Part 5

Hullutusta! Mahdottomuutta! Pelkkää teoriaa! Kromicki saattaa kun saattaakin elää turvallisesti, sillä moisista ajatuksista ei minussa milloinkaan kehity tekoja. En tapa häntä, vaikka tietäisinkin, ettei minua siitä vedetä edesvastuuseen enempää kuin kärpäsen tappamisesta. En tappaisi häntä, vaikka kahden asuisimme autiolla saarella -- ja kuitenkin: jos ihmisen pääkoppa kuorittaisiin kuten omena ja salatut ajatukset tuotaisiin päivän valoon, niin tulisi ilmi, että rikollisuuden mato jäytää aivojani. Lisäksi minä vielä selvästi tunnen, että korkea siveellinen käsky: älä tapa! ei lainkaan ole ehkäisemässä minua surmaamasta Kromickia. Sen käskyn minä jo olen tukahuttanut itsessäni. Mutta minä en satuttaisi häneen kättäni siitä syystä, että minuun ehkä on jäänyt jotakin ritarillisuuden perintöä, etteivät herkistyneet hermoni suostuisi raakaan tekoon, että minä olen kehittynyt liian etäälle ihmisen alkuperäisestä viileyden tilasta: sanalla sanoen sentähden, että se olisi minulle fyysillisesti mahdotonta. Mutta moraalisesti minä otan hänet hengiltä joka päivä -- ja sitä tehdessä mietin, eikö minun kerran mahtane olla tekeminen tiliä menettelystäni jonkin inhimillisiä laitoksia korkeamman tuomioistuimen edessä, ikäänkuin olisin hänet surmannut.

Tosin tavattaisiin varmaan, jos ihmisen, pääkallo voitaisiin avata, kelvollisimmankin ihmisen aivoissa ajatuksia, jotka nostaisivat hiuksemme pystyyn. Muistan että minulle, kun olin pikkupoika, tuli suuren uskonnollisuuden aikoja, jolloin rukoilin aamusta iltaan koko sielustani ja mielestäni, ja hartaimpinakin hetkinäni saattoi mieleeni lentää syntisiä ajatuksia, aivan kuin tuuli olisi ne tuonut tai paha henki kuiskannut korvaani. Samoin olen tullut tehneeksi syntiä ihmisiä vastaan, joita eniten rakastan ja joiden tähden empimättä olisin voinut antaa elämäni. Muistan, että se silloin tuotti minulle jokapäiväistä surua ja että rehellisesti kärsin. Mutta ne sikseen. Palatakseni rikollisiin tai synnillisiin ajatuksiini, arvelen, että niitä ei lueta meille viaksi, koska ne tulevat synnin tietoisuudesta ulkopuolellamme eivätkä siitä synnistä, joka jo on mennyt moraaliseen olemukseemme. Juuri tämän niiden ulkopuolisuuden takia ihmisestä tuntuukin siltä, kuin paholainen kuiskaisi ne hänen korvaansa.

Ihminen kuulee ne ja työntää ne luotaan, koska hän ei tahdo pahaa -- ja tämä luetaan hänelle ehkä vain ansioksi. Mutta toista on minun. Ajatus Kromickin surmaamisesta ei tule ulkopuoleltani, vaan elää ja kehittyy minussa. Moraalisesti minä jo olen täyttänyt aikomukseni, vaikka en saa enkä ole saanut häntä surmatuksi, mikä, kuten sanoin, ainoastaan riippuu hermoistani. Minun paholaiseni tehtävä supistuu siihen, että hän tekee minusta pilkkaa, kuiskaten korvaani, ettei teko olisi ensinkään suurempi rikos -- se kysyisi ainoastaan tarmoa.

