Part 4

Minun piti keskeyttää kirjoittaminen, sillä minussa alkoi taas kiehua, ja tasapainoni oli taas menemäisillään menojaan. Ja minä olin kuitenkin jo niin turtunut. Ei, rauhoittukoon Kromicki vain: itse asiassa en pidä itseäni häntä parempana. Vaikka katsoisinkin itseni valetuksi jalommasta aineesta kuin hän, niin ei siitä ole paljon taikaa, koska minun tekoni ovat huonommat hänen tekojaan. Hänen ei tarvitse teeskennellä minun edessäni -- minun täytyy teeskennellä hänen edessään, salata aikeitani, ottaa lukuun hänen persoonansa, mukautua olosuhteihin, valehdella ja pettää. Voiko ajatella mitään katalampaa kuin että minä parjaan häntä tässä päiväkirjassa, sensijaan että ottaisin häntä kurkusta? Sellaisen tyydytyksen voi orjakin suoda itselleen herraansa nähden. Kromicki varmaan ei ikinä ole omissa silmissään näyttänyt niin kurjalta kuin minä, tehdessäni tuhansia pikku tepposia ja ryhtyessäni kaikkinaisiin viheliäisiin ponnistuksiin, jotta esimerkiksi hän asettuisi asumaan samaan huvilaan kuin minä, erilleen Anielkasta. Ponnistukseni eivät lopultakaan johtaneet toivottuihin tuloksiin. "Haluan asua vaimoni kanssa", sanoi hän peittelemättä ja pani tällä ainoalla yksinkertaisella lauseella nurin kaikki suunnitelmani. Ja hän asuu "vaimonsa" kanssa. Sietämätöntä on lisäksi, että Anielka ymmärtää jokaisen toimenpiteeni. Jokaisen sanani ja aikomukseni tarkoitus on hänelle selvä. Hän mahtaa usein hävetä puolestani. Kaikki tämä yhteensä on minulle jokapäiväistä leipää. Mahdoton minun kuitenkin on kauvan kestää sitä, sillä en vielä ole päässyt asemani herraksi tai toisin sanoen: en vielä ole niin huono kuin asemani vaatisi.

Kesäkuun 30 p:nä.

Satuin tänään verannalla kuulemaan lopun äänekkäästä keskustelusta Kromickin ja Anielkan välillä.

-- Minä, sanoi Kromicki, -- puhun kyllä hänelle, mutta sinun täytyy kertoa tädille millä kannalla asiat ovat.

-- Sitä en ikinä tee! vastasi Anielka.

-- Mutta minä pyytämällä pyydän! sanoi Kromicki, korostaen joka sanaa.

Astuin huoneeseen, koska en tahtonut joutua heidän keskustelunsa salaiseksi kuulijaksi. Näin Anielkan kasvoilla syvän mielipahan, jota hän, minut huomatessaan koetti peittää. Kromicki oli kalpeana suuttumuksesta, mutta hän ojensi minulle hymyillen kätensä. Ensi hetkessä pelästyin, että Anielka ehkä olisi tunnustanut hänelle kaikki tyynni. En pelännyt Kromickia, vaan sitä, että hän mahdollisesti veisi pois Anielkan ja vapauttaisi minut piinastani, nöyryytyksestäni ja tuskastani. Yksin niistähän minä elän, kuolisinhan muuten nälkään. Mieluummin mitä tahansa kuin joutua pois Anielkan läheisyydestä! Hyvän aikaa vaivasin päätäni kysymyksellä: mistähän he mahtoivatkaan puhua? Luultavasti Anielka kertoi hänelle jotakin -- mutta olisihan Kromickin siinä tapauksessa täytynyt kohdella minua toisin. Hän oli päinvastoin entistä kohteliaampi. Jollen vihaisi häntä, ei minulla itse asiassa olisi mitään syytä moittia häntä. Hän on minulle kohtelias, ystävällinen, sydämellinenkin. Hän ei mitenkään tahdo loukata minua -- luulisi joskus hänen edessään olevan hermostuneen naisen, niin huomaavaisesti hän kohtelee minua. Hän koettaa kaikin keinoin voittaa luottamukseni. Hän ei suutu, vaikka silloin tällöin vastaan hänelle äreästi tai ivallisesti, tai kun liiankin selvästi paljastan hänen sivistymättömyytensä ja karkeahermoisuutensa. En jätä käyttämättä yhtään tilaisuutta, jolloin Anielkan nähden voin osoittaa, miten arkipäiväinen hän on sekä järjellään että sydämeltään. Mutta hän on kärsivällinen. Ehkäpä kuitenkin ainoastaan minua kohtaan. Tänään näin ensi kerran hänen suuttuvan Anielkaan. Hänen ihonvärinsä kävi vihreähtäväksi, kuten usein ihmisillä, joiden suuttumuksen luonne on kylmä, nimittäin hyvin häikäilemätön. Luultavasti Anielka pelkää häntä, mutta hän pelkää nykyään kaikkia -- minuakin. Monasti minun on vaikea käsittää mistä tuo nainen, joka on lempeä kuin kyyhky, äkkiä voi ottaa niin tavattoman tarmon. Minä erehdyin, kun aikoinani luulin, että hän on itse lauhkeus ja myöntyväisyys ja mahdollinen minun ottaa haltuuni, vastaan panematta. Mikä erehdys! Hänen vastustusvoimansa on silmissäni sitä suurempi, jota odottamattomampana se tulee. En tiedä mistä heillä oli puhe Kromickin kanssa, mutta olen varma, että kun Anielka on vastannut, ettei hän tee mitä häntä pyydettiin tekemään, niin hän ei sitä tee, vaikka siihen paikkaan menehtyisi. Jos hän olisi omani, rakastaisin häntä kuten koira herratartaan. Kantaisin häntä käsilläni, puhaltaisin pois tomun hänen jalkojensa alta, rakastaisin häntä mielettömästi.

