Part 6

Tiesin kyllä, ettei hän voi ottaa tuota askelta, koska hän siten panisi sekaisin perhesuhteet. Mutta tiesin myöskin, ettei hän missään tapauksessa tekisi sitä, koska hänen valituksensa johdosta nousisi riita minun ja Kromickin välillä. Ja jokin ääni kuiskasi korvaani: "Kuka tietää kumpaa hän enemmän pelkää loukkaavansa."

Hänen asemansa oli kun olikin poikkeuksellinen, ja minä käytin sitä hyväkseni kaikella tietoisuudellani, ilman enempää tunnonvaivaa kuin päällikkö sodan aikana ottaessaan varteen jokaisen vihollisen odottamattoman aseman. Kysyin itseltäni ainoastaan: "Menettelisitkö näin, jos tietäisit Kromickin vaativan sinua tilille teoistasi?" Saatoin rehellisesti vastata: Menettelisin! ja niin ollen ei mielestäni muihin asianhaaroihin kannattanut kiinnittää huomiota.

Ei!... Kromicki ei herätä minussa pelkoa muuta kuin senkautta, että hän saattaa ottaa Anielkan ja viedä hänet ties minne. Joudun epätoivoihini, kun vain sitä ajattelenkin.

Mutta tällä hetkellä vaunuissa pelkäsin ennen kaikkea Anielkaa. Miten käy huomenna? Miten on hän minut ymmärtänyt? Pitääkö hän käytöstäni röyhkeytenä vaiko kunnioituksen ja palvomisen ilmaisuna? Minulla oli sama tunne kuin koiralla, joka on puolustanut itseään ja pelkää, että sitä rangaistaan. Istuen vastapäätä Anielkaa koetin aina, kun kuutamon valo lankesi hänen kasvoilleen, lukea niistä mikä minua odottaa. Katselin häneen niin nöyränä, olin niin köyhä, että minun kävi sääli omaa itseäni ja minusta tuntui siltä, kuin hänenkin täytyisi armahtaa minua. Mutta hän ei luonut minuun silmäystäkään, kuunteli ainoastaan tarkkaavasti -- tai koetti kuunnella -- mitä Kromicki kertoi tädille. Hän selitti laajasti mitä hän tekisi ja miten hän hankkisi suurimmat voitot, jos Gastein olisi hänen. Täti pudisteli päätään, ja Kromicki pani panemistaan: "Eikö totta -- vai mitä?" Kaikesta päättäen hän tahtoi saada tätiä tunnustamaan, että hän on viisas ja ovela mies, joka äyristä osaa tehdä kymmenen.

Tie Hofgasteiniin on puhkaistu suoraan vuoren halki ja kiertää kuilujen partaita monessa monituisessa mutkassa. Kuun valo lankesi vuoroin yli tienkäänteiden, vuoroin minuun ja Kromickiin, vuoroin naisiin. Anielkan kasvot olivat lauhan surulliset, ja minua rauhoitti jo jonkun verran se, ettei hänen ilmeensä ollut ankara. En saanut häneltä ainoaa katsetta, mutta tartuin kiinni ajatukseen, että kun hän itse on varjossa ja kuu loistaa minuun, niin hän ehkä katselee minua ja ajattelee: "Ei kukaan maailmassa kuitenkaan rakasta minua niinkuin hän -- eikä kukaan samalla ole niin onneton..." Sillä se oli totta.

