Part 2

Minun täytyy nyt ryhtyä panemaan taloani Varsovassa tarkoituksenmukaiseen kuntoon, ja se on kaikin puolin ikävää, koska kokoelmien siirtäminen ei enään vähääkään viehätä minua. Mitä minä enään niistä -- ne eivät hyödytä minua ensinkään. Pysyn päätöksessäni ainoastaan sentähden, että itse olen niin paljon puhunut aikomuksestani ja että siitä on niin paljon kirjoitettu.

Minulle palasi sama mielentila, joka oli minua kiusannut matkojeni aikana Anielkan häiden jälkeen. Nyt minä elän kaikki toistamiseen, katselen ja käsitän asiat vain aina ajattelemalla yhtaikaa Anielkaa, eikä minulla enään ole mitään välittömiä vaikutelmia. Ajatukset, joita en usko hänelle pohjaa myöten, tuntuvat minusta aivan tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Se on hämmästyttävää ja todistaa kuinka kauvas ihminen voi hairahtua. Luin tänä aamuna Bungen esitelmän "Vitalismi ja mekanismi" ja luin sen harvinaisella mielenkiinnolla. Tekijä osoittaa nimittäin tieteellisesti samaa, mikä jo kauvan on liikkunut minun ajatuksissani, mutta joka minussa sai pikemmin epämääräisten tunteiden kuin itsetietoisen vakaumuksen muodon. Tässä näet tieto myöntää olevansa täydellinen epäilijä omaan itseensä nähden, myöntää oman voimattomuutensa ja julistaa, että on olemassa jokin maailma, joka on enempi kuin aine ja liike ja jota ei voida selittää, ei fyysillisesti eikä mekaanisesti. Minulle on yhdentekevää, onko tuo maailma ainetta korkeampi vaiko alempi. Pelkkää sanaleikkiä! En ole oppinut enkä ole velvollinen noudattamaan varovaisuutta johtopäätelmissäni. Ryntään siis pää edellä sisään avoimista ovista, ja sanokoon tiede sata kertaa, että vastassa on pimeää -- minä tunnen, että minulla siellä on valoisampaa kuin tällä puolella. Luin miltei kuumeisella mielihalulla, ja lukeminen tuotti minulle suurta helpoitusta. Vain itseensä sulkeutuneet tyhmyrit eivät näe, kuinka materialismi painaa meitä ja tappaa meidät kaipaukseen, eivät näe, että ihmisten mielissä elää salainen pelko siitä, että tiede mahdollisesti ei osoittaisikaan sitä todeksi. He eivät tiedä, kuinka odotetaan uutta tieteen evolutsionia, ja mikä ilo on vangeilla, kun avautuu jokin portti tai aukko, josta saattaa paeta vapaaseen ilmaan. Mielet ovat jo niin painuksissa, etteivät ihmiset uskalla vetää henkeään eivätkä uskoa omaan onneensa. Mutta minä olen uskaltanut ja minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt pujahtamaan ulos ummehtuneesta kellarista. Ehkäpä tämä oli vain hetken vaikutelma, sillä minä ymmärrän, että uusvitalismi ei ole mikään käänne tieteessä. Ehkä jo huomenna palaan vapaaehtoisesti vankilaan... En tiedä... Tällä väliajalla minun oli hyvä olla. Toistin itselleni joka hetki: jos epäilyksenkin tietä päästään epäilemättömyyden varmuuteen siitä, että on olemassa yliaistillinen maailma, maailma, "joka tekee pilaa kaikesta mekaanisesta selityksestä", maailma, joka on "fyysilliskemiallisten selitysten" piirin ulkopuolella, niin kaikki on mahdollista, jokainen usko, jokainen dogmi, jokainen mystisismi. Saahan silloin ajatella, että samoinkuin on olemassa ääretön avaruus, niin on olemassa myöskin ääretön järki ja ääretön hyvyys. Saahan toivoa, että on olemassa jokin suuri maailman kaikkeutta verhoava vaippa, jonka helmoihin voi paeta, ja jokin holhoomus, jonka suojassa vaiva loppuu. Jos niin on, niin on hyvä. Silloin tiedän ainakin miksi elän ja miksi kärsin. Mikä tavaton helpoitus!