Heinäkuun 1 p:nä.

Mustasukkaisuuteni olisi kurja, jollen tuntisi sitä kipua, mitä uskovainen mahtaa tuntea, kun hänen jumaluuttaan häväistään. Olisin valmis luopumaan hänen kätensä kosketuksestakin, jos voisin asettaa hänet jollekin luoksepääsemättömälle vuorelle, jota ei kenenkään olisi lupa lähestyä.

Heinäkuun 2 p:nä.

Erehdyin, kun luulin turtuneeni tunteettomaksi. Pidin hetkellistä hermojen tilaa pysyväisenä sieluntilana. Huomasin ehkä kuitenkin jo silloin, ettei se tule olemaan kestävää laatua.

Heinäkuun 3 p:nä.

Heidän välillään on varmasti tapahtunut jotakin. He koettavat kumpikin salata molemminpuolista suuttumustaan, mutta minäpä näen sen. Muutamaan päivään ei Kromicki ole pidellyt Anielkan käsiä, kuten hänen ennen oli tapana tehdä, eikä vienyt niitä vuorotellen huulilleen, ei silittänyt hänen hiuksiaan eikä suudellut häntä otsalle. Tämä tuotti minulle jo muutaman todellisen ilonhetken, mutta Anielka itse tärveli ne. Huomasin, että hän koettaa ikäänkuin lepytellä häntä, saattaa häntä paremmalle tuulelle ja sovittaa heidän suhdettaan ennalleen. Tämän nähdessäni vimmastuin, ja se tuli selvästi ilmi käytöksessäni Anielkaa kohtaan. En milloinkaan ole ollut hänelle enkä liioin itselleni niin armoton.

Heinäkuun 4 p:nä.

Kun tänään palasin Wandelbahnilta, tapasin Anielkan sillalla putouksen luona. Hän pysähtyi äkkiä ja sanoi jotakin, mutta veden pauhu nieli hänen sanansa. Se ärsytti minua, kuten nykyään kaikki ärsyttää minua. Kun yhdessä olimme kulkeneet kappaleen matkaa sillasta huvilaamme päin, virkoin kärsimättömästi:

-- En kuullut mitä sanoit minulle.

-- Olisin vain kysynyt, vastasi hän mielenliikutuksissaan, -- minkätähden sinä kohtelet minua tällä tavalla? Minkätähden et sinä ensinkään armahda minua?

Kaikki vereni karkasi sydämeen, kun kuulin nämä sanat.

-- Etkö sinä tiedä, lausuin nopeasti, -- että rakastan sinua mielettömästi. Kuinka sinä saatatkaan kokonaan heittää pois sellaisen tunteen! Kuulehan, en enään vaadi sinulta mitään. Sano minulle vain, että rakastat minua, anna minulle sielusi ja minä kestän kaikki, kärsin kaikki -- ja annan sinulle vastalahjaksi elämäni ja palvelen sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Anielka, sinä rakastat minua, sano se!... Eikö totta? Se sana on pelastukseni -- sano se!

