Part 8

-- Mutta hyvä ystävä, virkkoi Kromicki uudelleen puristaen kättäni, -- suoraan sanoen, jos minä tuin heitä, tein sen siksi, että olin suuttunut tädille. Onhan heidän tuumansa itse asiassa mahdoton. Minä en milloinkaan ole voinut kärsiä intoilua, ja sitä on Anielkassa ja hänen äidissään oikein kukkuramitalla. Aina he ovat sitä mieltä, etteivät voi käyttää hyväkseen teidän vierasvaraisuuttanne, eiväthän he saata iankaiken istua Ploszowissa. Tämän kuulen alituisesti... Asia on kuitenkin niin, etten voi ottaa heitä mukaani Turkestaniin, jakun minä kerran olen siellä, niin minulle on yhdentekevää, onko Anielka Odessassa vaiko Varsovassa. Kunhan kerran pääsen irti puuhistani siellä kaukana, ja, kuten toivon, varakkaana miehenä, niin järjestän kotini sen mukaan. Siihen voi mennä enintäin vuosi. Nyt on minun hinnasta mistä hyvänsä katsottava, että asiat menestyvät... Jollei Ploszowia olisi, täytyisi minun tietenkin hankkia väliaikainen asunto Anielkalle ja hänen äidilleen, mutta koska täti tarjoaa heille vierasvaraisuuttaan ja toivomalla toivoo, että he asuisivat hänen luonaan, niin olisihan hullutusta etsiä asuntoa muualta. Anoppini on vasta jonkun viikon ollut jalkeilla. Kuka tietää miten tulevaisuudessa käy, ja jos kävisi huonosti, niin kaikki huolet lankeisivat Anielkan niskoille, ja Anielka on nuori ja kokematon. Minun on tällä hetkellä aivan mahdoton viipyä heidän luonaan. Muutenkin olen jo ollut täällä kuin tulisilla hiilillä, ja koska kerran tässä nyt puhutaan suoraan, niin sanon sinulle, että olen ollut täällä näin kauvan ainoastaan siitä syystä, että toivoin saavani sinut tai tädin osakkaaksi liikkeeseeni. Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi -- sano nyt sinä vuorostasi: voinko toivoa teiltä kannatusta jossakin muodossa?

Hengitin taas.

Anielkan tuuma oli tehty turhaksi.

Minut valtasi riemu, koska olin päässyt tarkoitusteni perille. Minun rakkauteni Anielkaan muistutti tosin tällä hetkellä paremmin syvää vihaa, mutta tämä viha muodosti elämiseni ainoan perustuksen ja vaati, kuten rakkauskin, ravintoa. Ja sen ravintona saatto olla ainoastaan Anielkan läsnäolo. Kromickin sanoista tein sen johtopäätöksen, että ainoalla iskulla voin päästi palavimpien toivomusteni perille ja vapauttaa itsen hänestä epämääräisiksi ajoiksi. En kuitenkaan päästänyt näkyviin pienintäkään ilonväläystä, koska katsoin parhaaksi, ettei Kromicki suoriudu liian helpolla, vaan saa jonkun verran nöyrtyä pyytämään. Tässä tarkoituksessa lausuin:

-- En voi sanoa mitään etukäteen. Anna minulle nyt ennen kaikkea tarkka käsitys asioittesi tilasta.

Kromicki rupesi puhumaan ja puhui kiihkeästi, kuten hänen tapansa oli tästä lempiaineestaan. Yhtämittaa hän keskeytti puheensa ja kävi kiinni takinnappiini tai työnsi minua kiviseinää vasten. Sanottuaan jotakin mielestään hyvin vakuuttavaa, nipisti hän kuulumattomalla nopeudella monokkelin silmäänsä ja katsahti minuun ikäänkuin kasvoistani nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. Kaikki hänessä, ulkomuodosta hamaan puisevaan, ikäänkuin narisevaan ääneen asti, joka kysymistään kyseli: "mitä mitä?" -- oli minulle sietämätöntä, mutta minun täytyi kaiken oikeuden nimessä tunnustaa, ettei hän valehdellut. Hän lausui jokseenkin saman, minkä olin lukenut nuoren Chwastowskin kirjeestä. Asiat olivat seuraavalla kannalla: tavattomia pääomia oli jo kiinnitetty yritykseen, voitot saattoivat olla suuret, varsinkin kun välikirjan mukaan osa etuja oli yksinomaan Kromickin hallussa. Yrityksen onnistumattomuuden vaara oli ainoastaan siinä, että pääomat, joita heti oli täytynyt kiinnittää, palasivat virastotietä, nimittäin hitaasti, ja toiseksi siinä, että Kromicki oli tekemisissä erinäisten hankkijoiden kanssa, joille oli edullista toimittaa mitä huonointa tavaraa, kun taas koko vastuunalaisuus jäi painamaan hänen niskojaan. Viime pykälä jätti hänet intendenttiviraston armoille, ja sillä oli tietenkin oikeus ottaa vastaan ainoastaan hyvää tavaraa. Herra ties mitkä vaarat niin ollen Kromickia odottivatkaan.