Tällaisille harhateille olen joutunut. En ikinä olisi uskonut eksyväni niin kauvas, katselen oman olentoni syvyyteen ihmeissäni. En tiedä, lunastaako piinani minua lankeemuksestani edes osaksi, tiedän ainoastaan, että sen, jonka elämä ei mahdu Anielkan ja hänen kaltaistensa olentojen yksinkertaiseen lakikirjaan, jonka sielu kuohuu yli maljan laitojen -- sen täytyy muuttua tomuksi ja tuhkaksi ja vaipua lokaan.

Heinäkuun 9 p:nä.

Tänään osoitti Kromicki minulle lukuhuoneessa erästä englantilaista, joka oli erinomaisen kauniin naisen seurassa, ja kertoi heidän tarinansa. Kaunotar on alkuaan rumaanialainen ja ollut naimisissa köyhtyneen valakialaisen pajarin kanssa, jolta englantilainen suorastaan osti hänet Ostendessä. Olenhan minä kuullut tuollaisia juttuja senkin seitsemät kerrat elämässä. Kromicki mainitsi summankin, jolla kaunotar oli ostettu. Kertomus teki minuun kumman vaikutuksen. "Keino sekin!" ajattelin. Tosin häpeällinen sekä ostajalle että myyjälle, mutta yksinkertainen. Naisen tietysti ei tarvitse saada tietää ehtoja, ja nämä ehdothan voidaan pukea niin siistiin muotoon kuin suinkin. Vaistomaisesti rupesin sovittamaan ajatuksiani meidän suhteeseemme. No niin! Jutulla oli kaksi puolta. Anielkaan nähden oli se iljettävä häväistys, Kromickiin nähden se tuntui sekä mahdolliselta että minun vihani ja ylenkatseeni mukaiselta. Sillä jos hän todella suostuisi sellaiseen kauppaan, niin sittepä hänen koko alhaisuutensa vasta tulisi päivänvaloon, sittepä hän vasta näyttäisi mikä mies hän on ja miten mahdotonta oli antaa Anielka hänelle. Sittepä yhdellä iskulla pyhitettäisiin kaikki ponnistukseni hänen vaimonsa vapauttamiseksi hänestä. Mutta suostuisiko hän? Sanoin itselleni: "Vihaat häntä, sentähden uskot hänestä kaikkea pahaa." Mutta vaikka toiselta puolen koetan olla puolueeton, on minun mahdoton unohtaa, että tuo mies myi Gluchowin, että hän houkutteli siihen valtuuden Anielkalta, että hän sitte petti sekä Anielkan että Celina rouvan ja että loppujen lopuksi rahanhimo nähtävästi oli pääpiirteenä hänessä. En yksin minä ole huomannut häntä mieheksi, joka potee suorastaan kullan kuumetta. Saman ovat nähneet Sniatynski, täti ja Celina rouva. Sentapainen siveellinen sairaus johtaa aina pakostakin vastaavaan lankeemukseen. Ymmärrän muuten, että kaikki luultavasti tulee riippumaan hänen asioittensa tilasta. Kummoinen se on -- sitä ei kukaan oikeastaan tiedä. Täti ei pidä sitä edullisena. Minä puolestani luulen, että hän on kylvänyt kaikki mitä omisti johonkin peltoon, josta pitäisi kasvaa rehevää viljaa. Kasvaako pelto? Varmaan ei hän itsekään tiedä sitä, ja siitä hänen alituinen levottomuutensa ja lukemattomat kirjeet nuorelle Chwastowskille, joka toimii hänen apulaisenaan. Tässä johtuu äkkiä mieleeni, että samaiselta nuorelta Chwastowskilta varmaan saisi tietää millä kannalla hänen asiansa ovat. Kirjoittaminen veisi pitemmän aikaa. Ehkäpä lähden päiväksi Wieniin tapaamaan tohtori Chwastowskia, joka siellä tekee työtä jossakin klinikassa, ja saan häneltä joitakin tietoja. Täytyyhän veljesten olla kirjevaihdossa. Sillaikaa tutkistelen Kromickia, mutta suurimmalla varovaisuudella, jotten herättäisi hänen valppauttaan ja epäluuloaan. Heti huomispäivänä kysyn mitä hän arvelee rumaanialaisesta pajarista, joka myi vaimonsa englantilaiselle. Luultavasti ei hän tahdo vastata suoraan, mutta minäpä koetan johtaa häntä siihen, mikäli mahdollista, ja arvaan loput. Kaikki nämä ajatukset ja tuumat ovat tehneet, että minä jonkun verran olen virkistynyt. Ei ole mitään pahempaa kuin toimettomuus, ja kaikki mikä johtaa siitä pois, on tervetullutta. Sanon vieläkin itselleni: "Ainakin sinä huomenna ja ylihuomenna saat ponnistella ja koettaa tehdä jotakin rakkautesi hyväksi." Ja se antaa minulle voimaa. Täydellinen toimettomuus johtaa jonkinlaiseen tekojen kiihkoon. Järkeni, ajatukseni joutuvat hajoamistilaan. Olen kunniasanallani luvannut Anielkalle, etten satuta kättäni itseeni -- sitäkään ulospääsyä ei siis enään ole. Mutta tätäkään elämää ei voi jatkua. Jos tie, jolle aion astua, on häpeällinen, niin se joka tapauksessa on Kromickille häpeällisempi kuin minulle. Minun täytyy eroittaa heidät, jollen itsenikään takia, niin Anielkan tähden. Minulla on varmaan kuumetta. Kylvyt tekevät täällä hyvää kaikille, paitsi minulle.