Toistan vielä kerran, että minun ei tarvitse olla varovainen eikä arkailla johtopäätösteni tekemisessä. Edellä olen jo kirjoittanut, ettei kukaan ole likempänä mystisismiä kuin skeptikko. Minä olen todennut sen omassa itsessäni, sillä aloin rynnistellä niinkuin lintu, joka, oltuaan kauvan vankina häkissä, vapauteen päästyään rynnistelee, hekumoi ja kylpee avaruudessa. Näin uusia kenttiä ja niillä uutta elämää. En tiedä oliko se jossakin toisessa tähdessä vai tähtien välisissä avaruuksissa -- tiedän vain, että tämä elämä ja nämä kentät olivat aivan toisenlaiset kuin meillä. Valo siellä oli kirkas ja lempeä, ilma oli viileä ja täynnä suloisuutta, mutta pääeroitus oli siinä, että suhde yksilösielun ja yleissielun välillä siellä oli paljon lähempi, niin läheinen, että oli mahdoton määrätä missä loppuu yksilö ja missä alkaa yhteisö. Tunsin silloin, että juuri tuossa rajan epäselvyydessä on sikäläisen elämän onni, sillä ihminen ei eristäydy siellä, ei asetu vastakohdaksi, vaan on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa ja ottaa osaa yhteiskuntaelämään koko voimallaan.

Tämä ei ollut unennäköä -- sitä en väitä. Se oli vain siirtymistä yli rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella loppuu selvä ymmärtäminen, ja toisella puolella alkaa aavistuksentapainen tunto. Tämä tunto ei kuitenkaan vielä ole johtopäätös aikaisemmista edellytyksistä, se on ainoastaan kehitetty miltei käsittämättömyyteen asti, samalla tavalla kuin kultainen lanka voidaan venyttää miltei loppumattomiin. Muuten en vielä voinut kokonaan sulautua uusien kenttieni elämään enkä lopullisesti hukuttaa itseäni niihin. Säilytin vielä jonkun verran omaa yksilöllisyyttäni. Minulta puuttui jotakin ja minusta tuntui, että etsin jotakin ympäriltäni. Yhtäkkiä tunsin, että etsin Anielkaa. Varmaan vain häntä ja aina häntä. Mitä merkitsi minulle ilman häntä tuo toinen elämä. Löysin hänet vihdoin, ja me aloimme harhailla yhdessä, kuten Paolon varjo Francesca da Riminin varjon kanssa...

Kirjoitan tämän muistoon siksi, että sekin osaltaan miltei peloittavasti todistaa, kuinka kokonaan tunne tätä naista kohtaan on anastanut haltuunsa minun olentoni. Kummallista. Mitä yhteyttä saattaa olla Bungen ja hänen uusvitalisminsa ja Anielkan välillä? Ja kuitenkin minä aina, ajatellessani näitä asioita, lopulta joudun häneen. Tieteen, taiteen, luonnon, elämän, kaiken johdan nyt aina tähän yhteen nimittäjään. Se on akseli, jonka ympärillä maailmani kieppuu.

Tällä on kuulumaton merkitys. Tuntuu nimittäin hyvin vähän todennäköiseltä, että joskus saattaisin seurata järjen neuvoa, joka minulle silloin tällöin heikolla, tukahutetulla äänellä toistaa sanat: matkusta pois! Pakene!

Tiedän, ettei tämä pääty hyvin, että tämä ei voi päättyä hyvin. Mutta mistä minä otan voimia, mistä tahtoa, mistä tarmoa, kun nämä kaikki ovat minulta riistetyt. Yhtä hyvin voisin toistaa ihmiselle, joka on menettänyt jalkansa: nouse ja lähde maailmalle. Miten? Ja lisään vielä: minne? Mitä etsimään? Täällä on minun elämäni.

