Part 7

Tuuma miellytti isää suuresti, sillä vanhat, sairaat ihmiset haluavat nähdä ympärillään elämää ja liikettä. Tiesin niinikään Anielkan ihastuvan tästä asioiden käänteestä, oma intoni kasvoi joka hetki. Viikon kuluessa voisi kaikki olla järjestettynä. Tunnen, että tällainen tarmo ja päättäväisyys sotivat luontoani vastaan, mutta tietoisuus siitä, että voin toimia, tuottaa minulle suurta iloa. Mielikuvitukseni voimalla näen itseni jo näyttelemässä Anielkalle Roomaa. Ainoastaan ne, jotka asuvat täällä, ymmärtävät millä nautinnolla ihminen näyttää tämän kaupungin merkillisyyksiä vieraallekin, saatikka sitte rakastetulleen!

Keskustelumme keskeytyi sen kautta, että herra ja rouva Davis, jotka joka päivä käyvät tervehtimässä isää, saapuivat. Herra on alkuaan Englannin juutalaisia, rouva italialaista aatelia ja ottanut miehensä rahojen takia. Davis itse on raunio, hän on kuluttanut elämää kaksinkerroin yli voimiensa, jotka luonnostaankin olivat heikot. Hän on kipeä, elää alituisen aivohalvauksen uhan alla, on välinpitämätön koko maailmaan nähden -- sanalla sanoen: hän on niitä, joita nähdään vesiparannuslaitoksissa. Rouva on todellinen Juno. Hänen kulmakarvansa ovat kasvaneet yhteen, ja hänen vartalonsa on kuin kreikkalaisten kuvapatsaiden. En pidä hänestä, sillä hän on kuin Pisan torni: se pysyy alituiseen kallellaan eikä milloinkaan kaadu. Vuosi sitte yritin liketä häntä ja hän mielitteli minua voimiensa mukaan, mutta tuloksiin ei päästy kummaltakaan puolelta. Isä on häneen harvinaisen mieltynyt, olenpa joskus luullut hänen rakastuneen häneen. Joka tapauksessa taiteilija ja ajattelija hänessä ovat joutuneet vangeiksi, sillä tämä nainen on todella hyvin kaunis ja tavallista lahjakkaampi. He väittelevät loppumattomiin, isä on näille väittelytilaisuuksille antanut nimen: "Causeries romaines", ja niiden viehätysvoima häneen ei milloinkaan lopu, ehkä senkin takia, että kiihoittavan elähyttävä keskustelu kauniin naisen kanssa on hänen mielestään niin aito italialaista ja runollisten renesanssiaikojen arvoista. Minä puolestani otan harvoin osaa keskusteluihin, sillä en luota rouva Davisiin. Hänen todella harvinainen älynsä on tietääkseni järjen eikä hengen älyä, en luule minkään liikuttavan häntä paitsi hänen oman kauneutensa ja hänen oman mukavuutensa. Olenhan monasti tavannut naisia, jotka ovat tehneet hyvinkin syvällisen vaikutuksen, mutta jotka itse asiassa katselevat uskontoa, filosofiaa, taidetta, kirjallisuutta -- kuten he katselevat pukusommittelujaan. Ajoittain he pukeutuvat niihin, koska he arvelevat niiden kaunistavan heidän kasvojaan. Varmaan rouva Davis juuri samalla tavalla tuontuostakin sijoittaa kauneutensa eloisiin keskusteluihin, vanhaan Kreikkaan ja Roomaan, Divina Commediaan, renesanssiin, kirkkoihin, Borghesien tai Colonnien kokoelmiin tai muihin sellaisiin. Käsitän, että voimakkaat henget voivat tehdä itsensä maailman keskipisteeksi, mutta kun turhamainen nainen tekee sen, on se sekä itsekästä että naurettavaa ja turhanaikaista.

