Part 13

Jollei tämä, mikä nyt liikkuu päässäni, pelasta minua, niin minä joko uudestaan sairastun tai tulen hulluksi. Teenpä tässä tiliä itselleni. Mitä minulla on tekemistä elämän kanssa? Ei mitään! Mitä minulla on odotettavaa? -- Ei mitään! Jos niin on, niin minkätähden en antaisi itseäni lahjaksi jollekin, jonka tämä lahja saattaa tehdä onnelliseksi? Itse puolestani en elämästäni, älystäni, koko omasta itsestäni antaisi penniäkään. Tosin en rakasta Klaraa, mutta jos hän rakastaa minua, jos hän minussa näkee elämänsä korkeimman onnen, niin olisihan julmaa kieltää häneltä jotakin, jota itse pitää niin vähäarvoisena. Katson ainoastaan velvollisuudekseni sanoa hänelle kuka olen, jotta hän tietäisi kenen ottaa. Pahempi hänelle, jollei hän kuuntele varoitustani -- mutta se on hänen asiansa.

Koko tässä tuumassa viehättää minua ainoastaan yksi puoli, se nimittäin, että kuilu, joka eroittaa minua ja tuota naista, näin ollen yhä suurenee. Minä näytän hänelle, että jos hän osaltaan on syventänyt kuilua, niin osaan minäkin. Silloin on suhde toki ratkaisevasti lopussa, sillä tänäkin päivänä ajattelen yhä häntä. Tiedän sen ja todennan katkeralla mielellä.

Ehkäpä tunteeni tällä hetkellä on vihaa, mutta se ei vielä ole välinpitämättömyyttä.

Rouva Kromicki kai arveli minun lähteneen pois siitä syystä, että minun täytyi -- minä voin lisätä hänelle, että myöskin tahdoin. Ja minä ajattelen, että jota suuremman muurin rakennan välillemme, sitä paremmin hän minulta peittyy, sitä nopeammin ja täydellisemmin unohdan hänet.

Klaraa -- sanon sen toistamiseen -- en rakasta, mutta tiedän, että hän rakastaa minua. Sitäpaitsi olen hänelle kiitollisuuden velassa. Sairauteni aikana sanoin joskus hänen huolenpitoaan saksalaiseksi sentimentaalisuudeksi, mutta toiselta puolen ei se toinen olisi kyennyt sellaiseen. Suuressa siveellisyydessään saattaisi hän mieluummin antaa miehen kuolla kuin nähdä häntä ilman kravattia, koska sellainen oikeus kuuluu yksin vihitylle aviomiehelle. Klara ei välittänyt mistään; hän laiminlöi soittonsa, näki vaivaa, valvoi ja luultavasti joutui ihmisten panettelun alaiseksi, mutta pysyi luonani.

Olen hänelle velkaa ja aion maksaa velkani. Maksan huonosti, sillä annan itseni sentähden, etten välitä itsestäni, että kaikki on minulle yhdentekevää ja että olen ainoastaan pirstale ihmisestä enkä kokonainen ihminen. Mutta koska hän pitää tuota sirpaletta omaa elämäänsäkin kalliimpana -- niin ottakoon hän sen omakseen.

Tädille siitä koituu surua, sillä tämä avioliitto tulee loukkaamaan sekä hänen kansallistunnettaan että sukuylpeyttään. Jos hän kuitenkin voisi aavistaa mitä viime aikoina on liikkunut sydämessäni, niin hän mieluummin suostuisi tähän avioliittoon kuin rakkauteen, joka minua kalvaa. Sitä en vähääkään epäile.

Ja entä jos Klaran esi-isät olivatkin kankureja! Minulla ei ole periaatteita, minulla on ainoastaan hermoja, ja jos minulla on katsantokanta, niin on se ennemmin vapaamielinen. Olen jo aikoja sitte huomannut, että niinsanotut vapaamieliset usein ovat ahdasmielisempiä kuin vanhoilliset, kun sensijaan vapaamieliset periaatteet itsessään ovat laajemmat ja paremmin sopivat yhteen Kristuksen opin kanssa -- mikä muuten on minulle yhdentekevää.

Mutta näistä asioista ei kannata puhua. Vasta onnettomuudessa paljastuu koko niiden mitättömyys.

