Part 10

Samana yönä, jolloin ajattelin Anielkaa ja hengessä katselin häntä, johtui mieleeni, ettei hänestä ole mitään kuvaa, ja samassa minut valtasi vastustamaton halu omistaa hänen muotokuvansa. Tartuin kourin kynsin tähän ajatukseen, ja se teki minut niin onnelliseksi, että viimeinenkin uni pakeni silmistäni. "Silloin saan sinut omakseni", puhelin itsekseni, "voin tulla luoksesi, suudella käsiäsi, silmiäsi, huuliasi -- etkä sinä karkoita minua luotasi!" Aloin heti miettiä miten tuuma olisi toteutettava. Mahdotonta oli mennä Anielkalle sanomaan: "Tilaa kuvasi -- minä maksan", mutta täti on aina ollut valmis tekemään mitä minä olen tahtonut, ja helposti saatoin saada hänet lausumaan, että hän haluaa omistaa Anielkan muotokuvan. Ploszowissa on ennestäänkin suuri kokoelma sukutauluja. Ne ovat tädin ylpeys ja minun kauhistukseni, koska muutamat ovat aivan hirvittävät, ja täti pitää tarkkaa lukua siitä, ettei yksikään läheisempi omainen puuttuisi joukosta. Tuntien kuinka kiintynyt hän on Anielkaan, olin varma siitä, että hän ilostuu, kun ehdotan Anielkan maalaamista. Hänen puoleltaan riittää viisi minuuttia asian ratkaisemiseen. Päätettäväksi jää ainoastaan kenelle muotokuvan maalaaminen on uskottava. Missään tapauksessa en saa naisia lähtemään Parisiin, missä minulla olisi valta valita tunnollisen ja objektiivisen Bonnat'n, rohkean ja lennokkaan Duran'in ja suloisen Chaplain'in välillä -- siitä olin varma. Kun suljin silmäni, saatoin kuvitella kuinka kukin heistä käsittäisi tehtävän, ja tämä kuvitteluni viehätti minua kerrassaan. Mutta tuuma nyt kerta kaikkiaan ei ollut toteutettavissa. Täti varmaan tahtoo, että puolalainen taiteilija maalaisi Anielkan. Minullakaan ei ole mitään sitä vastaan, näyttelyissä Varsovassa ja Krakovassa olen kyllä nähnyt muotokuvia, jotka eivät missään suhteessa ole olleet huonommat kuuluisten ulkomaalaisten maalarien kuvia. Minä vain en tahtoisi, että työ viipyisi. Toivomusteni tyydyttämiseen nähden, kuten monessa muussakin suhteessa, olen naisellinen: jos tänään olen saanut päähäni tuuman, tahdon että se huomenna toteutettaisiin. Koska paraikaa olimme Saksassa, likellä Müncheniä ja Wieniä, rupesin käymään läpi saksalaisia maalareja. Pysähdyin vihdoin Lenbachiin ja Angeliin. Lenbachilta olin nähnyt kuuluisia muotokuvia, mutta ainoastaan miehenkuvia. Minua on aina harmittanut hänen itsetietoisuutensa ja ylimielisyytensä, joihin mielestäni on ollut oikeutta ainoastaan suosimillani ranskalaisilla maalareilla. Angelin naiskuvat eivät liioin ole ensinkään tyydyttäneet minua, joka tapauksessa minun on täytynyt myöntää, että hänen siveltimensä on hieno, juuri sellainen, jommoista Anielkan kasvot vaativat. Lenbachin luo täytyisi tehdä erityinen retki, Angeli asuu matkamme varrella -- asianhaara, josta on häpeä puhua, jollei tahdo käydä pahimmasta poroporvarista. Mutta minulla oli kiire. "Kuollut ajaa keveästi", sanoo runoilija -- rakastuneet ajavat kuitenkin vieläkin keveämmin. Olisin joka tapauksessa valinnut Angelin -- päätin siis, että Anielkan kuva uskottaisiin hänen maalattavakseen. Yleensä en pidä muotokuvista, joissa asianomainen esiintyy tanssipuvussa, mutta Anielkan halusin omistaa valkeassa, orvokkien koristamassa puvussa. Tahdon kuvaa katsellessa saada sen vaikutuksen, että hän on entinen Anielkani. Ei mikään saa muistuttaa rouva Kromickia. Tuo puku muistoineen on minulle kallis.