Välistä valtaa minut halu antaa päiväkirjani Anielkan luettavaksi, mutta en tee sitä. Hänen säälinsä minua kohtaan ehkä senjälkeen kasvaisi, mutta hänen rakkautensa varmaan vähenisi. Jos Anielka tulisi minun omakseni, etsisi minusta tukea, lepoa ja horjumatonta uskoa siihen, että juuri näin täytyy olla ja että näin on hyvä, niin pelkään, että hän kuitenkin yhä epäilisi. Minä luulen, että vaikka hän ymmärtäisi kaikki mitä minussa on tapahtunut ja tapahtuu, niin minun tunteeni monessa suhteessa eivät sittenkään löytäisi hänessä vastakaikua. Me olemme kaksi niin erilaista olentoa. Minä esimerkiksi en silloinkaan, kun vaivun mystillisyyteen ja kun päättelen, että kaikki on mahdollista, kuvittele mitään maailmantakaista elämää yleisen käsityksen mukaan. Ja miksikä? Jos kaikki on mahdollista, niin silloin on mahdollinen myöskin helvetti, kiirastuli ja taivas, aivan kuten minun valoisat, kirkkaat kenttäni. Tietysti Danten näyt ovat suuremmat ja mahtavammat kuin minun. Ja miksikä? Kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että minun skeptillisyydelläni, joka myrkyttää itsensä omalla epäilyksellään kuten skorpioni omalla myrkyllään, vielä on voimaa kaikkinaisista otaksumisista eroittaa yksinkertainen ja yleisesti hyväksytty käsitys -- ja toiseksi?... Toiseksi sentähden, että noissa dantelaisissa osastoissa en voi kuvitella itseäni ja Anielkaa yhdessä... Sellaista elämää en tahdo...

Mutta kaiken sen, mitä kirjoitan ja ajattelen, suoritan ajattelevan minäni jonkin osan avustuksella. Kaikki muu siitä on Anielkan luona. Tällä hetkellä näen vielä valon, joka lankeaa hänen huoneestaan berberispensaille hänen akkunansa alla. Anielka raukka -- hänkin viettää unettomia öitä. Näin kuinka hän tänään nukahti työnsä ääressä. Suuressa nojatuolissa hän näytti pieneltä ja hän huokasi syvään väsymyksestä. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun lapseni.

Kesäkuun 11 p:nä.

Vihdoinkin saapui Sassoferraton madonnanpää. Jätin sen Anielkalle tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle kuuluva ja määrätty. Hänen oli mahdoton kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. Sitte naulasin omin käsin kuvan hänen huoneeseensa. Kaunis se on siellä. En yleensä pidä Sassoferraton madonnista, mutta tämä on yksinkertainen, ja siinä on harvinaisen kirkkaat, iloiset värit. Minulle on rakasta ajatella, että Anielkan, aina kun hän katsoo seinäänsä, täytyy muistaa minun rakkauteni merkiksi antaneen hänelle pyhän kuvan. Siten täytyy tunteen, jota hän pitää synnillisenä, hänen mielikuvituksessaan yhdistyä pyhän käsitteeseen. Se on lapsellinen lohdutus, mutta köyhä tyytyy siihenkin.

Tällä päivällä on ollut yksi parempi hetki. Kun kuva oli ripustettu seinälle, tuli Anielka luokseni kiittämään. Koska Celina rouvan nojatuoli oli jonkun matkan päässä, pitelin Anielkan kättä, vaikka hän jo koetti vetää sitä kädestäni, vielä silmänräpäyksen ja kysyin puoliääneen:

-- Vihaatko sinä, Anielka, todella minua?

Hän pudisti päätään melkein surullisesti ja vastasi lyhyeen:

-- Oi en!

Miten paljon rakkautta mahtuikaan tuohon lyhyeen vastaukseen!

Sopii sanoa, että on yhdentekevää suoko rakastettu nainen asianomaiselle vastarakkautta, jollei hänen rakkautensa milloinkaan osoittaudu ulospäin. Mutta se ei ole yhdentekevää! Onhan minulla sitte edes se, ja sitä en antaisi pois mistään hinnasta. Sittepä vasta olisinkin köyhä.

Kesäkuun 12 p:nä.

Olen saapunut Varsovaan Sniatynskin kirjeen johdosta, jonka hiljan sain ja jossa hän pyysi minua tulemaan Klaran kunniaksi pidettäviin jäähyväispäivällisiin. Päivällisille en mennyt. Eilen ne olivat. Mutta kävin asemalla sanomassa hänelle hyvästi. Tulen juuri sieltä. Tuo uskollinen sielu erosi minusta epäilemättä surullisena ja pettyneenä. Kun hän minut näki, antoi hän minulle kuitenkin kaikki anteeksi ja hyvästijättömme oli mitä sydämellisin. Minäkin tunsin, että tulen kaipaamaan häntä, että ympärilläni käy entistä tyhjemmäksi. Minun elämäni mystillisillä kentillä ei tule olemaan jäähyväisiä. Tämänpäiväinen hyvästijättö oli todella surullinen, sillä lisäksi oli päivä pilvinen ja sateinen. Räntäistä ilmaa tulee varmaan vielä kestämään pari päivää. Siitä huolimatta oli paljon väkeä saattamassa Klaraa. Hänen makuuvaunuosastonsa oli täynnä kukkia ja seppeleitä kuin hauta. Hänen täytyy ajaa kaikki ulos sieltä, muuten hän tukahtuu. Lähtöhetkenä ei Klara enään ensinkään välittänyt siitä, mitä ihmiset ajattelevat, vaan seurusteli niin paljon kuin mahdollista minun kanssani. Menin hänen osastoonsa, ja me juttelimme kuin kaksi ystävää, välittämättä Klaran vanhan, ikuisesti vaikenevan sukulaisen läsnäolosta enempää kuin muistakaan ihmisistä, jotka hienotunteisesti olivat vetäytyneet käytävän päähän.