Ehdottomasti tulen ajatelleeksi minkä vaikutuksen päätökseni mahtaa tehdä Anielkaan. Minä olen siihen määrään tottunut mittaamaan kaikkea hänen tunteittensa mukaan, etten vieläkään ole päässyt pahasta tavastani.

Lokakuun 22 p:nä.

Tänä aamuna lähetin kirjeen Klaralle. Huomenna saan vastauksen, tai ehkä Klara itse tulee vielä tänä iltana.

Jälkeen päivällisen sain Kromickin toisen sähkösanoman. Kuinka paljon epätoivoa saattaakaan mahtua muutamiin lauseihin! On täytynyt sattua jotakin onnetonta, sillä en mitenkään olisi odottanut romahduksen tulevan näin äkkiä. On kai tapahtunut odottamaton käänne, jota ei Kromicki itsekään ole voinut aavistaa.

Tappio, jonka tulen kärsimään, ei tee suurtakaan lovea omaisuuteeni -- minä jään siitä huolimatta rikkaaksi mieheksi. Mutta Kromicki!

Miksi pettäisin itseäni! Eräässä sydämeni sopukassa kytee vahingonilo tämän romahduksen johdosta. Ajatella, että noiden ihmisten vastaisuudessa on kiittäminen tätiä toimeentulostaan, tätiä, joka -- hänen omien sanojensa mukaan -- on Ploszowskien omaisuuden hoitaja!

En nyt aiokaan vastata Kromickille. Jos päättäisin sen tehdä, niin koko vastaukseni supistuisi onnitteluun tulevan perillisen johdosta. Sittemmin kyllä aion antaa heille molemmille leipää -- jopa runsaastikin.

Lokakuun 23 p:nä.

Klara ei tullutkaan eilen, ja tälläkään hetkellä, s.o. illalla, en vielä ole saanut häneltä vastausta. Se on sitä kummallisempaa, kun hän tähän asti on kirjoittanut joka päivä ja kysynyt miten minä voin. Hänen vaitiolonsa ei kummastuttaisi minua, jos voisin kuvitella hänen hetkeäkään epäilevän.

Minä odotan kärsivällisesti. Olisi kuitenkin hyvä, jos asia tulisi ratkaistuksi niin pian kuin suinkin. Sen vain tiedän ja tunnen, että jollen olisi lähettänyt kirjettäni, niin ehkä panisin menemään samallaisen kirjeen, mutta jos tämän voisi ottaa takaisin, niin luultavasti sen ottaisin.

Lokakuun 24 p:nä.

Klara kirjoittaa:

"Rakas Leon ystävä! Vastaanotettuani kirjeenne olin kuin pyörryksissä onnesta, ja ensi ajatukseni oli heti palata Berliniin. Mutta juuri siksi, että Teitä niin syvästi rakastan, kuuntelin ääntä, joka sanoi, ettei suurin rakkaus saa olla suurinta itsekkyyttä ja etten saa uhrata Teitä itseni hyväksi.

"Te ette rakasta minua, Leon. Antaisin elämäni, jos voisin muuttaa sen asian -- mutta siitä ei pääse mihinkään: Te ette rakasta minua. Kirjeenne on ainoastaan kiitollisuuden tai epätoivon ilmaus. Heti kun näin Teidät Berlinissä, tiesin, ettette ole terve ettekä onnellinen -- ja niin levoton olin Teistä, että vaikka Te olitte sanonut minulle hyvästi ja luvannut lähteä, minä lähetin hotelliin kysymään olitteko matkustanut ja tein sen sittemmin joka päivä, kunnes kuulin, että olitte sairastunut. Hoitaessani Teitä sairautenne aikana tulin vakuutetuksi siitä, että toinenkin pelkoni oli oikea: että Te kannatte salaista, suurta surua, tai että Teitä on kohdannut jokin kipeä pettymys, jommoisten jälkeen eläminen on vaikeaa.

