Part 12

Sitäkin päivää! Kun lääkäri toisen kerran oli käynyt hotellissa, menin kysymään Anielkan vointia. Tämäntapaiset aavistukset eivät edes johtuneet mieleeni. En ymmärtänyt mitään edes silloinkaan, kun Celina rouva sanoi:

-- Lääkäri vakuuttaa, että kohtaukset kokonaan johtuvat hermoista. Niillä ei ole mitään yhteyttä hänen tilansa kanssa.

Kun hän huomasi, etten minä käsittänyt mitään, kävi hän hämilleen ja puhui:

-- Minun täytyy kertoa sinulle suuri uutinen...

Ja hän kertoi minulle "suuren uutisen". Kun sen olin kuullut, oli suussani tinan maku ja aivojani kylmäsi -- aivan kuten silloin, kun odottamatta näin Kromickin.

Palasin huoneeseeni. Muistan selvästi, että huolimatta tunteista, jotka minua repivät, minun teki mieli nauraa. Tuota ihanteellista olentoa, jonka mielestä platoninenkin rakkaus oli luvaton, joka "rakkaus" sanan asemesta käytti "ystävyyttä"...!

Minua nauratti ja minun teki mieli murskata pääni seinää vastaan.

Säilytin kuitenkin eräänlaisen koneentapaisen mielenmaltin... Sain sen siitä tietoisuudesta, että kaikki ainiaaksi on lopussa, että minun täytyy lähteä, etten voi olla lähtemättä... Tuon tunteen vallassa kävin automaatiksi, joka täsmällisesti teki kaikki matkavalmistukset.

Olin siihen määrään tajuissani, että otin lukuun ulkonaistenkin muotojen säilyttämisen. -- Minkätähden? -- en tiedä! Ne eivät merkinneet minulle mitään. Mutta varmaan toimivat aivoni vielä jatkuvaisuuden säännöstä, sillä olivathan ne tottuneet kuukausia, jopa vuosia salaamaan totuutta ja pelastamaan ulkonaisia muotoja. Sanoin Celina rouvalle, että olin ollut lääkärillä, että hän oli sanonut minun potevan sydäntautia ja käskenyt minua viipymättä lähtemään Berliniin -- ja Celina rouva uskoi.

Anielka ei! Hänen silmänsä jäivät kauhistuneina tuijottamaan, minä näin hänen katseessaan häpeää ja hätää, ja minussa oli kaksi ihmistä, joista toinen sanoi: mitä syytä hänellä on? -- toisen teki mieli sylkeä häntä vasten kasvoja.

Minkätähden minä niin olenkin rakastanut sitä naista!

Syyskuun 12 p:nä.

Siitä on jo miltei kaksi viikkoa, kun läksin matkaan. Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Kirjoitin tänään tädille, koska pelkäsin hänen käyvän levottomaksi ja ehkä tulevan tänne. Joskus minusta tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin ihminen vielä välittää minusta.

Syyskuun 13 p:nä.

On miehiä, jotka vieteltyään toisen vaimon pettävät hänet, polkevat jalkainsa alle, hylkäävät ja tyynesti lähtevät tiehensä. Minä en olisi tehnyt sillä tavalla, vaan jos hän olisi tullut omakseni, olisin kantanut häntä käsilläni, eikä yksikään mahti maailmassa olisi voinut eroittaa minua hänestä. Saattaa siis olla huonompiakin tunteita kuin minun. Mutta hartioilleni on laskettu sellainen kuorma, että tahtomattanikin tulen pitäneeksi sitä tavattomana rangaistuksena ja mitanneeksi, niinikään tahtomattani, rikosta rangaistuksen mukaan. Ja niin ollen en pääse tunteesta, että rakkauteni olisi ollut hirvittävä rikos.

Se on eräänlaista vaistomaista pelkoa, josta ei skeptillisyyskään pelasta.

Ja kuitenkin täytyy jokaisen siveyskäsitteen myöntää, että olisi ollut raskaampi rikos riistää syliinsä nainen rakastamatta häntä, tehdä kylmällä mielellä se, minkä minä tein sydämen pohjasta. Suuresta ja valtavasta tunteesta johtuva vastuunalaisuus ei saata olla raskaampi kuin pienestä ja mitättömästä johtuva.

Ei! Lisäksi on rakkauteni ennen kaikkea hirvittävä onnettomuus.

