Part 8

Ikkunani aukeavat Välimerelle, joka todella on niin uskomattoman sininen ja ääriltään vieläkin sinisempi, joten näyttää siltä kuin se olisi päärmätty ikäänkuin tummemmilla vöillä. Huvilan luona liikkuu vilkas, kokoonrypytetty aalto kuin mikäkin elävä näkinkengänkuori, kauvempana lepää vesi sileänä ja tyynenä ja ikäänkuin oman sinensä rauhoittamana. Siellä täällä välähtelee kalastajaveneiden latinalaisia purjeita. Kerran päivässä kulkee höyrylaiva Marseillesta Genovaan, kuljettaen perässään tuuheaa savutöyhtöä, joka jää mustaksi pilveksi meren päälle, kunnes hiljalleen hajoaa. Rauha täällä on ääretön. Ajatus hajoaa tuon savun lailla kahden sinen välille ja ihminen viettää jonkinlaista onnellista, vegetatiivista elämää. Eilen olin kovin uuvuksissa, mutta tänään hengitän täysin rinnoin raikasta merituulta, joka laskee viileitä suolahiutaleita huulilleni. Sanottakoon mitä tahansa, niin on tämä Riviera kuitenkin Luojan mestaritöitä. Kuvittelen mimmoista nyt mahtaa olla Ploszowissa: lokaista, pimeää, äkkimuutoksia kylmästä lämpimään, toisena hetkenä lumiräntää lentävistä pilvistä, toisena lyhyitä auringonvälähdyksiä. Täällä on taivas kirkas, hymyilevä; merituuli, joka tälläkin hetkellä viilentää otsaani, tuntuu suorastaan suutelevan minua. Resedan, heliotroopin ja ruusujen lemu nousee läpi avonaisten ikkunoiden puutarhan lavoista kuin vihkisavuastiasta. Lumottu maa, missä sitruunapuu kukkii, ja voipa sanoa: lumottu linnakin, sillä kaikki mitä Davisin miljoonat ja rouva Davisin maku yhdessä ovat voineet keksiä, on koottu tähän huvilaan. Ympärilläni on taiteen mestariteoksia: maalauksia, kuvapatsaita, verrattomia keramiikkiesineitä, Benvenuton kultasepäntöitä. Silmä juopuu luonnosta ja silmä juopuu taiteesta, eikä katse lopulta tiedä mihin laskeutua lepäämään, kunnes keksii sen ihanan naisen, kaikkien näiden aarteiden herrattaren, jonka ainoana uskontona on kauneus.

Maaliskuun 29 p:nä.

En huoli edes joka päivä kirjoittaa. Luemme yhdessä Divina Commediaa, eli oikeastaan sen viime osaa. "Helvetin" plastiikka, niin täynnänsä juhlallista kauhua, ei vielä milloinkaan ole vaikuttanut minuun niin voimakkaasti kuin nyt. Paraikaa sukellan siihen valoisaan sumuun, joka, vieläkin valoisampien henkien kansoittamana, täyttää Danten "Taivaan". Silloin tällöin olen valoisten säteiden keskellä näkevinäni tuttuja, rakkaita piirteitä, ja todella suloinen kaipaus täyttää mieleni. Vasta nyt ymmärrän täydelleen Danten taivaan ihanuuden. Ihmishenki ei kuitenkaan koskaan ole levittänyt siipiään niin laajalle, syleillyt sellaista äärettömyyttä ja lainannut sellaista pääomaa ikuisuudelta kuin tässä kuolemattomassa ja suuressa runoelmassa. Tänään ja eilen luimme veneessä. Kuljemme tavallisesti hyvin kauvas. Jos on täydelleen tyyntä, otan alas purjeet, ja me luemme, aaltojen kantaessa venettä, tai oikeammin sanoen hän lukee, ja minä vain kuuntelen. Eilen auringon laskettua valautui punainen hohde yli koko taivaan; hän istui vastapäätä minua ja luki ikäänkuin haltioituneena, silloin tällöin kohottaen katsettaan, johon iltarusko kuvastui. Mailleen menneen auringon loimutessa, edessäni ihana nainen, korvissani Danten säkeet tuli minulle vaikutus, etten enään elä maista elämää.