Kuunnellessani hänen kertomustaan, jota kesti tunnin ajan, virkoin:

-- Hyvä ystävä, sen mukaan mitä esityksestäsi käy selville, emme voi, täti enempää kuin minäkään, yhtyä liikkeeseesi.

Kromickin kasvot kävivät ainoassa hetkessä keltaisiksi kuin vaha.

-- Sanoppa minulle: minkätähden?

-- Siksi, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta voit joutua oikeusjuttuihin, emmekä me halua esiintyä niissä.

-- Mutta niin ollenhan ei koskaan voisi ryhtyä mihinkään liikeyritykseen.

-- Meillä, minulla ja tädillä, ei olekaan syytä ryhtyä niihin. Mutta sanoppa, kuinka suurella pääomalla halusit meitä osakkaiksi liikkeeseen?

-- Mitä siitä enään kannattaa puhua!... Olin ajatellut, että olisitte panneet vaikkapa seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa...

-- Ei, sitä emme tee emmekä katso velvollisuudeksemme. Mutta koska nyt olet tullut sukulaiseksemme, tahdon auttaa sinua. Lyhyesti sanoen: lainaan sinulle seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa tavallista velkakirjaa vastaan...

Kromicki pysähtyi ja jäi tuijottamaan minuun, kuten ihminen, joka kävelee unissaan. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Nähtävästi hänelle heti selvisi, ettei hänen sovi osoittaa liian suurta iloa. Kauppiaan varovaisuus -- minuun nähden niin turha ja naurettava -- pääsi hänessä voitolle. Hän puristi kättäni ja sanoi:

-- Kiitän sinua. Mitä korkoa vastaan?

-- Puhumme siitä kotona. Minun pitää nyt palata. Tahdon puhua tädin kanssa.

Ja minä sanoin hänelle heti hyvästi. Kotimatkalla rupesin pelkäämään, että käytökseni ehkä oli tehnyt Kromickiin liian kumman vaikutuksen ja että hän ehkä rupesi epäilemään jotakin. Mutta se oli turha pelko. Aviomiehet ovat sokeat rakkaudesta -- ei vaimoonsa, vaan itseensä. Lisäksi Kromicki, katsoen järkevällä kauppiaan silmällään, pitää meitä, tätiä ja minua, fantasteina, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä liikeasioista, mutta jotka sensijaan riipumme kiinni sellaisissa vanhentuneissa käsitteissä kuin sukurakkaudessakin. Hän on todella monessa suhteessa toista rotua kuin me -- ja siitä syystä me tahtomattammekin pidämme häntä kuokkavieraana.

Palatessani huvilallemme tapasin puutarhassa Anielkan, joka osti mansikoita talonpoikaisvaimolta. Astuessani hänen ohitseen lausuin kalseasti:

-- Et lähde minnekään, sillä minä en tahdo!

Ja menin huoneeseeni.

Päivällispöydässä tuli Anielkan ja hänen äitinsä matka taasen puheeksi. Nyt puuttui Kromicki asiaan ja lausui olkapäitään kohautellen, että koko tuuma on lapsellista puhetta, jolle järkevä ihminen voi ainoastaan nauraa. Hän ei suinkaan käyttäytynyt hienotunteisesti Anielkaa enempää kuin Celina rouvaakaan kohtaan -- hienotunteisuus kerta kaikkiaan ei kuulu hänen luonteeseensa. Minä en avannut suutani, käyttäydyin ikäänkuin ei asia olisi koskenut minua. Huomasin kuitenkin Anielkan tarkoin tietävän, että Kromicki on vain posetiivi, jota minä mieleni mukaan väännän. Huomasin hänen häpeävän miehensä puolesta ja tuntevan syvää nöyryytystä. Mutta minä olin hänelle niin raivoissani, että ainoastaan nautin tästä kaikesta.

