Part 9

Sellaisen vastauksen perästä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin pyytää häneltä anteeksi, ja pian vallitsikin keskenämme taas sopu ja Laura rupesi kertomaan itsestään. Sain nyt taasen todisteen hänen terävästä älystään. Yleensä naiset, niin monta kuin olen heitä tuntenut -- eräiden asianhaarojen vallitessa osoittavat vastustamatonta halua saada kertoa itsestään. En lue sitä heille viaksi, sillä se todistaa vain, että heillä on tarve puhdistaa itseään omissa ja meidän silmissämme, tarve, jota me miehet emme tunne ensinkään. Minä puolestani en milloinkaan ole tavannut naista, joka olisi ollut niin viisas, että hän olisi pidellyt kertomustaan taiteellisissa rajoissa, ja niin totuudenmukainen, ettei hän olisi horjahtanut valehtelemaan paremmin puhdistaakseen itseään. Uskallan väittää tätä kaikkien miesten kokemusten perustuksella, ja he voivat tarpeen vaatiessa todistaa, että tuollaiset jutut aina ovat satumaisuuteen saakka toistensa kaltaiset ja lisäksi harvinaisen ikävät. Laura alkoi hänkin kertomuksensa eräänlaisella hätäisellä itsekylläisyydellä, mutta siihen päättyikin hänen yhtäläisyytensä muiden langenneiden enkelien kanssa. Hänen esiintymisessään oli ehkä jonkun verran erikoisuudentavoittelua, mutta ei minkäänlaista halua näyttää -- uhrilta. Tietäen, että hänen edessään oli skeptikko, varoi hän saattamasta itseään siihen vaaraan, että hänelle olisi anteeksiantavasti hymyilty, silti uskomatta hänen sanojaan. Hänen suoruutensa tapaili rohkeuden rajoja ja olisi tullut likelle kyynillisyyttä, jollei sen pohjana olisi ollut jonkinlainen elämänjärjestelmä, jossa estetiikka täydelleen korvasi etiikan. Hän tahtoi, että hänen elämänsä esiintyisi apollomaisissa muodoissa eikä narrin kyttyrä selässään -- siinä hänen filosofiansa. Hän ei ollut ottanut Davisia suorastaan hänen miljooniensa vuoksi, vaan voidakseen niiden avulla koristaa elämäänsä kaikella mahdollisella tavalla, eikä vain tavallisessa mielessä, vaan sanan korkeimmassa taiteellisessa merkityksessä. Hän ei tunne mitään velvollisuuksia miestään kohtaan, sillä hän sanoi hänelle etukäteen kaikki. Hän on hänen silmissään yhtä säälittävä kuin inhoittava, mutta koska hän viettää päivänsä täydellisessä tympeyden tilassa, niin hän katseleekin häntä ikäänkuin hän jo olisi kuollut. Hän ei yleensä ota lukuun asioita, jotka sotivat elämän kauneutta ja miellyttävyyttä vastaan. Yhteiskunnalliset näkökohdat eivät merkitse hänelle mitään -- minä erehdyn, jos luulen hänen niistä välittävän. Hänen ystävyytensä isääni ei ollut laskettua, hän näki hänessä yksinkertaisesti luonnon mestariteoksen. Minua hän kauvan on rakastanut. Hän ymmärtää, että antaisin hänelle enemmän arvoa, jos minun olisi ollut vaikeampi häntä saavuttaa, mutta hän ei tahtonut tinkiä pois omasta onnestaan.