Maaliskuun 30 p:nä.

Ajoittain ikävä, joka jo tuntui haihtuneen, herää minussa uudella voimalla. Silloin minussa nousee halu paeta täältä.

Maaliskuun 30 p:nä. Villa Laurassa.

Olen tänään paljon ajatellut Anielkaa. Minusta tuntuu siltä kuin maat ja meret olisivat meitä eroittamassa. Ploszow on mielestäni jossakin hyperborealaisten seutujen takana, maailman äärissä. Tämä johtuu tietysti asiain tilasta. Anielka tietenkään ei ole loitonnut minusta, vaan minä olen loittonemistani loitonnut kaikesta tuosta ploszowilaisesta, joka ennen täytti mieleni ja sydämeni hänellä. Niin pitkälle ei tule menemään, että tunteeni kokonaan sammuisi. Mutta kun sitä nyt erittelen, huomaan kuitenkin, että se on kadottanut aktiivisen luonteensa. Muutama viikko sitte oli rakkauteni täynnä halajamista; nyt en halaja mitään. Isän kuolema hajoitti kokoontuneen tunteeni. Sama tapahtuisi, jos esimerkiksi kirjoittaessani jotakin kaunokirjallista teosta ulkonainen epäsuotuisa tapaus riistäisi minut siitä erilleen. Mutta ei siinä kyllä! Joku aika sitte olivat kaikki henkiset kykyni vedetyt piukalle kuin jänteet jousessa, mutta nyt ne kohtalokkaiden kärsimysten, tämän taivaansinen, tämän uneen keinuttavan meren vaikutuksesta ovat herpoutuneet. Elän, kuten sanoin, kasvin elämää. Lepään kuten lepää loppuun väsynyt mies, ja minua vangitsee unisuus, ikäänkuin kaiken aikaa makaisin kuumassa kylvyssä. En milloinkaan ole tuntenut sellaista täydellistä kykenemättömyyttä mihinkään toimenpiteeseen, ja jo pelkkä yrittämisen ajatus on minulle vastenmielinen. Jos tekisin itselleni vaalilauseen, kuuluisi se: "Älkää herättäkö minua."

Mitä seuraa, miten tulen heräämään -- sitä en tiedä. Minun on tällä haavaa hyvä olla, vaikka olenkin alakuloinen. Sentähden en tahdokaan herätä enkä tunne uneliaisuudestani omantunnonvaivoja. Minun on itsenikin vaikea käsittää miten kaukana elän tuosta Ploszowista, johon Anielkan kautta tunsin olevani niin sidottu. Sidottu? -- millä lailla? millä perustuksella? -- mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Olin nopeasti -- vaikka tosin en ajattelemattomasti -- koskettanut huulillani hänen otsaansa. Tuollaisen kosketuksen saattaa aivan hyvin niin likeisten omaisten kesken viedä sukulaisuuden laskuun. Naurettavia epäilyksiä. Enkö useammin kuin yhden kerran ole sellaisilla siteillä solminut suhteita, joiden särkeminen ei ole tuottanut minulle vähintäkään omantunnon vaivaa? Jollen olisi hänen sukulaisensa, niin en puhuisikaan. Tosin hän silloin käsitti asian toisin -- ja minä, joka en milloinkaan petä itseäni, tunnustan niinikään käsittäneeni asian toisin, mutta... Ja entä jos niin onkin, entä jos omaantuntooni jääkin tuo pilkku? Vähänkös tässä maailmassa joka hetki tapahtuu asioita, joiden rinnalla Anielkaa kohtaan tekemäni vääryys on pelkkää lasten leikkiä! Omatunto voisi antautua hautomaan tuollaista rikosta ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä todella olisi yllin kyllin aikaa eikä mitään parempaa tekemistä. Tällaiset pikkuasiat ovat suuriin asioihin samassa suhteessa kuin meidän laiskottelevat keskustelumme terasseilla elämän raskaaseen todellisuuteen.