Anielka kävi valkeaksi kuin vaahto vesiputouksessa. Jäinen viima tuntui kiertävän häntä ja jähmetyttävän veren hänen suonissaan. Vasta hetken perästä hän sai sanan suustaan ja lausui suurimmalla ponnistuksella.

-- Älä Jumalan tähden puhu minulle tuolla tavalla!

-- Etkö sitte koskaan lausu sitä minulle?

-- En koskaan! vastasi hän.

-- Muista sitte, että sinun syysi on...

Minä katkaisin lauseen. Päähäni välähti, että jos Kromicki vaatisi häneltä tuota samaa, niin ei hän kieltäisi sitä häneltä -- ja kun tuota ajattelin, kiehui minussa kiukku ja epätoivo ja kaikki musteni silmissäni. Olin aivan suunniltani. Tiedän, että paiskasin hänelle vasten kasvoja niin kauheita, kyynillisiä sanoja, ettei kai mies milloinkaan ole rohjennut lausua sellaisia turvattomalle naiselle. En suorastaan voi kirjoittaa niitä tähän. Muistan kuin unessa, että hän hetken perästä tuijotti minuun hämmästynein, säikähtynein silmin, tarttui ranteeseeni, pudisti minua olkapäästä ja puhkesi hätääntyneenä kysymään:

-- Leon, mikä sinua vaivaa? mikä sinua vaivaa?

Se vain, että järkeni oli mennyt sekaisin. Työnsin hänen kätensä menemään ja suuntasin askeleeni toiselle puolelle. Hetken perästä palasin, mutta en enään tavannut häntä. Yksi asia oli minulle nyt selvä: se, että vihdoinkin on aika tehdä tästä loppu. Ajatus tunki kuin valonsäde pimeyteen, joka ympäröi päätäni. Outo, yksipuolinen tietoisuus hallitsi minussa. En enään täysin käsittänyt mitä oli tapahtunut. Olin kokonaan menettänyt tajun, niin hyvin siitä, että Anielka oli olemassa, kuin siitä, että minä itse elin. Sensijaan ajattelin kuolemaa, en yksin täydellä tietoisuudella, vaan myöskin täysin levollisesti. Käsitin esimerkiksi selvästi, että jos paiskaudun kalliolta putoukseen, niin sitä voidaan pitää tapaturmana, mutta jos ammun itseni huoneessani, niin tätini kuolee suruun. Vielä kummallisempaa oli, etten tämän mielentilan vallitessa tuntenut mitään epäilystä -- oli kuin side järkeni ja tahtoni välillä sekä kaikki niistä johtuva toiminta jo olisi katkennut. Täysin tietäen, että on parempi syöksyä alas kalliolta kuin ampua itsensä, läksin kuitenkin huvilalle hakemaan revolveria. Minkätähden? En tiedä. Tiedän vain, että pidin hyvin kiirettä ja että juostuani ylös portaat rupesin etsimään matka-arkun avainta, jonka takana revolveri oli. Itsemurhan ajatukset pitivät minua kokonaan vallassaan, kun äkkiä kuulin kiireisiä askelia portaista. Mieleeni välähti, että Anielka on aavistanut aikomukseni ja kiiruhtaa ehkäisemään sitä. Ovi temmattiin auki, ja eteeni astui täti, joka hengästyneenä puhkesi puhumaan:

-- Leon, juokse noutamaan lääkäriä! Anielka voi pahoin.

Kun sen kuulin, unohdin kaiken muun. Lähdin juoksemaan paljain päin ja palasin neljännestunnin perästä Hotel Straubingeristä lääkärin kanssa. Kun ehdimme paikalle, oli kaikki jo ohi. Tohtori meni Anielkan luo, minä jäin tädin kanssa verannalle ja rupesin kyselemään mitä oli tapahtunut.