Olen monasti kysynyt itseltäni minkätähden rouva Davis kunnioittaa isääni ystävyydellään, tai paremmin sanoen kiintymyksellään -- ja luulen löytäneeni vastauksen. Mies, jolla on niin jalo ylimyksen tai filosofin pää kuin isällä, ja jonka käytös siihen määrään muistuttaa 18:tta vuosisataa, on hänelle jonkinlainen taide-esine, tai se on vielä enemmän: se on siro ja nerokas peili, jossa rouva Davis mielin määrin saattaa ihailla omaa älyään ja kauneuttaan. Lisäksi on rouva Davis isälle kiitollinen siitä, että isä katselee häntä arvostelematta ja että isä niin paljon pitää hänestä. Ehkäpä hänen kiintymyksensä on kehittynyt tältä pohjalta, tai ehkäpä isä on siirtynyt hänen tottumustensa piiriin. Lisäksi on rouva Davis kiemailijattarien kirjoissa, ja hänen jokapäiväinen vierailunsa isän luona julistaa maailmalle: "Eihän toki kukaan saattane väittää minun haluavan valloittaa tuon seitsenkymmenvuotiaan sydäntä, ja kuitenkin annan hänelle enemmän ystävyyttä kuin kenellekään muulle." Vihdoin on rouva Davis tosin italialaista, aatelista alkuperää, mutta herra Davis, suuresta omaisuudestaan huolimatta, vain herra Davis -- ja sentähden vahvistaa isän ystävyys heidän asemaansa suuressa maailmassa.

Joskus olen arvellut: enköhän vain minä lienekin syynä noihin jokapäiväisiin vierailuihin? -- kuka sitä tietääkään! Missään tapauksessa ei minun persoonani ja vielä vähemmin tunteeni vedä puoleensa tuota naista. Mutta hän tietää, että katselen häntä skeptikon silmällä, ja se ärsyttää häntä. Hyvin mahdollista, ettei hän siedä minua, mutta hän soisi hyvin mielellään, että polvistuisin hänen edessään. Miksen sitä tekisikin, sillä hän on kun onkin ihana kappale ihmisrotua, tekisin sen yksin hänen yhteenkasvaneiden kulmakarvojensa vuoksi ja olkapäittensä takia, joita itse Juno voisi häneltä kadehtia -- mutta hinnasta, johon ei hän suostu.

Heti Davisien saavuttua syventyi isä johonkin filosofiseen keskusteluun, joka siirtyen asiasta toiseen päättyi inhimillisten tunteiden erittelyyn. Rouva Davis teki muutamia harvinaisen sattuvia huomautuksia. Museohuoneesta siirryimme puutarhaan ulkonevalle parvekkeelle. Oli vasta maaliskuun kymmenes päivä, mutta kesä jo täydessä ihanuudessaan. Tänä vuonna on kaikki niin aikaista. Päivät ovat helteiset, magnoliapuut lumivalkeinaan kukkia. Yöt ovat lämpimät kuin heinäkuussa. Kuinka toinen tämä maailma sentään on kuin meidän Ploszowissamme! Hengitän keuhkojen täydeltä. Rouva Davis tuolla parvekkeella täysikuun valossa oli todella tenhoava kuin kreikkalainen unennäkö. Näin hänenkin elävän tuon kuvaamattoman kauniin yön tenhon vallassa. Hänen äänensä kävi tavallista lauhemmaksi ja hiljaisemmaksi. Mahdollisesti hän nytkin, tavalliseen tapaansa, ajatteli vain itseään ja tunsi iloa vain omasta itsestään; mahdollisesti hän pukeutui kuunvaloon, magnolioiden tuoksuun ja äänettömyyteen aivan niinkuin pukeudutaan viittaan, huiviin j.n.e. Mutta tuo vaatetus kaunisti häntä erinomaisesti. Jollei sydämeni olisi ollut kiinni Anielkassa, olisin ehkä joutunut tuon kuvan valtaan. Lisäksi hän puhui asioita, jotka eivät pälkähtäisi joka naisen päähän.

