Part 1

ANIELKA II

Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

NELJÄS OSA.

Kesäkuun 6 p:nä.

Tänään toin kun toinkin Anielkan kotiin ja kysyn tässä nyt itsekseni: enkö ole tullut hulluksi? En! En saanut sulkea häntä syliini, en saanut kuulla tunnustusta hänen huuliltaan! Hän työnsi minut luotaan niin empimättä, niin verisen häpeäntunteen valtaamana, että olen aivan muserrettu! Mitä tämä merkitsee? Olenko minä vailla järkeä vai onko hän vailla sydäntä? Mitä taisteluni tarkoittaa? Mihin kallioon haahteni on pirstoutunut? Minkätähden hän työntää minut luotaan? Päässäni vallitsee sellainen sekasorto, etten voi ajatella, en kirjoittaa enkä käsittää mitään -- toistelen ainoastaan toistelemistani: mitä kalliota vastaan haahteni on pirstoutunut?

Kesäkuun 7 p:nä.

Minä olen mahtanut tehdä jonkun tavattoman erehdyksen, jotakin tässä naisessa on varmaan jäänyt minulta huomaamatta ja lukuun ottamatta. Kaksi päivää olen koettanut päästä selville siitä, mitä minulle on tapahtunut, mutta päässäni on vallinnut sellainen sekasorto, etten ole voinut ajatella. Koetan nyt koota kaiken kylmäverisyyteni ja tietoisuuteni päästäkseni selvyyteen asiain tilasta. Kaikki olisi varsin helppoa käsittää, jos Anielkaa suojelisi rakkaus mieheensä; siinä tapauksessa ymmärtäisin täydellisesti, että tuo muuten niin lauha ja lempeä olento siihen määrään loukkaantuneena ja kiihtyneenä työnsi minut luotaan. Mutta sitä on mahdoton uskoa. Sen verran järkeä on toki jäänyt minunkin päähäni, että käsitän yhtä tyhmäksi ja erehdyttäväksi katsella asioita liian synkältä kannalta kuin nähdä ne liian ruusuisessa valossa. Mistä tämä rakkaus Kromickiin yhtäkkiä olisi tullut? Käykäämme läpi laskut vielä kerran. Hän meni miehelle ilman rakkautta, kaiken heidän yhdessäolonsa aikana on mies järkyttänyt hänen luottamustaan; hän myi hänen lapsuutensa kodin ja vaikutti senkautta äidin sairauteen. Heillä ei ole lasta. Muuten ei lapsi yleensä lainkaan saata naista likemmä miestään, se vaikuttaa ainoastaan, että hänen entistä enemmän täytyy tuntea yhteenkuuluvaisuutensa miehensä kanssa, se määrää ratkaisevasti hänen asemansa, toisin sanoen: se sitoo kädet, mutta ei sydämiä. Anielka ei suinkaan kuulu niihin naisiin, joissa rakkaus leimahtaa liekkiin heti häiden jälkeen. Senluontoiset naiset ovat voimakkaammin ikävöineet miestä tai suostuvat helpommin rakastajaan. Lausun tämän niin karkeasti, että itseenikin sattuu, mutta mitäpä minä säästäisin itseäni? Olen vakuutettu, ettei Anielkan tunteessa Kromickiin ole hitustakaan rakkautta, hän ei edes kunnioita häntä; hän ainoastaan suojelee itseään halveksimasta häntä -- siinä Anielkan sieluntila. Pidän sen nyt kerta kaikkiaan todistettuna, muuten olisin sokea.