Ennakkoluuloista vapautunut ihminen saattaa kuvitella mitä hän tuntisi, jos hän vielä eläisi ennakkoluulojen kahleissa; epäilijä saattaa tuntea rukoilevansa, ikäänkuin hän olisi uskovainen. Minä en ainoastaan tunne tuota, vaan lisäksi soimaan itseäni ja rukoilen oikein vilpittömästi. Minä sanon: "Jumala, jos olenkin rikkonut, niin olenhan saanut kärsiä rangaistustakin. Enkö jo ansaitsisi hiukan armoa?"

Mutta minä en voi kuvitella, missä muodossa armo saattaisi tulla osakseni. Se on sula mahdottomuus.

Syyskuun 14 p:nä.

Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Ajattelen häntä yhä vielä usein, sillä ihminen voi riistäytyä irti menneisyydestään ainoastaan siinä tapauksessa, että hänellä edessäpäin on odotettavissa jotakin. Mutta minulla ei ole mitään. Jos olisin uskovainen, rupeaisin papiksi; jos olisin jumalankieltäjä, niin ehkäpä kääntyisin. Mutta ne sielun elimet, joilla uskotaan, ovat kuivettuneet minusta, kuten käsi saattaa kuivettua. En tiedä mitään muuta kuin sen, että kärsimyksen tullessa en löydä lohdutusta uskonnosta.

Kun Anielka meni naimisiin Kromickin kanssa, luulin välimme kerta kaikkiaan loppuneen. Silloin se ei ollut totta. Vasta nyt on minulla täysi tietoisuus siitä, että kaikki on lopussa, sillä meitä ei eroita ainoastaan tahtomme, ei ainoastaan minun matkani, vaan jokin mahti ulkopuolellamme, jokin meistä riippumaton välttämättömyyden voima.

Tiemme ovat kokonaan eronneet, niitä ei mikään enään voi likentää, ei edes meidän tahtomme. Anielkan tiellä tulee olemaan kärsimyksiä, mutta myöskin uusia maailmoja, uusia tunteita, uutta elämää -- kun sensijaan minun tielläni vallitsee täydellinen _ei mikään_. Hän käsittää tämän epäilemättä yhtä hyvin kuin minäkin.

Olisi hauska tietää ajatteleeko hän joskus: sen ihmisen olen minä syössyt turmioon -- ehken tahtoen -- mutta joka tapauksessa.

Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, mutta soisin kuitenkin, että hän edes surisi kohtaloani.

Ehkäpä hän sen tekeekin, kunnes hänen lapsensa on tullut maailmaan. Sittemmin suuntautuvat hänen tunteensa aivan toiseen uomaan ja minä lakkaan olemasta hänen elämässään. Se tapahtuu sekin välttämättömyyden voimasta, sen määrää senkin luonnon laki.

Kaunis laki!

Syyskuun 16 p:nä.

Näin tänään ilmoituslehdillä painettuna jättiläiskirjaimin Klara Hilstin nimen. Olin unohtanut jo Gasteinissa saaneeni häneltä kirjeen, jossa hän kertoi tulevansa Berliniin. Nyt hän on täällä ja antaa muutamia konsertteja. Ensi hetkessä en tullut iloiseksi enkä liioin pahalle mielelle. Nyt, kun hermoni taas ovat joutuneet tavalliseen kiihtymykseensä, saa vaikutuskin minussa määrätyn suunnan; se tieto, että täällä, samassa kaupungissa, on tuttu, hyvänsuopa sielu, tuottaa minulle, en itsekään tiedä minkätähden, lohtua. Mutta tieto riittääkin minulle. En tahdo nähdä Klaraa. Kun vain ajattelenkin, että minun pitäisi mennä hänen luokseen, valtaa minut vastahakoisuus. Klara on noita uteliaan ystävällisiä ihmisiä, jotka tahtovat tietää kaikki ja jotka kysyvät kaikkea. Romanttisuuteen taipuvaisena luulee hän, että ystävyys voi parantaa kaikki vaivat. Mutta minun olisi mahdotonta puhua mistään. Usein ei minulla ole voimia edes ajatella mitä on tapahtunut.

Syyskuun 17 p:nä.

