaan halaja häntä, vaan pidän hänestä kaikella voimallani. Hän täyttää hiuskarvalleen kaikki kauneudenvaatimukseni, kaikki toivomukset mitä minulla on saattanut olla naisen suloon nähden, hän vetää minua puoleensa ehdottomasti, kuten rautaa magneetti. Eikä voikaan olla toisin: hän on entinen Anielkani -- mikään ei ole muuttunut! Hänellä on samat yhtaikaa tyttömäiset ja naisellisen hurmaavat kasvot, sama katse, samat silmäripset, samat kulmakarvat, sama suu, samat olkapäät, sama solakka vartalo. Yksi ainoa viehätys on tullut lisää: menetetyn onnen houkutus.

Mutta sensijaan: mikä ääretön ero suhteemme välillä ennen ja nyt!

Kun muistelen entistä Anielkaa, joka kuin pelastustaan odotti, että minä sanoisin: "tule omakseni" -- niin minun totisesti on vaikea uskoa, että sellainen aika todella joskus on ollut. Sitä ajatellessa tuntuu minusta samallaiselta kuin mahtaa tuntua köyhtyneestä miljoonamiehestä, joka loistonsa päivinä siroitti rahaa kaikkiin suuntiin ja hämmästytti koko maailmaa ja jonka sittemmin täytyi ruveta elämään almuista.