Sydämessäni oli kun olikin haava. En saa rauhaani takaisin enkä voi suoda Anielkalle anteeksi. Jollen paluumatkallani Wienistä olisi rakentanut tuota ilmalinnaa, jollen olisi uhrannut niin paljon pyyteistäni, intohimoistani, aikeistani, koko luonnostani, niin ei pettymys olisi tuntunut niin kovalta. Juuri se oli niin katkeraa, että kun minä rakkaudessani tahdoin parantua pohjaa myöten, kun olin päättänyt nousta korkeuksiin, missä en ollut ikinä ollut, ainoastaan sitä varten, että saisin olla hänen läheisyydessään, niin hän armotta ja häikäilemättä sysää minut epätoivon pohjalle eikä lainkaan ota lukuun, käykö minun vaikka miten huonosti. Nämä ajatukset myrkyttävät iloni, vaikka Kromicki lähtee pois ja hän jää tänne. Tulevaisuus kyllä tuo jonkinlaisen ratkaisun, mutta olen niin väsynyt, etten jaksa sitä edes odottaa. Yksi ratkaisu -- ja hyvin yksinkertainen -- olisi se, että tulisin mielipuoleksi. Sekin voi olla mahdollinen, sillä kaiket päivää kidutan itseäni ja öisin en nuku, vaan kirjoitan. Poltan sikaareja, niin että olen ainoassa huumauksen tilassa, ja valvon joka yö, kunnes aamu valkenee.

VIIDES OSA.

Heinäkuun 30 p:nä.

En ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Matkustimme Kromickin kanssa Wieniin järjestämään asioita, sitte palasimme yhdessä ja hän viipyi Gasteinissa vielä kolme päivää. Minulla on ollut niin kova päänsärky, etten ole voinut kirjoittaa. Celina rouvan kylpykausi päättyi jo viikko sitte, mutta me viivymme täällä vielä sentähden, että alamaassa vallitsee hirvittävä kuumuus. Kromickin lähtö tuotti suurta huojennusta sekä minulle että Celina rouvalle, joka saa häntä siedetyksi ainoastaan sentähden, että hän on hänen vävypoikansa, tädille ja ehkä Anielkallekin. Anielka ei voi antaa hänelle anteeksi, että hän on sekoittanut minut asioihinsa. Kromicki nimittäin ei mitenkään ole salannut velka-asiaansa, koskei hän aavista, että minun ja hänen vaimonsa välillä on muuta kuin tavallinen toverisuhde. Anielka on tietysti kaikella voimallaan pannut lainaamista vastaan. Tosin ei hän saattanut puhua miehelleen suoraan -- ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä viimeisenkin uskon häneen, jos Kromicki kaikesta huolimatta olisi jättänyt hänet tädin luo. Joskus minusta tuntuu siltä kuin sekä Anielka että Celina rouva Gluchowin myymisen jälkeen olisivat kadottaneet kaiken luottamuksensa. Kromickiin ja pitäisivät häntä huonompana kuin hän onkaan, vaikkeivät tietenkään millään lailla ilmaise tätä toisilleen. Minun silmissäni hän ennen kaikkea on henkinen nousukas, kuiva, puiseva luonne, joka ei kykene tuntemaan herkästi eikä ajattelemaan korkeita asioita. Mielenhienoutta ei hänessä ole nimeksikään. Hän ei ole jalo, ei tunteva eikä syvä, mutta sensijaan hän on tavallinen kunnon mies sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Häntä tukee tässä suhteessa eräänlainen myötäsyntynyt pedanttisuus, tarkkuus, joka omituisella tavalla on yhdistynyt rahanhimoon. Viimemainittu taas ei hänessä ole muuta kuin jonkinlaista vinoon kasvanutta mielikuvitusta, joka tätä tietä on hakenut itselleen ulospääsyn.