Jos hänen sydämensä minun saapuessani oli tyhjä lehti, niin täytyihän toki minun pystyä piirtämään siihen jotakin, minun, joka ennenkin, toisten olosuhteiden vallitessa, olin pystynyt sitä tekemään, minun, jolle se nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, minun, joka herätin hänessä ystävällisiä ja helliä muistoja, samentamatta mitään, ollen joka suhteessa huomaavainen ja toimien todellisen tunteen pakosta. Otan järkeni vangiksi ja sanon itselleni: mies, sinä et ole mikään maaseutuleijona, joka luulee, ettei yksikään nainen kylmänä pääse ohitsesi -- ethän vain ole erehtynyt Anielkan rakkaudesta, ethän loppujen lopuksi ole erehtynyt luullessasi, että hänen sydämensä kuuluu sinulle?

Mikä sitte nyt osoittaa, että kysymyksessä olisi erehdys?

Hänen vastarintansa -- ensi näkemältä.

Mutta enhän minä koskaan ole rohjennut edellyttääkään, ettei hän tekisi vastarintaa. Ottakaamme mikä naitu nainen tahansa, joka mielettömyyteen asti rakastaa toista miestä -- voiko ajatella, ettei hän tekisi vastarintaa, ettei hän kamppailisi itsensä ja rakastetun miehen kanssa, kunnes hänen voimansa olisivat aivan lopussa?

Vastustus ei johdu rakkaudesta, mutta nämä molemmat voimat saattavat asua ihmisessä rinnan, kuten kaksi lintua samassa pesässä, karkoittamatta toisiaan.

En tee näitä muistiinpanoja ainoastaan sentähden, että kirjoittaminen jo on käynyt minulle tarpeeksi, mennyt veriini, en myöskään yksistään mieleni kevennykseksi, vaan yhtä paljon siitä syystä, että kaikki aina pysyisi tuoreena muistissani, että aina uudelleen voisin hengessäni seurata kehityksen kulkua ja tehdä johtopäätökseni. Olen juuri lukenut sivut, joille kirjoitin omani ja Anielkan historian siitä hetkestä, jolloin palasin Ploszowiin. Olen pannut muistiin hänen pienimmänkin katseensa, joka keskustelun, joka hymyn, joka kyyneleen, olen lennosta siepannut hänen sielunsa jokaisen värähdyksen. Minä en erehdy, erittelyni ei ole väärä. Sanat, kyyneleet, katseet ja hymyt ovat olleet naisen, joka ehkä on onneton, mutta ei välinpitämätön.

Minun mielentilani on täytynyt vaikuttaa häneen. Silmissäni ei ole kaihi: joka päivä kirvelee sydäntäni, kun näen miten hän laihtuu ja heikkenee, miten hänen kasvonsa käyvät yhä pienemmiksi ja hänen kätensä yhä läpikuultavammiksi. Minua kauhistuttaa, kun ajattelen, että hänen taistelunsa maksetaan hänen terveydellään. Mutta tämä kaikki puhuu sekin osaltaan olettamukseni puolesta. Hänen sielunsa ja mielensä ovat minun. Juuri sentähden on hän yhtä onneton kuin minä -- ehkäpä onnettomampikin.

Kirjoitin vasta, etten rohjennut edellyttääkään hänen suostuvan minuun ilman vastarintaa. Se on totta, sillä kannalla olin tullessani Ploszowiin. Mutta viimein palatessani kotiin Varsovasta luulin hänen suostuvan -- ja erehdyin. Hän ei tinkinyt hiuskarvankaan vertaa, hän ei osoittanut minulle pienintäkään sääliä, hän ei ottanut sanojani kuuleviin korviinsa, hän otti kaikki solvaukseksi. Näin suuttumuksen ja epätoivon kipunoivan hänen silmissään, hän riisti irti kätensä, jotka peitin suudelmilla, ja hänen huulensa toistelivat toistelemistaan: "Sinä loukkaat minua!" Hänen tarmonsa teki lopun minun tahdostani, varsinkin kun purkaus tuli minulle odottamatta. Anielka meni niin pitkälle, että uhkasi astua vaunuista ja jalan kulkea Ploszowiin kesken sadetta. Sana "avioero" vaikutti häneen kuin kuuman raudan kosketus. En mitään, en mitään, en mitään minä voittanut, turhat olivat houkutukseni, rohkeat yritykseni, rukoukseni, turha rakkauteni -- hän otti kaikki pahaksi, selitti kaikki loukkaukseksi, työnsi kaikki luotaan ja polki jalkainsa alle. Nyt kun näen hänen lempeänä ja lauhana astelevan huoneissa, tuntuu minusta siltä kuin hän olisi aivan toinen nainen. Mitäpä peittelisin itseltäni tosiasioita. Olen kärsinyt niin täydellisen tappion, että minun, jos minulla olisi voimaa, jos olisin toisessa suhteessa elämään, vielä tänä päivänä täytyisi lähteä täältä.