-- Puoli tuntia sitte, selitti täti, -- tuli Anielka kotiin niin hehkuvin kasvoin, että me Celinan kanssa heti kysyimme mitä oli tapahtunut. "Ei mitään, ei mitään!" vastasi hän kärsimättömänä, mutta me kyllä huomasimme, ettei se ollut totta. Celina rupesi ahdistamaan häntä kysymyksillään. Silloin Anielka vimmastui -- minkä minä ensi kerran eläissäni näin tapahtuvan -- ja huusi: "Minkätähden te kaikki kiusaatte minua!" Sitte hän sai jonkinlaisen hysteerisen kohtauksen. Pelästyimme kauheasti, ja minä juoksin noutamaan sinua. Jumalan kiitos, että kaikki on ohi. Sittemmin lapsi raukka vain itki ja pyyteli meiltä anteeksi kiihtymystään.

Minä vaikenin, sillä sydäntäni kouristi, kun tämän kuulin. Täti asteli pitkin askelin verannalla, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja virkkoi, kädet vyötäisillä:

-- Tiedätkö, poikaseni, mitä minä luulen? Me emme kukaan oikein pidä tuosta Kromickista -- Celinakaan ei ole häneen suinkaan ihastunut. Kumma kyllä, että vaikka hän kuinka pyrkii suosioomme, hän vaan ei pääse. Syy on meidän. Anielka näkee sen ja kärsii.

-- Luuleeko täti, että hän niin suuresti rakastaa Kromickia?

-- Tietysti... Hän rakastaa tietysti miestään ja onhan hänen vaikea katsella kuinka me kohtelemme häntä huonosti.

-- Kuka häntä kohtelee huonosti? Minun luuloni on yksinkertaisesti, ettei Anielka ole hänen vaimonaan onnellinen -- siinä kaikki.

-- Jumala varjelkoon! huudahti täti. -- En suinkaan kiellä, ettei Anielka olisi voinut päästä parempiinkin naimisiin, mutta mitäpä vikaa tästäkään miehestä voi löytää? Hän tuntuu olevan Anielkaan hyvin kiintynyt. Celina tosin ei voi suoda anteeksi, että hän myi Gluchowin, enkähän minäkään sitä koskaan voi unohtaa, mutta kuulin omin korvin Anielkan kiivaasti puolustavan häntä.

-- Ehkäpä vastoin vakaumustaan?

-- Vaikkapa. Sitä enemmän se todistaa, että hän rakastaa häntä. Ikävä, ettei kukaan oikein tiedä millä kannalla hänen liikeasiansa ovat. Se onkin Celinan ainainen huoli. Mutta eihän onni lopultakaan riipu rikkaudesta. Ja, kuten jo mainitsin, tulen muistamaan Anielkaa, jos sinä siihen suostut. Mitä? Suostuthan? Onhan meillä molemmilla velvollisuuksia häntä kohtaan, rakas Leon, puhumattakaan siitä, että Anielka on suloinen olento, joka ansaitsee ystävyytemme.

-- Koko sydämestäni, täti kulta. Minullahan ei ole sisaria, Anielkan ei siis tarvitse kärsiä aineellisten huolten takia niin kauvan kuin minä elän.

- Minä voin siis kuolla rauhassa, sanoi täti.

Hän hyväili minua hellästi. Mutta lääkäri keskeytti keskustelumme. Muutamin sanoin rauhoitti hän meidät täydelleen. "Pieni hermokohtaus, jommoisia usein sattuu tällaisen kylpykauden alussa. Keskeyttää kylvyt muutamaksi päiväksi, olla paljon raittiissa ilmassa -- ei mitään muuta! Ruumis on terve ja voimakas, ja kaikki käy erinomaisesti." Panin näiden sanojen johdosta hänen taskunsa niin täyteen, että hän kulki lakki kourassa huvilan portille asti. Olisin ollut valmis luovuttamaan vuosia elämästäni, jos olisin voinut päästä Anielkan luo, suudella hänen jalkojaan ja pyytää häneltä anteeksi pahaa tekoani. Tein mielessäni lupauksen, että parannan käytöstäni, että kärsivällisesti siedän Kromickia, etten kiihdy, etten edes räpäytä silmää. Katumus, syvä, totinen katumus vallitsi sielussani. Rakastan häntä sanomattomasti.

Juuri ennen päivällistä palasi Kromicki pitkältä kävelyltä Kaiserwegillä. Koetin heti kohdella häntä sydämellisesti. Hän piti käytöstäni myötätuntoisuuden ilmauksena ja oli vilpittömästi kiitollinen. Vietimme Celina rouvan kanssa koko päivän Anielkan luona. Hän olisi iltapäivällä halunnut nousta ja pukeutua, mutta sitä ei sallittu. Minäkään en sallinut mieleni kiihtyä. En muista milloin olisin saanut niin suuren voiton itsestäni. Sanelin hengessäni: "Sinun tähtesi, rakkaani!" Olen koko päivän ollut hullunkurisen mielenliikutuksen vallassa. Minun on tehnyt mieli itkeä kuin pieni lapsi. Tälläkin hetkellä nousevat kyyneleet kurkkuuni. Olen rikkonut, mutta teenkin nyt katumusta todenperään.