En tahtonut jaksaa odottaa yön loppumista, niin kiire minulla oli päästä puhumaan asiasta tädin kanssa. Muutin kumminkin jonkun verran suunnitelmaa. Jos täti tilaisi kuvan, tulisi hän ehdottomasti kiivailemaan puolalaisen taiteilijan puolesta -- sentähden olin päättänyt, että annan Anielkan kuvan tädille nimipäivälahjaksi, hänen nimipäivänsä kun on lokakuun lopulla. Tästä ei Anielka saata kieltäytyä. Luultavasti tilaan itselleni toisen kappaleen kuvaa.

En saanut ensinkään unta sinä yönä, mutta se kuuluu sittenkin hyviin öihini, sillä tuntikaudet ajattelin näitä asioita. Vasta viiden tienoissa vaivuin uneen ja kahdeksalta olin taas pystyssä. Menin Straubingerille ja lähetin Künstlerhausiin sähkösanoman kysyäkseni onko Angeli Wienissä. Palatessani kotiin aamiaiselle tapasin naiset jo pöydässä ja iskin suoraa päätä asiaan.

-- Anielka, sanoin, -- minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin: nukkumisen asemesta olen tänä yönä järjestellyt kohtaloasi ja pyydän nyt, että suostut päätökseeni.

Anielka katsahti minuun jonkun verran pelästyneenä. Lieneekö hänen päähänsä pälkähtänyt, että minä olen tullut hulluksi vai että hänen äidilleen ja tädille aion tehdä joitakin epätoivoisia tunnustuksia. Kun hän näki, että minä olin tyyni, miltei välinpitämätön, kysyi hän:

-- Mitä sinä olet päättänyt?

Minä käännyin tädin puoleen:

-- Tarkoitukseni oli alkuaan, että siitä tulisi yllätys, mutta koska huomaan, että se on mahdotonta, kerron tädille rehellisesti mitä aion lahjoittaa hänelle nimipäiväksi.

Ja minä kerroin. Täti oli kolme vuotta sitte saanut minun kuvani, jopa erinomaisen hyvän kuvan, enkä nytkään olisi voinut luvata hänelle mieluisempaa lahjaa. Hän kiitti minua vilpittömästi. Huomasin että Anielkakin oli iloissaan -- yksin siinä olisi ollut minulle korvausta yllin kyllin. Pian keskustelimme vilkkaasti siitä, keneltä kuva tilattaisiin, kuinka Anielka olisi puettu j.n.e. Sellaiset asiathan aina huvittavat naisia. Minulla oli vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin, ja minä huomasin, että tämän muotokuvan ohella voin saavuttaa kaikkinaisia etuja.

-- Ei se vie paljon aikaa, sanoin. Sähkösanoma kysymyksineen on jo lähetetty Angelille. Varmaan ei tulomme Ploszowiin paljonkaan myöhästy. Anielka istuu Angelin mallina neljä tai viisi kertaa, Wienissä täytyisi joka tapauksessa viipyä muutamia päiviä -- se käy siis varsin hyvin päinsä. Puvun saattaa Angeli maalata jälkeenpäin, kasvot voivat valmistua neljässä tai viidessä istunnossa. Nyt täytyy vain lähettää Anielkan kuva, esimerkiksi se, jonka Celina täti otti mukaansa, ja hiuskihara. Hiuskiharaa pyydän Anielkalta nyt heti. Angeli panee kuvan alulle jo ennen tuloamme ja päättää sen sitte.

Jonkun verran perää puheessani kyllä oli, mutta Anielkan hiussuortuvaa pyysin siinä uskossa, ettei täti enempää kuin Celina rouvakaan tunne muotokuvamaalauksen salaisuuksia. Tahdoin hiussuortuvaa itselleni. Se olisi tullut kysymykseen Angelia varten ainoastaan siinä tapauksessa, että muotokuva olisi ollut maalattava valokuvan mukaan, mutta siihen ei Angeli koskaan olisi suostunut. Minä esitin asian kuitenkin niin, että kuvan kohtalo riippui hiussuortuvasta. Pari tuntia päivällisen jälkeen tuli vastaus sähkösanomaani: Angeli oli Wienissä, jossa juuri oli saanut valmiiksi ruhtinatar M:n muotokuvan. Kirjoitin hänelle paikalla ja liitin kirjeen oheen Anielkan valokuvan, jonka otin Celina rouvalta. Myöhemmin näin Anielkan astelevan huvilan puutarhassa ja menin hänen luokseen.