"Minä tiedän -- ja yksin Jumala näkee miten raskasta minun on elää tässä tietoisuudessa -- että Te tahdotte sitoa kohtalonne minun kohtalooni siitä syystä, että Teidän pitää tukahuttaa jotakin itsessänne, että Teidän pitää unohtaa jotakin, että Teidän pitää sulkea jokin tie. Mutta voinko minä, tämän tietäen, suostua? Jos annan Teille kieltävän vastauksen, tulen pahimmassa tapauksessa elämäni ajaksi onnettomaksi, mutta minun ei toki tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin kivenä hartioillanne, kivenä siivessänne. Olen rakastanut Teitä yli kaiken ensi kohtaamisemme ensi hetkestä asti, siis kauvan, ja niinmuodoin olen tottunut tuskiin ja kärsimyksiin, jotka toivoton rakkaus tuo mukanaan. Vaikea näin on elää, mutta voinhan minä hakea lohdutusta kyynelistä, kuten naiset yleensä, ja soitosta taiteilijana. Jäähän minulle aina se lohdutus, että Te joskus, muistellessanne minua, ajattelette: 'hyvä sisareni'. Siitä elän. Mutta jos minä rupeisin vaimoksenne ja huomaisin, että Te kadutte askeltanne, ettette ole onnellinen, ettette kärsi minua, niin varmaan kuolisin.

"Vielä ajattelen: miten olisinkaan ansainnut sellaista ääretöntä onnea? Sillä minua peloittaa, kun sitä ajattelenkin. Ymmärrättekö, että ihminen, samalla kun hän rakastaa koko sielustaan, myöskin voi olla tavattoman nöyrä? Minä tiedän tämän, koska minä rakastan sillä tavalla.

"Jo sekin tuntuu minusta uhkarohkealta, etten saata luopua kaikesta toivosta. Älkää minulle siitä pahastuko: Jumala on niin armollinen, ja ihmisellä on niin suuri onnentarve, että häneltä puuttuu voimaa ainiaaksi sulkea onnensa ovi. Jos Te puolen vuoden tai vuoden perästä, tai joskus elämässä sanotte, että vielä tahdotte minut, niin olen saanut korvauksen kaikesta mitä olen kärsinyt ja kyynelistä, joita en tällä hetkellä jaksa pidättää. Klara."

Minussa on ihminen, joka ymmärtää tämän kirjeen ja osaa antaa arvoa jokaiselle sen sanalle. Minulta ei mene hukkaan mitään ja minä käsitän, että olisi onni palata tämän puhtaan, vilpittömän ja rakastavan sydämen luo.

Mutta minussa on toinenkin ihminen, väsynyt ja haluton elämään, ihminen, joka kykenee tuntemaan sääliä, mutta ei rakkautta. Tuo ihminen on kerran pannut rakkauteensa kaikki mitä hänessä oli -- ja tällä kertaa hän selvästi näkee, että jos hän nyt erkanee, niin ei hän ikinä palaa.

Lokakuun 28 p:nä.

Olen varma, ettei Klara palaa Berliniin. Hän oli jo lähtiessään Hannoveriin päättänyt, ettei hän palaa. Hän tahtoi välttää kiitostani. Ajattelen häntä kaipauksella ja kiitollisuudella ja suren, ettei hänen tielleen sattunut toisellaista miestä kuin minä. Tässä kaikessa on paljon kohtalon ivaa. Jos minulla Klaraa kohtaan olisi ollut edes hitunen siitä rakkaudesta, jolla rakastin Anielkaa, niin me jo sen perustukselle olisimme voineet rakentaa kokonaisen onnen maailman. Mutta miksikä pettäisin itseäni? Minä kuljen yhä vieläkin muistojen ikeen alla. Ajattelen Anielkaa sellaisena, jommoisena näin hänet Ploszowissa, Varsovassa, Gasteinissa, enkä minä voi irroittaa ajatuksiani menneisyydestä. Ajatuksiini on kun onkin pantu niin paljon elinvoimaa, ettei niitä saata tappaa. Kuinka saattaisikaan? Vaikeinta on ihmisen unohtaa.

Joka hetki yllätän itseni ajattelemasta Anielkaa. Ja koettaessani päästä hänestä eroon johdatan mieleeni, että hän jo on aivan toinen, että hänen tunteensa tulevat kääntymään tai luultavasti jo ovat kääntyneet aivan toiselle suunnalle ja etten minä enään ole hänelle mitään.