Jos hän rakastaisikin minua, niin mitä hyötyä minulla olisi siitä, jollei hänen tunteensa milloinkaan katkaisisi kahleita, jotka häntä puristavat, jollei se millään tavalla tulisi päivän valoon eikä ilmenisi missään teossa? Yhtä hyvinhän voin kuvitella, että minua rakastaa kreikkalainen Helena, Kleopatra, Beatrice tai Maria Stuart! Sellainen tunne ei anna mitään eikä mitään vaadi. Ehkäpä Anielkan sydän kuuluu minulle, mutta se on pieni sydän eikä se pysty tekoihin! Ehkäpä hän omissa silmissään menettelee kauniisti ja uljaasti uhratessaan tunteensa velvollisuuden alttarille. Onhan siinä tyydytystä, jonka hyväksi saattaa jotakin tehdäkin. Uhraa sinä vaan minut, mutta erehdyt, jos luulet kantavasi suurenkin uhrin, kun uhraat tunteesi ja kuvittelet sillä korvaavasi velvollisuuden!

Mahdotonta minun vastaiseksi on ajatella tai kirjoittaa tyynesti.

Kesäkuun 8 p:nä.

Liehittelevä nainen on aika koronkiskuri: hän antaa vähän, mutta vaatii jättiläiskorkoja. Tänään kun olen tyynemmällä mielellä ja kykenen ajattelemaan selvemmin, täytyy minun tunnustaa, etten ainakaan siinä suhteessa voi syyttää Anielkaa. Hän ei ole antanut minulle mitään eikä hän ole vaatinut minulta mitään. Se, mitä Varsovassa luulin liehittelyn varjoksi, ei ollut muuta kuin hetken iloisuutta ja hyvää tuulta. Itse minä sen kaiken kutsuin esiin, itse otin harha-askeleet, itse olen syypää kaikkeen.

Eri asia on nähdä jotakin, eri asia ottaa se lukuun. Me saatamme olla selvillä erinäisistä, itsellemme vieraista ominaisuuksista toisen ihmisen sielussa, mutta käytännössä me tavallisesti otamme lähtökohdaksi ainoastaan oman katsantokantamme. Niin on käynyt minunkin. Minä olen tietänyt, tai ainakin luullut tuntevani, että me Anielkan kanssa olemme kaksi niin erilaista olentoa kuin jos olisimme kotoisin aivan eri taivaankappaleista -- mutta minä en aina ole pitänyt sitä mielessäni, vaan olen laskenut, että hän siinä ja siinä tilaisuudessa menettelisi niinkuin minä olisin menetellyt.

Ja huolimatta siitä, että minä tunnen meidän olevan mitä erilaisimpia olentoja auringon alla -- kaksi vastakkaista äärtä, kirjoitan tutun tosiasian tähän ikäänkuin ihmeissäni ja minun on vaikea tottua siihen. Minä olen tuhat kertaa enemmän tuollaisen Laura Davisin kuin tämän Anielkan kaltainen.

Nyt käsitän mitä vastaan minä olen ajautunut pirstaleiksi.

