Part 3
Hän väsyi, lähetti pois palvelijan, asettui nojatuoliin ja jutteli edelleen yrityksistään ja tulevaisuudentoiveistaan. Minun ajatukseni olivat aivan toisaalla. Muutamissa tapauksissa katsoo ihminen pelastukseksi saada puolustaa osaa onnestaan, kun ei hän voi puolustaa koko onneaan. Minulle oli tällä hetkellä tärkeintä tietää lähteekö Kromicki mukaan Gasteiniin vai eikö. Sentähden virkoin hetken perästä:
-- Minä en ole tähän saakka tuntenut sinua, mutta nyt uskon, että sinä todella tulet kokoamaan omaisuuden! Et katsele elämää pintapuolisesti etkä anna tunnesyiden vaikuttaa tärkeämpiin asioihin.
Kromicki puristi lämpimästi kättäni.
-- Et usko, sanoi hän, -- kuinka mielelläni suon, että aina luotat minuun.
En ensi hetkenä kiinnittänyt mitään erityistä huomiota noihin sanoihin. Ajatukseni askarteli siinä, että Kromickin takia jo olin valehdellut, koska en ensinkään uskonut hänen liikemieskykyynsä, ja muutenkin olin menetellyt alhaisesti, kun mairittelin häntä -- häntä, jonka mieluimmin olisin upottanut veteen. Mutta minulla ei ollut muuta silmämäärää kuin estää häntä tulemasta Gasteiniin ja sentähden kahlasin liejussa kauniisti eteenpäin.
-- Huomaan ettei tuo matka tule sinulle sopivaan aikaan, sanoin.
Vastauksessaan valitteli hän Celina rouvan sairastelemista, kuten ainakin itsekäs ihminen, joka katsoo kaikkia asioita omalta kannaltaan.
-- Tietysti, virkkoi hän, -- koko juttu tulee minulle sopimattomasti. Meidän kesken sanoen, arvelen, että mentäisiin ilmankin. Pitää toki kaikella olla määränsä, tyttärenkin kiintymyksellä äitiinsä. Naisen, joka menee naimisiin, täytyy käsittää, että hänen ensimäiset velvollisuutensa koskevat miestä. Tuo äiti, joka alituisesti istuu seinän takana viereisessä huoneessa, rajoittaa vapautta eikä anna ihmisten elää omissa oloissaan. En kiellä, ettei lasten rakkaus vanhempiin olisi kaikin puolin kiitettävä asia, mutta kun se menee liian pitkälle, käy se rasitukseksi.
Päästyään kiinni tähän aiheeseen ei hän tahtonut voida lopettaakaan. Hän toi esiin joukon samantapaisia tosiasioita, yhtä mauttomia ja ylimalkaisia, ja hänen puheensa ärsytti minua sitä enemmän, kun minun täytyi myöntää hänen jonkun verran olevan oikeassa. Lopuksi hän virkkoi:
-- Mutta minkäs mahdat? Minä olen kuin kauppias: tiesin minkä sopimuksen allekirjoitin ja minun pitää täyttää kaikki mihin se minua velvoittaa.
-- Lähdet siis Gasteiniin?
-- Minulla on siihen erityiset syyni. Ensinnäkin tahdon, että täti, sinä ja minä oppisimme tuntemaan toisemme ja että te todella rupeaisitte luottamaan minuun. Puhumme siitä sitte lähemmin. Minulla on kuukausi tai puolitoista vapaa-aikaa. Jätin sijaisekseni Lucyan Chwastowskin, -- joka -- kuten englantilainen sanoo -- on "a solid man". Ja ymmärräthän sinä, että kun miehellä on sellainen vaimo kuin Anielka, niin hän jonkun aikaa tahtoo viettää saman katon alla hänen kanssaan. Totta sinä sen ymmärrät, vai mitä?
Puhuessaan paljasti hän keltaiset, madonsyömät hampaansa ja taputti minua polvelle. Päätäni kylmäsi aivoihin saakka. Tunsin selvästi, että kalpenin. Nousin ja käännyin nopeasti pois valosta, jottei hän näkisi miten kasvoni muuttuivat.
-- Milloin lähdet Ploszowiin? sain vaivoin suustani.
-- Huomenna, huomenna!
-- Hyvää yötä!
-- Hyvää yötä, vastasi hän, pudottaen monokkelin silmästään.