Ennen en tahtonut ajatella tätä, sillä pääni oli haljeta. Nyt ajattelen sitä tahallani, sillä muuten en saattaisi puolustaa itseäni ääntä vastaan, joka yhä useammin nousee sisässäni kysymään: "Onko hänen syynsä, että hänen täytyy antaa elämä tälle lapselle? Mistä sinä tiedät, mitä hänen sydämessään liikkuu? Hän ei olisi nainen, jollei hän rakastaisi lasta, kun se kerran on tullut maailmaan, mutta mistä sinä tiedät, ettei hän ole yhtä onneton kuin sinä."

Ja ajoittain luulen tietäväni, että hän on vieläkin onnettomampi, ja silloin tahtoisin uudelleen sairastua keuhkokuumeeseen. Elämä tällaisessa kaaoksessa on mahdoton.

Lokakuun 30 p:nä.

Jota enemmän terveyteni palaa, sitä useammin poikkean entisille harhateilleni. Lääkäri sanoo minun muutaman päivän perästä voivan lähteä. Ja minä lähden, sillä täällä olen liian likellä Varsovaa ja Ploszowia. Saattaa olla oikullisten hermojeni vaikutusta, mutta minusta tuntuu siltä kuin voisin saada rauhaa Rooman Babuinossa. En lupaa olla muistelematta menneisyyttä -- päinvastoin tulen muistelemaan sitä aamusta iltaan, mutta muistelemiseni tulee olemaan sitä laatua, jolla muistellaan maailmaa luostarisellistä. Ja mistä minä tiedän kuinka tulee käymään? En tiedä muuta kuin sen, etten jää tänne. Matkalla poikkean Angelin luo. Minulla täytyy Roomassa olla Anielkan kuva.

Marraskuun 2 p:nä.

Minä jätän Berlinin, minä luovun Roomasta ja palaan Ploszowiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut: "Hän ei ole minulle ainoastaan rakkain nainen, vaan hän on kalleimpani maan päällä." Niin juuri. Sanottakoon sitä sairaudeksi tai hulluudeksi tai miksi tahansa -- yhdentekevää. Minussa se on mennyt sieluun ja veriin. Lähden Ploszowiin, palvelen häntä, hoidan ja vaalin häntä -- palkakseni en pyydä muuta, kuin että saan nähdä hänet.

Ihmettä että minä saatoin ajatellakaan voivani elää näkemättä häntä. Yksi ainoa tädin kirje toi päivänvaloon mitä minussa on elänyt kätkettynä. Täti sanoo: "En ole kirjoittanut meistä, sillä minulla ei olisi ollut mitään hauskaa kerrottavaa, ja kun en osaa valehdella, niin olen vaiennut, jotta en tekisi sinua levottomaksi. Tiedänhän ettet ole terve. Olen suuresti huolissani Kromickin tähden ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Vanha Chwastowski näytti minulle poikansa kirjeen, josta käy selville, että Kromickin asiat ovat mitä huonoimmalla kannalla ja että häntä itseään uhkaa kanne. Kaikki ovat häntä siellä pettäneet. Hän sai jättiläistilauksen, mutta hankinta-aika oli lyhyt eikä hän ehtinyt valvoa tavaran laatua. Kaikki osoittautuikin huonoksi, turmeltuneeksi ja väärennetyksi -- ja kaikki hyljättiin -- ja lopuksi uhataan Kromickia vielä oikeudenkäynnillä petoksesta. Suokoon Jumala, että hän pelastuisi edes siitä, varsinkin kun hän on aivan viaton. Vähät varojen menettämisestä -- pahempi on häpeä. Turhaan vaivaan päätäni kysymyksellä, mitä olisi tehtävä ja miten hän olisi pelastettava. En uskaltaisi panna menemään sitä summaa, jonka olen määrännyt Anielkalle, mutta onhan Kromicki ehdottomasti pelastettava edes oikeusjutusta. Anna sinä, Leon, hyvä neuvo, sinä keksit aina jonkin keinon. En ole Anielkalle enkä Celinalle vielä maininnut sanaakaan, sillä varsinkin Anielkan tila huolettaa minua. En epäile, ettei Anielkasta tule mitä paras äiti, mutta nyt minua monasti suututtaa, sillä kun ihminen menee naimisiin, niin hänen täytyy olla valmis kantamaan seuraukset. Mutta Anielka elää sellaisessa epätoivossa, ikäänkuin hänen tilansa olisi häpeä. Joka päivä näen hänen kasvoistaan, että hän on itkenyt. Vaikea on katsella hänen laihtuneita poskiaan ja silmiään, jotka ovat kuopalla. Ja aina hän on ikäänkuin purskahtamaisillaan itkuun, ja aina hänen silmissään on outo kärsimyksen ja nöyryytyksen ilme. En eläissäni ole nähnyt naisen sillä tavalla kantavan tilaansa. Olen koettanut puhua hänelle järkeä, olen torunut, mutta mikään ei ole auttanut. Kerron sinulle tämän suoraan, vaikka niin suuresti rakastankin häntä. Tai ehkäpä minä vanhoilla päivilläni olen kadottanut tarmoni. Ja sitte hän on niin herttainen! Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Mihin aiot lähteä? Miten kauvan viivyt Berlinissä? Hän tietää, että minä mielelläni puhun sinusta, ja niin hän kyselee tuntikausia. Kunhan Jumala varjelisi häntä ja antaisi hänelle voimia kestämään kaikkia niitä kärsimyksiä, mitkä häntä odottavat. Minä suorastaan pelkään hänen terveyttään. En sanallakaan uskalla mainita hänelle hänen miehensä tukalasta asemasta. Ennemmin tai myöhemminhän sen tosin kumminkin täytyy tulla ilmi. Celinallekaan en ole maininnut siitä mitään, sillä hän on tavattoman onneton Anielkan epätoivosta eikä käsitä minkätähden Anielka katselee tilaansa niin traagillisesti."