Heinäkuun 10 p:nä.

Kuumia päiviä näkyy voivan olla täällä Gasteinissakin. Mikä helle nyt onkaan! Anielka käy valkoisissa flanellivaatteissa, jommoisia englantilaiset naiset käyttävät "lawn-tennistä" pelatessa. Juomme aamukahvit ulkona. Hän saapuu kylvystä raikkaana ja häikäisevänä kuin lumi auringonlaskussa. Hänen sorja ruumiinsa eroittautuu tavallista selvemmin pehmeiden vaatteiden alta. Aamuisessa valossa näen selvästi jokaisen karvan hänen kulmillaan, silmäripset ja untuvat hienoilla poskilla. Hänen hiuksensa tuntuvat kosteilta, ja valaistus tekee ne tavallista vaaleammiksi. Silmäterät ovat miltei läpikuultavat. Miten hän on nuori ja ihanainen! Hänessä sykkii elämäni, häneen on kiteytynyt kaikki mitä omakseni pyydän. En lähde täältä, en voi.

Katselen häntä ja olen pyörryksissä sekä ihastuksesta että tuskasta, sillä tuossa hänen vieressään istuu -- hänen miehensä. Tätä ei voi jatkua -- älköön hän olko kenenkään, kunhan hän vain ei ole hänen! Anielka kyllä aavistaa mitkä tuskat repivät hermojani, mutta hän ei tunne niitä kokonaan. Hän ei rakasta miestään -- mutta hän pitää heidän yhdyselämäänsä oikeana. Minä kiristän hampaitani, kun sitä vain ajattelenkin, sillä minun mielestäni hän on alentunut jo tunnustaessaan tuon laillisuuden. Siihen ei ole lupaa, ei hänelläkään! Kuolkoon hän mieluummin. Silloin hän on kun onkin omani, sillä laillinen mies toki jää tänne -- mutta minä en! Jo senkin tähden olen laillisempi kuin hän. Ajoittain joudun kumman mielialan valtaan. Kun oikein olen väsynyt ja kiusaantunut ja ajatukseni lakkaamatta on kulkenut samaan suuntaan, näen joskus kaukaisen maan, jota ei nähdä normaalitilassa, ja silloin tulee minulle hetkeksi varmuus, että Anielka kuuluu minulle, että hän jollakin lailla on minun tai tulee omakseni. Kun herään tästä tilasta, muistan ihmeekseni, että Kromicki on olemassa. Ehkäpä noina hetkinä astun yli rajan, jonka poikki elämässä tavallisesti ei astuta, ehkäpä minulle näyssä osoitetaan asiat täydellisinä, asiat sellaisina, jommoiset ne ovat ihanteissamme ja jommoisina niiden tulisi kajastaa sielumme silmään. Minkätähden eivät ihanteittemme maa ja todellisuuden maailma sopeudu keskenään ja kuinka voi olla mahdollista, ettei niiden välillä ole harmoniaa -- sitä en tiedä. Vaivaan usein päätäni ja koetan selvitellä näitä asioita, mutta en sittenkään käsitä epäsoinnun tarkoitusta. Tunnen ainoastaan, että juuri _se_ on kaiken epätäydellisyyden ja pahan alku. Tämä tunne panee voiman minussa liikkeelle -- sillä siinä tapauksessa olisi Anielkan ja Kromickin yhteenkuuluvaisuus juuri pahan ilmaus.