Heinäkuun 5 p:nä.

Eilistä mielenkuohua on seurannut täydellinen rauha, kuten myrskyä tyven. Pilvet ovat tyhjentäneet kaikki sähkövarastonsa. Minua väsyttää sekä ruumiillisesti että henkisesti. Anielka voi paremmin. Aamulla satuimme kahden verannalle. Istutin hänet lepotuoliin, kiersin hänen ympärilleen lämpöisen peitteen, koska aamut täällä ovat viileät, ja lausuin:

-- Anielka rakkaani, pyydän sinua koko sydämestäni suomaan anteeksi mitä eilen sanoin. Anna anteeksi ja unohda -- vaikken minä itse koskaan voi sitä unohtaa.

Hän ojensi minulle paikalla vastaukseksi kätensä, ja minä painoin sitä vastaan huuleni. Minun täytyi koota kaikki tahdonvoimani tukahuttaakseni valituksen, joka pyrki esiin rinnastani, niin suuri oli kuilu rakkauteni ja tuskani välillä. Anielka sen kyllä tunsi, koskei hän heti vetänyt pois kättään. Hänkin koetti hillitä mielenliikutustaan ja ehkä tunnettakin, joka veti häntä minun puoleeni. Hänen rintansa nousi ja laski, nyyhkytys pyrki väkisenkin ilmoille. Tiesihän hän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, ettei sellaista rakkautta usein tavata maailmassa ja että siitä olisi voinut riittää onnea koko elämäksi.

Mutta hetken perästä hän tyyntyi, ja hänen kasvonsa kävivät levollisiksi. Niissä kuvastui alistuvaisuus ja suuri hyvyys.

-- Joko me nyt olemme sopineet? kysyi hän.

-- Jo! vastasin.

-- Ja ainiaaksi!

-- Mitä minä voin vastata, rakkaani? Tiedät itse Parhaiten mitä minussa liikkuu...

394

Ikäänkuin sumu himmensi taasen hänen silmiään, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Kiitos! sanoi hän. -- Sinä olet niin hyvä.

-- Minä? huudahdin vilpittömän kiihtymyksen vallassa. -- Tiedätkö, että jollet eilen olisi tullut kipeäksi, olisin...

Mutta en lopettanut lausettani. Olin äkkiä käsittänyt, ettei minun sopinut voittaa häntä pelon ja uhkausten tietä. Minua hävetti sitä enemmän, kun hän heti pelästyi ja, äkkiä kääntäen minuun katseensa, rupesi kyselemään:

-- Mitä sinun piti sanoa?

-- Jotakin vain, jota ei minun sovi sanoa ja joka ei enään tänään merkitsisikään mitään.

-- Ei, Leon, minä tahdon tietää kaikki, muuten ei minulla ole hetkenkään lepoa.

Tuuli toi hiussuortuvan hänen otsalleen -- minä nousin ja sitaisin sen hellävaroen hänen päälaelleen, ikäänkuin olisin ollut hänen äitinsä.

-- Anielka, rakkaani, sanoin, -- älä pyydä minua puhumaan asioita, joita minun ei ole lupa puhua. Mutta minä annan sinulle sanani, että vastaisuudessa voit olla aivan levollinen.

Hän katsoi minua silmiin.

-- Lupaatko?

-- Lupaan pyhästi. Mitä se rakas pää nyt miettiikään?