Kummilta kuuluivat korvissani nuo tunnustukset, lausuttuina ihanilla huulilla, pehmeällä, lempeällä, metallisointuisalla äänellä. Puhuessaan veti hän hamettaan ympärilleen ikäänkuin valmistaakseen minulle paikkaa rinnallaan. Silloin tällöin seurasi hän silmillään ohi lentäviä lokkeja, sitte hän taasen käänsi katseensa minuun, nähdäkseen kasvoistani mitä minä arvelisin. Minä kuuntelin tyytyväisenä hänen sanojaan, sillä ne todistivat, että olin ymmärtänyt hänet oikein. Oli niissä kuitenkin jotakin minulle täydellisesti uuttakin. Vaikka olin arvioinut hänen älynsä aika korkeaksi, olin arvellut hänen toimivan pääasiallisesti vaistojensa varassa, luonteensa mukaisesti; en ollut luullut hänen pystyvän rakentamaan kokonaista järjestelmää luonnonviettiensä tyydyttämisen tueksi. Monasti, kun minä olin nähnyt hänen toiminnassaan pelkkää alhaista laskevaisuutta, oli hän siis menetellytkin periaatteittensa mukaan. Nuo periaatteet olivat mahdollisesti olleet huonot, ehkäpä julmatkin, mutta ne olivat joka tapauksessa olleet periaatteita. Minä olin esimerkiksi luullut, että hän Davisin kuoltua salaa toivoisi minua miehekseen -- nyt hän osoitti minulle, että olin erehtynyt. Hän rupesi itse puhumaan siitä, tunnusti, että jos kosisin häntä, hänellä luultavasti ei olisi voimaa kieltää, koska hän rakastaa minua enemmän kuin luulenkaan (ja siinä, totta vie, näin kuuman punan kohoavan hänen kasvoilleen ja kaulalleen). Hän tietää kuitenkin, ettei se milloinkaan tule käymään päinsä, koska minä ennemmin tai myöhemmin varsin keveällä mielellä jättäisin hänet -- mutta entä sitte? Nyt hän esimerkiksi upottaa kätensä veteen ja tuntee suloista virkistystä: pitäisikö hänen kieltää itseltään tuo nautinto sentähden, että hän tietää auringon hetken perästä juovan pois viileän kosteuden hänen käsistään?

Siinä hän kumartui veneen laidan yli -- hänen vartalonsa piirtyi näkyviin koko verrattomassa täydellisyydessään -- ja upotettuaan kätensä veteen, ojensi hän ne minun puoleeni märkinä, ruusunkarvaisina, välähdellen auringonvalossa.

Minä tartuin noihin märkiin käsiin ja ikäänkuin vastauksena heltymiseeni lausui hän lempeällä, hyväilevällä äänellä:

-- Tule!...

Huhtikuun 20 p:nä.

Eilen en nähnyt Lauraa koko päivänä, sillä hän oli sairaana. Hän oli kylmettynyt istuessaan liian myöhään parvekkeella, ja kylmetyksestä oli seurannut hammassärky. Ikävää! Onneksi oli taloon eräänä iltana tullut lääkäri Davisia varten ja jäänytkin tänne. Muuten ei minulla olisi minkäänlaista puhetoveria. Se on nuori italialainen, pieni ja musta kuin hiili, suuressa päässä tuliset silmät. Tuntuu hyvin lahjakkaalta. Nähtävästi hän heti ensi iltana sai selville meidän suhteemme, toisena hän piti kaikkea vallan luonnollisena ja tunnusti empimättä minut talon varsinaiseksi herraksi. En voinut olla hymyilemättä, kun hän tänä aamuna tavatessamme kysyi, saisiko hän käydä katsomassa "rouva kreivitärtä" voidakseen määrätä hänelle lääkettä. Missä muualla tahansa pannaan toimeen kokonainen ajometsästys, kun epäillään naimisissa olevan naisen joutuneen suhteisiin toisen miehen kanssa. Täällä aivan päinvastoin. Rakkautta kunnioitetaan niin, että kaikki heti paikalla asettuvat sen puolelle ja rupeavat rakastavaisten liittolaisiksi. Vastasin italialaiselle, että kysyn rouva kreivittäreltä haluaako hän ottaa hänet vastaan. Ja aamiaisen jälkeen pääsin kun pääsinkin Lauran makuuhuoneeseen. Hän ei ollut hyvillään tulostani, koska hänen kasvonsa ovat hiukan ajettuneet eikä hän olisi suonut minun näkevän itseään siinä tilassa. Ja hänet nähdessäni muistuivat todella mieleeni entiset piirustustuntini. Olin silloin huomannut, että jäljentäessä uudenaikaisia kasvoja erinäiset epätarkkuudet menevät mukiin, jopa saattaa kuvaa jonkun verran muuttaakin -- ja ilme jää kuitenkin, kasvojen sisältö jää kuitenkin, yhtäläisyys ei ole ensinkään kärsinyt. Mutta toista on piirtäessä antiikin kasvoja: pieninkin epätarkka viiva, pieninkin hairahdus rikkoo kasvojen sopusuhtaisuuden ja muuttaa ne toisiksi. Nyt sain Laurasta esimerkin väitteeni tueksi. Hänen kasvonsa olivat aivan vähän paisuneet, tai suoraan sanoen en nähnyt sitä ensinkään, sillä hän piti itsepintaisesti näkyvissä tervettä puolta, mutta koska hänen silmänsä hiukan verestivät ja silmälaudat olivat jonkun verran raskaammat kuin tavallisesti, ei hän enään ollut oma itsensä, nimittäin sama kuin kasvojensa sopusointuisessa täydellisyydessä -- ja kaukana hän oli tavallisesta kauneudestaan. Tietysti en näyttänyt tätä Lauralle, mutta hän vastaanotti hyväilyni hiukan levottomana, aivan niinkuin hänellä olisi ollut paha omatunto. Ja hänen periaatteittensa mukaan kylmetys tietysti onkin kuolemansynti.