Pitelin Klaran molempia käsiä, ja hän katsoi minuun uskollisin, sinisin silmin ja lausui mielenliikutuksissaan:

-- Teille vain tunnustan, ettei minun koskaan ole ollut niin vaikea lähteä mistään. Lähtöhetken levottomuudessahan ei ole aikaa pitkiin puheisiin -- mutta ikävä minun on!... Frankfurtissa kyllä näen paljon ihmisiä, oppineita ja taiteilijoitakin... mutta... en itsekään tiedä... he ovat aivan toista maata... te olette ikäänkuin herkempiä soittokoneita. Teistä en puhukaan!

-- Sallitteko, neiti, että kirjoitan teille?

-- Tietysti. Ja minäkin kirjoitan teille. Aioin juuri pyytää sitä. Onhan minulla musiikkini, mutta se ei enään aina tahdo riittää. Ja ehkä siitä on teillekin jotakin iloa, sillä vaikka teillä on paljon ystäviä, niin varmaan ei ole ainoaakaan, joka olisi teihin niin kiintynyt. Kuinka tyhmä minä olen, kun kaikki saa minut niin heltymään, mutta nyt minun täytyy kun täytyykin lähteä.

-- Me kierrämme molemmat alituisesti maailmaa: te neiti, taiteilijana, minä mustalaisena. Tämä ei siis ole mikään ero, vaan me sanomme: näkemiin!

-- Näkemiin! näkemiin niin pian kuin suinkin! Te olette tekin taiteilija! Ei tarvitse soittaa eikä kirjoittaa eikä maalata, vaan voi silti sielultaan olla taiteilija. Minä näin sen heti ensi silmäykseltä, kun teihin tutustuin -- ja näin senkin, ettette ole aivan onnellinen, vaan ehkä sisimmässänne tavattoman surullinen. Muistakaa, että on muuan saksalainen nainen, joka on teille kuin sisko.

Vein hänen kätensä huulilleni, mutta hän luuli minun jo aikovan lähteä ja virkkoi nopeasti:

-- Vielä on aikaa. Vasta toinen soitto.

Minun teki todella jo mieli sanoa hänelle hyvästi. Mutta mihin hermoni ovatkaan minut saattaneet! Klaran sukulainen oli sadeilman vuoksi pukeutunut gummitakkiin, joka kahisi joka liikkeestä -- ja tuo kahina tai oikeastaan gummikankaan kitinä oli saattamaisillaan minut epätoivoihini. Muutenkaan ei enään ollut jälellä kuin pari minuuttia. Lähdin vihdoinkin, kun rouva Sniatynski tuli vaunuun.

-- Hilst, Frankfurt! huusi Klara perässäni. -- Kotoa lähettävät minulle kyllä kirjeet, vaikka olisin missä.

Hetken perästä olin asemasillalla vaununakkunan alla, keskellä Klaran hyvästelevää tuttavajoukkoa. Kuului sekaisin höyrypurkausten sihinää, veturin puhkinaa ja rautatiepalvelijakunnan huutoja. Makuuvaunun ikkuna laskettiin alas, ja vielä kerran näin Klaran uskolliset, ystävälliset kasvot.

-- Missä te vietätte kesän? kysyi hän.

-- En tiedä; kirjoitan siitä, vastasin.

Samassa rupesi veturi puhkumaan nopeammin, kuului viimeinen vihellys, ja juna läksi liikkeelle. Korotimme Klaralle eläköönhuudon, hän lähetti meille lentosuudelmia ja hävisi vihdoin näkymättömiin.