Ja lisäsi, ojentaen minulle molemmat kätensä:
-- Iloitsen suuresti, että saamme tutustua enemmän. Minä olen aina pitänyt sinusta... Toivon että meistä tulee hyvät ystävät.
Meistä hyvät ystävät? Miten pohjattoman typerä hän on. Ja jota typerämpi, sitä kauheampaa minun ajatella, että Anielka on hänen omansa, suorastaan hänen omaisuuttaan. En yrittänytkään riisuutua sinä yönä. En ikinä ollut niin selvästi nähnyt, että löytyy olosuhteita, joissa sanat loppuvat, loppuu kyky käsittää ja jää jäljelle ainoastaan -- onnettomuus. Ja tällä onnettomuudella ei ole loppua. Meitä odottaa todella ihanat päivät! Kuvaavana voin mainita, että edellinen kausi elämääni, jolloin Anielka työnsi luotaan tunteeni, kausi, jota pidin onnettomuuden huippuna, nyt näyttää minusta satumaiselta onnelta. Jos silloin ja vielä tälläkin hetkellä paholainen ilmestyisi eteeni ja tarjoaisi allekirjoitettavaksi sopimusta, jonka mukaan kaikki jää ennalleen, nimittäin sille kannalle, että Anielka ikuisesti tulee hylkäämään rakkauteni, mutta Kromicki ei koskaan saavu tänne, niin minä uhraisin kun uhraisinkin sieluni ja allekirjoittaisin kontrahdin empimättä. Miehessä, jonka rakkaus hyljätään, kehittyy vähitellen vakaumus, että asianomainen nainen seisoo jossakin goottilaisessa temppelissä, saavuttamattoman korkealla. Hänen puoleensa ei ole lupa edes nostaa silmiään. Sellainen nainen oli minulle ehdottomasti Anielka. Ja nyt saapuu muuan herra Kromicki, matkassaan kaksi sänkymattoa Batumista, ja vetää hänet muitta mutkitta alas korkeudestaan, suorastaan matoilleen -- hänet, saavuttamattoman, luoksepääsemättömän papittaren. Kuinka hirveää on, että ihminen saattaa ajatella ja kuvitella kaikkea -- ja kuinka inhoittavan mauttomaksi ja naurettavaksi hän samalla käy! Miten paljon minä olinkaan ajatellut, miten paljon teorioja laatinut, miten paljon vaivannut aivojani tullakseni vakuutetuksi siitä, että rakkaus on väkevämpi voima kuin kaikki avioliittokontrahdit ja että minulla on oikeus rakastaa Anielkaa ja hänellä minua -- ja nyt jään minä asumaan teoriojeni kanssa, ja Kromicki asettuu asumaan Anielkan kanssa.
Koska ilmankin täytyy ottaa lukuun mitä lampaan villat kestävät, niin olin aina ajatellut, että ihminenkin voi kantaa vain määrätyn kuorman ja että hänen täytyy kaatua, jos hartioille lasketaan enemmän. Pohjattomassa onnettomuudessani ja niinikään pohjattomassa tyhmyydessäni, alennuksessani ja naurettavuudessani tunsin, että siitä hetkestä asti, jolloin Kromicki saapui, aloin halveksia Anielkaa. Minkätähden? En voisi selittää sitä millään keinoilla. Vaimon täytyy kuulua miehelleen. Se tosiasia pysyy mielessäni yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin tyhmyrin päässä, mutta minun tunteeni rinnalla on se Anielkalle häpeä. Mitäpä muuten hyödyttää järkeileminen? Tiedän, että halveksin häntä ja etten jaksa kantaa sellaista kuormaa. Eläminen tällaisessa tilassa on kun onkin minulle mahdottomuus, ja ehdottomasti täytyy tulla jokin muutos. Sen sijaan mikä on ollut, täytyy tulla jotakin muuta.