Itse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä tahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta. "Älkää herättäkö minua!" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että huhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja lähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin rouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen. Hänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän vaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen tarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja morfiinin seurauksia.

Lopetan, koska lähenee vesillelähtömme hetki.

Huhtikuun 2 p:nä.

Eilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa. Milloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti pitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko voimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan ihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa. Siinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään toistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät salamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan lähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton. Katselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta -- ja katselimme myöskin toisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme on käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole lausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen, kumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme, tunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa tunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen hänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista ulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö, sisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja seuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita sitä nimeltä -- mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä asiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää toisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en varmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se ei ole tapahtunut.

Noudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen kuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan Roomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni selvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin, että suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan. Olin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen tuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli. Nyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut suhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä milloin naamio riisutaan ja millä tavalla -- mutta sen, mikä asiassa on oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua kahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän vähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän johtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen tahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana levittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on? Mitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä turvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan hetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa tapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä otteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto pitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua, kuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme on parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja aistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin mukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi unohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.

Minä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei ole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin taideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä nainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että voittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä arvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea firenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.

Tämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein ja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa todella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi amatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin kuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla -- ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo! Hän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin pahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin yhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää. Hänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat kätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee ja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi häntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois ihmisten ilmoilta.

Jokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo sanoin, poikkeuksellisen herkkä -- kun siis ajattelen, että minun ja tuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin voima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni pyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea mitään ihanampaa?

Huhtikuun 3 p:nä.

Hän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä nainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta, kumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se loistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta siitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi. Skeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä tavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan kyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille. Mutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa minkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri onnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä auringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla! En ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä miehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä. Tämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi, niin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä katselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on sittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on jäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että Davis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että joskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.

Tai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu väkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset kasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen jalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota helteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä totisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä parempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan tarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta kertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen, kun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee meitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä taistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa -- voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti uskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.

TOINEN OSA

Huhtikuun 12 p:nä.

En ole kirjoittanut kohta kymmeneen päivään. Ratkaisu tuli jo viikko sitte. Olin edeltäkäsin arvannut, että se tapahtuisi merellä. Sellaiset naiset kuin Laura eivät unohduksensakaan hetkinä unohda hankkia itselleen sopivaa taustaa. Jos heidän hyvien töittensä täytyy tapahtua kauneuden pohjalla, niin paljon enemmän he tietysti tarvitsevat kauneutta lankeemuksensa hetkinä. Tämä ei johdu heidän sielussaan piilevästä runollisuudesta, vaan siitä, että he tavoittelevat erikoisuutta ja haluavat koristaa itseään kaikella millä ikinä saattavat. En ole hullaantunut siihen määrään, että olisin muuttanut mieltä Laurasta, tai oikeastaan: mistä minä tiedän eikö hänellä ole oikeutta olla juuri sitä mitä hän on ja katsoa yksin auringon ja tahtienkin tarkoituksen olevan vain koristaa itseään. Harvinainen kauneus mahtaa luonnostaan olla ääretöntä itsekkäisyyttä, sellaista, että se taivuttaa kaikki valtansa alle. Laura on tuon kauneuden ruumistunut ilmestysmuoto, eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia häneltä muuta kuin että hän aina ja kaikkialla olisi kaunis -- minä ainakaan en pyydä enempää...