Heinäkuun 11 p:nä.

Uusia pettymyksiä. Taasen on suunnitelmani suistunut. Vielä on sentään toivon kipinä, vielä ehkei kaikki ole hukassa. Olen tänään puhunut Kromickin kanssa pajarista, joka myi vaimonsa, ja keksin tarkoitusta varten kokonaisen tarinan houkutellakseni Kromickia suoruuteen.

Tapasimme englantilaisen ostettuine vaimoineen suihkulähteellä. Otin heti puheeksi naisen erinomaisen kauneuden ja virkoin vihdoin:

-- Tohtori täällä kertoi minulle miten myynti ja kauppa tapahtui. Sinä tuomitset pajaria liian ankarasti.

-- Hän huvittaa minua ennen kaikkea, vastasi Kromicki.

-- Jutussa on lieventäviä asianhaaroja. Mies ei ollut ainoastaan pajari, vaan omisti samalla suuren nahkuriliikkeen, jota hän hoiti lainarahoilla. Äkkiä kielsivät naapurivallat ruton takia nahkojen viennin Rumaaniasta. Mies tiesi, että jollei hän pysy pystyssä kiellon aikaa, niin hän menee nurin ja syöksee lisäksi perikatoon kymmeniä perheitä, joiden luottoa hän on käyttänyt hyväkseen. Katso, ystäväni, kauppias on kauppias. Mahdollisesti hänen oikeuskäsitteensä on toinen kuin muiden ihmisten, mutta kun kerran on omistanut sen itselleen, niin...

-- Sopii myydä yksin vaimonsakin? sanoi Kromicki. -- Ei ikinä. Ei ole lupa toisten velvollisuuksien takia polkea toisia, kukaties vieläkin pyhempiä...

Kromicki ei olisi voinut hermostuttaa ja hämmästyttää minua enemmän kuin käyttäytymällä kunnon miehen tavoin. Mutta minä en päästänyt toivoa käsistäni. Tiedän, että turhanaikaisimmatkin ihmiset aina pitävät varastossaan korealta kalskahtavia lauseita. Jatkoin siis:

-- Et ota lukuun, että pajari olisi vienyt tuon naisenkin kanssaan perikatoon. Tunnusta pois, että huonosti on käsittänyt velvollisuutensa läheisimpiään kohtaan se, joka voi ottaa heiltä viimeisen leipäpalasen.

-- Tiedätkös, en ikinä uskonut sinua noin hiton kylmäksi ja laskevaksi.

Minä mietin itsekseni: et ymmärrä, tyhmyri, etteivät ne ole minun ajatuksiani. Sinun pitää omistaa ne itsellesi!

Ääneen lausuin:

-- Koetan vain asettua liikemiehen kannalle. Sinä et huomaa sitäkään asiaa, että nainen mahdollisesti ei rakastanut häntä, vaan nykyistä miestään, joka ehkä tiesi sen.

-- Siinä tapauksessa olivat herra ja rouva yhdenarvoiset.