Kummallisia periaatteita joka tapauksessa! Epäilemättä minussakin on vanhaa kreikkalaista henkeä, mutta paitsi pakanaa on minussa vielä jotakin muutakin. Laura saattaa filosofioineen käydä varsin onnettomaksi. Ymmärrän vielä, että ihminen voi tehdä uskonnokseen kauneuden yleensä -- mutta joka tekee uskonnokseen oman kauneutensa, se rakentaa onnettomuuttaan. Mikä uskonto se onkaan, jonka ainoa kylmettyminen voi järkyttää perustuksia myöten ja nenälle asettuva kärpänen myllertää pohjiin asti?

Huhtikuun 25 p:nä.

Täytyy kuitenkin lähteä Sveitsiin, koska kuumuus näkyy käyvän sietämättömäksi. Lisäksi tulee silloin tällöin shirokko-tuuli kuin mikäkin kuuma puhallus Afrikasta. Tosin meri jäähdyttää tätä erämaan henkäystä, mutta kiusallinen se on sittenkin.

Davisia shirokko vaivaa suuresti. Kun ei tohtori salli hänen käyttää morfiinia, ärtyy hän toisinaan äärimmilleen, toisinaan taas kankenee täydellisesti tunnottomaksi. Mutta minä olen huomannut, että hän ärtymisensäkin hetkinä pelkää Lauraa ja minua. Kuka tietää eikö tuon puolihullun aivoissa ala kehittyä vainoomistauti ja hän jo mahda hautoa epäilystä, että me aiomme tappaa tai hukuttaa hänet? Suhteeni häneen on yleensä yksi pimeimpiä puolia roolissa, jota nykyään näyttelen. Sanon: yksi, sillä tiedän hyvästi, että niitä on monta muutakin. En olisi oma itseni, jollen huomaisi, että, kaikesta huolimatta sieluni sekä laiskistuu että nopeasti ja taukoamatta turmeltuu tuon naisen käsissä. Sanat eivät saata kuvata mitä inhoa, tuskaa ja omantunnon kidutusta alusta asti olen tuntenut ajatellessani, että niin heti isän kuoleman jälkeen heittäydyin aistillisen nautinnon pyörteeseen. Sekä omatunto että hienotunteisuus jotka ehdottomasti kuuluvat luonteeseeni, ovat nousseet sitä vastaan. Se on ollut minulle niin kiusallista, etten ole voinut edes kirjoittaa siitä. Nyt se on minulle yhdentekevää. Ajoittain vielä soimaan itseäni ja toistelen itselleni pahoja tekojani, mutta todenteolla en tunne omantunnonvaivoja.

Anielkan koetan unohtaa, sillä hänen muistonsa lamauttaa minua, tai oikeastaan se kai on niin, etten pääse selville itsestäni, kun johdatan mieleeni ploszowilaisen episodin elämässäni. Ajoittain minusta tuntuu siltä, etten ole Anielkan arvoinen; toisinaan taas, että olen ollut aasi ja näytellyt suorastaan naurettavaa osaa tytön edessä, joka ei missään suhteessa poikkea tavallisuudesta. Se loukkaa itserakkauttani, ja siitä syystä minä raivostun Anielkalle. Toisena hetkenä saattaa minua vaivata paha olo siitä, että olen rikkonut Anielkaa vastaan, toisena hetkenä ovat nuo rikokset mielestäni vain typerää lapsellisuutta. En ole tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olin Ploszowissa enkä liioin sellaisena kuin olen nyt. Ero oikean ja väärän välillä häviää vähitellen tunnostani, ja se on minulle -- sen pahempi -- yhdentekevää. Tämä kaikki johtuu jonkinlaisesta sielun laiskistumisesta, ja toiselta puolen sama laiskistuminen lohduttaa minua, kun sisälliset ristiriitaisuudet minua ahdistavat, sillä se sanoo: "Edellyttäkäämme, että olet huonompi kuin olet ollut -- entä sitte? Minkätähden sinä syystä tai toisesta rupeaisit kiusaamaan itseäsi?"