Kerta kaikkiaan: monokkeleineen, viistoine silmineen, pitkine jalkoineen ja parrattomine kasvoineen on hän minulle niin vihattava ja vastenmielinen, että ihmettelen kuinka saatan arvostella häntä näinkään objektiivisesti. Arvelen kuitenkin, että jollei hän menetä kaikkea, niin en minäkään menetä rahojani. Mutta tunnustan suoraan, että soisin hänen menettävän sekä rahat että järkensä ja henkensä kaupanpäälliseksi -- sekä kerta kaikkiaan häviävän teille tietämättömille.

Olen sairas. Anielkaa olen viime päivinä nähnyt vähän. Osaksi olen pysytellyt yläkerrassani päänkipuni takia, osaksi olen tahallani välttänyt häntä. Hänen täytyy tuntea, että olen suuttunut ja kannan vihaa. Se ei ole ollut helppoa, sillä silmäni tarvitsevat häntä kuten valoa. Mainitsin jo, että hänen luonteessaan taipumattomuuden ohella on eräänlaista hentoutta. Hän suorastaan ei voi kestää, että joku on hänelle suuttunut, ja koettaa kaikin keinoin lepyttää asianomaista. Hän on illoin hiljainen ja lempeä ja katsoo sinuun kuin lapsi, joka pelkää rangaistusta.

Tämä on aina tavattomasti liikuttanut minua ja samalla hurmannut, koska olen kuvitellut, että jos tämän mielialan kestäessä avaan sylini, niin hän heittäytyy rintaani vasten, vaikkapa ei muusta syystä, niin lepyttääkseen suuttumustani. En ole voinut päästä irti näistä kuvitteluista, vaikka menneisyys ne kumoaakin. Vielä tälläkin hetkellä tuikkaa sydämeni pohjalla toivo, että kun vihdoinkin sovimme, niin tapahtuu jotakin, hän tekee jonkun myönnytyksen ja tulee minua likemmä. Samalla näen tässä molemminpuolisessa ristiriitaisuudessakin ikäänkuin Anielkan vaistomaisen tunnustuksen, hän ikäänkuin myöntää, että minulla on oikeus rakastaa häntä. Sillä jos hän tunnustaa rakkaudesta johtuvan tuskan, niin hänen täytyy tunnustaa itse rakkauskin. Tämä oikeus on hento kuin uni, vailla lihaa ja verta -- mutta sen avulla pelastan itseni täydellisestä haluttomuudesta ja siitä elän.

Elokuun 2 p:nä.

Olen saanut uuden kirjeen Klaralta. Kyllä hän nyt aavistaa jotakin, hänen sanansa henkivät sellaista myötätuntoa, että luulisi hänellä olevan tiedon siitä, miten onneton minä olen. En tiedä enkä utele rakastaako hän minua sisarena vaiko toisella tavalla -- tunnen vain, että hän rakastaa minua paljon. Vastasin hänelle sydämellisesti, kuten ainoastaan onneton ihminen tekee kirjoittaessaan ainoalle sielulle, joka suhtautuu häneen myötätuntoisesti. Klara aikoo Berliniin ja alkupuolella talvea Varsovaan. Hän pyytää minua tulemaan Berliniin vaikkapa pariksi päiväksi. Mutta en lähde, en tahdo erota surustani. Hauskaa tulee joka tapauksessa olemaan tavata Klara Varsovassa.

Puhumme Anielkan kanssa jokapäiväisistä asioista tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, jotteivät he huomaisi epäsopua välillämme. Kahden jäädessämme vaikenemme molemmat. Muutamia kertoja olen huomannut, että hänellä olisi ollut halua puhua, mutta arkuus on sulkenut hänen huulensa, ja minulla ei ole hänelle muuta sanomista kuin: "rakastan", ja se on sen rinnalla mitä tunnen, niin riittämätön ilmaisu, että se todella ei sano mitään. Tällä haavaa on minun rakkaudessani katkeruutta. Minua kiusaa alituisesti ajatus, että Jumala on suonut hänelle pienen sydämen ja että siinä onkin koko hänen luoksepääsemättömyytensä salaisuus. Nyt kun ajattelen asioita tyynemmin, tulen taasen siihen johtopäätökseen, että Anielkan tunne minua kohtaan on jonkinlainen yhdistys kiitollisuutta, sääliä ja muistoja, mutta tässä tunteessa ei ole minkäänlaista toimintavoimaa, se ei pysty mihinkään, ei edes tunnustamaan omaa olemassaoloaan. Se ei kunnioita itseään, vaan pitää itseään paheena, se häpeää itseään ja taistelee itseään vastaan. Minun tunteeni rinnalla on se kuin sinapin siemen verrattuna noihin alppeihin, jotka ympäröivät meitä. Anielkalta saattaa odottaa, että hän tekee kaikkensa tämän tunteen tukahuttamiseksi eikä suinkaan koeta sitä suurentaa. En toivo häneltä mitään, en odota mitään, ja vaikeaa on elää tässä tietoisuudessa!