Siinä tuli postinkantaja ja toi meille pinkallisen lähetyksiä. Kromickille oli kirjeitä idästä, Anielkalle Sniatynskeilta (tunsin kuorella Sniatynskin käsialan), ja minä sain kirjeen Klaralta. Tuo uskollinen olento ei kirjoittanut juuri mitään itsestään, mutta tahtoi sensijaan paljon tietoja minusta. Kerroin Anielkalle saaneeni kirjeen Klaralta. Hän rupesi silloin kiusoittelemaan minua, nähtävästi rakentaakseen sopumme oikein täydelliseksi. Minä vastasin hänelle samalla mitalla huomauttaen, että Sniatynskin pää viime aikoina näytti menneen ihan pyörälle. Hetkisen me molemmat nauroimme ja laskimme leikkiä. Ihmissielu on kuin mehiläinen, joka hakee hunajaa myrkyllisimmistäkin kukkasista. Onnettominkin ihminen koettaa saada imeä edes hitusen onnea, vaikkapa omasta onnettomuudestaan, ja sitä tarkoitusta varten käyttää hän hyväkseen jokaista tilaisuutta ja tilaisuuden varjoa. Joskus johtuu mieleeni, että tuo sammuttamaton onnentarpeemme todistaa meillä olevan jotakin odotettavissa kuoleman jälkeen. Olen vakuutettu, että nimenomaan pessimismikin tukee tätä olettamusta, koska me siinä lohdutukseksemme puemme kärsimyksemme filosofiseen muotoon. Me teemme sen tyydyttääksemme ikävöimistämme tietoisuuteen ja totuuteen, sillä onni ei ole mitään muuta kuin sarja tällaista tyydyttämistä.

Ehkäpä rakkauskin on ääretön onnen lähde, koska siihen sen niukimmassakin muodossa voi tunkea valoa. Tuollainen valonsäde on tänään loistanut meille molemmille. En enään osannut toivoakaan sellaista. En niinikään osannut odottaa, että ihminen, jonka halut ja himot ovat rajattomat, hädässään voisi tyytyä ei mihinkään. Mutta oma itseni on antanut minulle siitä todistuksen.

Olimme juuri lakanneet lukemasta kirjeitämme, kun Celina rouva, joka nyt liikkuu omin voimin, ilmestyi ovelle ja toi jakkaran Anielkan jalkojen alle.

-- Mutta äiti! pelästyi Anielka, -- onko tämä nyt laitaa?

-- Etkö muista kuinka sinä hoitelit minua, kun olin kipeänä? vastasi Celina rouva.

Mutta minä otin jakkaran hänen käsistään ja polvistuin hänen eteensä enkä noussut, ennenkuin hän laski pienet jalkansa sen päälle. Ja minulle riitti onnea koko päiväksi vain siitä, että hetken olin saanut olla polvillani hänen edessään. Sellaista se on! Hyvin köyhä ihminen elää muruista ja hymyilee keräillessään niitäkin -- hymyilee kyynelten läpi.

Heinäkuun 6 p:nä.

Minun sydämeni on rampa, mutta se kykenee rakastamaan. Vasta nyt ymmärrän Sniatynskin. Jollen olisi ollut niin kompliseerattu, epäsuhteellinen, skeptisismin, itse-erittelyn ja itsearvostelun myrkyttämä, jos rakkauteni olisi ollut luonnollinen ja terve, niin olisi Anielka muodostunut elämäni opinkappaleeksi ja tuonut mukanansa kaikki muutkin. Mutta en tiedä... ehkäpä en voinut rakastaa muulla tavalla kuin sairaasti, ehkäpä siinä juuri onkin syy kaikkeen kykenemättömyyteeni. Oli miten tahansa, se, jonka olisi pitänyt muodostua terveydekseni ja pelastuksekseni, tuli kuolemantaudikseni ja kirouksekseni. Varoituksia ei minulta ole puuttunut. Ihmiset ovat ihmeellisesti aavistaneet mikä minua odottaa. Muistan Sniatynskin kirjoittaneen jo silloin, kun olin Davisien luona Peglissä, nämä sanat: "elämästä täytyy aina kasvaa esiin jotakin -- katso, ettei vaan kasva sellaista, joka tuottaa onnettomuutta sekä sinulle että läheisillesi". Silloin nauroin tätä, ja kuitenkaan ei olisi voitu lausua tulevaisuudestani todempaa ennustusta. Isänikin puhui joskus, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkenut tulevaisuuden verhon läpi. Nämä muistutukset tulevat nyt myöhään. Mietteistäni ei enään ole hyötyä, mutta en saa niitä mielestänikään, sillä vielä enemmän kuin säälin itseäni, säälin Anielkaa. Hän olisi minun kanssani tullut sata kertaa onnellisemmaksi kuin Kromickin. Sillä vaikka alussa olisinkin eritellyt häntä ja paljastanut hänen heikkouksiaan, niin olisin silti rakastanut häntä koko sielustani. Hän olisi ollut minun ja sellaisena olisi hän siirtynyt itsekkäisyyteni piiriin. Olisin ruvennut katsomaan hänen heikkouksiaan kuten katselen omiani, ja itselleen ihminen aina antaa kaikki anteeksi -- ja vaikka hän mitä ankarimmin arvostelisikin itseään, niin ei hän sittenkään lakkaa ajamasta takaa omaa etuaan ja rakastamasta itseään. Siten olisin rakastanut häntäkin -- ja koska hän on sata kertaa parempi minua, olisi hän vähitellen muodostunut minun kunniakseni, ollut parempi, jalompi minäni, ja minä olisin ymmärtänyt, ettei erittelylläni ole sijaa hänessä -- ja minä olisin siirtynyt hänen uskoonsa ja löytänyt pelastukseni hänen kauttansa.