Minkätähden minä aamuisin herään? Minkätähden olen olemassa? mitä minuun kuuluvat tuttavat tai yleensä ihmiset? En ole käynyt Klaran luona, sillä kaikki mitä hän olisi sanonut minulle, olisi ollut aivan yhdentekevää ja vain ikävystyttänyt minua. Koko maailma on minulle yhtä yhdentekevä kuin minä olen sille.

Syyskuun 18 p:nä.

Kuinka hyvä olikin, että kirjoitin tädille! Jollen olisi tehnyt sitä, olisi hän tullut tänne. Näin hän kirjoittaa:

"Kirjeesi tuli samana päivänä kuin Anielka ja Celina saapuivat tänne. Kuinka sinä, rakkahin poikani, nyt voit? Sanot että hyvin, mutta onko se todella totta? Mitä Berlinin lääkärit ovat sanoneet, ja kuinka kauvan viivyt siellä? Lähetä minulle sähkösanoma vieläkö tapaan sinut, niin tulen paikalla. Celina kertoi sinun lähteneen niin äkkiä, että he molemmat Anielkan kanssa kauheasti pelästyivät. Jos olisit sanonut minulle, että sinulle luultavasti määrätään merimatka, niin olisin heti kirjeesi saatuani oikopäätä tullut luoksesi. Eihän matka ole kuin toistakymmentä tuntia, ja minä olen nyt terveempi kuin milloinkaan. Vanhaa vaivaani, veren päähännousua ei ole kuulunut kertaakaan. Olen levoton sinusta ja merimatkastasi. Sinä tosin olet sellaiseen tottunut, mutta minua peloittaa, kun vain ajattelenkin laivoja ja myrskyjä.

"Celina voi hyvin, eikä Anielkakaan huonosti. Kuulin että jo tiedät uutisen. Ennen Wienistä lähtöä kysyivät he vielä eräältä spesialistilta, ja tämä sanoi, ettei Anielkan tilasta ole epäilystäkään. Celina on tavattoman onnellinen, ja minä iloitsen minäkin. Ehkäpä Kromicki nyt heittää keinottelunsa toisessa päässä maailmaa ja asettuu kotimaahan. Anielka epäilemättä tulee onnelliseksi, kun hän nyt saa päämäärän elämälleen. Matkan jälkeen hän kyllä näyttää väsyneeltä ja haluttomalta. Sniatynskilla sairastivat lapset tässä anginaa, mutta ovat jo terveet."

Lukiessa tädin kirjettä tunsin, ettei minulla ole sijaa heidän joukossaan, varsinkaan ei Anielkan luona. Pian tulee minun muistonikin olemaan hänelle vastenmielinen.

Syyskuun 19 p:nä.

En saata kuvitella miltä tulen näyttämään vuoden tai kahden tai kolmen perästä. Mitä minä tulen tekemään? Päämäärän täydellisen puutteen täytyy tehdä tyhjäksi elämäni. Suoraan sanoen: minulla ei ole sijaa missään.

Syyskuun 20 p:nä.

En mennyt Klaran luo, mutta tapasin hänet Friedrichstrassella. Minut nähdessään kalpeni hän ilosta ja mielenliikutuksesta. Hänen tervehdyksensä oli niin sydämellinen, että se samalla pani minut heltymään ja samalla kiusasi minua, sillä tunsin, että oma sydämellisyyteni oli aivan ulkopuolinen, kosken edes ilostunut hänet nähdessäni. Hiukan rauhoituttuaan alkoi hän paikalla päivitellä, kuinka minä olin muuttunut. En todella olekaan terveen näköinen, ja hiukseni ovat jonkun verran harmaantuneet. Hän rupesi kyselemään terveyttäni, ja minä, joka tiesin, etten nyt mitenkään jaksa ylläpitää seurustelua, vaikka tunnenkin häntä kohtaan kiitollisuutta ja ystävyyttä, ryhdyin paikalla varokeinoihin ja sanoin, että olen sairas ja että minun pian täytyy lähteä lämpimämpään ilmastoon. Vihdoin hän sai minut houkutelluksi luokseen. Puhelimme tädistä, Anielkasta ja Celina rouvasta. Annoin hänelle ylimalkaisia vastauksia. Käsitin, että hän luultavasti on ainoa ihminen maailmassa, joka voisi ymmärtää minua, ja tunsin samalla, etten mistään hinnasta avaisi hänelle sydäntäni.