-- Se on toinen asia. Syvemmältä katsoen nainen kuitenkaan ehkei ollut niin mitätön kuin luulemme, koska hän oli pysynyt uskollisena miehelleen, vaikka rakasti englantilaista. Mahdollista, että pajari oli heittiö, mutta sano nyt mitä tällaisessa tapauksessa kauppiaan on tekeminen, kun tullaan ja sanotaan hänelle: "Te olette kaksinkerroin mennyt mies, sillä teillä on velkoja, joita ette voi maksaa, ja vaimo, joka ei rakasta teitä. Mutta erotkaa tuosta naisesta ja minä takaan ensinnäkin hänelle huolettoman toimeentulon ja teen hänet niin onnelliseksi kuin suinkin ja toiseksi maksan velkanne." Sanotaan: häpeällinen kauppa! -- Mutta onko se itse asiassa niin häpeällinen kauppa? Muista, että kauppias, suostuessaan tähän myyntiin, yhdellä iskulla pelastaa onnettomuudesta naisen ja voi todella kysyä eikö hän ole oikein ymmärtänyt velvollisuuttaan lähimpiään kohtaan, ja kurjuudesta kaikki, jotka ovat luottaneet häneen.

Kromicki mietti hetken. Sitte hän päästi monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:

-- Hyvä ystävä, minä rohkenen uskoa, että liikeasioista tiedän enemmän kuin sinä, mutta väittelyyn en lähde kanssasi, sillä siinä joudun alakynteen. Jollet olisi isältäsi perinyt miljoonia, vaan ruvennut asianajajaksi, niin joka tapauksessa olisit koonnut niitä... En tiedä mitä minun pitää ajatella mokomasta rumaanialaisesta veijarista, senjälkeen kun olen kuullut miten sinä selität asian. Tiedän vain, että vaimo myytiin, ja se haiskahtaa roistomaiselta, sano mitä tahdot. Vielä lisään, koska itse olen kauppias: vararikosta on aina ulospääsy. Joko kokoat toisen kerran omaisuuden ja maksat vanhat velat tai ammut kuulan otsaasi. Verellä maksetaan niinikään. Silloin vapautat myöskin vaimosi, jos olet naimisissa, ja avaat hänelle tien uusiin kohtaloihin.

Minut valtasi sellainen sisällinen raivo, että olisin antanut mitä hyvänsä, kunhan vain olisin saanut huutaa hänen korvaansa: "Sinä olet kun oletkin jo tehnyt vararikon, ainakin siinä suhteessa, ettei vaimosi rakasta sinua! Näetkö putouksen tuossa? Syöksy sinne suinpäin, vapauta hänet niinmuodoin ja anna hänen alkaa uutta elämää, jossa hän tulee olemaan sata kertaa onnellisempi!"

Mutta minä vaikenin ja todensin katkeralla mielellä, että Kromicki tosin on matalasieluinen mies, joka saattaa esimerkiksi myydä Gluchowin ja pettää vaimonsa luottamuksen, mutta ei sellainen konna, jommoiseksi olen luullut häntä. Suunnitelmat, joihin hetkeksi olin keskittänyt koko sieluni, menivät nurin. Seisoin taasen avuttomana tuijottaen tyhjyyteen, häilyin taasen ikäänkuin ilmassa. En kuitenkaan tahtonut päästää käsistäni viimeistä lankaa, sillä ymmärsin, että voin elää ainoastaan sillä ehdolla, että vielä koetan toimia. Muussa tapauksessa varmaan menetän järkeni. "Valmistanpa joka tapauksessa maaperää tulevaisuutta varten", ajattelin. "Herätänpä Kromickissa ajatuksen, että hänen on erottava Anielkasta." En, kuten sanoin, ensinkään tietänyt, millä kannalla hänen taloudelliset asiansa olivat. Mutta arvellen, että keinottelija aina saattaa voittaa yhtä hyvin kuin menettää, sanoin:

-- Enhän tiedä missä määrin äskeinen lausuntosi vastaa kauppiaan oikeuskäsitteitä, mutta mielihyvällä tunnustan, että se on lähtenyt kunnon miehen suusta. Jos ymmärsin oikein, olet sitä mieltä, että miehellä, joka seisoo perikadon partaalla, ei ole oikeutta vetää vaimoaan mukaansa kurjuuden kuiluun?