Noiden "Causeries romaines'in" kestäessä minulla muuten aina on se tunne, ettemme me, isä, minä ja tuollainen rouva Davis, yleensä me kaikki, jotka kuulumme eräänlaiseen meikäläiseen yhteiskuntaluokkaan, elä todellista, oleellista elämää. Meidän jalkaimme alla tapahtuu jotakin ja syntyy jotakin, siellä taistellaan olemassaolosta, leipäpalasta, siellä eletään todellista elämää täynnä kihisevää kiirettä, eläimellisiä tarpeita, ruokahalua, intohimoja, arkipäivän ponnistusta -- elämää äärettömän karkeatekoista ja meluavaa, joka pauhaten vyöryy eteenpäin kuin meri -- mutta me istuskelemme näinikään ikuisesti joillakin parvekkeilla, puhelemme taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta, naisesta, vieraina todelliselle elämälle, jääden kauvas siitä ja pyyhkien viikon seitsemästä päivästä pois kuusi arkea. Meidän mielitekomme, hermomme ja sielumme ovat rakennetut sunnuntaita varten. Me lekottelemme lauhassa diletanttisuudessamme kuin lämpimässä kylvyssä ja elämme puoleksi valveilla, puoleksi unessa. Hiljalleen kaluten perittyä tavaraamme ja perittyä jänne- ja hermovoimavarastoamme kadotamme askel askeleelta pohjan jalkaimme alta. Me olemme kuten untuvapäärmeiset siemenet, joita tuuli kantaa. Tuskin olemme asettuneet maahan, niin todellinen elämä puhaltaa meidät menemään -- ja me menemme -- sillä meillä ei ole voimia tehdä vastarintaa.

Näitä ajatellessa taistelee minussa tuhansia ristiriitaisia mietteitä. Me pidämme itseämme sivistyksen kukintana, sen ylimpänä huippuna, mutta me olemme kadottaneet uskon itseemme. Ainoastaan typerimmät meistä uskovat vielä olemassaolomme oikeutukseen. Me etsimme vaistomaisesti elämästä sen aurinkoisempia puolia, nautintoa ja onnea, mutta me emme itse asiassa usko onneenkaan. Tosin meidän pessimismimme on ohimenevä ja kevyt kuten havannasikaariemme sauhu, mutta se sulkee joka tapauksessa katseeltamme kaukaisemman taivaanrannan. Ja tämän savun verhossa luomme me itsellemme oman, erikoisen maailman, joka on irrallaan kaikkeudesta ja muodostaa suljetun -- hiukan tyhjän ja unisen kokonaisuuden.

Jos olisikin kysymys vain ylimystöstä, niinsanotusta hengen tai rahan aristokratiasta, niin ei ilmiö olisi aivan vakavaa laatua. Mutta tuohon irralliseen maailmaan kuuluvat meillä miltei kaikki korkeammasta sivistyksestä osallisiksi päässeet ihmiset, miltei koko tieteen, kirjallisuuden ja taiteen väki. Jotakin on tapahtunut, joka estää sivistystä sekaantumasta elämän ytimeen ja vaikuttaa niin, että se eroaa ja irtaantuu siitä ja muodostaa omia kehiä. Tästä taas on seurauksena, että se eristettynä surkastuu eikä pääse vuotamaan niiden miljoonien ihmisten hyväksi, jotka matavat jalkaimme juuressa.

En puhu näistä asioista reformaattorina, sillä reformaattorin toimeen ei minulla ole voimia. Ja mitä nämä asiat oikeastaan kuuluvatkaan minuun? Kaikki käy kuten täytyy käydä! Hetkittäin minut kuitenkin valtaa puoleksi selvä, puoleksi hämärä tunne äärettömästä vaarasta, joka uhkaa sivistystämme. Aalto, joka huuhtoo meidän aikamme maan pinnalta, vie mennessään enemmän kuin se, joka vei mennessään puuteroitujen peruukkien ja rintaröyhelöiden maailman. Tosin niidenkin ihmisten mielestä, jotka silloin hävisivät, tuntui siltä kuin koko sivistys olisi hävinnyt heidän mukanaan.

Oli miten olikaan, niin on suloista istua lämpimässä kuutamoyössä parvekkeella, hiljaisella äänellä puhelemassa taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja naisesta; suloista on kuunvalon hopeaisessa hohteessa katsella kasvoja sellaisia kuin rouva Davisin.

Maaliskuun 10 p:nä.