Mutta mitä? Jos halveksimisen tunne tappaisi rakkauden, kuten susi lampaan, niin olisi hyvä. Olen kuitenkin alunpitäen aavistanut, että jotakin muuta on tulossa. Jollen rakastaisi Anielkaa, niin en halveksisi häntä. Halveksiminen on vain uusi rengas kaulakäädyssä. Tiedän täsmälleen, että paitsi rouva Kromickia, herra Kromickia ja heidän keskinäisiä suhteitaan kaikki maailmassa on minulle yhdentekevää -- kaikki! Minulle ei ole olemassa valoa eikä pimeyttä, sotaa eikä rauhaa, ei mitään kaikesta mitä maailmaan kuuluu. Hän, Anielka, tai oikeammin sanoen nuo molemmat ja minun osani heidän elämässään, muodostaa ainoan tekijän olemassaolossani. Ja jollei tuo tekijä ylläpidä minua, miten sitte käy? Äkkiä huomasin ihmeekseni, että kaikkein yksinkertaisin asia oli jäänyt minulta lukuun ottamatta -- kuolema. Mitä ääretöntä voimaa ihminen sentään kantaa käsissään, kun hän saattaa katkaista kaikki langat. Nyt olen valmis ottamaan sinut vastaan, sinä elämäni paha henki, nyt kun saatan sanoa sinulle: "Et voikaan pitemmältä kasata kuormia niskoilleni kuin itse haluan kantaa. Kun saan kylläkseni, pudotan kuormasi selästäni." "E poi eterna silenza!" Nirvana, Zöllnerin neljäs ulottuvaisuus... tai muuta sellaista! Kun vain ajattelinkin, että loppujen lopuksi kaikki riippuu minusta, niin tunsin suurta huojennusta... Tuntikauden olin sohvalla pitkälläni ja mietin kuinka ja koska sen panen täytäntöön -- ja jo se, että hetkeksi irroitin ajatukseni Kromickista, hänen tulostaan ja inhostani häneen, tuotti minulle lepoa. Itsemurha vaatii erinäisiä ulkonaisia apuneuvoja -- ja sekin johdatti ajatuksiani pois kurjuudestani. Muistin paikalla, että matkarevolverini on liian pientä kaliiberia. Nousin katsomaan sitä, huomasin, että olin ollut oikeassa ja päätin ostaa uuden. Rupesin miettimään miten voisin järjestää asiat niin, että tekoani pidettäisiin tapaturmana. Itse asiassa oli tämä kaikki puhdasta teoriaa. Ajatukseni eivät vähimmässäkään määrässä kiteytyneet aikomukseksi. Minussa liikkui ajatuksia itsemurhan mahdollisuudesta, muttei suinkaan päätöksiä. Olin joka tapauksessa varma siitä, ettei se moneen aikaan tulisi kysymykseen. Arvelin, että koska nyt tiedän missä portti on ja aina pääsen ulos aukealle, niin voin jäädä katsomaan mihin mittaan paha saattaa kehittyä, mitä kärsimyksiä minulle vielä on valmistettu. Minussa paloi kipeä, vastustamaton uteliaisuus saada tietää miten käy, miten nuo molemmat ihmiset tulevat elämään yhdessä, miten Anielka tulee katsomaan minua silmiin?... Väsyin vihdoin ja nukuin vaatteet yllä uneen, joka oli täynnä Kromickin monokkeleja, revolvereja ja muuta samankaltaista, ihmiset ja asiat yhtenä sekamelskana. Heräsin kuitenkin myöhään. Palvelija ilmoitti Kromickin jo lähteneen Ploszowiin. Ensi ajatukseni oli, että lähden hänen perässään ja saan nähdä heidät yhdessä. Istuin jo vaunuissa, kun äkkiä tunsin, etten kestä sitä, että se käy minulle liian raskaaksi ja sietämättömäksi. Ymmärsin, että tämä retki voisi kiirehtiä lähtöäni avonaisesta portista tuntemattomille kentille -- ja käskin ajaa toisaalle.
Suurinkin pessimisti karttaa vaistomaisesti pahaa ja suojelee itseään kaikin voimin sitä vastaan. Sentähden hän tarttuu jokaiseen toivon ituun ja odottaa, että jokainen muutos toisi parannusta. Minussa heräsi halu saada meidät kaikki niin pian kuin suinkin Gasteiniin, ikäänkuin minua siellä olisi odottanut pelastus. Matkaan! Pois Ploszowista! -- se ajatus ei antanut minulle rauhaa, se valtasi minut niin kokonaan, että käytin koko päivän tuumani täytäntöönpanoon.