-- Entä hiussuortuva? sanoin. -- Tahtoisin lähettää kirjeen ennen kahta.

Hän riensi huoneeseensa ja palasi hetken perästä, kädessään pieni kimppu hiuksia. Käteni hiukan vapisi, kun otin sen häneltä, katsoin häntä kuitenkin suoraan silmiin ja kysyin:

-- Etkö sinä arvaa, että hiuksesi tahdon itselleni, että tämä suortuva tulee olemaan minulle kallein kaikesta mitä omistan?

Anielka ei vastannut, painoi ainoastaan maahan silmänsä ja punastui kuin tyttönen, joka kuulee ensi kertaa rakkaudentunnustuksen. Hän oli sen arvannut. Ajattelin, että mielelläni antaisin elämäni, jos kerran saisin huulillani koskettaa hänen huuliaan. Rakkauteni kasvaa ajoittain niin voimakkaaksi, että tekee kipeää.

Nyt minä siis omistan pienen osan hänen ruumiillistakin olentoaan. Olen hankkinut sen itselleni viekkaudella. Minä, elämän vihollinen ja skeptikko, minä joka joka hetki tarkkaan ja erittelen itseäni -- minä huomaan käyttäytyväni tavalla, joka sopisi Goethen Siebelille.

Mutta, puolustan itseäni, pahimmassa tapauksessa olen sentimentaalinen ja naurettava. Kuka kuitenkaan tietää, eikö tuo toinen ihminen minussa, tuo järkevä, joka tarkkaa ja arvostelee kaikkea, olekin sata kertaa tyhmempi, naurettavampi ja kurjempi. Joka erittelee asioita, nyppii ikäänkuin lehtiä kukkasesta. Erittely tärvelee tavallisesti elämän kauneuden ja samalla onnen, koska onni on ainoa, jolla on jotakin tarkoitusta.

Elokuun 22 p:nä.

Celina rouvan parannuskauden päätyttyä odotimme koko viikon, että kuumuus tasangoilla edes hiukan lauhtuisi, mutta saimme sensijaan hirveät sateet. Nyt odotamme vain kaunista päivää, jotta pääsisimme lähtemään Wieniin. Täällä on kolme päivää vallinnut egyptiläinen pimeys. Pilvet, joita jo viikko sitte alkoi kokoontua vuorenhuipuille, ovat sataneet sekä lunta että vettä, hävinneet korkeuksista, laskeutuneet Gasteinin kohdalle ja täyttäneet koko laakson painollaan. Elämme sellaisessa sumussa, ettei tahdo Straubingerilta löytää meidän huvilallemme. Talot, puut, vuoret ja putoukset, kaikki on sumun peitossa. Ääriviivat ovat hävinneet ja kadonneet valkeaan, märkään sumuun, joka painaa sekä esineitä että mieliä. Kello kahdesta asti päivällä olemme polttaneet lamppua. Naiset panevat kokoon viimeisiä tavaroitaan. Olisimme jo, sumusta huolimatta, lähteneet matkaan, jolleivät vuoripurot olisi hävittäneet tietä jonkun matkan päässä Hofgasteinista. Celina rouva potee taasen päänkipuaan. Täti on saanut kirjeen vanhalta Chwastowskilta, joka kertoo elonkorjuusta. Kirjeen johdosta on täti suurimman osan päivää mitannut ruokasalin lattiaa pitkin askelin, keskustellut Chwastowskin kanssa ja haukkunut häntä. Anielka näytti tänä aamuna hyvin huonolta. Hän kertoi iltayöstä nähneensä unta kretiinistä, jonka kohtasimme Schreckbrücke-retkellämme. Herättyään ei hän enään voinut nukkua, vaan vietti koko loppuyön hermostuneen kauhun vallassa. Kummallista kuinka voimakkaan vaikutuksen kretiini raukka on häneen tehnyt. Koetin iloisella puheella johtaa hänen ajatuksensa toisaalle ja onnistuinkin osaksi. Yleensä Anielka jälkeen sopimuksen, jonka teimme Schreckbrückellä, on tuntunut iloisemmalta, tyynemmältä ja onnellisemmalta.