Havaitsen itsessäni vielä yhden muutoksen. Vähitellen olen tottunut siihenkin, mikä alussa suuresti loukkasi kunniantuntoani: että annan halvattua miestä korville enemmän tai vähemmän välinpitämättömänä. Olen muutamina viime päivinä huomannut, että alennun tekoihin, joita en ikinä uskaltaisi tehdä, jos Davis olisi voimakas mies ja kykenisi puolustamaan kunniaansa ja omaisuuttaan eikä Latsarus sekä ruumiin että sielun puolesta. Emme enään vaivaudu merelle... Totisesti: en olisi uskonut, että herkkyyteni siinäkin suhteessa siihen määrään voisi alentua. Helppo on sanoa: vähät minä mokomasta elähtäneestä Levantin miehestä -- mutta en pääse siitäkään ajatuksesta, että mustatukkainen jumalattareni _juno_maisine kulmakarvoineen ei ensinkään ole mikään Juno, vaan Circe, jonka kosketus muuttaa ihmiset -- mistä nyt löytäisin mytologisimman vertauksen? -- Eumaioksen kasvateiksi.

Kun nyt kysyn itseltäni mistä tämä kaikki johtuu, niin monet entisistä teorioistani menevät nurin. Meidän rakkautemme on yksinkertaisesti ruumiillista eikä henkistä laatua. Ja aina minulle palaa ajatus, ettei se riitä nykyajan ihmiselle. Me olemme Lauran kanssa olleet jumalia ja eläimiä, mutta emme milloinkaan ihmisiä. Meidän tunteitamme ei edes sovi nimittää rakkaudeksi, sillä ne ovat olleet vain himoa, vailla hellyyttä. Jos Laura olisi toisellainen ja minä olisin toisellainen, niin me voisimme olla sata kertaa onnellisemmat. Ymmärrän, että rakkaus, joka haluaa olla pelkkää henkeä, hupenee pelkäksi varjoksi. Mutta vailla kaikkea henkeä käy rakkaus pelkäksi alennukseksi. Silti ihmiset Circen sauvan koskettamina kyllä voivat viihtyäkin alennuksessaan.

Kummallisen surulliselta tuntuu minusta, miehestä, joka olen helleeniläistä juurta, panna paperille tällaisia asioita! Mutta minä olen ruvennut epäilemään Hellastani. Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi elää loppuunkäytetyistä elämän muodoista. Kirjoitan mitä ajattelen, koska aina olen suora.

Huhtikuun 30 p:nä.

Eilen tapasi minut tädin kirje. Se on lähetetty Roomasta ja päivätty kaksi viikkoa sitte, enkä käsitä minkätähden sitä niin kauvan on pidätetty Casa Osoriassa. Täti edellyttää, että olen ollut Korfussa, mutta arvelee minun jo palanneen ja kirjoittaa:

