Part 15

Minä tunsin kalpenevani, ja Celina rouva kävi aivan neuvottomaksi, mutta minun rakas, kelpo tätini pysyi kylmäverisenä ja rupesi paikalla kiusoittelemaan Anielkaa.

-- Niin teemmekin, sanoi hän. -- Me olemmekin salanneet sinulta, ettet ole aivan teräväpäinen, mutta nyt saat sen tietää. Leon valitteli eilenkin, ettet ikinä opi pelaamaan sakkia sentähden, että sinulta täydellisesti puuttuu kombinatsionikykyä.

Minä tyynnyin, kävin paikalla kiinni keskustelun päähän ja rupesin nauramaan ja laskemaan leikkiä. Anielka läksi näennäisesti rauhoittuneena huoneeseensa, mutta minä olen varma, ettei meidän onnistunut kokonaan poistaa hänen epäluulojaan ja että minun iloisuuteni ehkä saattoi tuntua hänestä oudolta. Täti ja Celina rouva olivat kauhistuksissaan, ja minutkin valtasi epätoivo. Ymmärsin nimittäin täydellisesti kuinka voimattomat meidän ponnistuksemme olivat ja kuinka mahdotonta oli pitää asiaa salassa. Luultavasti Anielka epäilee meidän salaavan joitakin raha-asioita koskevia tietoja. Mutta miten käy, kun ei viikon eikä kahden eikä kuukauden perästä kuulu kirjettä Kromickilta? Mitä me silloin sanomme hänelle? Miten me selitämme hänen vaitiolonsa?

Päivällisaikaan saapui tohtori. Kerroimme hänelle heti mitä oli tapahtunut -- ja hän rupesi uudelleen selittämään, että Anielkan täytyy saada kuulla totuus.

-- Sillä, sanoi hän, -- tietysti rouva Kromicki ennen pitkää rupeaa kaipaamaan kirjeitä ja epäilemään pahinta.

Minä koetin poistaa tätäkin syytä ja sanoin, että silloinhan hänen epäilyksensä pahimmassa tapauksessa valmistaa häntä vastaanottamaan tietoa.

-- Kyllä, vastasi tohtori, -- mutta pitkä-aikainen levottomuus osaltaan valmistaa elimistöä huonosti siihen tehtävään, joka sitä odottaa ja joka suotuistenkin olosuhteiden vallitessa ei suinkaan ole helppo.

Se on mahdollista, mutta sydämeni suorastaan pakahtuu pelosta. Kaikella on rajansa, myöskin inhimillisellä rohkeudella. Jokin minussa nousee epätoivoisesti tätä vastaan. Jokin ääni sanoo minulle: ei! Täti ja Celina rouva ovat kun ovatkin päättäneet huomenna ilmoittaa hänelle koko totuuden. Minä en mitenkään tahtoisi suostua siihen. En ole aavistanut, että ihminen siihen määrään saattaisi peljätä jotakin asiaa. Mutta onhan kysymyksessä Anielka.

Marraskuun 16 p:nä.

Iltaan asti kävi kaikki hyvin -- illalla tuli äkkiä verensyöksy. Tiesinhän minä sen!... Kello on kolme yöllä. Hän on nukkunut. Tohtori on hänen luonaan. Minun täytyy pysyä tyynenä -- minun täytyy! Hänen tähtensä, jotta edes joku meistä pysyisi järjissään. Minun täytyy!

Marraskuun 17 p:nä.

Lääkäri sanoo taudin ensi jakson kehittyvän säännöllisesti. Mitä se merkitsee? Merkitseekö se, että hän kuolee?

Kuume ei ole korkea. Näin kuuluu aina olevan kahden ensi päivän aikana. Hän on täysin tajuissaan, on ainoastaan väsynyt ja voimaton, mutta hänellä ei ole paljon tuskia. Tohtori sanoo kuitenkin, että kuume tulee nousemaan neljäänkymmeneen asteeseen. Hän saa kauheita tuskia, hän tulee pyörtymään, jalat paisuvat -- kaiken tämän on hän meille luvannut!

Tulkoon samalla myöskin maailman loppu!