Minä puolestani en uskalla edes hiiskahtaa, vaikka usein johtuu mieleeni, että ominaisinta meidän suhteellemme on sen olemattomuus. Sopimusta tehdessäni tiesin tarkalleen mitä tahdoin ja mihin muotoihin tunteemme tulisivat pukeutumaan. Mutta nyt hajoavat kaikki muodot hajoamistaan ja sumu peittää ne paksuun vaippaan, kuten se tällä hetkellä peittää Gasteinin. En pääse siitä tunteesta, ettei Anielka anna minulle mitä minulle tulee, mutta en uskalla puhua hänelle siitä. Epäröin sentähden, että taistelu aina vie voimia ja varsinkin, kun on kysymys rakastetusta. Minähän olen taistellut jo puoli vuotta, ilman että olen voittanut mitään, minähän olen kuluttanut voimani siihen määrään, että nyt tyydyn mihin rauhaan tahansa, kunhan vain pääsen hedelmättömästä ponnistelusta.

Ehkäpä sentään muistakin syistä. Vaikkei tämä asiantila vastaakaan odotustani, niin näen kuitenkin, että se saattaa Anielkan likemmä minua. Rakkauteni on nyt hänen silmissään jalompi, hän antaa minulle nyt ainakin enemmän arvoa -- jollen uskallakaan sanoa, että hän rakastaisi minua enemmän. Vaikka minulta puuttuu kaikki ulkonaiset todistukset, tunnen, että niin on, ja minä saan voimia, kun sanon itselleni: kestä, kestä, näethän että hänen tunteensa kasvamistaan kasvaa; ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin se käy hänelle ylivoimaiseksi.

Ihmiset yleensä ja varsinkin naiset luulevat, että platoninen rakkaus on erityinen laji rakkautta, tavattoman harvinainen ja tavattoman jalo. Se on suorastaan käsitteiden sekaannusta. Platoninen suhde voi olla mahdollinen, mutta puhua platonisesta rakkaudesta on samallaista lorua kuin puhua esimerkiksi auringosta, joka ei loista. Kohdistuuhan ihmisen rakkaus, kun hän ikävöiden muistelee kuolleitakin, sekä heidän sieluunsa että heidän maalliseen ulkomuotoonsa. Elävien kesken sanotaan sellaista suhdetta resignatsioniksi. Minä en tahtonut valehdella, kun sanoin Anielkalle: "Minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin jo olisit kuollut." Mutta resignatsioni ei mitenkään tee tyhjäksi toivoa. Huolimatta kaikista kysymyksistä, huolimatta siitä, että kaikki toivo on osoittautunut turhaksi, on sydämeni pohjalla aina ollut ja tulee aina olemaan se toivo, että nykyinen suhteemme on vain väliaikainen pysähdys majatalossa rakkautemme matkan varrella. Minä saatan sata kertaa toistaa itselleni: harhaluulo! harhaluulo! mutta toivoa en voi tappaa, niin kauvan kuin minussa elää halajaminen. Ne kaksi ovat eroittamattomat. Suostuin tähän suhteeseen siitä syystä, ettei minulla ollut muuta neuvoa, siitä syystä, että tahdoin saada mieluummin jotakin kuin ei mitään, mutta kaikesta vilpittömyydestäni huolimatta on pelini ollut valtioviisautta, jonka päämääränä on ollut täydellinen onni eikä puolinainen.

Yksi asia minua kiusaa, vaivaa ja ihmetyttää -- minä suorastaan en käsitä sitä. Se on se, että minä tälläkin kilpakentällä olen joutunut tappiolle. Voittoni ovat jääneet kauvas menneisyyden sumuun, ne tuntuvat nyt vain petollisilta harhakuvilta. Ja itse asiassa minä tällä hetkellä, huolimatta kaikesta taitavuudestani, elämänkokemuksestani, tuntemuksestani ja valtioviisaudestani tunteen alalla olen joutunut kokonaan tappiolle. Ja voittajani on minua epäilemättä paljon yksinkertaisempi olento, olento, joka ei suinkaan tunne elämää eikä osaa tunkeutua tulevaisuuteen eikä paljastaa mitä joka askeleen taakse on kätketty. Minä olen kun olenkin voitettu -- siitä ei pääse mihinkään! Sillä mitä on nykyinen suhteemme? Hellien sukulaisten suhde eikä mitään muuta -- siis se, mitä hän tahtoi, mutta en millään muotoa minä. Ennen ajelehdin myrskyn mukana ja jouduin alituisesti haaksirikkoon, mutta ainakin ohjasin itse purttani. Nyt ohjaa Anielka -- ja kulkuni on hiljaisempaa ja tasaisempaa, mutta tunnen, että menen sinne, minne en tahdo. Nyt ymmärrän miksi hän, heti kun rupesin puhumaan hänelle Danten rakkaudesta Beatriceen, ojensi minulle molemmat kätensä. Johdattaakseen minua! Onkohan hän itse asiassa tehnyt laskunsa taitavammin ja syvemmällä tuntemuksella kuin minä?