Sitä vastaan, jota jo kauvan olen tuntenut olevani vailla, sitä vastaan, jonka puuttuminen tosin on laajentanut näköpiiriäni ja vapauttanut ajatuksiani, mutta joka samalla on istuttanut sieluuni kuolettavan taudin idun ja tullut tragediakseni.

Hänen sielunsa katkismuksentapaista yksinkertaisuutta vastaan.

Nyt on asia minulle selvä, vaikken ehkä vielä näe sitä sen koko laajuudessa, sillä olen niin kompliseerattu ihminen, että olen kadottanut yksinkertaisuuden tajun... "Kuulen sinun äänesi, mutta en näe sinua..." Henkinen silmäni potee eräänlaista värisokeutta eikä eroita kaikkia värejä.

Minun päähäni ei mahdu minkätähden ei jokaista periaatetta, oli se sitte vaikka kuinka monen vuosisadan pyhittämä, saisi tarkastaa joka puolelta, minkätähden ei sitä saisi eritellä osiin, hitusiin, atomeihin -- sanalla sanoen pienentää, kunnes se olisi tomuna eikä sitä enään saisi liittymään kokonaisuudeksi.

Anielkan päähän ei mahdu kuinka periaatetta, joka on tunnustettu hyväksi, jonka uskonto ja ihmiskunta ovat pyhittäneet, voi pitää muuna kuin ehdottomasti sitovana.

Yhdentekevää onko tämä hänessä tietoista vaiko itsetiedotonta, onko se oman mietinnän tulos vai ulkoapäin omistettu -- se on kun onkin jo mennyt hänen veriinsä.

Johan minä sain ikäänkuin varoituksen, kun hän rouva Koryckistä puhuessa sanoi: "kaikkea voi selittää, mutta kun teet pahasti, niin omatunto aina sanoo: 'pahasti, pahasti teit!' eikä vaikene".

Silloin en kiinnittänyt tähän huomiota, kuten olisi pitänyt. Anielka ei tunne epäröimistä eikä epäilystä. Hänen sielunsa eroittaa akanat jyvistä sellaisella erehtymättömyydellä, ettei sekaantumisesta voi olla puhettakaan. Hän ei pyri laatimaan omia sääntöjä, hän ottaa säännöt valmiina uskonnosta ja yleisistä siveyskäsitteistä, mutta hän ottaa ne sellaisella voimalla, että ne tulevat hänen omikseen, sillä ne menevät hänen veriinsä.

Säännöt, joiden mukaan hyvä ja paha eroitetaan toisistaan, ovat sitä ankarammat ja leppymättömämmät, jota yksinkertaisemmat ne ovat. Kysymyksessä oleva eetillinen lakikirja ei tunne lieventäviä asianhaaroja. Sen mukaan tulee vaimon kuulua miehelleen, ja jos hän antautuu toiselle, tekee hän väärin. Mitkään sovittelut, näkökannat tai selitykset eivät tule kysymykseen -- vanhurskaita odottaa oikea puoli, syntisiä vasen. Niiden yläpuolella on Jumalan armo, mutta niiden välillä ei mitään -- ei yhtäkään mahdollisuutta.

Tämä lakikirja on niin yksinkertainen, että minunkaltaiseni ihmiset suorastaan eivät voi sitä ymmärtää. Meidän mielestämme ovat elämä ja ihmissielu siksi kompliseeratut, etteivät niiden vaatimukset saata mahtua siihen. Meidän kaltaisillemme se todella on mahdotonta. Onnettomuudeksemme emme ole voineet löytää mitään sen sijaan, mikä meiltä puuttuu, ja sentähden harhailemme eksyneiden lintujen lailla hätääntyneinä autiudessa ja tyhjyydessä.

Mutta suurin osa naisia ja varsinkin puolattaret tunnustavat vielä tämän lakikirjan. Nekin, jotka elämässä rikkovat sen sääntöjä vastaan, eivät hetkeksikään rohkenisi epäillä sen laittamattomuutta ja pyhyyttä. Missä tämä lakikirja alkaa, siellä loppuu järjen toiminta.