Elokuun 4 p:nä.

Jonkun aikaa on sydämessäni ollut tunne, että Anielka, raivostuneena miehelleen, jonakin päivänä tulee minun luokseni ja sanoo: "Koska kerran olet maksanut minusta hinnan, niin tässä minä olen!" Taaskin turha toivo! Jotkut kiihkopäiset, ranskalaisten romaanien kasvattamat naiset saattaisivat menetellä sillä tavalla; ja niin menettelisi varmaan jokainen, jota salainen halu vetäisi rakastajan syliin ja joka vain hakisi toivottua tilaisuutta. Ei! Niin ei tee Anielka, ja minun päähäni on tuo ajatus voinut johtua ainoastaan siitä syystä, että olen ravinnut itseäni lukemalla samaisia pseudodraamoja, jotka kummittelevat naisten mielessä, kun heidän palavin halunsa itse asiassa on sanoa hyvästi hyveelleen. Ainoastaan sydän voisi johtaa Anielkan minun syliini -- ei keinotekoinen dramaattisuus, eivät suuret sanat eikä valheellinen intomieli. Ei siis tarvitse pelätäkään, että se tapahtuisi.

Raskasta on miehen rakastaa toisen vaimoa syvästi ja todella, vaikkapa tuo nainen olisi arkipäiväisimmän ja mitättömimmän miehen vaimo. Mutta ylivoimaiseksi käy onnettomuus, kun hän rakastaa siveää naista. Minun ja Anielkan suhteessa on jotakin outoa, jotakin josta en ole lukenut enempää kuin kuullut puhuttavankaan. Siitä ei ole mitään ulospääsyä, tarinalla ei ole mitään loppua. Ratkaisu, tuli se sitte eron tai toiveiden toteutumisen muodossa, on aina jotakin -- mutta tämä on väsyttävää kiertämistä alituisesti saman asian ympärillä. Jos Anielka pysyy sinä, mikä hän nyt on, enkä minä lakkaa rakastamasta häntä, niin on edessämme loppumatonta tuskaa eikä mitään muuta. Ja minä olen epätoivoisen varma siitä, että hän kestää järkähtämättömyydessään ja minä myös.

Jos hänen sydämensä on pieni, niin ei se ole hänelle vaikeaakaan. Minä olen enemmän kuin kerran koko sielustani halunnut heittää ikeen hartioiltani, mutta en voi. Monasti olen päättänyt, että täytyy voida. Monasti olen kamppaillut itseni kanssa ja ponnistellut kuin hukkuva, jonka pelastus on kysymyksessä. Monasti olen jo luullut päässeenikin johonkin tulokseen, mutta sitte olen nähnyt hänet esimerkiksi ikkunasta ja samassa olen taasen hyväillyt häntä silmilläni ja sydämeni on vallannut sellainen hätä, että tunteeni syvyys äkkiä on ollut mittaamaton, kuten myrsky-yönä pilvien syvyydet, kun salama on hajoittanut pimeyden.

Oi mikä piina joutua tekemisiin hyveen kanssa, joka on armoton ja kylmä kuin kirjaimellinen totuus!

Mutta vaikkei Anielkalla olisi sydäntä ensinkään, rakastaisin häntä, kuten rakastaisin ainoaa lastani, vaikka se olisi raajarikko.

Sellaisten asianhaarojen vallitessa ihminen ainoastaan enemmän säälii ja kärsii.

Elokuun 5 p:nä.