"Odotamme levottomina ja kiihkeästi sinulta tietoja. Minä, vanha ihminen, olen jo kasvanut niin lujasti kiinni maahan, ettei ensimäinen tuulenpuuska minua järkytä, mutta Anielkaa minun on vaikea katsella. Hän odotti nähtävästi sinulta kirjettä Wienistä tai Roomasta ja kävi levottomaksi, kun ei sitä kuulunut. Sitte tuli, kuten tiedät, isäsi kuolema. Sanoin kerran tahallani Anielkan kuullen, ettet nyt saata ajatella mitään muuta kuin suruasi, mutta että muutaman viikon perästä varmaan toinnut ja palaat tavalliseen elämänjärjestykseen. Emme Anielkan kanssa milloinkaan puhu näistä asioista, mutta ymmärrämme toisemme silti erinomaisesti. Huomasin, että hän tuntuvasti rauhoittui. Mutta kun kului kuukausi eikä sinulta tullut minkäänlaista elonmerkkiä, rupesi hän taasen murehtimaan, varsinkin terveyttäsi, mutta varmaan myöskin sitä, että niin kokonaan olit meidät unohtanut. Minä olin minäkin levoton ja kirjoitin muutamia kirjeitä Korfuhun, osoitteella poste restante, kuten olimme sopineet. Kun emme ole saaneet mitään vastausta, koetan osoittaa kirjeen taloosi Roomassa, sillä pelko, että ehkä olet kipeä, vaivaa meitä. Kirjoita edes muutama sana, mutta ennen kaikkea toinnu, rakas poikani, surustasi ja tule entisellesi. Olen sinulle suora. Anielkan kärsimyksiä lisää vielä se, että joku täällä on puhunut hänen äidilleen, että sinä muka olet yleisesti tunnettu hurjistelevasta elämästäsi. Käsität miten minä suutuin! Celina kertoi kiihdyksissään jutun tyttärelleen, ja nyt potee toinen alituista päänkipua, ja toinen raukka kalpenee, laihtuu ja surkastuu, niin että on vaikea sitä katsella. Mutta rakas lapsi se on ja aina hyvä kuin enkeli! Hän koettaa olla iloinen, jottei tuottaisi huolta äidilleen, mutta minä näen selvästi, millä kannalla asiat ovat ja sydäntäni särkee. Rakkahin poikani, kunnioittaen suruasi en Roomassa kajonnut asiaan, mutta tulevathan tuollaiset surut Jumalan kädestä ja niihin täytyy alistua eikä antaa niiden lamauttaa elämäänsä. Etkö sinä nyt kirjoittaisi meille muutamia rauhoittavia sanoja? Armahda tyttöä. En peittele sinulta, että hartain toivoni olisi, että te surukautesi loputtua, vaikkapa vuoden tai kahden perästä menisitte naimisiin, sillä minun vakaumukseni mukaan on Anielka jotakin aivan harvinaista. Mutta vaikkapa täytyisi käydä toisinkin, niin olisi hyvä, jos jollakin lailla antaisit meille tietoa siitä. Tiedäthän, ettei minun ole tapana liioitella, ja kun nyt kirjoitan sinulle tästä, teen sen siksi, että todella pelkään Anielkan terveyttä. Muista, että koko hänen tulevaisuutensa on kysymyksessä. Kromicki on ruvennut yhä useammin käymään täällä, ja näkyy selvästi missä tarkoituksessa. Aioin ensin tavalliseen suoraan tapaani ajaa hänet menemään, koska arvaan juuri hänen kertoneen sinun hurjisteluistasi, mutta Celina ei millään ehdolla antanut minun tehdä sitä. Hän on aivan kiihdyksissään eikä enään ensinkään luota sinun ja Anielkan naimakauppoihin. Mitä minä nyt teen? Ehkäpä hän äitinä näkee asiat selvemmin? Kirjoita, rakas poikaseni, kiireen kautta. Sinua syleilee ja siunaa vanha tätisi, jolla ei ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Anielka tahtoi aikoinaan kirjoittaa sinulle välittääkseen suruasi, mutta Celina ei antanut hänen tehdä sitä, ja meillä oli asiasta oikein riita. Celina on erinomainen ihminen, mutta usein hän minua suututtaa. Sydämellisiä terveisiä kaikilta. Nuori Chwastowski rakentaa tänne olutpanimon. Jonkun verran on hänellä itsellään rahaa, ja loput minä lainasin."