Oi Jumala, jos tämä kaikki tapahtuu minun rangaistuksekseni, niin minä vannon, että lähden pois. Lupaan, etten näe häntä elämässäni -- kunhan Sinä vain pelastat hänet!

Marraskuun 18 p:nä.

En vielä ole ollut hänen luonaan. Valvon hänen ovensa edessä, mutta en mene sisään, koska pelkään, että hän voisi tulla huonommaksi tai kuume nousta, jos hän näkisi minut.

Ajoittain tulee päähäni kauhea ajatus. Minusta tuntuu siltä kuin voisin menettää järkeni ja hulluuden puuskassa surmata Anielkan. Sentähden pakoitan itseni kirjoittamaan -- ja tulen kirjoittamaan koko ajan, koska siten saatan pysyä tasapainossa ja pitää ajatukseni kurissa.

Marraskuun 19 p:nä.

Olen oven läpi kuullut hänen äänensä ja hänen valituksensa. Tässä taudissa ovat tuskat kauhistuttavat. Tohtori sanoo, että kaikki käy kuten pitää, mutta minä sanon, että se on kauheaa! Täti kertoi Anielkan alituisesti ojennelleen käsiään, tarttuneen hänen ja äidin kaulaan ja rukoilleen apua. Mutta häntä ei voi auttaa.

Tuontuostakin hän menee tainnoksiin. Tuskat yhä kasvavat. Hänen jalkansa ovat jo aivan turvoksissa.

Tohtori ei vielä lupaa mitään. Hän sanoo, että voi käydä sekä hyvin että huonosti. Sen me tiedämme hänen sanomattaankin! Kuume on neljässäkymmenessä asteessa. Hän on vielä tajuissaan.

Marraskuun 20 p:nä.

Nyt sen tiedän. Kukaan ei ole sitä minulle sanonut, mutta minä tiedän sen varmasti: hän kuolee! Sanon sen täydessä tajunnassa, olen miltei tyyni. Anielka kuolee! Tänä yönä, kun istuin hänen ovensa edessä, näin sen yhtä selvästi kuin nyt näen auringon. Eräänlaisessa sielullisessa tilassa näkee ihminen asioita, joita ei hän tavallisissa oloissa aavista edes unissaan. Varhain aamulla näytettiin kaikki minulle kuin yhdessä väläyksessä. Olisi luullut jonkun siirtävän siteen pois silmiltäni ja aivojeni edestä. Mikään maailmassa ei voi pelastaa Anielkaa. Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki lääkärit.

Ja juuri sentähden en enään raatele itseäni. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei minulle enempää kuin hänellekään. Meidän tuomiomme on langetettu. Olisin sokea, jollen näkisi, että väkevä voima, kokonainen maailma on meitä eroittamassa. Mikä se on ja miksi sitä sanotaan -- sitä en tiedä. Tiedän vain, että jos lankeaisin polvilleni, löisin otsani permantoon ja vannottaisin ja rukoilisin tätä voimaa, niin vuoret siirtyisivät -- mutta se ei heltiäisi.

Koska ei enään mikään muu kuin kuolema voi ottaa Anielkaa minulta -- niin hänen täytyy kuolla.

Marraskuun 21 p:nä.

Tänään tahtoi Anielka nähdä minua. Täti vei kaikki muut pois huoneesta, koska hän arveli sairaan haluavan uskoa äitinsä huostaani, kuten olikin. Minä sain nähdä armaani, elämäni sielun. Hän on yhä täydelleen tajuissaan. Silmät loistavat. Tuskat ovat poissa. Kaikki jäljet hänen viime tilastaan ovat kadonneet, ja kasvot ovat kuin enkelin. Hän hymyili minua vastaan, ja minä hymyilin hänelle takaisin. Eilisestä asti tiedän mikä meitä odottaa, ja minusta tuntuu jo siltä kuin olisin kuollut. Hallitsen sentähden mieltäni täydellisesti. Hän tarttui käteeni ja rupesi puhumaan äidistään, sitte katseli hän minua kauvan, ikäänkuin syövyttääkseen minut sieluunsa, ennenkuin hänen silmänsä sammuvat. Sitte hän lausui:

-- Älä pelkää, Leon, minä voin paljon paremmin, mutta tahtoisin joka tapauksessa, että sinulle jäisi jotakin minulta... Minun ehkä ei pitäisi tehdä tällaista tunnustusta niin heti mieheni kuoleman jälkeen, mutta koska minäkin voin kuolla, niin sanon sinulle nyt, että olen rakastanut sinua hyvin, hyvin paljon.