Kuinka riittämättömäksi ja kurjaksi mittapuuksi terve järki käykään, kun on kysymyksessä todella suurten, nerokkaiden tai kauheiden asioiden arvioiminen. Sama järki, joka tavallisissa oloissa niin erinomaisesti täyttää tehtävänsä, käy silloin vanhaksi narriksi kuin Polonius. Tavallinen porvarillinen etiikka ei mielestäni sekään sovi mittapuuksi suurelle intohimolle. Joka niin harvinaisessa, niin tavattomassa tunteessa kuin minun näkee ainoastaan erinäisten pykälien rikkomista -- eikä näe mitään muuta, ei että tällainen tunne on elementti, osa korkeampaa voimaa, joka vaikuttaa ulkopuolella Pienten määräysten, osa sitä jumalallista, mittaamatonta luomisvoimaa, johon kaikki oleminen perustuu -- joka ei näe tätä kaikkea, se on auttamattomasti sokea pikkusielu... Itse asiassa Anielka näkee rakkauteni ainoastaan tuossa valossa! Luultavasti hän monasti ajattelee, että minun kumminkin kerran täytyy kunnioittaa häntä hänen menettelynsä vuoksi ja minun -- Jumala tietää, etten sano tätä sentähden, että on kysymys itsestäni, vaan aivan objektiivisesti katsoen -- minun täytyy monasti torjua luotani ylenkatse, joka minussa herää häntä kohtaan, ja monasti puhelen hengessä hänelle: "Käyttäisitkin toista mittapuuta, sillä nykyinen mittapuusi ei ole arvosi mukainen!" Kunnioittaisin häntä sata kertaa enemmän, jos hän voisi katsella -- jollei meidänkään suhdettamme -- niin rakkautta yleensä toisessa valossa.

Elokuun 6 p:nä.

Tämä Gastein näkyy sentään olevan terveellinen paikka. Huomasin tänään, että vuorituulet ovat saaneet Anielkan päivettymään ja että hän näyttää terveeltä, kumma kyllä, kun häneltäkään ei suinkaan ole puuttunut huolta ja surua. Tuskallinen on hänelle ollut erimielisyys hänen miehensä kanssa, ja kova kolaus oli hänen ylpeydelleen, että Kromicki ryhtyi minun kanssani rahasuhteisiin. Minun rakkauteni tuo sekin osaltaan hänen sieluunsa ristiriitaa ja kalvaa hänen rauhaansa. Tästä kaikesta huolimatta henkivät hänen hienot kasvonsa terveyttä. Poskilla on entistä enemmän väriä. Muistan kuinka hän alkukesästä aivan silmin nähden heikkeni -- ja muistan kuinka hiukseni nousivat pystyyn pelosta, kun ajattelin, että hänen terveytensä, ehkäpä hänen elämänsä on vaarassa. Nyt ainakaan ei siitä ole pelkoa. Jos tietäisin, että hän vastaisuudessa tulee kohtelemaan minua entistä tylymmin, ettei hän vähääkään välitä minusta ja rakkaudestani, mutta sensijaan tulee terveeksi, niin minä sanoisin: "Ole sinä vain välittämättä, ole sinä vain armahtamatta, kunhan pysyt terveenä!" Todellinen, kiteytynyt tunne synnyttää ihmisessä onnen kaipuun, mutta siitä saa myöskin alkunsa hellyys, tuska ja suuri kiintymys.

Eilen oli Anielka pannut ylleen jonkun tyttöpuvuistaan tai aivan samantapaisen. Huomasin sen paikalla, ja koko menneisyys astui ilmielävänä silmieni eteen. Jumala ties mikä minulle tulikaan!...

Elokuun 7 p:nä.

Täti on aikoja sitte leppynyt Anielkalle. Hän rakastaa häntä niin, että jos minä kuolisinkin ja vain Anielka jäisi eloon, niin hänellä vielä olisi tehtävää elämässä. Tänään minun kelpo tätini rupesi murehtimaan, että Anielka alituiseen istuu kotona eikä tunne ympäristöstä muuta kuin tien Wildbadin ja Hofgasteinin välillä.

-- Jos minulla vain olisi paremmat jalat, sanoi hän, -- niin kävelisin kanssasi yhtämittaa. Mutta miehesi velvollisuus olisi ollut tutustuttaa sinua seutuun, hän kun muutenkin lensi ulkona aamusta iltaan.