Vaikenimme molemmat. Ainoastaan Kromicki puhui puhumistaan; hänen sanansa sekaantuivat kosken kohinaan, joka kuului kuilun pohjalta, ja jarrun kirinään, ajurin kun alituiseen täytyi jarruttaa. Tuo kirinä vaivasi tavattomasti hermojani, mutta sensijaan lauha, valoisa yö vaikutti rauhoittavasti. Kuten jo mainitsin, oli täysikuun aika. Valo heijastui vuorille ja levisi pitkin taivaanlakea, pannen Bocksteinkogelin huiput, Tischlkarin jäätiköt ja äkkijyrkänteet Grankogelin luona välkkymään. Lumet huipuilla kimmeltelivät heleän vihreässä, metallinkarvaisessa valossa, ja kun vesiputoukset niiden alapuolella syöksyivät esiin yön pimeydestä ainoana valkeahtavana ryöppynä, näyttivät häikäisevät luminietokset riippuvan ilmassa, keveinä, ikäänkuin eivät olisi kuuluneet tähän maailmaan. Lepo ja lumous luonnossa olivat niin täydelliset, nukkuvat vuoret henkivät sellaista rauhaa, että mieleeni ehdottomasti tulivat sanat:

"Oi hetkeä kun kaksi sydäntä toin' toisellensa anteeks antavat -- mit' unohdettavaa, sen unohtavat..."

Enhän ollut rikkonut muulla tavalla kuin suutelemalla hänen jalkojaan; jos hän olisi ollut pyhä kuva ja seisonut alttarilla, niin ei hänellä silloinkaan olisi ollut oikeutta suuttua ja loukkaantua tällaisesta kunnianosoituksesta. Päätin selvityksen sattuessa sanoa sen hänelle ja siten tehdä hänet aseettomaksi.

Monasti johtuu mieleeni, että minulle tapahtuu vääryyttä: hän ei tunne asioita eikä kutsu niitä niiden oikeilla nimillä ja niin ollen pitää hän tunnettani yksinomaan maallisena, aistillisena. En suinkaan kiellä, ettei se olisi punottu useista langoista, mutta Anielka ei tunnu ymmärtävän, että näiden säikeiden joukossa on erinomaisen ihanteellisiakin, suorastaan kuin runouden kehräämiä. Monasti nukkuu intohimoni, ja minä rakastan häntä yksinomaan henkisesti, sillä lailla kuin ihminen kai rakastaa varhaisimmassa nuoruudessaan. Monasti taas se toinen ihminen minussa, se joka erittelee ja arvostelee kaikkea, nauraa minulle ja sanoo: "En tietänytkään, että rakastat kuin mikäkin ylioppilas ja romantikko!" Juuri niin! Olkoon vain naurettavaa, mutta sillä tavalla rakastan ja tiedän, että rakkauteni on aito ja juuri siitä syystä niin ehyt, vaikka samalla surullinen, koska sitä tuomitaan yksipuolisesti ja hyljeksitään.

Tänäänkin sattui minulle hetki, jolloin intohimoni nukkui, ja silloin lausuin hengessä Anielkalle: "Luuletko sinä todella, etteivät ihanteelliset kielet minussa soi? Juuri tällä hetkellä rakastan sinua tavalla, jota sinunkin täytyy pitää oikeana, ja vahinko on, jos hylkäät rakkauteni -- sillä itse et mitenkään joutuisi tappiolle ja minut lisäksi pelastaisit. Määräisin itselleni: tässä on maailmani, tässä rajat, joiden sisäpuolella minun on lupa elää -- ja minulla olisi edes jotakin ja minä koettaisin muuttaa luontoani ja kääntyä sinun uskoosi ja pysyä siinä kerta kaikkiaan."

Minusta näytti siltä kuin hän voisi ja kuin hänen täytyisi suostua tällaiseen sopimukseen, josta olisi seurauksena meille molemmille ikuinen rauha. Päätin sanoa sen hänelle ja selittää juurta jaksain. Kun tiedämme, että sielumme ainiaaksi kuuluvat toisilleen, niin me saatamme vaikkapa erotakin. Minussa heräsi ehdoton luottamus siihen, että hän suostuu tällaiseen sopimukseen. Täytyyhän hänen ymmärtää, että elämämme muuten käy mahdottomaksi.