-- Tuleeko hyvin ikävä? kysyi rouva Sniatynski minulta äkkiä.

-- Tulee! vastasin, kumarsin ja läksin kotiin.

Ja minusta tuntuu todella siltä kuin luotani olisi lähtenyt ihminen, joka monessa suhteessa olisi voinut auttaa minua. Olin tavattoman kiihtyneessä mielentilassa. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti kolkko iltakin. Se oli niin sateinen, sumuinen ja samea, että katulyhdyt kaukaa näyttivät olevan kuin mitäkin taivaankaarenkarvaisia kehiä. Minussa sammui viimeinen toivon kipinä. Pessimismi ei enään vallinnut yksin mielessäni, vaan tuntui ilmana ympäröivän koko maailmaa, painavan esineitä, ihmisiä ja nielevän kaikki muodot ja olennot.

Tulin kotiin, mielessäni ääretön alakuloisuus ja levottomuus, tuntui siltä kuin jokin tavaton vaara uhkaisi. Hetkeksi heräsi minussa hurja kaipaus aurinkoon ja sinisen taivaan alle, maihin, joissa ei ole tällaisia sateita, tällaista pimeyttä ja sumua. Minut valtasi äkkiä tunne, että jos pakenen sinne, missä on hyvin kirkasta, niin itse valo puolustaa ja varjelee minua. Koko ajatuskykyni kiteytyi ainoaan sanaan, jota toistelemistani toistin kuin kaiku: "Matkalle! Matkalle!" Mutta samassa kauhistuin, sillä muistin, että jos lähden, jätän Anielkan tänne yksin ja jätän hänet alttiiksi samalle vaaralle, jota itse lähden pakoon. Tiedän että erehdyn, että lähtöni olisi hänelle helpoitus, mutta en pääse siitä tunteesta, että menettelisin huonosti ja pelkurimaisesti, jos lähtisin... Ja tämä tunne on minussa voimakkaampi kuin järjen puhe. Muuten on kun onkin tuo "matkalle!" vain tyhjä sana. Helppo sitä on toistella, jopa kuvitella noudattavansa, mutta kun kuvittelu olisi kehitettävä teoksi, niin pian nähtäisiin, että juuri _se_ on kaikista mahdottomin panna täytäntöön minun voimillani. Minä olen tuohon tunteeseen mahduttanut sellaisen määrän hermovoimaa, niin paljon elämää, että minun olisi helpompi silpoa itseni kappaleiksi kuin irroittaa itseni siitä.

Itse-erittelyni on kehittynyt äärimmilleen. Minusta tuntuisi aivan mahdottomalta, että voisin tulla esimerkiksi mielipuoleksi. Ajoittain minä kuitenkin tunnen, ettei hermojani enään saata jännittää.

Sääli Klaraa. Tapasin häntä viime aikoina vähän, mutta minusta oli hyvä tietää, ettei hän ole kaukana. Nyt ottaa Anielka minut kokonaan valtoihinsa, nyt luovutan hänelle senkin voiman, jolla rakastetaan levollisesti ja tunnetaan ystävyyttä.

Kun tulin kotiin, tapasin siellä nuoren Chwastowskin. Hän oli eilen saapunut keskustelemaan veljensä, kirjakauppiaan kanssa. He puuhaavat jotakin helppotajuisten kirjojen levittämisyritystä. Aina he ovat hommassa, alati he ponnistavat, sentähden on heidän elämänsä rikas. Minä olen jo päässyt niin kauvas, että ilostuin kun hänet näin, aivan kuten lapsi, joka pelkää kummituksia ja ilostuu, kun joku tulee huoneeseen. Hänen henkinen terveytensä reipastuttaa minua. Hän sanoi Celina rouvan nyt olevan niin paljon paremmissa voimissa, että hän jonkun viikon perästä voi lähteä Gasteiniin. Erinomaista! Päästä toiseen paikkaan! Tulen kaikin voimin ajamaan tätä asiaa. Kehoitan tätiä lähtemään mukaan. Hän lähtee minun tähteni, ja silloin ei kukaan hämmästele, että minäkin lähden. Nyt ainakin tahdon jotakin ja tahdon kaikesta voimastani. Kuinka monella tavalla nyt saankaan hoidella Anielkaa. Me pääsemme vielä likemmä toisiamme kuin Ploszowissa. Tuntuupa vähän paremmalta. Muuten tämä onkin ollut kauhea päivä, sillä mikään ei minua niin masenna kuin paha ilma. Kuulen yhä vielä sateen kohisevan kattokouruissa -- mutta pilvien raoista pilkoittavat jo tähdet.