Olen kuitenkin herkkä inhimilliselle hyvyydelle. Joskus kun Klaran uskolliset sinisilmät mitä suurimmalla ystävyydellä seurasivat minua, kun hän katseli minuun ikäänkuin tunkeakseen sieluni syvyyteen, liikutti tämä hyvyys minua siihen määrään, että mieleni teki itkeä. Muuten Klara, huolimatta kaikista ponnistuksistani, on huomannut, että olen aivan toinen ihminen kuin ennen. Naisen vaistolla on hän saanut selville, että minä elän, puhun ja ajattelen ikäänkuin koneentapaisesti ja että sieluni on puolikuollut. Tämän huomattuaan hän heti paikalla lakkasi kysymästä ja utelemasta ja ainoastaan osoitti minulle entistä suurempaa hellyyttä.

Näin kuinka hän pelkäsi väsyttävänsä minua ja koetti olla sitä tekemättä. Hän koetti kaikin keinoin osoittaa, ettei hänen tarkoituksensa ole hellyydellään vetää minua puoleensa, vaan ainoastaan saada minua viihtymään.

Ja minä viihdyinkin, mutta väsyin samalla. Minun on nykyään mahdoton koota ajatuksiani ja pakoittaa itseäni ponnistuksiin, en edes kestä tavallista keskustelua ystävän kanssa. Kun sitäpaitsi olen kadottanut silmistäni suuren päämääräni, tuntuu minusta kaikki niin turhalta, että yhtämittaa kysyn itseltäni: mitä varten? mitä tämä hyödyttää?

Syyskuun 21 p:nä.

Minulla ei koskaan ole ollut niin hirveää yötä kuin viime yö. Olin kauhuissani laskeutuvinani alas loppumattomia portaita syvyyksiin, jotka pimenemistään pimenivät ja joissa tapahtui mitä hirveimpiä, selittämättömiä asioita. Olen päättänyt jättää Berlinin, sillä tämän lyijyisen taivaan alla ihminen tukahtuu. Palaan Roomaan, talooni Babuinoon -- ja asetun sinne olemaan. Luultavasti laskuni ei yksin Anielkan, vaan koko maailman kanssa nyt ovat selvitetyt, ja minä voin tyynesti oleilla Roomassa, kunnes aikani on lopussa. Ainakin minulla silloin on rauha! Eilinen käyntini Klaran luona osoitti, että vaikka tahtoisinkin, niin en enään voi seurustella ihmisten kanssa, minulla ei enään ole millä maksaisin edes heidän hyvyytensä. Minut on työnnetty pois elämästä, seison ulkopuolella, ja vaikka sisässäni nykyään onkin kuvaamaton tyhjyys, niin en enään halua palata entiseen elämääni.

Yksinäinen Babuinoni Roomassa hymyilee minua vastaan -- tosin kalpeaa, alakuloista hymyä -- mutta haluan sinne mieluummin kuin minnekään muualle. Sieltä läksin maailmalle kuin lintu pesästään -- sinne palaan nyt siipirikkona -- odottamaan loppuani.

Kirjoitan nykyään aamuisin, sillä illoin lähden aina maanalaiselle retkelleni kauhun valtakuntaan. Tänään menen Klaran konserttiin, sanon hänelle hyvästi ja lähden huomenna. Matkalla poikkean Wieniin. Ehkäpä käyn Angelin luona -- en varmaan tiedä. Nykyään en koskaan varmuudella tiedä mitä huomenna teen ja tunnen.

Sain tänään Klaralta kirjeen, jossa hän pyytää minua konsertin jälkeen tulemaan luokseen. Konserttiin menen, koska siellä on paljon terveitä ihmisiä, joiden turvissa ei minulle voi tapahtua mitään. En tunne ketään, näen ainoastaan kokonaisuuden. Mutta Klaran luo en mene. Hän on liian hyvä. Ihmiset, jotka kuolevat nälkään, eivät kuulu erääseen aikaan ennen kuolemaansa kärsivän ruokaa. Minun henkinen elimistöni ei enään siedä hyvyyttä eikä lohtua.

Se ei myöskään kärsi muistoja. Asia on mitätön, mutta minä tiedän nyt, että henkisten syiden ohella oli muitakin, jotka tekivät käyntini Klaran luona niin vaikeaksi. Hän käyttää samoja hajuvesiä, joita toin Anielkalle Wienistä Gasteiniin. Ja minä olen monasti ennenkin pannut merkille, ettei mikään niin elävästi tuo mieleen henkilöä kuin hajuvedet, joita hän käyttää.