Ei! En tiedä ketään, joka olisi vähemmin laskeva kuin hän. Sitä siis ei voi edellyttää. Mutta minä en myöskään pääse eräänlaisesta mystillisestä ajatuksesta: siitä, että joku toinen olisi tehnyt laskut hänen sijastaan.

Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Kumma on, että minä olen alistunut elämään joidenkin rajojen sisäpuolella, että minä itse olen keksinyt tuollaisen suhteen, joka luonteelleni, koko katsantokannalleni, hartaimmille haluilleni on tuiki vieras. Jos joku olisi sanonut minulle, ennenkuin tutustuin Anielkaan, että minä tulen antautumaan tuollaiseen suhteeseen, niin olisin pitänyt häntä hulluna ja jonkun kuukauden ajan makeasti naureskellut sekä mokomaa profeettaa että itseäni. Minä -- platonisessa suhteessa! Vielä nytkin joskus tekee mieleni nauraa ja ivata.

Tunnen kuitenkin, että hätä on johtanut minut tähän.

Elokuun 23 p:nä.

Huomenna lähdemme. Taivas kirkastuu, ja tuuli on kääntynyt itään, mikä ennustaa poutaa. Sumu on kokoontunut pitkiksi valkoisiksi valleiksi ja asettunut vuorten ympärille, siinä hiljalleen madellakseen niinkuin mikäkin ääretön merikäärme. Olimme Anielkan kanssa kävelemässä Kaiserwegillä. Päätäni oli aamusta alkaen vaivannut ajatus: miten kävisi, jos suhde, jossa me elämme, lakkaisi tyydyttämästä Anielkaa itseään? Minulla ei ole oikeutta astua rajan yli, enkä minä uskaltaisikaan, mutta jos hän itse haluaisi sen tehdä? Synnynnäinen ujous ja arkuus olisivat joka tapauksessa tiellä, ja entä jos hän lisäksi päättelisi, että sopimuksemme sitoo häntä yhtä hyvin kuin minua -- emmekä me niinmuodoin ikinä ymmärtäisi toisiamme -- ja kärsisimme turhanpäiten?

Tarkemmin ajateltuani asiaa olen kuitenkin huomannut, että se pelko on turha. Hän, jonka mielestä tämäkin platoninen suhde tuntuu liian väljältä, joka tieten tai tietämättään yhtämittaa vetää sitä kireämmälle, hän joka ei näidenkään rajojen sisäpuolella suo minulle mitä minulle kuuluu -- hänkö omasta alotteestaan ja vapaaehtoisesti tunnustaisi minulle suurempia oikeuksia!?

Mutta ihmismieli tulee vielä helvetissäkin elämään toivossa. Kaiken varalta olen päättänyt sanoa Anielkalle, että sopimus sitoo ainoastaan minua -- ja muuten riippuu kaikki hänen hyvyydestään.

Paljon muitakin asioita minun piti sanoa hänelle, ennen kaikkea, että minulle tehdään vääryyttä, että sieluni vihdoinkin ja ehdottomasti haluaa kuulla hänen suustaan sanan: "rakastan" eikä yhden kerran, vaan usein, joka päivä; että vain siitä saatan elää ja vain sen kautta pysyä pystyssä. Mutta Anielka oli sinä aamuna niin iloinen, niin vapaa ja sydämellinen minulle, etten minä saattanut hämmentää hänen valoisuuttaan. Vielä eilen oli minun mahdoton käsittää, kuinka tämä niin pohjaa myöten yksinkertainen olento voittaa minut ja ottaa valta-aseman niilläkin kilpakentillä, joilla minun kaiken inhimillisen järjen nimessä pitäisi voittaa. Tänään on asia minulle selvempi -- ja hypoteesini on valmiina kaikessa surullisuudessaan: minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua -- siinä se.