Saavuimme Hofgasteiniin kello yhdeksän tienoissa. Kylässä oli jo hiljaista, hotellien edustalla ei näkynyt ainoitakaan ajopelejä, ja talot olivat pimeät. Ainoastaan ravintoloiden ikkunoista loisti valoa. Meyeriltä kuului miesäänistä joikunaa, eivätkä äänet olleet ensinkään huonot. Pysähdyttyämme astuin vaunuista kysyäkseni eivätkö laulajat haluaisi esiintyä hotellin edustalla, mutta kuulin, etteivät he olleetkaan kyläläisiä, vaan alppimatkailijoita Wienistä, joille tietenkään ei sopinut tarjota maksua. Ostin kaksi kimppua Edelweissiä ja muita alppikukkia. Palatessani vaunuille ojensin toisen kimpun Anielkalle ja päästin kuin epähuomiosta toisen ympäriltä nyörin, joten irtonaiset kukat putosivat hänen jalkainsa juureen.

-- Antaa olla siellä, huomautin, kun näin hänen kumartuvan ottamaan kukkia.

Läksin noutamaan kolmatta kukkakimppua tädille. Palatessani kuulin Kromickin äänen lausuvan:

-- Perustaappa tänne Hofgasteiniin vain toinen parantola, niin voisi voittaa sata prosenttia.

-- Ainako sinä vain pohdit voittojasi? kysyin levollisesti.

Tein kysymyksen tahallani, koska se oli samaa kuin sanoa Anielkalle: "Katso nyt, kun minä koko sielullani riipun kiinni sinussa, ajattelee hän sinun ohellasi rahoja -- vertaa nyt tunteitamme -- ja vertaa meitä!"

Olen miltei varma, että hän ymmärsi minut.

Paluumatkalla yritin pari kertaa alkaa keskustelua, mutta en saanut Anielkaa mukaan. Kun pysähdyimme huvilan portille, meni Kromicki naisten kanssa edellä ja minä jäin maksamaan ajurille. Tullessani sisään en enään tavannut Anielkaa teepöydässä. Täti sanoi hänen olleen väsyksissä ja lähteneen nukkumaan. Kävin kovin levottomaksi ja soimasin itseäni lakkaamatta. Että minä kiusaankin häntä. Ihmiselle, joka todella rakastaa, ei saata löytyä mitään tuskallisempaa kuin se tieto, että hän rakastetulleen tuottaa kärsimystä ja vahinkoa. Illallinen kului äänettömänä, täti oli uninen, Kromicki jostakin syystä levoton, ja minua kiusasi lakkaamatta ajatus: "Varmaan käytökseni on häntä kovin loukannut. Kaikki hän kääntää pahoin päin." Tiesin, että hän huomenna tulee välttelemään minua ja että hän katsoo minun rikkoneen rauhansopimuksemme. Nämä ajatukset pelästyttivät minua, ja minä päätin ylihuomenna lähteä tai paremmin sanoen paeta Wieniin. Ensinnäkin siitä syystä, että pelkäsin Anielkaa, toiseksi sentähden, että halusin tavata Chwastowskia, ja kolmanneksi -- ja Jumala yksin tietää miten katkeraa se minulle oli -- jottei Anielkan tarvitsisi nähdä minua ja jotta hän saisi nauttia edes parin päivän lepoa.

Heinäkuun 15 p:nä.

Kokonainen tapausten ja sattumien sarja! En tiedä mistä alkaisin, sillä viime vaikutukset ovat aina voimakkaimmat. En milloinkaan ole saanut niin selviä todisteita siitä, että kuitenkin olen hänelle jotakin. Minun täytyy pakoittamalla pakoittaa itseni järjestyksessä kertomaan asiat. Uskon todella Anielkan suostuvan ehdotukseen, jonka aion hänelle tehdä. Ajoittain minua pyörryttää. Pakoitan itseni kuitenkin jonkinlaiseen järjestykseen ja alan alusta.