Vaikeuksia ei tullutkaan. Asianomaisethan jo olivat valmiina. Kromicki ei ollut ilmoittanut edeltäkäsin tulostaan, koska hän nähtävästi oli halunnut valmistaa vaimolleen yllätyksen; meidän piti siis parin päivän perästä lähteä matkaan. Näin ollen kyllä olisi pitänyt antaa hänen levätä ja kysyä, milloin hänelle sopii lähteä, mutta päätin tahallani, että toimin ikäänkuin ei häntä olisi.
Ajoin rautatielle, tilasin seuraavaksi päiväksi makuuvaunun Wieniin ja lähetin sitte palvelijan Ploszowiin viemään tädille kirjettä, jossa ilmoitin, että liput jo ovat ostetut. Meidän täytyy lähteä huomenna, koska kaikki liput koko viikoksi jo ovat tilatut.
Kesäkuun 26 p:nä.
Palaan vielä lähtömme edellisiin hetkiin Varsovassa. Nuo muistot syövät aivojani niin etten voi vaieta. Päivää Kromickin palaamisen jälkeen valtasi minut outo tunne. Minä muka en enään rakastanut Anielkaa -- mutta toiselta puolen en voinut elää ilman häntä. Ensi kertaa jouduin nyt tilaan, jota voisi sanoa psyykilliseksi särkyneisyydeksi. Aikaisemmin, kun tunteen kehitys oli tapahtunut minussa säännöllisemmin, olin päätellyt: "rakastan häntä, siis tahdon hänet omakseni" -- yhtä johdonmukaisesti kuin Cartesius oli sanonut: "ajattelen -- siis olen". Nyt muuttui päätelmäni, sanoin: "en rakasta, mutta tahdon hänet omakseni"-- ja molemmat puolet olivat minussa erillään, ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuina kahteen eri kivimöhkäleeseen. Molemmat kiusasivat minua sanomattomasti. Ennen pitkää huomasin, että tuo: "en rakasta" on erehdys. Minä rakastan kuten ennenkin, mutta rakkauteni on niin kipeä, niin katkera ja myrkytetty, ettei sillä itse asiassa ole mitään yhteistä onnen kanssa.
Joskus johtuu mieleeni, että vaikka nyt kuulisinkin Anielkan huulilta tunnustuksen, että hän rakastaa minua, vaikka saisin hänelle avioeron, tai hän jäisi leskeksi ja tulisi omakseni, niin en olisi onnellinen. Olisin valmis antamaan elämäni sellaisesta hetkestä, mutta en tiedä voisinko loihtia siihen todellista onnea. Kuka tietää eivätkö ne hermot, joilla tunnetaan onnea, olekin kuihtuneet minussa. Sellaista voi tapahtua. Mitä varten minä todella viivyn tällaisessa elämässä?
Lähtömme edellisenä iltana kävin asekaupassa. Kummallinen mies tuo, joka myi minulle revolverin. Jollei hän olisi ruvennut asekauppiaaksi, olisi hän voinut tulla psykologian professoriksi. Astuessani kauppaan sanoin hänelle heti, että minulle on yhdentekevää onko revolveri Coltin vai Smidtin mallia, kunhan ase vain on hyvä ja tarpeeksi suurta kaliiberia. Vanha herra valitsi minulle aseen, jonka heti paikalla hyväksyin, ja kysyi:
-- Saanko antaa myöskin ampumapanoksen?
-- Minun piti juuri sitä pyytää. Asekauppias katseli minuun tarkkaavasti:
-- Haluatteko revolveriin kotelon?
-- Tietysti. Tehkää hyvin ja antakaa kotelo.
-- Sepä hyvä, vastasi hän. -- Sitte panen panoksen samaa numeroa kuin revolveri.
Nyt oli minun vuoroni kummissani katsella häntä. Mutta hän jatkoi:
-- Katsokaa, hyvä herra, olen neljäkymmentä vuotta ollut tässä toimessani ja oppinut yhtä ja toista. Usein ovat ihmiset minulta ostaneet aseen, jolla sitte ovat ampuneet kuulan päähänsä. Ja miten te luulette? Ei ole vielä tapahtunut, että yksikään heistä olisi ostanut koteloa. Mies tulee ja sanoo: "Pyytäisin revolveria." -- "Kotelon kanssa?" -- "Ei ole tarvis." Se on kummallista, sillä eihän luulisi ihmisen, joka aikoo ampua kuulan otsaansa, tarvitsevan säästää ruplaa. Mutta ihmisluonne on sellainen... Nähtävästi jokainen arvelee: "Mitä hittoa minä kotelolla!" Mutta juuri sentähden tiedän heti, kun tullaan ostamaan revolveria, aikooko asianomainen ampua itsensä vai eikö.