Sitä myöten kuin vuoret, kalliot ja tornit etenevät meistä, peittyvät ne sinertävään sumuun. Olen huomannut, että on olemassa jotakin psyykillistäkin sumua, joka peittää meiltä etäiset henkilöt. Kuolema ei ole muuta kuin etenemistä, mutta niin ääretöntä, että rakkaimmatkin olennot, painuneina sen helmaan, hälvenevät siintävyyteen ja käyvät ainoastaan kalliiksi varjoiksi. Sen käsitti kreikkalainen henki kansoittaessaan Elysiumin kentät varjojen joukoilla. En kuitenkaan tahdo jatkaa näitä surullisia vertailuja. Onhan tarkoitukseni kirjoittaa Anielkasta. Tiedän varmasti, ettei tunteeni häneen ole vähentynyt, mutta kuitenkin on hän tajunnassani kaukaisempana ja vähemmin todellisena kuin hän oli Ploszowissa. En saa häntä välittömästi ajatuksiini. Kun vertaan nykyistä tunnettani siihen, mikä minussa eli Ploszowissa, on hän käynyt minulle enemmän rakkaaksi hengeksi kuin halajamakseni naiseksi. Onko se parempi vaiko pahempi? Toiselta puolen parempi, sillä halajamanani naisena voisi olla vaikkapa rouva Daviskin; toiselta puolen: kuka tietää, vaikka siitäkin syystä en ole kirjoittanut Anielkalle? Epäilemättä rouva Davisin profiili, joka nyt kummittelee silmissäni, tulee häviämään ohimenevien ja merkityksettömien vaikutelmien joukkoon. Kun muuten vertaan toisiinsa noita kahta naista, vallitsee kiintymyksessäni tuohon tyttöön omituinen liikuttavuus ja kuitenkin heitin hänet epävarmuuteen ja katkeraan odotukseen. Tänään kirjoitti isä tädille rauhoittaakseen häntä terveytensä tilasta, minä liitin mukaan muutamia sanoja, joissa töin tuskin pakoitin itseni lähettämään terveisiä Anielkalle ja hänen äidilleen. Enhän tosin tuollaisessa jälkikirjoituksessa voinut sanoa paljoa, mutta olisinhan voinut ilmoittaa pian kirjoittavani ja kirjoittavani pitkältä. Sellainen tieto olisi ollut palsamia Anielkalle ja molemmille vanhuksille. Mutta en tehnyt sitäkään, sillä en voinut. Tänään on minulla taas pakoveden päivä. Elämisen halu ja luottamus tulevaisuuteen ovat paenneet äärimmäiseen kaukaisuuteen, niin etäälle, ettei niitä näy eikä kuulu, näkyy vain kuiva, hiekkainen veden pohja. En pääse siitäkään ajatuksesta, että minulla on oikeus mennä naimisiin Anielkan kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että olen vakuutettu liittomme tuottavan molemminpuolista onnea. En liioin saata esittää asiaa Anielkalle muuta kuin tällä tavalla. Muuten valehtelisin ja pettäisin häntä, ja vihkiminen sitoisi kätemme. Sillä tätä uskoa ei ole minussa itsessäni -- päinvastoin epäilen elämää ja se on minulle vastenmielinen.

Hänen on paha olla tässä odotuksessa ja epävarmuudessa, mutta vielä pahempi on minun -- ja sitä pahempi, jota enemmän häntä rakastan.

Rouva Davis, jolle kerran kuutamokeskustelumme aikana toistin rakkauden kaikkivaltiudesta miltei samoja asioita, joita aikaisemmin olen kirjoittanut tähän päiväkirjaan, kutsui minua Anakreoniksi, käski minun kietoa pääni ympärille villiviinin köynnöksiä ja kysyi sitte vakavammin:

-- Mutta jos niin on, niin minkätähden näyttelette pessimistiä? Uskon sellaiseen jumalaan täytyy tehdä ihminen onnelliseksi.

Minkätähden?