Siunaan purjehtijataitoani, sillä se on tehnyt meille mahdolliseksi olla purjehdusretkillämme kahden. Viikko sitte sanoi Laura keskellä kuuminta hellettä haluavansa lähteä merelle. Hän viihtyy auringonpaahteessa aivan kuten Hekate. Kevyt tuuli vei meidät pian hyvän matkan päähän rannalta ja tyyntyi sitte äkkiä. Pian riippui purjeemme lerpallaan pitkin mastoa. Päivänsäteiden heijastus peilityyneen syvään enensi sekin osaltaan kuumuutta, vaikka oli iltapäivä. Laura heittäytyi intialaisille matoille, jotka peittivät veneen pohjaa, laski päänsä tyynylle ja jäi siihen liikkumattomaksi, veneen telttakatoksen läpitse tunkevien säteiden punaan. Minut valtasi kumma laiskuus, ja toiselta puolen pani tuo nainen, jonka kreikkalaiset muodot eroittautuivat kevyen puvun alta, vereni liikkeelle. Hänkin lepäsi jonkinlaisessa horroksessa; silmät olivat puoliummessa, huulet hiukan avoimina, koko olentoa hallitsi hervottomuus. Kun minä katsoin häneen, liikutti hän silmälautojaan ikäänkuin sanoakseen: "Katso kuinka heikko minä olen..."

Palasimme hyvin myöhään huvilalle, ja tämä retkemme tulee kauvan pysymään mielessäni. Auringon laskettua, jolloin taivas ja meri muuttuivat ainoaksi loputtomaksi ja rajattomaksi välkkeeksi, seurasi yö niin ihana, etten milloinkaan ole nähnyt sellaista Rivieralla. Taivaan syvästä kohosi ääretön, punainen kuu täyttämään pimeyttä lempeällä valollaan ja samalla luomaan mereen leveää, häikäisevää tietä, jota myöten veneemme lipui rantaan. Meri huokui hiljaa, kuten aina öisin, ikäänkuin se olisi syvään hengittänyt. Pienessä satamassa kuuluivat ligurialaiset kalastajat laulavan kuorossa. Tuulenhenki heräsi tällä kertaa, tullen maalta ja tuoden mukanaan pomeranssinkukkien tuoksua. Vaikka yleensä en ensinkään osaa vaipua mielialoihin, lumosi tämä luonnon sanomaton sulo minut, liikkuessaan yli merten ja maiden ja laskeutuessaan kuin kaste sekä näkyville esineille että sieluihin. Silloin tällöin silmäilin naista, ihanaa kuin Helena, joka valkeana välähteli silmissäni kuutamossa, ja minulle tuli se tunne, että me elämme kreikkalaisaikoina, että olemme matkalla jonnekin pyhään oliivilehtoon, jossa Elysiumin salaisuudet tulevat täyttymään. Meidän huumamme ei enään ollut pelkkää aistillisuutta, vaan jonkinlaista mystillistä jumalanpalvelusta, jonka kautta me yhdyimme tähän yöhön, tähän kevääseen, koko luontoon.

Huhtikuun 15 p:nä.