-- Kerrottepa hyvin mieltäkiinnittäviä huomioita, sanoin.
Minusta tuntui juttu todella hyvin kuvaavalta.
Asekauppias jatkoi:
-- Kun huomasin tuon asian, ajattelin tällä lailla: annanpa sille, joka ostaa revolverin ilman koteloa, muka epähuomiosta yhtä numeroa suuremman panoksen. Itsemurha ei ole mikään pikkuasia. Täytyy sitä siinä koota malttinsa ja rohkeutensa. Taitaa yhdellä ja toisella niissä hankkeissa tulla kylmä hiki päähän... Vihdoin viimein on mies tehnyt päätöksen ja ostanut revolverin. Mutta panos ei sovikaan... Vaikka ajaisi päänsä seinään -- niin puuha on jätettävä huomiseen... Ja mitä te luulette: lieneekö helppo toisen kerran tehdä tuota päätöstä? Monikaan niistä, jotka tänään olisivat ampuneet kuulan otsaansa ja jotka jo ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ei enään huomenna tee sitä. Toiset ovat seuraavana päivänä palanneet ja ostaneet kotelon Silloin on minua tupannut naurattamaan. "Tuoss' on kotelo ja voi hyvin!"
Panen paperille tämän keskustelun, koska kaikki mikä koskee itsemurhaa tällä kertaa suuresti huvittaa minua, ja vanhan asekauppiaan sanat muodostavat nekin minusta inhimillisen todistuskappaleen tässä kysymyksessä.
Kesäkuun 27 p:nä.
Ajoittain johtuu mieleeni, että Anielka on rakastanut minua, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja elää ihmeellisen valoisaa ja onnellista elämää -- että kaikki tyynni on ollut minun vallassani ja että olen tehnyt kaikki tyhjäksi senkautta, etten kykene elämään elämää. Silloin kysyn itseltäni: enkö vain olekin menettämäisilläni järkeni? -- ja olisinko todella voinut saada Anielkan ikiomakseni? Mutta tapausten kulku on selvästi mielessäni tutustumisemme hetkestä tähän päivään asti. Ja ajatella, että tuo nainen olisi minulle yhtä uskollinen kuin hän on tuolle toiselle, vieläpä sata kertaa uskollisempi, koska hän rakasti minua koko sielustaan! Synnynnäinen kykenemättömyys -- juuri niin! Mutta vaikka se puhdistaisikin minut omissa silmissäni, niin mitäpä hyötyä siitä koituisi, kun en löydä siitä minkäänlaista lohtua. Ainoa mikä minua jonkun verran lohduttaa on, että loppuun eläneiden sukujen jälkeläiset -- loistavimpienkin -- kerran mullataan maahan... Se vähentää silmissäni eroa niinsanottujen aktiivisten ihmisten ja heidän, loppuun eläneiden välillä. Minun kaltaisteni olentojen koko onnettomuus on heidän erikoisuudessaan. Miten sekä kirjailijoilla että ammattipsykologeilla ja fysiologeilla sentään on hullut käsitykset vanhoista suvuista! He kuvittelevat aina, että psyykilliseen elämisen kykenemättömyyteen kuuluu ruumiillinen voimattomuus: hento vartalo, heikot lihakset, vähäveriset aivot ja niukka äly. Ehkäpä usein on niin, mutta joka tekee siitä yleisen johtopäätöksen, erehtyy ja eksyy toistelemaan samaa asiaa. Vanhojen sukujen jälkeläisiltä ei puutu elämisen voimia, mutta heille on ominaista, etteivät nämä voimat ole sopusoinnussa keskenään. Minä itse olen fyysillisesti voimakas mies enkä ikinä ole ollut tyhmyri -- lisäksi olen tuntenut henkilöjä omasta yhteiskuntaluokastani, jotka ovat olleet kuin vanhat kreikkalaiset, lahjakkaita ja teräviä. Mutta he eivät kuitenkaan ole kyenneet elämään, ja heidän päivänsä ovat päättyneet huonosti juuri siitä syystä, etteivät heidän -- usein rehevät -- elämisensä voimat ole olleet tasapainossa