Ensi hetkessä tuntui siltä kuin ei kirje olisi tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sitte tapasin itseni kävelemästä pitkin lattiaa ja huomasin, että olin erehtynyt. Vaikutus kasvoi kasvamistaan ja kävi vihdoin aivan satumaiseksi. Tunnin kuluttua puhelin itselleni ihmeissäni: "Mitä hittoa, minähän en enään ajattele mitään muuta!" Ja merkillistä millä vauhdilla mitä erilaisimmat tunteet, toinen toisen perässä karkasivat sieluuni aivan kuten pilvet tuulen ajamina. Kuinka hermostunut ihminen minä kuitenkin olenkaan! Ensin minun tuli äärettömän sääli Anielkaa. Kaikki mitä hiljan vielä olin tuntenut häntä kohtaan ja mikä salaa oli kytenyt jossakin sieluni kätkössä, nousi äkkiä liekkinä pinnalle. Minä lähden, rauhoitan, lohdutan, teen hänet onnelliseksi -- se oli sydämeni ensi purkaus ja se puhkesi ulkopuolella tahdon järjestelevää toimintaa, mutta harvinaisen voimakkaana. Ja kun minä ajattelin hänen puoleksi ummistettuja silmiään, hänen käsiään käsissäni, tunnetta, joka oli vetänyt minua hänen puoleensa, niin nousi hän koko voimallaan kuolleista. Sitte tulin verranneeksi häntä Lauraan, ja vertailu ei suinkaan ollut Lauralle edullinen. Silmänräpäyksessä tunsin miten se elämä, jota olin viettänyt täällä, inhoitti minua. Tarvitsen puhtaampaa ilmaa kuin tämä täällä, hiljaisuutta, hellyyttä ja ennen kaikkea: tunteen vilpittömyyttä. Samalla valtasi minut ilo siitä, ettei mikään vielä ole myöhäistä, kaikki on vielä korjattavissa ja kaikki riippuu vain minun tahdostani. Äkkiä muistui mieleeni Kromicki ja Anielkan äiti, joka ei luota minuun ja joka nähtävästi on tämän herran puolella. Häntä ajatellessa valtasi minut kiukku ja vihani kasvoi kasvamistaan, anastaen tilan kaikilta muilta tunteilta. Samalla kun järkeni tunnusti, että Celina rouva täydestä syystä katseli minua epäluulolla, kasvoi minussa kasvamistaan kiukku häntä kohtaan siitä, että hän uskalsi epäillä minua. Vihdoin oli jonkinlainen epätoivoisa raivo itseäni ja kaikkia kohtaan ottanut minut valtoihinsa. Saatoin mahduttaa kaikki ajatukseni ja tunteeni sanoihin: "Hyvä -- käyköön niin!"

Kirje tuli eilen. Kun tänään tyynemmällä mielellä tarkastelen itseäni, saatan suorastaan ihmeissäni todentaa, että kiukkuni tällä hetkellä on mieluummin suurempi kuin pienempi entistään. Se on kun onkin hallitsevana tunteena minussa. Minä otan lukuun kaikki lieventävät asianhaarat, mitä ihminen kylmällä järjellä punniten voi ottaa lukuun, ja kuitenkaan en voi antaa anteeksi tuolle Kromickille enempää kuin äidille ja Anielkallekaan. Sillä olisihan itse asiassa Anielka yhdellä ainoalla sanalla saattanut sulkea häneltä tien Ploszowiin. Hän ei tee sitä, sillä hän tottelee äitiään, hän uhraa minut äitinsä päänkivun takia. Lisäksi mokomakin Kromicki alentaa Anielkaa minun silmissäni, hän tahrii häntä ja vie hänet niiden mauttomien tyttöjen luokkaan, jotka vain odottavat miestä. Minun on mahdoton levollisesti puhua näistä asioista.

Ehkäpä minä ajattelen ja tunnen liian ärtyisästi. Ehkäpä itserakkauteni on ylenmäärin loukattu. Tiedän että saatan tarkata itseäni aivan kuin vierasta, mutta tämä kaksinaisuuskaan ei nyt auta. Kiihdytän ja ärsytän itseäni yhä enemmän. Kirjoittaminenkin väsyttää hermojani -- lopetan siis.

Toukokuun 1 p:nä.

Yöllä ajattelin: "Huomenna olet levollisempi." Mitä vielä! Minut valtaa suorastaan raivo Anielkan äitiä, Anielkaa, tätiä ja itseäni vastaan. Ilmatkin järjestetään lampaan turkkia myöten, mutta tässä ei ole otettu lukuun, että minun turkkini on sangen ohut. Eikö minun sitte ole hyvä Peglissä? Laura on kuin marmoripatsas. Ainakaan en väsy hänen luonaan, sillä paitsi kauneutta ei hänessä ole mitään. Mutta minä olenkin saanut kyliäni makeasta, hienostuneesta hempeydestä. Hakekoot ne sielut lohdutusta Kromickilta.

Toukokuun 2 p:nä.

Vein itse tänään kirjeen postiin. Sisältö oli seuraava: "Toivotan herra Kromickille ja neiti Anielkalle onnea." Täti pyysi ratkaisevaa vastausta ja hän on sen saanut.

Toukokuun 3 p:nä.

Pälkähti päähäni, että entä jos tädin viittaukset Kromickiin olivatkin vain naisen valtioviisauden sanelemat, eikö tarkoitus vain ollut ärsyttää minua? Jos niin oli, niin onnittelen tätiä hänen taitavuutensa ja ihmistuntemuksensa johdosta.