Lähtöaikamme on tullut, mutta me emme lähde. Hekateni ei pelkää aurinkoa; Davisille tekee aurinko hyvää, ja minulle on yhdentekevää, olenko täällä vaiko Sveitsissä. Olen saanut päähäni kumman ajatuksen. Tuntuu hiukan oudolta puhua siitä, mutta teen sen kumminkin: ajoittain tuntuu minusta siltä kuin kristityn sielu, vaikka uskon lähde olisikin täydelleen kuivunut, ei voisi elää pelkästään muotojen kauneudesta. Se on minulle suorastaan surullinen keksintö, sillä jos se osoittautuu paikkansapitäväksi, niin luisuu jalkojeni alta se pohja, jolla nyt seison. Tuo ajatus palaa minulle kuitenkin aina takaisin. Me olemme toisen kulttuurin lapsia. Sielumme on täynnä goottilaista hartautta ja nöyryyttä, josta emme ikinä pääse irti. Sitä ei ollut kreikkalaisissa sieluissa. Meidän sielumme rakentavat vaistomaisesti ylöspäin -- he levittivät itseään iloisesti ja yksinkertaisesti pitkin maanpintaa. Ne meistä, joihin Hellaan henki on kokoontunut voimakkaammin kuin muihin, tarvitsevat todella kauneutta ja ajavat sitä kiihkeästi takaa, mutta hekin vaativat itsetiedottomasti, että Aspasialla olisi Danten Beatricen silmät. Sellaisia vaatimuksia piilee minussakin. Kun ajattelen, että tuo iki-ihanainen ihmis-eläin Laura kuuluu minulle ja tulee kuulumaan niin kauvan kuin tahdon, niin valtaa minut kaksinkertainen ilo: miehen ja kauneudenpalvelijan. Mutta kuitenkin minulta puuttuu jotakin, ja minua innoittaa. Kreikkalaisen pyhäkköni alttarilla seisoo marmorinen jumalatar -- mutta goottilainen pyhäkköni on tyhjänä. Myönnän, että tielleni on tullut edustaja täydellisyyden mailta, ja kuitenkaan en voi torjua luotani ajatusta, että sillä täydellisyydellä on varjonsa. Ennen arvelin, että Goethen sanat: "Olkaatte kuten jumalat ja kuten eläimet" hallitsivat elämää ja sisälsivät sen äärimmäisen ilmauksen. Nyt, täyttäessäni tätä käskyä, tunnen, että siitä puuttuu enkeli.

Huhtikuun 17 p:nä.

Tänään tapasi Davis minut istumassa jakkaralla Lauran jalkojen juuressa, pää hänen polvellaan. Hänen verettömistä kasvoistaan ja sammuneista silmistään ei hetkeksikään väistynyt välinpitämätön tympeys. Pehmeissä, intialaisten solkien kiinnittämissä tohveleissaan kulki hän hiljaa kuin henki ja hävisi likeiseen kirjastohuoneeseen. Laura oli komea, kun hänen silmäteränsä säihkyivät hillitsemätöntä vihaa. Minä olin noussut ja odotin mitä seuraisi. Päähäni pälkähti, että Davis ehkä palaa kirjastohuoneesta revolveri kädessä. Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa heittää hänet ulos ikkunasta, vaippoineen, revolvereineen, intialaisine tohveleineen päivineen. Mutta hän ei palannut. Odotin kauvan ja turhaan. Ties mitä hän mahtoikaan tehdä huoneessa: miettiä viheliäisyyttään, vaiko itkeä, vaiko yhä pysyä tavanmukaisessa tympeydessään. Kohtasimme toisemme kaikki kolme vasta aamiaispöydässä ja istuuduimme syömään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkäpä vain kuvittelin, että Laura luo häneen uhkaavia katseita ja että hänen tympeytensä on tavallista kipeämpi. Tunnustan, että tämä asiain käänne on kiusallisempi kuin mikä muu tahansa. Näin nuo kasvot silmieni edessä koko päivän ja tälläkin hetkellä tuijottavat ne minuun kuni mykkä moite. En tosin ole mikään tappelupukari, mutta teoistani aina vastaan. Lisäksi olen vielä aatelismies, ja minua harmittaa, että tuo mies on sellainen pieni, vaivainen, avuton ja onneton raukka. Tuntuu ilkeältä, ikäänkuin olisin antanut halvattua korville. Harvoin on minusta tuntunut näin ilkeältä.

Lähdimme kuitenkin, kuten tavallisesti, merelle. En nimittäin tahtonut, että Laura luulisi minun pelkäävän Davisia. Mutta siellä sattui meille ensimäinen väärinymmärrys. Olin uskonut hänelle epäilyksiäni ja sanoin hänelle, kun hän silloin nauroi, suoraan:

-- Tuo nauru ei pue sinua, ja muista, että sinun on lupa tehdä mitä muuta tahansa paitsi sitä, mikä ei pue sinua.

Silloin hän rypisti kokoonkasvaneita kulmakarvojaan ja virkkoi kiivaasti:

-- Sen jälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut, saatat kyllä loukata minua vielä rankaisemattomammin kuin Davisia.