Käväisin Wienissä. Palasin tänä iltana. Sain jonkun verran tietoja, joiden johdosta keskustelemme tädin kanssa.

Tapasin Chwastowskin ja puhuin hänen kanssaan. Mikä reipas poika!... Hän tekee kuin juhta työtä sairaalassa; sitte hän aikoo kirjoittaa kansantajuisen terveysopin, jonka hänen veljensä kirjakauppias kustantaa halpahintaisessa sarjassaan; hän kuuluu mitä erilaisimpiin lääketieteellisiin ja ei-lääketieteellisiin seuroihin, joissa hän on toimihenkilönä, ja lisäksi häneltä riittää aikaa kaikellaisiin -- ehkä liiankin iloisiin -- huveihin Kärtnerstrassen tienoilla. En todella tiedä milloin se mies nukkuu. Tästä huolimatta hän on voimakas kuin markkinaseuran Herkules. Mikä tavaton runsaus elämää -- ihan niin että kiehuu!

Puhuin hänelle peittelemättä mistä syystä olin tullut Wieniin.

-- Ette ehkä tiedä, lausuin, -- että minä ja täti omistamme huomattavia pääomia; meidän ei mitenkään tarvitse ryhtyä liikehommiin, mutta jos voisi sijoittaa rahat tuottaviin yrityksiin, niin juoksisihan voitto kotimaahan. Ehkäpä lisäksi voisimme olla hyödyksi herra Kromickille -- asiasta olisi siis kaksinkertainen etu. Suoraan sanoen hän ihmisenä on meille jokseenkin yhdentekevä, mutta koska hän nyt on sukulaisemme, haluaisimme mielellämme ottaa osaa hänen pääomiensa kartuttamiseen, luonnollisesti siinä varmassa vakuudessa, ettemme itsellemme tuota vahinkoa.

-- Ja haluaisitte nyt tietää millä kannalla hänen asiansa ovat.

-- Juuri niin. Hän tietenkin elää mitä parhaimmassa toivossa, enkä ensinkään epäile hänen vilpittömyyttään. Kysymys on vain siitä, että hän voi erehtyä. Jos siis teidän veljenne -- ottamatta teiltä vaitiolon lupausta -- on kirjoittanut näistä asioista, niin pyytäisin teitä kertomaan. Pyytäkää häntä niinikään kirjoittamaan minulle suoraan ja tarkoin selittämään millä kannalla asiat ovat. Täti luottaa hänen suopeuteensa. Ovathan hän ja täti vanhemmat tutut kuin hän ja Kromicki.

-- Hyvä on. Puhun kyllä veljelleni, sanoi tohtori. -- Kyllä hän on kirjoittanut jotakin niistä asioista, mutta mitä, sitä en tarkoin muista, kun ne eivät huvittaneet minua.

Ja hän rupesi laatikosta etsimään veljensä kirjettä muiden joukosta. Se löytyikin pian ja hän luki:

"Vähällä on, etten kuole ikävään. Naisista täällä on puute, koreista ei puhettakaan."

Tohtori hymähti ja lausui:

-- Ei, se ei kuulu siihen. Sen pojan pitäisi olla Wienissä!...

Hän käänsi lehden ja ojensi toisen sivun luettavakseni. Löysin ainoastaan pienen huomautuksen muutamissa riveissä:

"Mitä Kromickiin tulee, niin naftasta on ollut hätä. Rotschildien kanssa ei pidä lähteä kilpasille, ja me hävisimme kun hävisimmekin. Peräydyimme, mutta tappiomme oli tuntuva. Hirveitä summia on pantu kiinni, ja monopoli on hallussamme, mutta miljoonien voitot ovat yhtä mahdolliset kuin miljoonien tappiot. Kaikki on sattuman varassa. Koetamme parastamme ja elämme hyvässä toivossa. Tarvitsemme ainoastaan rahaa ja taas rahaa, sillä meiltä vaaditaan pitkää maksuaikaa, mutta meidän itsemme pitää maksaa heti, ja lisäksi antavat hankkijamme meille huonoa tavaraa. Nyt lepää kaikki minun hartioillani." J.n.e.