En vastannut, mutta itse tiedän hyvin, minkätähden. Rakkaus voittaa kuolemankin, mutta pelastaa häviöstä ainoastaan suvun. Mutta mitä minä siitä hyödyn, että suku pelastuu, jos minä, yksilö, joka tuntee rakkautta, olen tuomittu leppymättömään ja ehdottomaan häviöön? Eikö paremmin voi pitää mitä raffineeratuimpana julmuutena järjestystä, joka määrää tunteen, mahdollisen ainoastaan yksilön tuntea, yksinomaan palvelemaan ja hyödyttämään sukua. Tuntea kuolemattoman voiman värisevän itsessään ja olla kuoleman oma -- onhan se onnettomuuden huippu. Todellisuudessa ei ole olemassa muuta kuin yksilö, suku on yleinen käsite ja yksilöön verraten täydellinen nirvana. Ymmärrän, että ihminen voi rakastaa poikaansa, lapsenlastaan ja lapsenlapsenlastaan, nimittäin siis juuri häviöön määrättyä yksilöä, mutta tuntea kiintymystä sukuunsa voi ainoastaan hyvin vilpillinen tai hyvin typerä rikkiviisas. Ymmärrän nyt, että Empedokleen jälkeen täytyi vuosisatojen perästä tulla Schopenhauerin ja Hartmannin.

Aivoni ovat yhtä arat kuin työmiehen selkä, joka on kantanut taakkoja yli voimainsa. Mutta työmies ansaitsee toki raataessaan leipäänsä ja lepoaan.

Mieleeni muistuvat yhtämittaa Sniatynskin sanat: "Älä vaan filosofoi sirpaleiksi tyttöä, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi." Minä tiedän, ettei se johda mihinkään, että se on paha -- mutta minä en voi olla ajattelematta.

Maaliskuun 13 p:nä.

Isä kuoli tänä aamuna. Hän oli sairaana ainoastaan muutamia tunteja... ....................................

Maaliskuun 22 p:nä Pegli, Villa Laura.

Kuolema on kuilu, joka, vaikka me tiedämme, että meidänkin on astuminen siihen, täyttää meidän sielumme kauhulla, tuskalla ja epätoivolla, joka kerta kun joku rakkaistamme ottaa tämän askeleen, jättäen meidät partaalle. Kaikki järkeileminen lakkaa tuon partaan ääressä, ja ihminen vain huutaa pelastusta, jota ei voi kuulua mistään päin. Ainoana pelastuksena, ainoana lohdutuksena saattaisi olla usko, mutta jolla ei ole tätä kynttilää, se saattaa suorastaan tulla hulluksi ajatellessaan ikuista yötä. Kymmenen kertaa päivässä minusta tuntuu, ettei ole mahdollista, että olisi liian kauheaa, jos kaikki päättyisi kuolemaan. Ja kymmenen kertaa päivässä minusta kuitenkin tuntuu, että niin on.

Maaliskuun 23 p:nä.

Tullessani Ploszowista tapasin isän niin hyvissä voimissa, ettei mieleenikään johtunut lopun olevan niin likellä. Ja mitä kummia sokkeloita ihmisluonnossa onkaan! Jumala tietää, että tavatessani hänet terveenä, vilpittömästi ja sydämestäni iloitsin, ja kuitenkin -- koska matkalla olin kuvitellut, että hän luultavasti kuolee, koska jo olin nähnyt hänet kynttilöiden ympäröimänä ja itseni polvillani hänen arkkunsa ääressä -- pahoittelin jollakin lailla, että olin surrut turhaan. Tuskallista on minun nyt muistella tätä. Omatunto ikäänkuin soimaa.

Miten syvästi onneton onkaan ihminen, joka on kadottanut sydämensä ja sielunsa yksinkertaisuuden! Katkerana ja soimaavana elää mielessäni muisto siitäkin, että isäni kuolinvuoteen ääressä seisoin kahtena ihmisenä: toinen oli poika, jonka sydäntä särki ja joka puri nyrkkiä tukahuttaakseen itkuaan; toinen oli vanha viisas, joka tarkkasi kuoleman psykologiaa. Olen ehdottomasti onneton, sillä luontoni on onneton.