Minkätähden? Yksin minä sen tiedän, koko maailmassa voin yksin minä vastata siihen kysymykseen -- ja sentähden -- palaan Ploszowiin.

Ei! hän ei traagillisesti katsele tilaansa, vaan minun pakoani, minun epätoivoani, jota hän mielikuvituksessaan on seurannut, suhteemme särkymistä. Tämä suhde oli käynyt hänelle kalliiksi, senjälkeen kun hänen monien vaivojen, kärsimysten ja ponnistusten perästä oli onnistunut muuttaa se puhtaaksi. Minä katselen tällä hetkellä hänen sieluunsa ja ajattelen hänen puolestaan. Hänen tragediansa on minun tragediani arvoinen. Siitä hetkestä asti, jolloin minä palasin Ploszowiin, on tässä tavattoman jalossa sielussa tunne kamppaillut velvollisuuden kanssa. Anielka on tahtonut pysyä uskollisena sille, jolle hän vannoi uskollisuutta, sillä hänen henkisessä luonnossaan ei ole tilaa rikokselle eikä valheelle, ja samalla ei hän kuitenkaan ole voinut voittaa tunnetta mieheen, joka oli hänen ensimäinen rakkautensa, varsinkin kun tämä mies oli hänen luonaan, kun hän rakasti häntä ja oli onneton.

Kuukausimäärät kuluivat mitä kauheimmassa taistelussa. Vihdoin, kun tuli levon hetki, kun hän luuli tunteen kehittyneen niin yliluonnolliseksi sielujen ystävyydeksi, ettei siitä ollut vaaraa mielen puhtaudelle eikä vannotulle uskollisuudelle, meni kaikki yhtäkkiä rikki, ja hän jäi yksin, sielussa samallainen tyhjyys kuin minulla. Siinä syy hänen nykyiseen kärsimykseensä.

Minä luen hänen sielustaan niinkuin kirjasta - ja sentähden palaan.

Vasta nyt näen niinikään, että luultavasti en olisi jättänyt häntä, jos olisin ollut aivan varma siitä, että hänen tunteensa kestää kaikki vaiheet. Ei edes eläimellinen mustasukkaisuus, joka täyttää sydämen raivolla ja mielikuvituksen iljettävillä kuvilla niistä oikeuksista, joita toinen nauttii, olisi voinut riistää minua irti tuosta naisesta, joka oli minun maailmani. Mutta minä luulin lapsen, ennenkuin se vielä oli maailmassakaan, ottaneen haltuunsa kaikki hänen tunteensa, minä luulin hänen tulleen likemmä miestään ja ainiaaksi pyyhkineen minut pois sydämestään.