Turhaan esittävät runoilijat naista arvoituksena tai elävänä sfinksinä. Mies on sata kertaa suurempi arvoitus, sata kertaa enemmän sfinksi. Terve nainen -- ei hysteerinen -- oli hän hyvä tai paha, voimakas tai heikko, on aina henkisesti yksinkertaisempi miestä. Jotkut kymmenet käskysanat ovat kaikkina aikoina tyydyttäneet häntä, lukuunottamatta onko hän voinut seurata niitä vai onko hänen luonteensa heikkouden takia täytynyt rikkoa niitä vastaan.

Naisen sielu on niin dogmaattinen, että olen tavannut naisia, joiden ateismikin on pukeutunut uskonnollisiin muotoihin.

Kumma kyllä ei tuo yksinkertainen lakikirja vie naiselta älyn terävyyttä enempää kuin ajatuksen hienoutta tai lentoakaan.

Naisen sielu muistuttaa kolibria, joka voi lentää tiheimmässäkin pensastossa koskettamatta ainoaa oksaa, liikauttamatta ainoaa lehteä.

Tämän voi sovittaa ennen kaikkea Anielkaan. Tunteen hienostus on hänessä kehittynyt korkeimmilleen yhdessä mitä yksinkertaisinten siveyskäsitteiden kanssa. Hänelle ovat voimassa samat kymmenet käskyt kuin kansannaiselle -- ainoastaan sillä eroituksella, että toisella niitä verhoaa säkkikangas, toisella kudos hieno kuin pitsi.

Minkätähden minä yhä pohdin näitä asioita? Sentähden, että ne minulle ovat elämän kysymyksiä, puhun niistä siksi, että ne ovat tuskani ja onnettomuuteni, koska tunnen, etten saata omistaa itselleni noita yksinkertaisia kymmeniä käskyjä. Niin monimutkainen ja kompliseerattu on elämänfilosofiani. Ja mitäpä apua voisi olla minulle, koska en suinkaan usko tuohon filosofiaan, vaan päinvastoin usein suorastaan epäilen sitä, kun sensijaan Anielka levollisesti ja järkkymättömästi uskoo opinkappaleihinsa.

Ainoastaan sen, joka jo on juonut epäilyksen lähteestä, voi saada uskomaan, ettei luvaton suudelma ole synti. Rakkaus voi temmata mukaansa uskonnollisen naisen kuten myrsky tempaa puun maasta, mutta hän ei milloinkaan tunnusta sitä oikeaksi.

Onnistuuko minun milloinkaan temmata Anielka itselleni? Ehkäpä se syvä epätoivo, joka nyt painaa minua, on hetkellinen, ehkäpä huomenna katson tulevaisuutta toivorikkaampana. Nyt se kuitenkaan ei tunnu minusta luultavalta.

Olen joskus merkinnyt tähän päiväkirjaan, että meillä useissa perheissä istutetaan naiseen ujoutta kuin mitäkin ruttoa. Minun täytyy muistaa, että käsky, johon Anielka niin pyhästi uskoo, nimittäin: "vaimon pitää kuulua miehelleen", loppujen lopuksi johtaa juurensa kainoudesta, joka hänelle on niin ominainen, niin hänen luonteeseensa kuuluva, että sata kertaa helpommin voisi kuvitella Anielkaa jonkun hirviön sylissä kuin painuneena minun rintaani vastaan.

Ja minä yhä petän itseäni, minä odotan yhä jotakin tältä naiselta. Onhan se sulaa mielettömyyttä!

Mitä minun siis on tekeminen? Lähteminen pois?

En lähde! -- en voi enkä tahdo.