Minä vastasin: "Tiedän, tiedän, armaani!" Pitelin hänen kättään, ja me katselimme toisiamme silmästä silmään. Ensi kerran eläissään hymyili hän minulle ikäänkuin hän olisi ollut morsiameni. Ja minä kihlasinkin hänet sillä hetkellä, ja valani oli kestävämpi kuin kaikki ajalliset valat. Meidän oli silloin hyvä olla, vaikka meitä varjosti suru väkevä kuin itse kuolema. Lähdin hänen luotaan vasta kun tultiin sanomaan, että pappi oli saapunut. Anielka pyysi vielä, etten pelästyisi papin tuloa. Hän ei ollut kutsunut häntä sentähden, että hän luuli kuolevansa, vaan sentähden, että ihmisen aina sairauden aikana täytyy olla valmiina.

Papin lähdettyä palasin hänen luokseen. Hän oli valvonut monta yötä ja nukahti väsymystään. Hän nukkuu paraikaa. Jahka hän herää, viivyn hänen luonaan, kunnes hän uudelleen menee uneen.

Marraskuun 22 p:nä.

Hän voi paljon paremmin. Celina on mielettömänä ilosta. Minä yksin tiedän mitä se merkitsee. Tohtorin ei olisi tarvinnut sanoa minulle, että suolihalvaus on odotettavissa.

Marraskuun 23 p:nä.

Anielka kuoli tänä aamuna.

* * * * *

Roomassa joulukuun 5 p:nä.

Minusta olisi voinut tulla sinun onnesi, mutta minusta tuli sinun onnettomuutesi. Minä olen vikapää sinun kuolemaasi, sillä jos minä olisin ollut toinen ihminen, jollen minä olisi ollut vailla kaikkea elämän pohjaa -- niin olisit sinä säästynyt niiltä mielenliikutuksilta, jotka sinut surmasivat.

Minä ymmärsin sen jo silloin, kun sinä elit viime hetkiäsi maailmassa, ja vannoin, että tulen sinun luoksesi. Minä kihlasin sinut kuolinvuoteesi ääressä, ja minun ensimäinen velvollisuuteni on olla luonasi.

Jätän äidillesi omaisuuteni. Täti on löytävä lohdutusta Kristuksen rakkaudesta sinä lyhyenä aikana, joka hänellä vielä on jäljellä. Ja minä tulen sinun luoksesi. Minun täytyy.

Luuletko etten pelkää kuolemaa? Pelkään, sillä en tiedä mitä haudan takana on, ja näen ainoastaan kauhistuttavaa pimeyttä. En tiedä onko siellä mitään, vai onko siellä jokin olotila vailla ääriä ja aikaa, vai kantaako jokin taivaankappaltenvälinen tuuli sielua tähdestä tähteen, antaen sille matkalla yhä uusia ilmestysmuotoja; en tiedä onko siellä ääretön rauhattomuus vaiko yhtä ääretön rauha, rauha täydellinen, rauha, jommoisen ainoastaan Ikivoima ja Ikihyvyys taitaa antaa.

Mutta jos minun tunnuslauseeni "en tiedä" on saattanut sinulle kuoleman -- niin kuinka minä voisinkaan jäädä tänne elämään?

Jota enemmän siis pelkään, jota enemmän siis _en tiedä_, sitä enemmän en voi päästää sinua sinne yksinäsi -- en voi, Anielkani -- vaan tulen.

Me tulemme siellä joko vaipumaan ikuiseen _ei mihinkään_ tai yhdessä astumaan ikuisuuden tietä, mutta tänne, missä me olemme niin paljon kärsineet, jääköön jälkeemme vain äänettömyys.