Isä kuoli täydellisesti tajuissaan. Lauvantai-iltana hänen tilansa jonkun verran huononi. Lähetin noutamaan lääkäriä, jotta hän kaikkien tapausten varalta olisi saapuvilla. Hän määräsi jotakin lääkettä, ja isä rupesi heti kinastelemaan hänen kanssaan väittäen, että lääke vain jouduttaisi kohtauksen puhkeamista. Lääkäri rauhoitti minua. Tosinhan ei milloinkaan voi olla varma, ettei halvauskohtaus saattaisi milloin hyvänsä uusiintua potilaalla, jolla se kerran on ollut, mutta hän ei luule vaaran tässä tapauksessa olevan likellä. Päinvastoin hän arvelee isän voivan elää vielä muutamia kymmeniä vuosia. Noista muutamista kymmenistä vuodistahan puhui isällekin, ja isä heilautti kättään ja sanoi: "Saadaanpa nähdä." Koska hänen kuitenkin koko ikänsä oli ollut tapana riidellä lääkärien kanssa ja väittää, ettei lääkkeistä ole mihinkään, en kiinnittänyt siihen huomiota. Kello kymmenen tienoissa, kun joimme teetä, kohotti hän itseään äkkiä ja huusi:

-- Leon! tule pian tänne!...

Neljännestuntia myöhemmin makasi hän vuoteessa, ja tunnin perästä alkoi kuolinkamppailu.

Maaliskuun 24 p:nä.

Huomasin, että ihminen viime hetkeensä asti säilyttää kaikki luonteensa erikoisuudet, jopa omituisuudetkin. Kesken sitä juhlallista vakavuutta, jonka kuoleman läheisyys tuo mukanaan, liikkui isässä vielä jonkinlainen tyytyväinen itserakkaus sen johdosta, että lääkäri oli erehtynyt eikä hän, ja että hänen epäluottamuksensa lääkkeeseen oli osoittautunut oikeutetuksi. Huomasin tämän siitä, mitä hän puhui viime hetkinään, jotapaitsi luin hänen kasvoistaan mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat täynnä hetken vakavuutta, niissä kuvastui uteliaisuus tietämään mimmoinen tuleva elämä on; ei epäilyksen varjoakaan siitä, että tätä elämää mahdollisesti ei olisi -- sensijaan hiukan levottomuutta, otetaanko siellä hyvin vastaan, ja samalla itsetiedoton, naivinen varmuus siitä, että kyllä hänet sentään otetaan vastaan toisella tavalla kuin joku kuka tahansa. Minä en tule kuolemaan sillä tavalla, sillä minun elämäni perusviivat eivät tule ulottumaan kuoleman hetkeen asti. Isäni erosi elämästä todellisen kristityn uskolla ja nöyryydellä. Sinä hetkenä, jolloin hän nautti herranehtoollisen, oli hän niin kunnianarvoisa ja suorastaan pyhä, että hänen kuvansa ikiajoiksi painui mieleeni.

Miten pieni ja kurja onkaan minun skeptillisyyteni verrattuna siihen tavattomaan voimaan, joka rakkauttakin mahtavampana voitollisesti katsoo kuolemaa silmiin, ja lisäksi hetkenä, jolloin kuolema sammuttaa elämän. Ehtoollisen ja viimeisen voiteluksen jälkeen rupesi isää värisyttämään. Hän tarttui kovasti, aivan suonenvedontapaisesti käteeni eikä päästänyt sitä. Tuntui siltä kuin hän vielä kerran olisi tahtonut käydä kiinni elämään. Mutta hän ei tehnyt sitä pelosta eikä epätoivoissaan, sillä hän ei pelännyt vähimmässäkään määrin. Hetken perästä huomasin, että hänen silmänsä, jotka yhäti katselivat minuun, käyvät liikkumattomiksi ja sameiksi ja että hiki nousee otsalle; kasvot kalpenivat kalpenemistaan; muutaman kerran avasi hän suutaan ikäänkuin saadakseen ilmaa -- ja viimeisen kerran syvältä vedettyään henkeään hän sammui.