-- Minä sanoin vain, että vaimon kauppaaminen aina on roistomaista. Vaimon täytyy kun täytyykin jakaa miehen kohtalo. Paljon kiitoksia vaimosta, joka suostuu avioliiton purkamiseen ainoastaan siitä syystä, että mies menettää omaisuutensa.

-- Jollei hän suostuisikaan, niin mies voi saada aikaan eron vastoin hänen tahtoaan. Kummankin täytyy tässä tapauksessa täyttää oma velvollisuutensa. Jos vaimo näkee, että hän eron kautta voi pelastaa miehensä, niin hänen velvollisuudentuntonsa, jos hän ymmärtää sen oikein, täytyy käskeä häntä eroamaan miehestään.

-- Näistä asioista on ilkeää puhuakin.

-- Kuinka niin? Joko sinun käy rumaanialaista sääli?

-- Ei, herra nähköön, minun silmissäni hän aina tulee olemaan roisto.

-- Kun et sinä voi katsella asiaa objektiivisesti. Mutta eipä kumma: se, jolta kaikki luistaa kuin voideltuna, ei milloinkaan voi asettua vararikkoisen miehen mielentilaan. Siihen vaadittaisiin filosoofia -- mutta filosofia ja miljoonanteko kulkevat harvoin käsi kädessä.

En tahtonut jatkaa keskustelua pitemmältä, sillä kurja pelini inhoitti minua sanomattomasti. Minusta tuntui kuitenkin siltä kuin olisin heittänyt maahan jonkin siemenen -- tosin ehkä liian heikon ja kasvamiseen kykenemättömän, mutta joka tapauksessa olin taasen saanut kiinni langanpäästä. Muuan asia minua rohkaisi. Sinä hetkenä, jolloin sanoin, että vararikkoon joutuneen miehen on velvollisuus päästää vaimonsa vapaaksi, olin Kromickin kasvoilla huomaavinani levottomuutta ja teennäisyyttä. Huomasin niinikään, että hän hengitti helpommin, kun siirryin puhumaan hänen miljoonistaan. Jos nyt heti tekisin johtopäätöksen, että hän on perikadon partaalla, hätiköisin ehdottomasti. Mutta mahdollisesti voisin edellyttää, etteivät hänen liikeasiansa ole aivan varmalla kannalla. Mahdollisesti ne voivat kääntyä niin tai näin päin.

Minun täytyy päästä siitä varmuuteen. Minussa on aivan selvästi kaksi ihmistä. Toinen sanoo hengessä Kromickille: "Jos sinä vain hiukankin horjahdat, niin minä autan sinua kaatumaan -- ja vaikka koko omaisuuteni menisi, niin olisin valmis syöksemään sinut nurin yhdellä iskulla. Silloin olisi edessäni mennyt mies, ja etköhän sinä silloin keksisi käsitteillesi hienompia nimityksiä kuin roistomaisuus."

Samalla olin täysin selvillä siitä, etteivät nämä ajatukset ole omiani. Ne ovat joitakin vieraita ajatuksia, jotka olen saanut kirjoista tai muilta ihmisiltä, ne eivät ikinä olisi saaneet minussa sijaa, jollei asemani olisi näin epätoivoinen, koska ne ovat minulle sekä inhoittavat että luonnonvastaiset. Rahat eivät ikinä ole näytelleet elämässäni osaa, eivät välikappaleina enempää kuin päämääränäkään. Minä en ole pystynyt sellaisten aseiden käyttämiseen. Olen tuntenut, että minun ja Anielkan suhde alentuisi, jos sellaiset idut saisivat siinä juurtua. Äskeiset ajatukseni herättivät minussa niin sanomatonta siveellistä inhoa, että itsekseni puhelin: "Etkö sinä enään karta edes tällaista lankeemusta? Pitääkö sinun tyhjentää sekin malja? Katso miten sinä päivä päivältä alenet. Ennen ei tällaisia ajatuksia olisi johtunut mieleesikään, ajatuksia, jotka kaiken järjen nimessä eivät voi viedä mihinkään tuloksiin, vaan jotka hävittävät sinulta viimeisenkin itsekunnioituksen."