Anielka riensi vakuuttamaan, että hänen on hyvä kotona ja ettei hän kaipaa liikettä. Tämän kuultuani lausuin välinpitämättömästi:

-- Minähän en tee mitään muuta kuin kävelen, saatan siis aina olla Anielkan seurana ja näyttää hänelle kaikkea mikä vain on mieltäkiinnittävää, ainakin likettyvillä.

Ja hetken perästä lisäsin vieläkin välinpitämättömämmin:

-- Tässä ei pitäisi, minun nähdäkseni, olla mitään sopimatontakaan. Kylpypaikoissa tuttavatkin lähtevät yhdessä kävelylle, saatikka sitte sukulaiset.

Anielka ei vastannut, mutta täti ja Celina rouva asettuivat kokonaan minun puolelleni. Olinkin aivan oikeassa.

Huomenna meidän on määrä yhdessä lähteä Schreckbrückelle.

Elokuun 8 p:nä.

Me olemme tehneet sopimuksen, ja meille molemmille alkaa nyt uusi elämä. Se ei ole sellainen, jommoiseksi sitä kuvittelin, mutta minun täytyy mukautua siihen. Kaikki tulee tästä puoleen olemaan valoisaa, rajoitettua. Mitään uutta en odota, mutta saan katon pääni päälle...

Elokuun 9 p:nä.

Eilen me illansuussa läksimme Schreckbrückelle.

Täti ja Celina rouva olivat aluksi mukana, mutta heti putousten ohi päästyä jäivät he penkille istumaan, ja me jatkoimme matkaa. Tunsimme molemmat, että meillä on vakavaa puhuttavaa. Koetin aluksi näyttää Anielkalle erinäisiä paikkoja ja mainita niiden nimiä, mutta tuskin olin maininnut Schareckin, kun ymmärsin ajatustemme olevan niin kokonaan toisaalla, että vaikenin. Saatoimme ainoastaan puhua itsestämme tai vaieta. Ja kauvan me kuljimme ääneti. Se oli minulle kaikin puolin edullista, sillä minä sain nyt aikaa hillitäkseni hermostusta ja levottomuutta, joka aina valtaa ihmisen vakavien hetkien edellä. Koetin kaikin keinoin päästä kylmäverisyyteen ja onnistuinkin siinä määrin, että päätin puhua rakkaudestani järkevästi, tyynesti ja luonnollisesti, aivan kuin se olisi ollut tuttu, tunnustettu ja sovittu asia. Kokemus on opettanut minulle, että hetken mielialalla on suuri vaikutus naiseen. Mikään ei naiselle merkitse niin paljon kuin sävy, millä keskustelu tapahtuu, ja jos mies esimerkiksi rakkaudentunnustusta tehdessään käyttäytyy, ikäänkuin koko maailma sillä hetkellä uhkaisi romahtaa alas, jos hän on säikähtynyt ja suunniltaan ja luulee tekevänsä jotakin aivan kuulumatonta, niin hänen säikähdyksensä siirtyy naiseenkin. Päinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin. Rakkauden tunnustaminen tapahtuu tosin silloin vähemmin juhlallisesti, mutta sensijaan luontevammin ja herättää vähemmin vastarintaa.

Minä puolestani tosin jo olin tehnyt tunnustukseni. Tarkoitukseni olikin ainoastaan saada vältetyksi, että Anielkan koko sielu nousisi vastarintaan heti minun lausuessani ensimäistä rakkauden sanaa. Olisihan se kaikiksi ajoiksi tehnyt keskustelun välillämme mahdottomaksi, ja meidän täytyi kun täytyikin saada puhua, meidän täytyi saada selvittää suhteitamme. Ottaen tämän kaiken lukuun virkoin niin tyynesti kuin taisin:

-- Sinä varmaankaan et tiedä, Anielka, kuinka syvästi minua haavoitit matkasuunnitelmillasi. Minä tunnen selvästi, että mainitsemasi syy oli vain tekosyy ja että minä olin todellinen. Yhden ainoan asian olit unohtanut ottaa lukuun: miten minun kävisi. Tiedätkö, että itse matkasi olisi ollut minulle vähemmin vaikea kestää kuin se ajatus, ettet ensinkään ottanut lukuun miten minun käy. Sanot ehkä, että ajattelit minun parastani, että tahdoit parantaa minut. Älä puhukaan! Ei minua paranneta sillä tavalla, se lääke voisi käydä vaarallisemmaksi kuin luuletkaan.