-- Meiltä kyllä voi saada rahaa, sanoin, kun olin lukenut kirjeen.

Kotimatkalla punnitsin asiaa puolelta ja toiselta, ja minussa heräsi eloon jokin parempi vaisto. "Oli miten oli", ajattelin, "mutta varmaan menettelemme suoremmin ja rehellisemmin, jos autamme Kromickia kuin jos kaataisimme hänet. Anielka kyllä ymmärtää antaa arvoa sellaiselle teolle -- ja ratkaisu jääköön kohtalon käsiin!"

Tarkemmin ajateltuani asiaa huomasin kuitenkin, että itsekkäisyys näyttelee osaansa näissä paremmissakin aikomuksissani. Otin tietenkin lukuun, että Kromicki rahaa saatuaan paikalla lähtee tiehensä Gasteinista ja vapauttaa minut kärsimyksistä, joita hänen viipymisensä Anielkan läheisyydessä minulle tuottaa. Anielka jää yksin minun tunteeni varaan, ja hänen sydämensä toiselta puolen kiittää minua, toiselta puolen soimaa -- ehkäpä kiivaastikin -- Kromickia siitä, että hän on käyttänyt hyväkseen minun apuani. Uusi asema näytti avaavan minulle uusia näköaloja. Ennen kaikkea halusin mistä hinnasta hyvänsä päästä eroon Kromickista.

Ajattelin suhdettani Anielkaan niin voimakkaasti, etten ensinkään huomannut milloin me saavuimme Lend-Gasteiniin. Oli tapahtunut rautatieonnettomuus Zell am See'n sivuradalla, ja Lendissä oli joukottain haavoittuneita ja kuolleita. Mutta tuskin olin päässyt vaunuihin, kun haavojen ja veren tekemä vaikutus meni menojaan ja ajatukseni taasen askarteli yksinomaan suhteessani Anielkaan. Minä tunsin, että se vaatii parantamista ja ratkaisua -- muuten käy huonosti sekä minun että Anielkan. Mutta mitä pitää tehdä? Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että hän kiduttaa minut kuoliaaksi ja minä hänet, sillä kun minä haluan kaikkea eikä hän suostu mihinkään, kehittyy välillemme sellainen ristiriita, sellainen draama, että parempi olisi Anielkan paiskautua suoraan Achin kuohuihin ja minun ajaa vaunuineni, hevosineni päivineni yhtä päätä kuiluun. Lisäksi tulin vakuutetuksi siitä, että naisen, joka ei missään suhteessa anna perään, täytyy joutua mitä kauheimpaan sisäiseen ristiriitaan, jollei hän rakasta miestään, vaan toista. Anielka ei ole antanut minulle perään hiuskarvankaan vertaa, ja kuitenkin minä joskus suutelen hänen käsiään tai jalkojaan, kuitenkin täytyy hänen kuulla tunnustuksiani ja salata mieheltään ja äidiltään mitä meidän välillämme tapahtuu. Hänen täytyy pysyä valppaana, vaania ja vartioida sekä itseään että minua, tietämättä mihin päin uskaltaa liikkua. Elämä käy sellaisissa oloissa meille molemmille mahdottomaksi. Siitä täytyy kun täytyykin tulla loppu.

Vihdoin viimein luulin löytäneeni ratkaisun. Anielkan täytyy alistua tunnustamaan rakkauteni oikeutetuksi. Hänen täytyy sanoa minulle: "Olen omasi! Sydämeni ja sieluni kuuluvat ja tulevat ikuisesti kuulumaan sinulle. Mutta siihen sinun täytyy tyytyä. Jos suostut tähän, ovat meidän sielumme tästä hetkestä asti vihityt toisiinsa."