En ollut läsnä kun ruumis palsamoitiin -- minulla ei ollut voimaa siihen, mutta palsamoimisen jälkeen en väistynyt hetkeksikään, koska en tahtonut, että ruumista arkkuun laskettaessa käsiteltäisiin kuin jotakin kappaletta. Kuinka kammottavat ovatkaan kaikki nuo hautausneuvot: katafalkit, kynttilät, munkit verhottuine kasvoineen, veisuu! Vielä tällä hetkellä soi korvissani: "Anima ejus" ja "Requiem aeternam". Tästä kaikesta henkii todella vastaan kolkko, kauhea kuolema! Saatoimme ruumiin Santa Maria Maggioreen, ja siellä näin viimeisen kerran nuo rakkaat, jalot kasvot. Campo Santo on jo kuin mikäkin vihreä saari. Kevät on tänä vuonna hyvin varhainen. Puut kukkivat, ja aurinko valaa kultiaan hautojen valkeille marmorikiville. Miten sydäntäsärkevän surullista onkaan yhtaikaa nähdä tuota vihantaa, heräävää elämää -- ja hautajaisia. Suuret ihmisjoukot suuntasivat kulkunsa hautausmaata kohti, sillä isä oli Roomassa yhtä tunnettu anteliaisuudestaan kuin täti on Varsovassa. Minua kuitenkin kiusasi tuo puheleva ihmisjoukko, jonka kasvoista loisti elämänhalu ja keväinen uudistus. Joukot -- varsinkin Italiassa -- valmistavat itselleen aina kaikesta näytelmiä, ja tällä kertaa eivät ne suinkaan olleet lähteneet liikkeelle yksin myötätunnon käskystä, vaan lisäksi uteliaisuudesta, saadakseen nähdä komeat hautajaiset. Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja, ja minä uskon varmasti, että siveelliset ja kaikin puolin kunnollisetkin ihmiset saattaessaan hautaan kanssaihmistä, siinä hautaussaatossa kulkiessaan itsetiedottomasti iloitsevat siitä, että kuolema on kohdannut jotakin toista ja ettei heitä haudata.

Täti saapui sähkösanomani kutsumana. Mutta häneen, joka järkkymättömän uskonsa kannalta katsoo kuolemaa vain olotilan muutokseksi, vaikutti meitä kohdannut isku paljoa rauhallisemmin kuin minuun. Tosin hän veljensä arkun ääressä vuodatti vilpittömiä kyyneliä, mutta hänen valoisa mielensä ei mennyt. Sitte hän keskusteli kanssani hyvin herttaisesti ja sydämellisesti. Käänsin kuitenkin hänen puheensa toisin päin kuin hän tarkoitti, jota nyt kadun. Hän ei sanallakaan maininnut Anielkaa, puhui vain tulevasta yksinäisyydestäni ja kehoitteli minua vihdoin tulemaan Ploszowiin, vakuuttaen, että orpouteni siellä tulee tuntumaan vähimmin raskaalta, koska siellä tapaan lämpimiä sydämiä, ennen kaikkea hänen vanhan sydämensä, joka ei rakasta ketään muuta maan päällä kuten minua. Minä ymmärsin tämän tarkoittavan vain naimapuuhan edistämistä, ja isän likeiseen kuolemaan nähden tuntui se minusta vastenmieliseltä ja suorastaan suututti minua. Ei minusta nyt ole elämään, ei liehittelijäksi eikä kosijaksi, kun kuoleman varjo vielä lepää ylläni. Mielikuohuissani kieltäydyin jyrkästi, jopa raa'asti. Sanoin tädille lähteväni matkalle, luultavasti Korfuhun, sitte palaan pariksi viikoksi Roomaan järjestämään asioita ja tulen vasta sitte Ploszowiin.

Hän lakkasi paikalla kehoittamasta. Jakaen suruni kohteli hän minua hellemmin kuin milloinkaan. Kolme päivää hautajaisten jälkeen hän läksi. En matkustanut Korfuhun, vaan Davisit veivät minut huvilaansa Pegliin, jossa nyt olen ollut muutamia päiviä. Onko rouva Davis vilpitön vai teeskenteleekö -- sitä en tiedä enkä edes tahdo tiedustella; tiedän vain, ettei yksikään sisar ikinä voisi osoittaa minulle suurempaa myötätuntoa ja osanottavaisuutta. Skeptillisyyden myrkyttämä luontoni on alituisesti valmis epäilemään kaikkia, mutta jos nyt tulen huomaamaan erehtyneeni, niin tähän naiseen nähden todella tulen tuntemaan syyllisyyttä, sillä hänen hyvyytensä minua kohtaan menee todella yli tavallisten rajojen.

Maaliskuun 26 p:nä.