Ennen, kun joskus satuin kuulemaan tädin puhuvan Kromickin raha-asioista ja tuovan esiin epäilyksiään, oli minusta todella tuntunut ilkeältä. Sen tapauksen varalta, että hän joskus pyytäisi apuani tai kehoittaisi minua ottamaan osaa yrityksiinsä, olin ajatellut vastauksenkin valmiiksi. Olin päättänyt, että kieltäydyn sekä auttamasta häntä että ryhtymästä osalliseksi hänen liikeyrityksiinsä -- siinä määrässä oli minulle vastenmielistä, että raha sekoitettaisiin minun ja Anielkan väleihin. Muistan, että tämä piirre luonteessani aina on tuntunut minusta hienolta, ja minä olen iloinnut siitä siksi, että olen pitänyt sitä todistuksena tunteeni aateluudesta. Nyt kurotan käteni tuota asetta kohti ikäänkuin olisin pankkiiri, joka koko ikänsä on käynyt sotaa rahalla. Niin pitkälle on päästy.

Tiedän varmasti, että ajatukseni ja tekoni ovat huonommat itseäni, ja monasti mietin miten se on selitettävissä. Nähtävästi kaikki johtuu siitä, etten pääse pois salapoluilta. Minä rakastan jaloa naista, ja rakkauteni on suuri ja ylhäinen, ja kuitenkin syntyy tästä liitosta alituista erehdystä ja ristiriitaa, joka turmelee luonteeni, jopa hävittää hermoistanikin aateluuden. Ennen muinoin, kun lankeemuksen hetkinä viskasin siveellisyyden nurkkaan, jäi minulle kuitenkin aina jotakin... jokin esteettinen tunne, jonka avulla pidin kurissa itse pahankin. Nyt ei minulla ole sitäkään, tai oikeammin sanoen on tämä tunne käynyt minussa voimattomaksi. Olisipa minusta samalla mennyt kyky tajuta tahraisuutta! Mutta ei! Se elää minussa entisellä voimallaan, sillä eroituksella ainoastaan, ettei se enään pidätä minua pahasta, vaan ainoastaan lisää piinaani. Paitsi rakkauttani Anielkaan ei minussa tosin ole sijaa millekään muulle, mutta eihän tajunta tarvitse mitään erityistä sijaa. Se voi asustaa rakkaudessa, vihassa ja tuskassa, kuten syöpä sairaassa ruumiissa.

Joka ei ole ollut minun asemassani, se ei aavista mitä tämä on. Tosin minä kyllä olen tietänyt, että rakkauden selkkauksissa syntyy kaikkinaisia kärsimyksiä, mutta en ole arvioinut niitä kyllin suuriksi. En ole uskonut niiden esiintyvän näin paljaina ja näin sietämättöminä. Vasta nyt minä käsitän eron "tietää" ja "uskoa" sanojen välillä. Nyt minä ymmärrän minkätähden ranskalainen ajattelija sanoo: "Me tiedämme, että meidän täytyy kuolla, mutta me emme usko sitä."

Heinäkuun 12 p:nä.

Valtimoni takovat ja päässäni humisee, sillä tänään sattui tapaus, jota muistellessani jokainen hermoni lyö kuin kuumeessa.