keskenään. Ne ovat meillä kuin huonosti järjestetty yhteiskunta, josta ei tiedetä missä alkavat toisen ja missä loppuvat toisen oikeudet. Me elämme anarkiassa ja, kuten tunnettu, anarkia ei voi pysyä pystyssä. Jokainen näistä voimista tahtoo hallita ja vetää omaa köyttään, usein tehden väkivaltaa kaikille muille -- siitä johtuu traagillista eristäytymistautia. Minäkin sairastan nykyään tällaista eristäytymistä, josta johtuu, etten välitä mistään muusta kuin Anielkasta, minun mieltäni ei kiinnitä mikään, elämässä ei ole mitään, johon tarttuisin. Mutta ihmiset eivät ymmärrä, että tällainen sopusoinnun puute, tällainen elinvoimien anarkia on vaikeampi tauti kuin fyysillinen ja moraalinen vähäverisyys. Siinä arvoituksen selitys. Ennen olivat elämä ja yhteiskunnalliset velvollisuudet meidän pelastuksemme, sillä ne vaativat meiltä tekoja ja pakoittivat meidät työhön. Nyt, kun me olemme eristäytyneet elämästä ja antautuneet mietiskelemisen ja epäilemisen myrkytyksen alaisiksi, on tautimme tietenkin epäterveellisten olosuhteiden takia käynyt entistä äreämmäksi. Olemme loppujen lopuksi päässeet siihen, ettemme enään pysty tekoihin, vaan ainoastaan aikomuksiin, ja juuri siitä johtuu, että kykenevimmät ja lahjakkaimmat meistä aina saavuttaa jonkinlainen hulluus. Kaikesta mitä kuuluu elämään, on meille jäänyt jäljelle ainoastaan nainen -- ja joko me heittäydymme huvituksiin ja kulutamme hurjistelussa elämämme pääoman viimeiseen äyriin tai me tartumme rakkauteen kuten kuilun yllä riippuvaan oksaan ja jäämme häilymään ilmaan, ja asemamme on sitä hengenvaarallisempi, kun me tavallisesti katsomme rakkautta vääryydeksi, jonka luontoon on kätketty traagillisuuden itu. Minä tiedän, että tunteeni Anielkaan täytyy johtaa huonoon loppuun -- ja tämän tietäen en enään koetakaan pitää puoliani sitä vastaan. Puolustautuminenkin johtaisi varmaan tappioon.
Kesäkuun 28 p:nä.
Kylvyt ja varsinkin täkäläinen raikas ilma tekevät Celina rouvalle hyvää. Hän käy päivä päivältä reippaammaksi -- ja kun vaalin ja hoitelen häntä ikäänkuin hän olisi oma äitini, on hän minulle kiitollinen ja kiintyy minuun kiintymistään. Anielka sen kyllä huomaa -- eikä hänkään voi olla tuntematta kiitollisuutta minua kohtaan, mutta olen varma, että kiitollisuudentunteeseen liittyy yhä katkerampi kipu, kun hän huomaa miten onnellista elämää me olisimme voineet viettää kaikki yhdessä, jos olisi käynyt niinkuin olisi voinut käydä. Olen nyt miltei varma siitä, ettei hän rakasta Kromickia. Hän on ja pysyy hänelle uskollisena -- mutta kun he ovat yhdessä, saattaa Anielkan kasvoissa huomata jonkinlaista pingoitusta ja nöyryytystä. Aina kun mies, joka ehkä todella on rakastunut ja joka ehkä vielä enemmän haluaa ulospäin näyttää, että he ovat rakastunut aviopari, hyväilee hänen käsiään, silittää hänen hiuksiaan tai suutelee häntä otsalle, näen selvästi, että rouva mieluummin menisi maan alle kuin ottaisi vastaan noita hyväilyjä minun ja muiden nähden. Hän tekee sen kuitenkin ja pakoittaa itsensä hymyilemään. Minäkin kestän mitä näen ja pakoitan itseni hymyilemään. Mutta hengessä kaivan sormet rintaani ja revin auki haavojani, ja se tuottaa minulle nautintoa. Joskus johtuu mieleeni, että tämä Dianan papitar, ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa, varmaan