Syyskuun 22 p:nä.

Olen aivan sairas. Kylmetyin eilen palatessani kotiin. Konserttisalissa oli tavattoman kuuma, ja minä hiestyin. Ulos tullessani en pannut ylleni päällystakkia ja hotelliin saapuessani olin aivan kuin jääpuikko. Joka kerta kun vedän henkeäni, tuntuu siltä, kuin keuhkoni levitessään sattuisivat teräviin, olkapäiden alle kätkettyihin neuloihin. Vuoroin minun on kylmä, vuoroin kuuma. Minua vaivaa sammuttamaton jano. Hetkittäin valtaa minut suuri voimattomuus, ja minä tunnen, etten jaksaisi edes astua alas portaita. Matkasta ei voi olla puhettakaan. En omin voimin jaksaisi nousta vaunuun. Kirjoittaessani kuulen oman hengitykseni, ja se on kolme kertaa nopeampi ja äänekkäämpi kuin tavallista. Olen varma, että jos hermoni olisivat toisessa kunnossa, niin olisin kestänyt eilisen kylmettymisen sairastumatta, mutta minussa ei ole mitään vastustusvoimaa, hermoni ovat nyt niin pilalla. Varmaan minulle tulee keuhkokuume.

Koetan kuitenkin pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin. Heti aamulla, kun tunsin olevani sairas, kirjoitin kiireen kautta tädille, että voin hyvin ja että parin päivän perästä lähden matkalle. Ja parin päivän perästä, jos olen tajuissani ja jaksan, kirjoitan hänelle samalla tavalla. Olen pyytänyt tätiä lähettämään minulle mahdollisesti saapuvat kirjeet ja sähkösanomat pankkiiri B:lle Berliniin. Koetan pitää huolta siitä, ettei kukaan Ploszowissa saa tietää sairaudestani. Kuinka hyvä olikaan, että eilen sanoin hyvästi Klaralle.

Syyskuun 23 p:nä.

Voin huonommin kuin eilen, mutta en vielä ole asettunut vuoteeseen. Minulla on kuumetta ja minä tiedän, että ajatukseeni silloin tällöin sekaantuu hourenäkyjä. Varsinkin kun suljen silmäni, häviää raja todellisuuden ja sairaiden aivojeni kuvittelujen väliltä kokonaan. Suurimman osan päivää kuitenkin vielä tarkkaan itseäni, mutta pelkään, että tämä kuume pian sekoittaa pääni ja että kadotan kaiken tietoisuuteni.

Mieleeni johtuu muuan asia: minä, jota kohtalo on pidellyt leppeämmin kuin useimpia muita, joka olisin voinut rakentaa kodin ja perheen, minä, jonka ympärillä olisi voinut olla rakastavia sydämiä -- minä olen nyt sairaana ja yksin vieraassa kaupungissa, eikä ole ketään, joka ojentaisi minulle edes lasin vettä. Anielka voisi olla luonani. En jaksa enempää...

Lokakuun 14 p:nä.

Tartun kynään kolmen viikon keskeytyksen jälkeen. Klara ei ole luonani. Saatuaan varmuuden siitä, että paranen, läksi hän Hannoveriin, mutta hän palaa kymmenen päivän perästä. Hän on hoitanut minua koko sairauteni ajan. Hän toi tänne lääkärin -- jollei hän olisi vaalinut minua, olisin varmaan kuollut. En enään muista, olinko ollut sairaana neljä vaiko kolme päivää, kun hän tuli luokseni. Olin tajuissani, mutta niin kipeä, että kaikki oli minulle yhdentekevää. Hänen tulonsa tai tulemattomuutensa oli minulle aivan merkityksetön asia. Hän tuli yhdessä lääkärin kanssa, ja lääkärin tavaton, kihara, vaalea tukka herätti huomioni. Olin kummallisessa tilassa. Tutkittuaan minut rupesi lääkäri kysymään yhtä ja toista, ensin saksaksi, sitte ranskaksi. Minä ymmärsin kaikki, mutta en vastannut, sillä en tuntenut minkäänlaista halua vastata enkä voinut saada tätä halua heräämään itsessäni, sillä tahtoni oli yhtä voimaton kuin ruumiini.