Jään paikoilleni -- ja koska tunteeni on mieletön, tulen menettelemään mielettömästi. Järjestelmällistä, laskettua, kauvas tähtäävää menettelyä on jo ollut tarpeeksi. Jääköön kaikki sattuman varaan. Entinen tie ei johda minnekään.

Kesäkuun 9 p:nä.

Hän on vieläkin onnettomampi kuin minä. Tämänpäiväiset näkemäni vakuuttavat minulle, että hänessäkin käy taistelu, johon hänen täytyy ammentaa voimat ainoastaan itsestään. Ajatukseni ovat niin sekaisin, etten pääse rauhoittumaan.

Herra Zawilowski kävi tänään tyttärineen Ploszowissa, ja heidän lähdettyään alkoi täti niin kouraantuntuvalla tavalla ylistää Helena neidin erinomaisia ominaisuuksia, että minä äkkiä vimmastuin. Olin väsyksissä, yöni oli kulunut unettomana, hermoni olivat kiihdyksissä, ja äkillisen suuttumuksen vallassa puhkesin puhumaan:

-- Hyvä! Jos ensi sijassa on kysymys avioliitostani eikä onnestani, niin kosin huomispäivänä neiti Zawilowskia, sillä minullekin alkaa kaikki jo olla yhdentekevää!

Olihan selvää, että puhuin vihan väessä enkä tarkoittanut totta ja etten missään tapauksessa olisi pannut uhkaustani täytäntöön. Anielka kävi kuitenkin äkkiä valkoiseksi kuin paperi. Hän nousi ilman mitään järkevää syytä, rupesi kiertämään uudinten nuoraa, ja hänen kätensä vapisivat kuin kuumeessa. Onneksi tätikään ei kai eläissään ollut joutunut niin hämilleen kuin nyt, joten ei hän huomannut mitään. Jotakin hän sanoi minulle, en tiedä mitä, sillä tällä hetkellä en tietänyt mistään muusta kuin Anielkasta. Tosin minä jo miettimisen tietä olin päässyt siihen johtopäätökseen, etten ole hänelle yhdentekevä, mutta toista oli kuitenkin omin silmin saada siitä todistus. En ikinä tule unohtamaan hänen kalpeuttaan ja vapisevia käsiään. Saatoin olla asiastani varma, sillä vaikka osa vaikutuksesta olisikin ollut luettava odottamattoman purkaukseni ansioksi, niin todistusta silti oli jäämäänkin. Äkkinäistä naimailmoitusta, ei edes tiedonantoa välinpitämättömän henkilön kuolemasta, oteta vastaan kalpenemalla.

Pari päivää sitte ajattelin: mitä hyötyä minulla on siitä, että hän rakastaa minua, jos tunne ainiaaksi jää hänen salaisuudekseen? Ja kuitenkin: kun nyt omin silmin näin, että niin on, heräsi toivoni äkkiä kuolleista, ja epäilykset menivät menojaan; minussa heräsi taasen usko voittoon, varmuus siitä, että tulee aika, jolloin hänen tunteensa kasvaa häntä itseään väkevämmäksi ja jolloin minä suljen hänet syliini ja otan omakseni.

Samassa kyllä sain kokea, että erehdyn. Täti sanoi vielä jotakin ja läksi sitte pois, luultavasti varistaakseen jossakin nurkassa silmästään mielipahan kyyneleen. Minä astuin nopeasti Anielkan luo ja sanoin:

-- Anielka kulta, vaikka minulle tarjottaisiin kaikki maailman aarteet, niin en menisi naimisiin neiti Zawilowskin kanssa. Mutta eikö minulla nyt ole huolta tarpeeksi, koskei minua vielä siltäkään taholta jätetä rauhaan. Tiedäthän sinä paremmin kuin kukaan, etten koskaan mene naimisiin.

-- Päinvastoin... olisin hyvin iloissani, jos menisit, lausui hän vaivoin.

-- Se ei ole totta! Näinhän minä miten sinä kalpenit -- näinhän!