Kesäkuun 12 p:nä.

Tänään saapui Kromicki...

Gasteinissa kesäkuun 23 p:nä.

Viikon olemme jo olleet Gasteinissa, koko talo, nimittäin: Anielka, täti, Celina rouva, minä ja Kromicki. Keskeytin joksikin aikaa muistiinpanoni, en sentähden, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen tai ettei se tuottaisi minulle huojennusta, vaan sentähden, ettei kokemuksiani tältä ajalta ole voinut mahduttaa mihinkään sanoihin. Kun ihminen paraikaa ponnistelee ja kamppailee suurta voimaa vastaan, niin ei häneltä riitä aikaa eikä ajatusta mihinkään muuhun. Olen ollut samassa tilassa kuin mies Sanssonin muistiinpanoissa, joka, kun hänen ruumiistaan leikattiin kappaleita ja haavoihin vuodatettiin sulaa lyijyä, hermokiihtymyksensä vallassa huusi: "Encore! encore!" -- kunnes meni tainnoksiin. Minä olen jo tainnoksissa, nimittäin minä olen saavuttanut kärsimykseni rajat ja antautunut.

Tuntuu siltä kuin minua painaisi ääretön käsi, aivan kuin nuo vuoret, joiden keskellä elämme.

Mutta mitäpä siitä? Kosken enään tee vastarintaa, niin nujertakoon käsi minut. En ole tietänyt, että tunto omasta avuttomuudesta ja auttamattomasta kurjuudesta voisi tuottaa ihmiselle, jollei juuri lohtua, niin eräänlaista lepoa.

Kunhan en vain uudelleen nostaisi päätäni, kunhan tätä tilaa vain kestäisi niin kauvan kuin suinkin. Kirjoittaisin silloin muistiin elämykseni ikäänkuin ne koskisivat toista ihmistä. Mutta tiedän kokemuksesta, kuinka erilaiset päivät saattavat olla -- ja pelkään mitä huomispäivä tuo mukanaan.

Kesäkuun 24 p:nä.

Kirjoitin Varsovan-matkani jälkeen tämäntapaisen päätelmän: "rakastaa toisen vaimoa leikillä on konnamaista; rakastaa häntä todenteolla on onnettominta kaikesta mikä voi kohdata ihmistä". Kun minä ennen Kromickin tuloa panin sanat paperille, en tehnyt itselleni selvää kaikista tämän onnettomuuden eri muodoista. Arvelin sen olevan jalomman kuin se on. Vasta nyt minä näen, että siihen, paitsi suurta tuskaa, liittyy paljon pikkuista nöyryytystä ja tunnetta omasta viheliäisyydestä ja naurettavuudesta, jopa valhettakin. Lisäksi se pakoittaa kaikkinaisiin kurjiin tekoihin ja ihmisille arvottomaan varovaisuuteen. Mikä kukkavihko! Sen tuoksusta saattaa totisesti menehtyä.

Jumala tietää millä nautinnolla kävisin kiinni Kromickin kurkkuun, työntäisin hänet seinää vastaan ja sanoisin hänelle suoraan vasten silmiä: "Minä rakastan vaimoasi!" Mutta sensijaan minun täytyy käyttäytyä niin, ettei hänen päähänsäkään pälkähtäisi Anielkan miellyttävän minua. Mitä kaunista osaa minä näyttelenkään hänen silmissään! Mitä hän mahtaakaan minusta ajatella! Siinä kukkanen lisää äskenmainittuun vihkoon.

Kesäkuun 25 p:nä.