Minä päätin todella suostua. Kuvittelin, että ojennan hänelle käteni ja lausun: "Otan sinut omakseni ja lupaan pyhästi, etten pyydä sinulta enempää, että suhteemme jää puhtaasti henkiseksi -- mutta tätä liittoamme olen aina pitävä aviona ja sinua vaimonani."

Oliko tällainen sopimus oleva mahdollinen ja oliko se tekevä lopun kärsimyksistämme? Minulle se merkitsi halujeni ja himojeni täydellistä rajoittamista, mutta sensijaan se avasi minulle oman maailman, jossa Anielka jakamattomasti oli oleva omani. Lisäksi se antoi rakkaudelleni sen oikeudet, ja tämä oli minulle niin tärkeää, että olin valmis luovuttamaan terveyteni, saadakseni Anielkalta ikävöidyn tunnustuksen. Tämäkin osaltaan todistaa miten äärettömästi minä rakastan tätä naista, miten minä koko sielullani ja mielelläni tahdon saada hänet jollakin lailla omakseni.

Niin! Olen jo siihen määrään muuttunut, joutunut niin kauvas omasta itsestäni, että olen valmis tästä hinnasta suostumaan mihin rajoituksiin tahansa.

Ponnistin siis kaikin voimin ajatuksiani saadakseni selville suostuisiko Anielka.

Minusta tuntui, että hänen täytyy suostua.

Hengessä sanoin hänelle kiinteästi:

-- Jos sinä todella minua rakastat, niin sano nyt itse, eikö ole yhdentekevää tunnustatko sen huulillasi vai etkö. Onko olemassa mitään jalompaa ja pyhempää kuin sellainen rakkaus, jota sinulta pyydän. Minähän joka tapauksessa annan sinulle elämäni, kosken muuta voi -- kysy nyt omaltatunnoltasi, etkö ole velvollinen tunnustamaan minulle edes sitä. Tämähän on Danten suhde Beatriceen. Sellaisin tuntein on enkelienkin lupa rakastaa toisiaan. Tulet olemaan minulle niin likeinen kuin ainoastaan sielu saattaa olla toiselle sielulle, ja samalla niin kaukainen, kuin jos eläisit tuolla vuoren korkeimmalla kukkulalla. Jollei se ole ylimaailmallista rakkautta, jolleivät tavalliset ihmiset pysty sitä tuntemaan, niin sitä enemmän sinulla on syytä riippua siinä kiinni, sillä silloin pysyt puhtaana kuin lumi ja pelastat minut, lunastat meille täydellisen rauhan ja niin paljon onnea kuin maailmaan saattaa mahtua.

Ja minä tunsin todella olevani taipuvainen mystisismiin, joka uskoo, että maisesta, ajallisesta kotelosta voi kehittyä ikuinen perhonen, siivekäs olento, joka lentää taivaankappaleesta toiseen, kunnes yhtyy kaikkeuden sieluun. Ensi kerran johtui mieleeni, että minä ja Anielka näkyvinä hahmoina voimme hävitä, mutta että meidän rakkautemme kestää, pysyy ja muodostaa kuolemattomuutemme. Kuka tietää, ajattelin, vaikka se olisikin ainoa muoto kuolemattomuutta mikä on olemassa. Tajusin nimittäin yhä selvemmin, että tunteessani on jotakin ikuista, jotakin, joka kohoaa yli muuttuvaisuuden muotojen. Täytyy paljon rakastaa, jotta voisi tuntea ja katsella maailmaa tällä tavalla, täytyy lisäksi olla onneton ja ehkä mielipuolisuuden rajoilla.