-- Salli minun lähteä...

-- Oma Anielkani, sinä rakastat minua! Älä petä itseäsi ja minua: sinä rakastat minua!

Hänen huulensa kävivät taasen valkeiksi.

-- En, vastasi hän nopeasti, -- mutta minä pelkään, että pian alan vihata sinua.

Ja hän kiiruhti äitinsä luo. Minä ymmärrän, että naisesta, joka taistelee rakkauttansa vastaan, monasti täytyy näyttää siltä kuin katkeran, kielletyn rakkauden olisi pakko pukeutua vihan muotoon. Ja kuitenkin Anielka sanoillaan sammutti iloni, niinkuin kynttilä puhalletaan sammuksiin. Elämässä on paljon itsessään varsin luonnollisia asioita, joita hermot ja inhimilliset voimat suorastaan eivät siedä. Muuan totuus, johon en ole kiinnittänyt huomiota, enempää kuin sitä yleensäkään tehdään, on tämä: "rakkaus toisen vaimoon on häpeällisessä muodossaan jotakin hyvin alhaista, mutta vakavassa muodossaan suuri onnettomuus -- sitä suurempi, jota enemmän arvoinen nainen on". Minussa herää katkera uteliaisuus näkemään mitä tapahtuisi, jos sanoisin Anielkalle: "joko sinä nyt kiedot kätesi kaulaani ja tunnustat, että rakastat minua, tai minä ammun kuulan otsaani tässä silmiesi edessä!" Minä tiedän, että se olisi katalaa ja etten ikinä ryhtyisi hankkimaan voittoa sellaisilla väkivaltaisilla keinoilla... Mutta silti en saata olla tekemättä kysymystä: miten kävisi siinä tapauksessa? Luultavasti Anielka menehtyisi suruun -- ja ehkäpä häpeäänkin -- mutta hän ei ikinä alistuisi. Kun tätä ajattelen, sekä kiroan että ihailen häntä, vihaan ja rakastan entistä enemmän. Paras on suoraan tunnustaa, että suuri onnettomuus on kohdannut minua. Paha vain, etten näe mitään pelastusta, sillä minulla ei ole voimia päästä irti sen otteesta. Intohimoon, jonka tuo nainen aina on herättänyt minussa ylimmilleen, on jo yhdistynyt jotakin koiran kiintymyksestä. Ajatukseni ja katseeni kiertävät häntä lakkaamatta, en saa silmiäni irti hänen silmistään, hiuksistaan, huulistaan, olkapäistään -- ja samalla kun tunnen, että hän on intohimoisen ikävöimiseni korkein määrä, samalla tunnen, että hän on minulle kallein olento maan päällä. Ei yksikään nainen ole vanginnut minua niin kokonaan ja ehdottomasti. Ajoittain tuntuu hänen vaikutuksensa minuun suorastaan käsittämättömältä, silloin tällöin koetan tehdä sitä itselleni selväksi -- ja teen sen tavallisesti itselleni epäedullisella tavalla.

Olen kun olenkin elänyt nopeasti, ja päiväni kallistuu jo ehtoopuolelleen. Tie vie nyt laaksoa kohti, josta puhaltaa vastaan vilu ja pimeys. Tunnen kuitenkin, että tämä ainoa olento voisi antaa minulle takaisin nuoruuteni, voisi antaa minulle kukkeutta ja halua elämään. Jos hän minulta menee, menee samalla elämä, ja jälelle jää vain oleileminen, synkkänä kuin kuoleman esimaku. Sentähden minä rakastankin Anielkaa itsesäilytysvaistoni koko voimalla, en yksin sielullani ja mielelläni, vaan sentähden, että hän pelastaa minut häviöstä.