Olen joskus tuntenut miehen, jonka vaalilauseena oli: "Vähät minusta." Ei olisi ensinkään kummallista, jos minä nykyoloissa alkaisin toistella sitä. Sillä jos välistä tekee mieleni heittää luotani jotakin, joka polttaa huuliani kuin tulinen hiili, mutta huomaan, että se voisi tukahuttaa hänen iloansa, hänen hymyänsä, viedä hänen hyvän tuulensa -- niin vaikenen. Kuinka monta kertaa onkaan käynyt niin.

Se asia, että minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua, on johtunut mieleeni jo satoja kertoja. Mutta ajattelen siinä suhteessa joka päivä eri tavalla, antaudun kaikkinaisten kuvittelujen valtaan, kumoan omat johtopäätökseni ja katselen, kuten sanottu, joka päivä joka asiaa toisin silmin. Joskus minusta tuntuu, ettei hän paljonkaan rakasta minua ja ettei hän yleensä kykene rakastamaan; toisinaan taas en yksin ajattele, vaan tunnenkin, että hän on syvimpiä ja tuntevimpia sydämiä, mitä maailmassa olen tavannut. Ja minä löydän aina syitä puolelle ja toiselle. Sanon itselleni: jos hänen rakkautensa kasvaisi esimerkiksi kolme, neljä, jopa kymmenen kertaa suuremmaksi, niin eikö silloin vihdoinkin koittaisi hetki, jolloin se on voimakkaampi kuin hänen vastarintansa? Koittaisi! Onko tässä siis vihdoinkin kysymys ainoastaan tunteen määrästä? Ei! Sillä jos hänen tunteensa olisi pieni tai jollei sitä ensinkään olisi, niin ei hän olisi käynyt läpi sellaisia kärsimyksiä, en olisi häntä nähnyt yhtä onnettomana kuin minä itse olen ollut. Kaikkeen järkeilyyn on minulla vain yksi vastaus: olen nähnyt omin silmin!

Tänäänkin kuulin hänen suustaan tunnustuksen, jonka panen mieleeni senvuoksi, että sekin osaltaan on vastaus epäilyksiini. Hän ei ikinä olisi sanonut mitään sellaista, jos olisin puhunut suoraan meistä ja rakkaudestamme. Mutta minä puhuin aivan ylimalkaisesti, kuten tavallisesti nykyään puhun. Huomautin, että tunteessa aina piilee teko, että tunne ehdottomasti on liikkeelle panevana ja hedelmöittävänä voimana jokaisessa tahdon toiminnassa. Tämän johdosta hän lausui:

-- Niin, tai ihminen vain kärsii.

Tietysti kärsii. Mutta noilla muutamilla sanoillaan tukki hän suuni, ja minä katselin häntä sydän täynnä kunnioitusta. Tuollaisina hetkinä olen sekä onnellinen että onneton: minusta tuntuu, että hän rakastaa minua samalla tavalla kuin minä häntä -- sillä eroituksella vain, että hän tahtoo pysyä puhtaana Jumalan, itsensä ja ihmisten edessä. Tätä kirkkoa en minä voi järkyttää.

Loppupäätökseksi jää: hänen sydämensä ja tunteittensa eritteleminen ei johda minua mihinkään todistuksiin. Pysyn aina epävarmuuden tiellä. Uskonnollisiin, filosofisiin ja yhteiskunnallisiin epäilyksiini liittyy ainoastaan lisää yksi persoonallinen ja minulle sata kertaa tärkeämpi. Tämä "en tiedä" on sitä laatua, että sen vuoksi voi tehdä mitä tahansa, sen ymmärrän täydellisesti.

Itse olen takonut kahleet, jotka kytkevät minut Anielkaan, eikä ole pelkoakaan, että ne joskus katkeaisivat. Rakastan häntä epätoivoisasti, mutta saattaa kysyä: eikö samalla sairaalloisesti? Jos olisin nuorempi, sielultani ja ruumiiltani terve, vähemmin herkistynyt ja yleensä normaalisempi, niin ehkäpä koettaisin katkoa kahleeni, kun varmuudella tiedän, etten saavuta mitään tuloksia, kun, käyttääkseni suorasukaista kieltä, tiedän, ettei hänen sylinsä ikinä avaudu minulle. Mutta näin ollen en edes yritäkään. Rakastan häntä sillä hermosairaan rakkaudella, joka likentelee maniaa, tai jolla rakastavat vanhat ihmiset, kun he tarrautuvat kiinni rakkauteen kaikin voimin, kerran päästyään siihen käsiksi. Sillä siitä on tullut heille elinkysymys. Samalla tavalla tarttuvat ihmiset kuilun päällä riippuvaan oksaan.