Sinä päivänä kiusasivat he minua kääreillä, sitte makasin hiljaa, liikkumatta. Silloin tällöin tulin ajatelleeksi, että kuolen, mutta se ei herättänyt minussa mielenkiintoa enempää kuin muukaan, mikä tapahtui ympärilläni. Luulen, että ihminen aina, kun hän on valtavasti sairas, menettää kyvyn eroittaa sivuasioita ja pääasioita toisistaan, vaikka hän olisikin tajuissaan. Hänen huomionsa kiintyy, ties mistä syystä, pikkuseikkoihin. Sinä päivänä panin merkille, paitsi tohtorin tukkaa, että ylä- ja alasalpa siirrettiin pois viereisen huoneen ovesta. Klaran piti asua siellä. Muistan, etten irroittanut silmääni ovesta tämän toimituksen aikana, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut minulle hyvin tärkeä asia. Pian senjälkeen tuli sairaanhoitaja, jonka piti hoitaa minua Klaran johdolla. Hän rupesi heti puhumaan jotakin, mutta Klara pyysi häntä vaikenemaan.

Minua väsyttää kuitenkin vielä niin, etten jaksa kirjoittaa enempää.

Lokakuun 16 p:nä.

Hermoni ovat sairauden aikana rauhoittuneet. Minulle ei enään tule niitä kauhun hetkiä, jotka ennen niin kiusasivat minua! Soisin vain Klaran palaavan niin pian kuin suinkin. Se ei ole kaipausta, se on ainoastaan sairaan itsekkyyttä, sairaan, joka tuntee, ettei kukaan voisi antaa hänelle sellaista hellyyttä. Tiedän, ettei Klara enään tule asumaan täällä likelläni, mutta hänen olonsa samalla paikkakunnalla olisi sekin turva. Heikkous ja avuttomuus kiintyvät holhoavaan voimaan niin kuin lapsi äitiin. Olen varma, ettei yksikään nainen olisi hyväkseni tehnyt mitä Klara. Jokainen heistä olisi ennen täyttänyt sovinnaisuuden vaatimukset kuin pelastanut ihmisen. Tätä ajatellessa tulee suuhuni katkera maku ja muuan nimi... Mutta paras on, ettei niitä asioita päästä mieleensä, ennenkuin voimat ovat palanneet, niin että jaksaa suoriutua niistä... Klara nukkui vaatteet yllä sohvalla viereisessä huoneessa, ovet auki. Kun vain liikahdinkin, oli hän luonani. Näin hänen öisin kumartuvan vuoteeni yli, hiukset epäjärjestyksessä, kalpeana väsymyksestä ja valvomisesta. Itse hän antoi minulle lääkkeet, itse hän nosteli minua patjojen varaan. Ollessani tajuissani yritin joskus kiittää häntä -- hän pani silloin sormen huulilleen merkiksi, että lääkäri oli kieltänyt minua puhumasta. En tiedä kuinka monta yötä hän valvoi. Hän oli niin uuvuksissa, että hän päivisin, istuessaan nojatuolissa vuoteeni ääressä, joskus nukkui kesken lausettaan. Herätessään hymyili hän minulle ja rupesi taasen nuokkumaan. Öisin hän joskus kauvan asteli edestakaisin huoneessaan pysyäkseen valveilla, mutta niin hiljaa, etten olisi tietänyt mitään, jollen avonaisesta ovesta olisi nähnyt hänen varjonsa liikkuvan seinällä. Kerran kun hän oli luonani enkä minä tietänyt miten olisin kiittänyt häntä, vein hänen kätensä huulilleni; silloin hän äkkiä kumartui ja suuteli kättäni nopeasti, ennenkuin ehdin estää sitä. Mutta tunnustettakoon, etten aina ole ollut hänelle kiitollinen. Kaikki voi ärsyttää sairasta -- minua esimerkiksi hänen pituutensa. Olin hänelle raivoissani siitä, ettei hän ollut niinkuin Anielka. Nähtävästi se johtui siitä, että pitkien aikojen kuluessa olen tottunut tunnustamaan sopusointuiseksi ja kauniiksi ainoastaan sen, joka muistuttaa Anielkan sopusuhtaisuutta ja kauneutta. Joskus kun minä katselin Klaraa, ärsytti minua oudosti ajatus: hän varmaan ei ole saanut kauneuttaan sentähden, että luonto olisi halunnut tehdä hänet kauniiksi, tai rotunsa oikeudella, vaan hän on saanut sen ikäänkuin onnellisen sattuman kautta. Muutenkin joskus ovat naisen kasvot tehneet minuun saman vaikutuksen. Niitä vivahduksia voivat ainoastaan hyvin herkät ja hienostuneet hermot tuntea.