En ikinä tule unohtamaan päivää, jolloin Kromicki saapui. Hän ajoi Varsovassa suoraan minun luokseni. Palatessani kotiin illalla tapasin etehisestä matkatavaroita. En tiedä miten en heti arvannut, että ne saattavat olla Kromickin laukkuja. Äkkiä ilmestyi hän itse viereisestä huoneesta, päästi minut nähdessään monokkelinsa putoamaan ja hyökkäsi syli auki uutta sukulaistaan vastaan. Näin kuin unessa hänen kuivan päänsä, joka muistuttaa kuolleen kalloa, hänen pienet, kipunoivat silmänsä ja mustan pörrön. Samassa kävivät hänen kätensä minuun kiinni, ikäänkuin olisin joutunut puisen manekiinin otteeseen. Kromickin tulo oli varsin helppo käsittää, ja kuitenkin minusta tuntui siltä kuin olisin katsellut kuolemaa silmiin. Minusta tuntui siltä kuin näkisin kauheaa unta ja sanat: "mitä kuuluu, rakas Leon?" soivat korvissani eriskummallisimmilta, aavemaisimmilta kaikista mahdollisista äänistä. Äkkiä valtasi minut sellainen viha, inho ja hätä, että minun täytyi kutsua avukseni koko tahtoni, jotten hyökkäisi hänen kimppuunsa, kaataisi häntä maahan ja puhkaisisi hänen pääkalloaan. Olen elämässä ennenkin tuntenut vihaa ja inhoa, mutta tämä hätä oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Sellaista ei herätä elävä ihminen, vaan kuollut. Pitkään aikaan en saanut sanaa suustani. Onneksi hän saattoi luulla, etten tuntenut häntä tai että hämmästelin hänen, miltei vieraan ihmisen, tutunomaista käytöstä ja sinuttelemista. Se ärsyttää minua vielä tänäkin päivänä, niin että kiehun kiukusta.

Koetin tyyntyä. Hän pani monokkelin silmäänsä, painoi uudelleen kättäni ja virkkoi:

-- Mitä kuuluu? Miten Anielka voi? Ja äiti?... sairastelee kai kuten ennenkin? Ja täti -- mitä?

Taasen valtasi minut ihmetys ja raivo siitä, että hän uskaltaa puhua minun läheisimmistäni, ikäänkuin he olisivat yhtä likeiset hänelle. Maailmanmies, kuten minä, sietää ja peittää kaikki, sillä hän on lapsuudesta lähtien niin kasvatettu -- mutta minä tunsin, etten kestä tätä. Kutsuin palvelijoita, jotta saisimme teetä, päästäkseni jollakin lailla eroon äskeisestä vaikutuksesta. Kromicki kävi levottomaksi, kun en vastannut hänelle ja kysyi, uudelleen päästäen monokkelin putoamaan, vilkkaasti:

-- Onko jotakin tapahtunut? Mikset sinä sano mitään?

-- Kaikki ovat terveinä, vastasin.

Äkkiä juolahti päähäni, että mielenliikutukseni kautta annan tuolle vihatulle miehelle ylivallan, ja samassa hetkessä olin oman itseni herra.

Vein hänet ruokasaliin, pyysin istumaan ja kysyin:

-- No mitä sinulle kuuluu? Oletko tullut pitkäksikin aikaa?

-- En tiedä, sanoi hän. -- Tuli ikävä Anielkaa -- ja arvelen, että hänenkin on ikävä minua. Tuskinhan me kantakaan kuukautta vietimme yhdessä. Vastanaineille se on hiukan liian vähän -- eikö totta?

Hän nauroi puisevasti ja jatkoi:

-- Muuten minulla on täällä asioitakin. Asioita ja aina vain asioita!

Hän rupesi laajasti selittämään asioitaan, mutta minä en kuunnellut häntä enkä käsittänyt sanaakaan. Kuulin ainoastaan tuontuostakin sanan "liikepääoma" ja näin monokkelin heilahtelevan. Kumma, kuinka suuressa onnettomuudessa pienet asiat voivat kiusata. En tiedä lieneekö se yleistä, tiedän vain, että sana "liikepääoma" ja monokkeli kiusasivat minua sietämättömyyteen asti. Kohtaamisemme ensi hetkellä olin todella tajuttomana, mutta pystyin silti seuraamaan jokaista monokkelin liikettä. Niin on aina -- ja niin nytkin.

Teetä juotuamme saatoin Kromickin huoneeseen, jonka olin määrännyt hänelle yöksi. Hän kertoi minulle lakkaamatta ja rupesi palvelijan avulla aukomaan matkalaukkujaan. Hetkeksi hän keskeytti kertomuksensa näyttääkseen minulle joitakin kaukaisesta idästä tuomiansa esineitä. Muun muassa avasi hän kantohihnan, jossa, paitsi matkapeitettä, oli kaksi pientä, itämaalaista mattoa, ja virkkoi:

-- Nämä ostin, kun kävin Batumissa. Eivätkös ole sievät? Sopivat mainiosti vuoteittemme eteen.