Kaunista päivää oli seurannut vieläkin kauniimpi kuutamoinen ilta. Päätimme tehdä retken Hofgasteiniin, Celina rouva yksin halusi jäädä kotiin. Täti, minä ja Kromicki astuimme yhdessä huvilapuutarhan portille, ja sieltä meni Kromicki hakemaan vaunuja Straubingerille, mutta me jäimme tädin kanssa odottamaan Anielkaa, joka vielä viipyi. Kun ei häntä hyvään aikaan näkynyt, juoksin häntä hakemaan ja tapasin hänet kiertoportaissa, jotka johtavat huvilan yläkerrasta suoraan puutarhaan.

Kun kuu valaisi huvilan toista puolta ja tämä puoli oli aivan pimeänä, asteli Anielka hyvin hitaasti. Portaat kiersivät äkkijyrkkinä maahan. Pääni joutui Anielkan jalkojen tasalle, ja tuskin olin hänet huomannut, kun panin käteni hänen polviensa ympäri ja mitä suurimmalla kunnioituksella aloin painella janoisia huuliani häntä vastaan. Minä kyllä tiesin, että kalliisti saisin maksaa tuon onnen hetken, mutta en voinut kieltää sitä itseltäni. Jumala yksin tietää kuinka puhtaat olivat huuleni, joita en saattanut irroittaa noista rakkaista polvista ja miten suuret tuskat minua odottivat tuon hetken takia. Jollei Anielka olisi pannut vastaan, olisin laskenut hänen jalkansa päälaelleni merkiksi siitä, että ainiaaksi rupean hänen palvelijakseen ja orjakseen. Mutta hän palasi paikalla yläkertaan. Minä juoksin samassa hetkessä alas ja huusin, niin että täti, joka seisoi portilla, kuuli:

-- Anielka tulee jo!

Hän ei voinut muuta kuin tulla ja hän saattoikin vaaratta seurata, sillä minä menin edellä. Samassa saapui Kromickikin vaunuineen. Ehdittyään joukkoomme sanoi Anielka:

-- Minä tulin vain sanomaan tädille, että ehkä sentään jään kotiin äidin luo. Lähtekää te, minä odotan teitä teelle.

-- Mutta Celinahan voi erinomaisesti, sanoi täti hiukan malttamattomasti, -- ja hänhän ehdotti tätä retkeä juuri sinun tähtesi.

-- Mutta... alkoi Anielka.

Samassa tuli Kromicki vaunujen luo ja sanoi, kun kuuli mistä oli kysymys, kuivasti:

-- Älä nyt oikuttele...

Anielka istuutui sanaa lausumatta tädin rinnalle.

Vaikka olin kovin kiihtynyt, panin merkille Kromickin ärtyneen äänensävyn ja Anielkan äänettömän kuuliaisuuden. Tein sen erikoisesti siitä syystä, että jo aamusta alkaen olin huomannut Kromickin kohtelevan vaimoaan tavallista kylmemmin. Nähtävästi samat, minulle tuntemattomat syyt, jotka kerran ennenkin olivat henkineet kylmää heidän välilleen, nyt vaikuttivat entistä suuremmalla voimalla. Mutta minulla ei ollut aikaa ajatella niitä. Vaikutus suudelmista, jotka olin painanut Anielkan jaloille, piti minua yhä vallassaan. Hurma, riemu ja pelko värisytti minua vieläkin. Hurman ymmärsin täydelleen, sillä se valtasi minut aina, kun vain kosketin hänen kättäänkin. Mutta mistä johtui riemuni?... Siitä, että arvasin tuon taipumattoman ja tahrattoman Anielkan pakostakin tuntevan olevansa minusta riippuvainen. Tänäkin hetkenä täytyi hänen itsekseen äännellä: "Minäkin olen langennut enkä saata katsoa ihmisiä silmiin. Olihan hetki sitte jalkaini juuressa mies, joka minua rakastaa, ja minä olen hänen kanssarikollisensa, koska en mene mieheni luo ja sano: rankaise häntä -- ja vie minut pois."