Minä tosin en vielä liene mielipuolisuuden rajoilla, mutta yhä useammin vaivun mystisismiin enkä milloinkaan ole niin iloinen kuin silloin, kun hukun ja haihdun siihen niin kokonaan, etten enään löydä omaa itseäni. Ja minä ymmärrän miksi teen niin. Kaksinaisuuteni, sisäinen erittelemiseni ovat aina hävittäneet minulta kaikki elämän perustukset ja samalla tehneet tyhjäksi kaiken sen onnen, joka nousee noiden perustusten pohjalta. Niillä mailla, missä järkitoiminnan asemesta hallitsee tunne ja näyt, ei arvostelullani ole mitään virkaa. Lepään siis ja minun on sanomattoman suloinen olla.

Tällaista lepoa nautin koko matkan Gasteiniin asti. Näin itseni ja Anielkan henkisesti yhdistettyinä, rauhallisina ja onnellisina. Olin ylpeä, kun ajattelin, että sittenkin olin selviytynyt pulmasta ja keksinyt keinon, millä tulin onnelliseksi. Olin varma, että Anielka ilolla ojentaa minulle armaan kätensä lähteäkseen kanssani sellaiselle yhteiselle retkelle.

Äkkiä heräsin kuin unesta ja näin oman käteni olevan aivan veressä. Vaunuissa oli kuljetettu rautatieonnettomuudessa haavoittuneita. Syvennyksissä istuimen kahden puolen oli paljon verta, jota ei ajuri ollut huomannut pyyhkiä pois. Minun mystisismini ei ulotu niin kauvas, että uskoisin yliluonnollisten voimien sekaantuvan ihmisten elämään, varsinkaan merkkien, ihmeiden ja varoitusten muodossa. Mutta vaikken itse puolestani olekaan taikauskoinen, niin ymmärrän taikauskoisen ihmisen mielentilan ja huomaan ja käsitän täydelleen, mikä tällaisessa tapauksessa on ihmeellistä. Tällä hetkellä oli ihmeellistä ensinnäkin se, että näissä samoissa ajopeleissä, joissa aloin nähdä unta uudesta elämästäni, luultavasti aivan hiljan oli sammunut jokin ihmiselämä, ja toiseksi se, että ajattelin lepoa ja rauhaa verisin käsin. Tuollaiset sattumat tekevät aina hermostuneen ihmisen alakuloiseksi -- ei sentähden, että ne olisivat mitään enteitä -- vaan sentähden, että ne ovat surulliset -- ja luovat tumman varjon koko hänen ajatusjuoksunsa yli.

Luonnollisesti olisi minunkin ajatusjuoksuni synkistynyt, jollemme jo olisi olleet likellä Wildbadia. Äkkiä, kun hiljalleen ajoimme ylös mäkeä, huomasin vastaantulevien vaunujen tavallista kiivaampaa vauhtia karauttavan alas mäkeä. "Tuossa saattaisi tuossakin helposti tulla onnettomuus, ajattelin; varsinkin käännyttäessä toiselle puolen tietä täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta." Samassa rupesi vaunujen ohjaaja kuitenkin jarruttamaan minkä jaksoi, niin että hevoset astuivat miltei käyden... Äkkiä minä suureksi hämmästyksekseni huomasin vaunuissa tädin ja Anielkan, jotka minut nähdessään rupesivat huutamaan: "On, on! Leon! Leon!" Tuossa tuokiossa saavutin heidät. Täti karkasi kaulaani, toisti toistamistaan: "Jumalan kiitos!" ja läähätti niin voimakkaasti, että olisi luullut hänen jalan juosseen tänne Wildbadista asti. Anielka tarttui käteeni eikä tahtonut sitä päästääkään. Äkkiä kuvastui hirveä pelästys hänen kasvoillaan ja hän huusi:

-- Oletko sinä haavoittunut?

Huomasin mistä oli kysymys ja riensin paikalla vastaamaan:

-- En vähääkään. En lainkaan ole ollut mukana onnettomuudessa. Käteni tahrautui vaunuista, joissa nähtävästi oli kuljetettu haavoittuneita.

-- Onko se ihan varma? kysyi täti.

-- Ihan.

-- Mikä juna oikeastaan suistui raiteilta?