Minun elämästäni on kasvanut ilmoille yksin tämä, ja se on saavuttanut yliluonnollisen rehevyyden. Sellainen tulos on täydelleen ymmärrettävissä ja se tulee uudistumaan sitä useammin, jota enemmän maailmaan kehittyy minun kaltaisiani, loppuun eriteltyjä skeptikkoja, ihmisiä, joiden sieluissa hallitsee suuri _ei mikään_ ja veressä suuri sairaus. Tällainen loppuvan vuosisadan uudenaikainen ilmiö saattaa olla kokonaan kykenemätön rakastamaan, hän saattaa sekoittaa keskenään rakkauden ja hekuman, mutta kun kaikki hänen elinvoimansa kiteytyvät yhdeksi tunteeksi, kun ne kehittyvät hänessä sairaudeksi, niin ne hallitsevat häntä kokonaan ja sillä itsepintaisuudella, joka on ominainen ainoastaan sairaudelle. Tätä ehkeivät psykologitkaan vielä ymmärrä -- ainakaan eivät sitä tähän asti ole ymmärtäneet juuri ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen nykyaikaisen ihmissielun erittelemisen: kaunokirjailijat.

Wienissä elokuun 25 p:nä.

Saavuimme tänään Wieniin. Matkalla satuin kuulemaan erään keskustelun Celina rouvan ja Anielkan välillä ja kirjoitan sen tässä muistiin, koska se teki Anielkaan omituisen vaikutuksen. Vaunussa ei ollut muita kuin me neljä ja me keskustelimme Anielkan kuvasta. Olimme tulleet siihen johtopäätökseen, että pitää luopua valkoisesta puvusta, koska sen tekeminen vaatisi liian paljon aikaa. Äkkiä Celina rouva, joka pitää mielessään kaikkinaisia päivämääriä ja alituisesti luettelee niitä, kysyi Anielkalta:

-- Eikö tänään ole kaksi kuukautta siitä, kun sinun miehesi tuli Ploszowiin.

-- Taitaa olla, vastasi Anielka.

Ja hän punastui niin, että hänen piti koettaa sitä peittää. Hän nousi ja kurottautui ottamaan alas kantohihnaa verkkohyllyltä. Kun hän kääntyi meihin päin, ei puna vieläkään ollut kokonaan haihtunut hänen kasvoiltaan, ja lisäksi oli niihin tullut tavattoman tuskallinen ilme. Täti ja Celina rouva eivät huomanneet sitä, sillä he kiistelivät jo täyttä kyytiä siitä, minä päivänä Kromicki saapui. Minä olin sen kuitenkin huomannut, ja mieleeni johtui, että hänen sinä päivänä oli täytynyt alistua kärsimään hänen suudelmiaan ja hyväilyjään. Minut valtasi vimma, ja samalla minua hävetti hänen punastumisensa. Minun rakkaudessani on paljon suuria okaita, mutta niinikään paljon pieniä ja inhoittavia. Ennen Celina rouvan huomautusta olin ollut todella onnellinen, olin nimittäin juuri kuvitellut, että me Anielkan kanssa matkustamme kihlattuna parina. Hyvä tuuleni meni ainoassa hetkessä. Olin Anielkalle vimmoissani ja kohtelin häntä sen mukaan. Hän huomasi sen heti, ja kun me Wienissä hetkiseksi jäimme kahden odotussaliin, kysyi hän:

-- Oletko minulle jostakin suuttunut?

-- En, mutta rakastan sinua, vastasin tylysti.

Se teki hänet taasen alakuloiseksi. Ehkäpä hän arveli minun saaneeni tarpeeksi lauhasta suhteestamme ja edessään seisovan entisen Leonin. Minä olin kaksinkerroin suuttunut, sillä mieleeni johtui, etteivät kaksinaisuuteni ja tietoisuuteni näy auttavan minua edes siihen, että hallitsisin muutamaa kiusallista mielialaa. Ainoastaan tulevat vaikutukset voivat lääkitä menneitä, ja minun filosofiani ei kelpaa mihinkään.