Oli kuitenkin hetkiä, varsinkin öisin, kun katsellessani Klaran laihtuneita, sisäänpainuneita kasvoja, luulin näkeväni sen toisen... Se tapahtui varsinkin kun hän istui hämärässä, vuoteeni ääressä. Kuumeiset, sairaat aivoni synnyttivät lumeen, joka todellisuudessa on mahdoton. Ajoittain kadotin kokonaan tajuntani -- kunhan olisinkin samalla kuollut! -- ja silloin huusin Klaraa sen toisen nimellä ja puhuin ikäänkuin hän olisi ollut se toinen. Muistan tämän kaiken kuin unen läpi.

Lokakuun 17 p:nä.

Pankkiiri B. on lähettänyt minulle muutamia kirjeitä tädiltä. Täti kysyy tulevaisuussuunnitelmiani. Hän kertoo kaikesta -- yksin puimisestakin Ploszowissa, ainoastaan ihmisistä ei. En edes tiedä elävätkö he vai ovatko he kuolleet. Mikä kumma ja suututtava tapa kirjoittaa kirjeitä! Vähät minä puimisesta Ploszowissa ja yleensä koko taloudesta. Kirjoitin paikalla vastaan enkä salannut tyytymättömyyttäni.

Tänään olen saanut Kromickin Varsovaan osoitetun sähkösanoman. Täti ei sähköittänyt sen sisältöä, vaan sulki sen kirjeeseen ja lähetti postitietä. Kromicki rukoilee, että pelastaakseni omat rahani ja koko hänen kohtalonsa lähettäisin vielä kaksikymmentäviisi tuhatta ruplaa. Luettuani sähkösanoman kohautin ainoastaan olkapäitäni. Mitä minä nykyään välitän Kromickista ja rahoistani! Menkööt! Jos Kromicki tietäisi minkätähden ensi kerran autoin häntä, niin ei hän nyt pyytäisi apuani. Kantakoon tappionsa yhtä tyynesti kuin minä kannan omani. Odottaahan häntä lisäksi tuo "suuri uutinen", jonka hän saa kuulla lohdutuksekseen. Lohduttautukaa mielin määrin, hankkikaa lapsia niin paljon kuin haluatte, mutta jos pyydätte minua pitämään huolta niistä, niin totisesti pyydätte liikaa.

Kunhan ei hän edes sellaisella kuulumattomalla itsekkyydellä olisi uhrannut minua periaatteittensa alttarille! Mutta paras olla niitä ajattelematta, tai aivot kääntyvät kallossani. Sallittakoon minun rauhassa edes sairastaa.

Lokakuun 20 p:nä.

Ei! Täältäkin ne ovat löytäneet minut. Taasen ei minulla kahteen päivään ole ollut lepoa, taasen pitelen päätäni, peläten sen halkeavan, kun väkipyörä siellä alituisesti käy ja käy. Ajattelen taasen Ploszowia ja häntä -- yksinäisyyttäni ja menneisyyttäni. Miten kauheaa on äkkiä kadottaa ainoansa, se, josta on elänyt! En tiedä lieneekö tauti heikentänyt älyäni, mutta minä todellakaan en ymmärrä erinäisiä oireita, joita huomaan itsessäni. Tuntuu siltä kuin mustasukkaisuuteni olisi jäänyt eloon rakkauteni kuoltua.

Ja tämä mustasukkaisuus on kaksinkertainen, sillä se ei kohdistu ainoastaan konkreettisiin asioihin, vaan tunteisiinkin. Minussa kiehuu, kun ajattelen lasta, joka syntyy maailmaan ja anastaa Anielkan ja -- mikä on vielä pahempi -- saattaa hänet lähemmä Kromickia.

Minä en enään huolisi tuota naista, vaikka hän olisi vapaakin, mutta en saata kärsiä ajatusta, että hän rakastaisi miestään. Antaisin loput elämästäni, kunhan ei kukaan enään koskaan rakastaisi häntä eikä hän ketään. Niillä ehdoilla vielä saattaisin elää.

Lokakuun 21 p:nä.