Minä en kokonaan erehdykään. En tule olemaan hänelle sitä mitä olin enkä varsinkaan sitä mitä olisin voinut olla, jolleivät asiat olisi kääntyneet näin päin. Minä olisin voinut jäädä hänen ainoaksi kalleudekseen, siksi olennoksi, joka sitoi hänet elämään ja onneen -- siksi en enään tule. Mutta niin kauvan kuin hänessä kytee edes kipunakin tunnetta minua kohtaan, en lähde, sillä en voi lähteä enkä tiedä minne lähtisin.

Palaan siis ja alan puhaltaa tuohon kipinään ja lämmitellä sen ääressä. Jollen sitä tekisi, kuolisin ehdottomasti.

Luen uudelleen tädin sanat: "Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Miten kauvan viivyt Berlinissä?" -- enkä saa niistä kylläkseni. Tuntuu aivan siltä kuin olisin ollut kuolemaisillani nälkään ja joku odottamatta olisi ojentanut minulle leipäpalasen. Minä syön -- ja mieleni tekee itkeä kiitollisuudesta. Ehkäpä Jumalan armo nyt alkaakin koittaa minulle.

Minä tunnen, että näinä viime päivinä olen muuttunut ja että entinen minäni on kuollut. En enään tule nousemaan hänen tahtoaan vastaan, kannan kaikki, rauhoitan häntä, jopa pelastan hänen miehensäkin.

Marraskuun 4 p:nä.

Mietittyäni asiaa olen vielä jäänyt Berliniin pariksi päiväksi. Se on suuri uhraus, sillä töin tuskin saatan pysyä täällä, mutta huomasin kuitenkin parhaaksi lähettää edellä kirjeen, joka vie tiedon tulostani. Sähkösanoma olisi voinut pelästyttää Anielkan, samoin äkillinen tuloni. Lähetin iloisen kirjeen ja panin loppuun niin sydämelliset terveiset Anielkalle, ettei olisi luullut välillämme koskaan tapahtuneen mitään. Hänen täytyy ymmärtää, että olen alistunut kohtalooni ja että palaan sellaisena, jommoinen aikaisemmin olin.

Täti varmaan on aavistanut, että tulen.

Varsovassa marraskuun 6 p:nä.

Tänä aamuna saavuin tänne. Täti odotti minua Varsovassa.

Ploszowissa voidaan aika hyvin. Anielka on levollisempi. Kromickilta ei viime aikoina ole tullut mitään tietoja.

Täti raukka huudahti minut nähdessään: "Mitä sinulle on tapahtunut, Leon!" Hän ei ole tietänyt mitään sairaudestani, ja luonnollisesti ei niin pitkä sairaus ole voinut mennä jälkiä jättämättä. Lisäksi ovat hiukseni niin harmaantuneet ohimojen kohdalta, että olen ruvennut miettimään eikö niitä pitäisi värjäyttää. En nyt tahdo mistään hinnasta olla vanha enkä näyttää vanhalta.

Mutta tätikin on viime aikoina tavattomasti muuttunut. Eihän siitä ole niin pitkä aika, kun näimme toisemme, mutta ero oli nähdäkseni ääretön. Hänen kasvoistaan oli kadonnut entinen tarmokas ilme, ja piirteet olivat käyneet ikäänkuin liikkumattomiksi. Huomasin paikalla, että hänen päänsä hiukan vapisee, varsinkin kun hän tarkkaavasti kuuntelee. Kun levottomana kysyin hänen vointiaan, vastasi hän luonteensa mukaisella suoruudella:

-- Gasteinissa voin erinomaisesti, mutta nyt on kaikki kääntynyt pahempaan päin, ja minä tunnen, että aikani pian on lopussa.

Hetken perästä hän jatkoi:

-- Kaikki Ploszowskit kuolevat halvaukseen -- minun vasen käteni puutuu joka aamu. Mutta mitäpä niistä. Tapahtukoon Jumalan tahto.