Anielka ei sitä tiedä, mutta minä arvelen, että hän syvästi säälii minua, koska minäkin, joka kohtelen häntä armottomasti, antaisin henkeni helpoittaakseni hänen kärsimyksiään. Ja kuinka en myöntäisi, että rakkaus toisen vaimoon on onnettomuus? Johtaahan se ihmisen esimerkiksi siihen, että hänen täytyy kiusata olentoa, jolle hän tahtoisi ostaa rauhan henkensä kaupalla! Ja samallaisia ongelmoja joka askeleella! Me olemme kun olemmekin molemmat hyvin onnettomat. Mutta onhan sinulla, Anielkani, toki jokin tukikohta elämässä, koska sinulla on opinkappaleesi -- minä totisesti olen kuin pursi vailla airoja ja peräsintä.

Enkä ole oikein tervekään. Nukun huonosti tai en nuku ensinkään, eikä voi olla toisin. Tahtoisin sairastua, mutta oikein vakavasti; maata jonkin kuukauden tiedottomana, muistamatta mitään, levätä oikein kunnollisesti. Viettäisin silloin todella lomaa. Chwastowski tarkasti minua eilen ja teki johtopäätöksiään; hän sanoi, että hermostoni kerta kaikkiaan on kulutettu loppuun, mutta että olen perinyt aika suuren määrän lihasvoimaa. Luultavasti hän on oikeassa; muussa tapauksessa tietenkään en olisi jaksanut pitää puoliani hermojani vastaan. Kukaties syy henkiseen erikoisasemaani onkin etsittävä tästä asiantilasta. Erinäiset voimat ovat tietenkin vaatineet ulospääsyä, ja kun eivät ole saaneet sitä ajatusten enempää kuin tekojenkaan kautta, niin ovat ne tulvanaan täyttäneet yhden uoman ja kokoontuneet rakkaudeksi naiseen.

Kiitos hermojeni: aina sameina, aina kuohuten ja vinoon! ennen kaikkea vinoon!

Mitä mielialoja minun päiväni onkaan täynnä! Illansuussa tuli rakas täti luokseni ja pyyteli anteeksi, että oli kehunut neiti Zawilowskia. Suutelin molempia hänen käsiään ja pyysin vuorostani anteeksi suuttumustani.

-- Vakuutan sinulle, sanoi hän, -- etten enään puhu hänestä. Tosin minä sydämestäni soisin, että sinä, rakas Leon, menisit naimisiin, sillä olethan sukumme viimeinen, mutta Jumala tietää, että onnesi on minulle kallein kaikesta, sinä rakas poikani.

Rauhoitin häntä mikäli mahdollista ja virkoin lopuksi:

-- Täti tietää, että minä olen kuin mikäkin hermostunut nainen!

Mutta silloin täti suuttui.

-- Vai sinä nainen! Jokainen voi erehtyä, mutta jos vain kaikilla olisi niin paljon järkeä ja mielenlujuutta, niin näyttäisi tässä maailmassa toiselta!

Mene nyt sitte tekemään tyhjäksi tällaisia kuvitteluja! Joskus minut valtaa epätoivo, ja minä ajattelen: mitä minulla onkaan tekemistä tällaisessa talossa, keskellä kaikkia näitä naisia, jotka ovat ottaneet enkelimäisyyden oikein urakalle? Minun on myöhäistä kääntyä heidän uskoonsa, mutta mitä kärsimystä ja onnettomuutta voinkaan tuottaa heille!

Kesäkuun 10 p:nä.

Sain tänään kaksi kirjettä, toisen asianajajaltani Roomasta, toisen Sniatynskilta. Roomasta ilmoitetaan, että Italian hallituksen kiellon, joka koskee muinaismuistojen ja arvokkaiden taide-esineiden siirtämistä pois maasta, voi järjestää tai kiertää. Ovathan isän kokoelmat aivan yksityistä laatua, ulkopuolella kaikkea hallituksen valvontaa, ne voi niinmuodoin lähettää suorastaan huonekaluina.