-- Zell am See'stä tuleva.

-- Voi hyvä Jumala! Sähkösanoma tiesi, että Wienistä tuleva. Olin kuolla pelästyksestä. Hyvä Jumala, mikä onni! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

Täti pyyhki hikeä otsaltaan. Anielka oli valkea kuin vaate. Vihdoinkin päästettyään käteni kääntyi hän pois, jotten huomaisi hänen väriseviä suupieliään ja kyyneliään.

-- Olimme yksin kotona, sanoi täti, -- sillä Kromicki oli lähtenyt muutamien belgialaisten kanssa Nassfeldiin. Äkkiä tulee huvilan isäntä kertomaan rautatieonnettomuudesta. Tiesin sinun tänään palaavan -- koeta kuvitella mitä mielessäni liikkui! Lähetin isännän heti paikalla hakemaan hevosia; Anielka kulta ei tahtonut antaa minun lähteä yksin... Ne olivat kauheita hetkiä, mutta Jumalan kiitos, että pääsimme pelästyksellä... Näitkö sinä haavoittuneita?

Minä suutelin Anielkan ja tädin kättä ja kerroin mitä olin nähnyt Lend-Gasteinissa. Kävi selville, että sähkösanomassa, joka tuli kylpylaitokselle, oli ollut sanat: "Lend-Gastein täynnä haavoittuneita ja kuolleita." Kaikki olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että onnettomuus oli tapahtunut Wien-Salzburgin linjalla. Kerroin asiat aivan sekaisin, sillä päässäni oli yksi ainoa riemun ajatus: Anielka ei tahtonut jäädä kotiin odottamaan tädin palaamista, vaan läksi hänen mukaansa minua vastaan. Tekikö hän sen ainoastaan tädin takia? Olin varma, että ei. Näinhän minä hänen levottomuutensa ja kiihtymyksensä, hänen kauhunsa kun hän huomasi käteni olevan veressä, ilon ja valoisuuden hänen kasvoillaan, kun hän kuuli, etten ollut edes mukanakaan onnettomuudessa. Näinhän minä, että hän tälläkin hetkellä oli mielenliikutuksen vallassa ja purskahtamaisillaan itkuun onnesta. Varmasti ei hän olisikaan voinut pidättää kyyneliään, jos olisin tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle, että rakastan häntä. Varmaan hän olisi antanut kätensä jäädä käteeni. Mutta kun tämä kaikki kävi minulle päivänselväksi, luulin tietäväni, että kärsimykseni nyt olivat saavuttaneet rajansa, että elämäni tästälähtien tasaantuu ja että minulle alkaa uusi ajanjakso. En saata edes kuvata mitä mielessäni liikkui, mikä ilo täytti rintani. Silloin tällöin katsahdin häneen ja koetin silmäyksiini mahduttaa koko äärettömän rakkauteni, ja hän hymyili minulle. Huomasin hänen olevan ilman hansikkaita ja päällystakkia. Nähtävästi hän kiireissään ja pelästyksissään oli unohtanut kaikki. Illan viiletessä panin oman päällystakkini hänen ympärilleen. Hiukan hän vastusti, mutta täti käski hänen pitää takin.

Palatessamme huvilalle otti Celina rouva minut vastaan sellaisella sydämellisyydellä, ettei lainkaan olisi luullut Anielkan minun kuoltuani joutuvan Ploszowilaisten omaisuuden ainoaksi perijättäreksi. Nämä meidän naiset ovat niin jaloja ja erinomaisia, että pyhimystenkin joukosta saa hakea heidän vertaisiaan. Sensijaan en takaa, ettei Kromicki Nassfeldista palatessaan ja kuullessaan onnettomuudesta kaikessa hiljaisuudessa olisi päästänyt helpoituksen huokausta ja ajatellut, että maailma varmasti kulkee entiseen tapaansa, vaikka Ploszowskit ovatkin sen jättäneet.