Eikä hän enään suostunut puhumaan asiasta. Sensijaan neuvottelimme pitkältä, miten voisimme auttaa Kromickia. Päätimme suurintenkin uhrausten uhalla estää asiaa menemästä oikeuteen. Estää häntä menemästä kumoon emme olisi voineet muuta kuin itse menemällä kumoon -- tuskin sitenkään -- ja siihen ei Anielkankaan tähden sopinut päästää asioita kehittymään. Ehdotin että me, saatuamme oikeudenkäynnin onnellisesti vältetyksi, kutsuisimme Kromickin kotimaahan ja hankkisimme hänelle maatilan. Jumala tietää, että koko luontoni nousi vastakynteen, kun vain ajattelinkin hänen asumistaan yhdessä Anielkan kanssa, mutta minä olin valmis tyhjentämään senkin kalkin, jotta uhri olisi täydellinen.

Täti lupaa antaa hänelle yhden ulkotaloistaan Ploszowin naapuruudessa ja minä tarvittavan pääoman, mikä kaikki on kuuluva Anielkan myötäjäisiin. Kromickin täytyy ainoastaan luvata kerta kaikkiaan luopua liikeyrityksistä.

Ensi tilassa lähetämme täältä hänen avukseen asianajajan, varustettuna kaikilla oikeudenkäyntiä varten tarvittavilla neuvoilla.

Keskustelun päätyttyä rupesin kyselemään Anielkasta, ja täti kertoi laveasti. Muunmuassa hän mainitsi hänen jo suuresti muuttuneen ja rumentuneen. Tämän kuullessani tunsin hellyyteni vain kasvavan. Mikään ei enään saata vieroittaa häntä minun sydämestäni.

Hän on minulle rakkain maailmassa.

Olisin tänään, heti neuvottelumme päätyttyä, halunnut lähteä Ploszowiin, mutta täti on väsynyt ja tahtoo olla täällä yötä. Olin tunnustanut hänelle, että minulla oli ollut keuhkokuume, ja minä aavistan, että hän jäi tänne minun tähteni, jotten joutuisi matkalle sadeilmalla.

On nimittäin koko päivän satanut.

Emme muutenkaan olisi päässeet lähtemään tänään ja huomenna luultavasti emme lähde ennenkuin illalla. Kromickin asia on kiireellinen. Huomenna täytyy heti käydä puhuttelemassa asianajajaa ja lähettää hänet kiireen kautta matkaan.

Lokakuun 7 p:nä.

Me saavuimme Ploszowiin kello seitsemän tienoissa illalla; nyt on keskiyö ja koko talo nukkuu. Jälleennäkeminen ei pahasti järkyttänyt häntä, Jumalan kiitos. Hän astui minua vastaan hämillään, epävarmana ja pakoittamalla. Hänen silmissään oli häpeää ja pelkoa, mutta minä päätin lujasti tervehtiä häntä vapaasti ja luontevasti, ikäänkuin eilen olisimme eronneet. Ja niinmuodoin sain kaiken sovituksen ja juhlallisuuden vältetyksi. Niin pian kuin hän oli tullut näkyviini, riensin nopeasti hänen luokseen, ojensin käteni ja huudahdin iloisesti:

-- Kuinka sinä voit, rakas Anielka? Minun tuli niin ikävä teitä, että siirsin merimatkani tuonnemmaksi.

Ja hän ymmärsi paikalla, että minä rakensin sovintoa, että minä palasin hänen luokseen ja uhrasin itseni hänen rauhansa vuoksi. Hetkeksi kuvastui hänen kasvoillaan niin suuri mielenliikutus, että minä pelkäsin hänen voimiensa pettävän. Hän tahtoi sanoa jotakin, muttei saanut sanaa suustaan, painoi ainoastaan lujasti kättäni. Minä pelkäsin hänen purskahtavan itkuun.

En kuitenkaan antanut hänelle siihen aikaa. Jatkoin kiireesti entiseen tapaani:

-- Kuinka kävi kuvan? Päähän jo oli valmis, kun lähditte, eikö totta? Angeli ei niin pian lähetä sitä, hän sanoi minulle itse, että siitä tulee hänen mestariteoksensa. Luultavasti hän panee sen näytteille Wienissä, Münchenissä ja Parisissa. Onneksi minä tilasin toisenkin kappaleen, sillä muuten me olisimme saaneet odottaa vielä vuoden. Mutta minä tahdoin kun tahdoinkin itse omistaa sinut.