Kaikki meni myttyyn ja tärveltyi ja muuttui tragediaksi hänelle -- ja myrkyksi ja tragediaksi minulle.

Heinäkuun 7 p:nä.

Luen läpi mitä eilen kirjoitin ja pysähdyn miettimään mitä lopussa sanoin, nimittäin, että tunteeni olisi voinut pelastaa minut, jos se olisi ollut terve, mutta että siitä tuli pahan lähde... Minun on vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Kuinka saattaa rakkaus niin puhtaaseen olentoon kuin Anielka, synnyttää pahaa? Mutta yksi ainoa selitys tekee kaikki ymmärrettäväksi: sairas rakkaus. Minun täytyy tunnustaa tosiasia. Jos kaksi vuotta sitte joku olisi sanonut minulle, sivistyneelle miehelle, jolla on esteettiset hermot, joka elää säädyllisyyden lakikirjan mukaan jo senkin takia, ettei siveellinen luonto salli hänen elää toisin -- jos joku, toistan vieläkin sanani, olisi väittänyt, että minä kerran yötä päivää tulen miettimään miten saisin -- vaikkapa surmaamalla -- erään miehen pois tästä maailmasta, koska hän on tielläni, niin minä olisin pitänyt tuota ennustajaa mielipuolena. Ja siihen minä kuitenkin olen tullut! Kromicki pimentää minulta valon, ryöstää minulta maan, veden ja ilman. En voi elää, ja juuri siitä syystä, että hän elää - ja sentähden kannan mielessäni ajatusta hänen kuolemastaan lakkaamatta. Miten yksinkertaiseksi kaikki kävisi, miten kaikki pulmat selviäisivät ja onnettomuudesta tulisi loppu, jos hän kuolisi. Monasti on johtunut mieleeni, että jos hypnotisoitsijan käsky: "nuku!" vaivuttaa asianomaisen uneen, niin eikö sama voima vahvistettuna riittäisi nukuttamaan ihmistä ikuiseen uneen? Tilasin itselleni hiljan joukon hypnotismia käsitteleviä kirjoja ja lausun vaistomaisesti joka katseellani Kromickille: "Kuole!" Jos tämä suggestioni olisi riittänyt, niin hän aikoja sitte olisi jättänyt tämän maan. Mutta muuta seurausta ei tähän saakka ole kuulunut kuin että hän voi hyvin ja on, kuten ennenkin, Anielkan mies, ja että minä, joka tunnen aivoitukseni rikollisuuden, typeryyden, naurettavuuden ja alhaisuuden, halveksin itseäni entistä enemmän.

Silti hypnotisoin yhä jatkuvasti Kromickia. Taasen vanha tarina älykkäästä ihmisestä, joka menee puoskarien luo, kun lääkärit eivät ole voineet parantaa hänen vaikeaa tautiaan. Minä koetan tappaa vihamieheni hypnotismilla -- jos siinä entistä selvemmin tulen huomaamaan oman kehnouteni, niin sitä pahempi minulle. Lisään vielä, että jota yksinäisemmäksi jään, sitä enemmän ajattelen vihatun miehen syrjäyttämistä ja käytän hyväkseni kaikkia mahdollisia keinoja. Pitkän aikaa haudoin mielessäni, että tapan hänet kaksintaistelussa. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Anielka ei voisi mennä naimisiin miehensä murhaajan kanssa -- rupesin siis miettimään muita keinoja, kuten todellisen pahantekijän sopii. Ja, kumma kyllä, keksin joukon juonia, joita ei yksikään inhimillinen oikeus voisi paljastaa.