osoittaa tunteitaan vapaammin ja vähemmin säästeliäästi. Mutta tällaisten ajatusten hekumaa minun täytyy varoa, sillä pisara vain lisää ja minä kadotan tasapainoni ja lakkaan olemasta oman itseni herra. Suhteeni Anielkaan on kauhea sekä minulle itselleni että hänelle. Minun rakkauteni pukeutuu vihan, ylenkatseen ja ivan muotoihin. Se kiduttaa ja peloittaa Anielkaa. Joskus katsoo hän minuun ikäänkuin sanoakseen: "Onko tämä minun syyni?" Ja minä itsekin kysyn usein itseltäni: "Onko tämä hänen syynsä?" Mutta kautta Jumalan, en voi kohdella häntä toisin! Jota nöyryytetympänä ja nujerretumpana hänet näen, sitä enemmän nousee minussa vimma häntä, Kromickia, itseäni ja koko maailmaa vastaan. Eikä tämä tapahdu siksi, etten säälisi olentoa, joka on yhtä onneton kuin minä. Mutta kuten ei vesi sammuta tulipaloa, kun se on päässyt liian suureen valtaan, vaan päinvastoin kiihoittaa sitä, niin minussakin kaikki tunteet lisäävät epätoivoa. Kun minä kohtelen kalleintani pilkallisesti, kun minä osoitan hänelle vihaa ja ylenkatsetta, niin rikon itseäni vastaan yhtä paljon kuin häntä -- jopa enemmänkin, sillä hän saattaa suoda minulle anteeksi, mutta minä en saata suoda itselleni anteeksi ikinä!
Kesäkuun 29 p:nä.
Tuo mies on huomannut, että minun ja hänen vaimonsa välillä vallitsee leppymätön viha, ja hän on selittänyt sen arvoisellaan tavalla. Hän luulee minun vihaavan vaimoansa siitä syystä, että tämä on ottanut hänet ja hyljännyt minut. Hän luulee vihani syynä olevan loukatun itserakkauden eikä mitään muuta. Pitää olla... aviomies, voidakseen elää tällaisessa erehdyksessä. Ja katsellessaan asioita tältä kannalta koettaa hän hyvittää Anielkaa kohtelemalla häntä entistä suuremmalla hellyydellä, ja minä saan osakseni jalomielisen voittajan hyvänsuopaa ystävällisyyttä. Yksin itserakkaus saattaa hölmistyttää ihmiset siihen määrään. Lystillinen mies! Joka päivä hän menee Straubingerin hotelliin ja katselee Wandelbahnilla astelevia pareja, tehden näkemistään mitä katalimpia johtopäätöksiä. Hän töllistelee suu auki eteensä, niin että kaikki hänen madonsyömät hampaansa näkyvät, ja nauraa miehiä, joiden vaimoja luulee uskottomiksi. Jokainen uusi tämänlaatuinen paljastus saattaa hänet niin erinomaiselle tuulelle, että hän kymmenen kertaa tunnissa pudottaa monokkelin silmästään, samassa taas nipistääkseen sen paikoilleen. Ja sama mies, joka ainoastaan huvittelee aviollisen uskottomuuden kustannuksella, pitäisi sitä suurimpana ja traagillisimpana rikoksena, jos se koskisi häntä itseään. Kun on kysymys muista, katselee hän asiaa farssina -- jos se sattuisi hänen omalle kohdalleen, huutaisi hän taivaan kostoa. Millä perustuksella, sinä hölmö? Kuka sinä olet olevinasi? Mene peilin ääreen ja tarkasta naamaasi; katso mongolilaisia silmiäsi, hiuksiasi, jotka ovat kuin mustaa rääsyä, monokkeliasi ja pitkiä torahampaitasi. Tarkasta hiukan omaa itseäsi ja huomaa mielesi alhaisuus, luonteesi koko kataluus -- ja sano sitte, tuleeko sellaisen naisen kuin Anielka pysyä sinulle uskollisena tunninkaan vertaa? Kuinka sinä uskalsitkaan lähestyä häntä, sinä nousukas sekä ruumiisi että sielusi puolesta? Eikö ole aivan luonnonvastaista, että sinä olet hänen miehensä? Danten Beatrice olisi tehnyt paremmat kaupat, jos olisi mennyt vihoviimeiselle Firenzen jätkälle!...