Toukokuun 10 p:nä.

Viikko on kulunut. En ole kirjoittanut, koska olen kulkenut kuin pyörryksissä. Minua kalvaa yhä ääretön tuska ja ikävä. Anielka ei ole ollut eikä ole minulle yhdentekevä. Mieleeni johtuvat Hamletin sanat: "Rakastin Ofeliaa enemmän kuin neljäkymmentätuhatta veljeä olisi voinut rakastaa." Minä vain hiukan muuttaisin lausetta: "Rakastin Anielkaa enemmän kuin neljääkymmentätuhatta Lauraa." Ja minun pitää tuottaa hänelle kärsimystä! Silloin tällöin välähtelee silmissäni ikäänkuin lohdutuksena, että avioliitto minun kaltaiseni miehen kanssa olisi hänen onnettomuutensa -- mutta se ei ole totta. Jos hän kerran olisi omani, niin minä olisin hänelle hyvä. Nyt myrkyttää mieltäni epäilys, että hänelle ehkä riittää Kromicki.

Sitä ajatellessa alkaa minussa taasen kaikki kiehua, ja minä olisin valmis lähettämään Ploszowiin toisen samanlaisen kirjeen.

Tehtyä kerta kaikkiaan ei saa tekemättömäksi. Lohduttakoot itseään minun tapaiseni ihmiset siten, että kädet ristissä jatkavat entisiä laiskanpäiviään. Saattaa olla harvinaisen heikkouden merkki, mutta sanat, jotka kirjoitin, tuottavat minulle jonkinlaista lohtua.

Saatan jo ajatella tyynemmin.

Koputan siis päähäni ja kysyn itseltäni, miten on mahdollista, että mies, joka syystä ylpeilee harvinaisen kehittyneestä tietoisuudestaan -- nyt muutamia päiviä on toiminut yksinomaan hermoliikkeittensä perustuksella. Mitä virkaa on koko tietoisuudella, jos se heti ensi raivokohtauksen sattuessa pakenee johonkin aivojen komeroon ja sieltä vain passiivisena todistajana seuraa hermojen toimintaa. Onko tarkoitus, että tapausta, kun se on tapahtunut, tutkittaisiin? En tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta kun ei minulle jää muutakaan tekemistä, käytän hyväkseni edes sitä huvia. Minkätähden olen sitte toiminut niinkuin olen? Ainoastaan sentähden, että kyllä olen lahjakas, ehkäpä hyvinkin lahjakas mies (iskeköön minuun salama, jos tarkoitukseni tässä on imarrella tai kehua itseäni!) -- mutta minä en ole järkevä mies. Minulta puuttuu tyyni, miehekäs järki. En pysty pitämään kurissa hermojani, olen loppuun valvotettu; minua saattaisi -- käyttääkseni runoilijan sanoja -- haavoittaa vaikkapa kokoonkäärityllä ruusunlehdellä. Minun lahjakkuudessani on jotakin naisellista. Ehken siinä suhteessa ole mikään poikkeus, luultavasti, varsinkin täällä meillä, on paljon samallaisia ihmisiä. Mutta siitä en paljonkaan kostu. Tämäntapainen äly saattaa ymmärtää paljon asioita, mutta huonoa on ihmisen sillä älyllä tulla toimeen elämässä: hän paiskautuu levottomana asiasta toiseen, epäilee, tutkia saivartelee jokaista aikomusta ja eksyy vihdoin teiden risteyksiin. Tällä kaikella vähentää hän toimintakykyään ja edistää luonteensa heikkouden kehittymistä, joka meillä on synnynnäinen ja aivan yleinen vika. Teenpä itselleni nyt esimerkiksi uuden kysymyksen: jollei tädin kirjeessä olisi ollut tuota huomautusta Kromickista, niin olisiko asian ratkaisu tullut toisellaiseksi? Enkä totta totisesti uskalla vastata: olisi! Ratkaisu ei olisi tullut niin nopeaan -- se on totta -- mutta kukaties se olisi ollut harkitumpi. Heikot luonteet tarvitsevat alituista helpoittelua -- ainoastaan voimakkaita luonteita terästää vastustus. Laura, joka muutamissa suhteissa on tarkkanäköinen kuin piisamieläin, on nähtävästi ymmärtänyt tämän kaiken ja sentähden ollut niin -- ystävällinen.