Part 6

-- Kunnioitus? Erehdyt, ystäväni. Me olemme kummallista väkeä. Meillä vallitsee tasavaltalainen kateus. Kirjoitan komediaa, teen työtä näyttämöä varten -- hyvä! saavutan jonkinlaista menestystä -- vielä parempi! No niin: näytelmääni tulevat minulta kadehtimaan -- arvelet, että muut näytelmänkirjoittajat; eikö totta? -- Sitä tulevat minulta kadehtimaan: insinööri, pankinvirkamies, opettaja, lääkäri, kauppamatkustaja, sanalla sanoen: ihmiset, jotka eivät missään tapauksessa kirjoittaisi näytelmiä. Nämä kaikki tulevat osoittamaan, että he välittävät vähät minusta itsestäni, mutta he tulevat selkäni takana kaikin tavoin halventamaan ja pienentämään minua, jotta itse näyttäisivät suuremmilta. Jos joku on sattunut tilaamaan takin samalta räätäliltä, niin hän ensi tilaisuuden tullessa olkapäitään kohottaen rientää sanomaan: "Vai Sniatynski! no se ei merkitse mitään! hän teettää vaatteensa Pacykiewiczillä kuten minäkin!" Sellaiset ovat olot meillä -- sellaista tuo sinun maineesi mukanaan!

-- Kai se sentään on jonkin arvoinen, koska ihmiset sen takia ovat valmiit vaikkapa iskemään päänsä seinään.

Sniatynski mietti hetkisen ja vastasi arvokkaasti:

-- Yksityiselämässä on maine juuri sen arvoinen, että se kelpaa astinlaudaksi rakastetulle naiselle.

-- Tällä määrittelyllä ansaitset itsellesi yhä lisää kunniaa.

Sniatynski karkasi tulistuneena eteeni.

-- Niin, niin! Sälytä sinä vain laakerit kauniisti kääröön, vie käärö rakastetullesi ja sano: "Sen, jonka takia ihmiset iskevät päänsä seinään, jonka omistamista he pitävät onnena ja rikkautena, sen omistan minä, sen olen minä ansainnut, jotta sinä heti paikalla voisit laskea käpäläsi sen päälle!" Jos sinä näin teet, niin takaan sinulle rakkauden koko elinajaksesi -- ymmärrätkö. Sinä tahdoit tietää minkä arvoinen maine on -- nyt sen tiedät!

Siinä katkesi Sniatynskin keskustelu, sillä hänen rouvansa ja Anielka tulivat huoneeseen. He olivat menossa ansariin.

Tuo rouva Sniatynski on aika veitikka! Hän tuli muka kysymään mieheltään, saako hän mennä, ja kun tämä, varoitettuaan häntä pukeutumaan huolellisesti, antoi luvan, kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi aivan kissamaisin elein:

-- Sallitteko te Anielkan tulla?

Tietysti Anielka punastui korvia myöten, mutta minäkin, vanha syntinen, jota kuin partaveistä on hiottu mitä erilaisimmilla kovasimilla seuraelämässä, jouduin ensi hetkessä anteeksiantamattoman hämilleni. Päästyäni tasapainoon menin Anielkan luo, nostin huulilleni hänen kätensä ja sanoin:

-- Anielka on täällä Ploszowissa käskijänä, ja minä olen ensimäisenä valmis tottelemaan hänen käskyjänsä.

Minun olisi tehnyt mieli heti Sniatynskin kanssa lähteä heidän perässään kasvihuoneeseen, mutta hillitsin itseni. Tunsin tarvetta saada puhua Anielkasta ja tulevasta avioliitostani, tiesin Sniatynskinkin lopulta pyrkivän siihen aineeseen. Helpoitin asiaa sillä, että heti naisten mentyä kysyin:

-- Ja yhäkö sinä vielä horjumatta uskot opinkappaleihisi?

-- Enemmän kuin milloinkaan, tai oikeammin sanoen: aina samalla tavalla. Ei ole maailmassa kuluneempaa sanaa kuin rakkaus, ja sentähden sitä on ikävä toistaa, mutta sanon sinulle sittenkin näin kahdenkesken: rakkaus yleisessä merkityksessä ja rakkaus yksilöllisessä merkityksessä ovat asioita, joiden edessä kaiken kritiikin tulee vaieta. Niin, ne ovat elämän peruslait. Minun filosofiani käskee minua jättämään ne filosofoimiseni ulkopuolelle -- enkä minä, hitto vie, siitä syystä pidä itseäni muita typerämpänä. Rakkauden kautta on elämä jonkin arvoinen -- ilman rakkautta ei minkään.

-- Puhukaamme yksilöllisestä rakkaudesta, tai siirtykäämme yksin tein naiseen.

-- Hyvä on. Siirtykäämme. Siis: naiseen!

-- Ystäväni, etkö näe miten uskomattoman hataralle pohjalle olet rakentanut onnesi?

-- En hatarammalle enkä lujemmalle kuin millä elämä yleensä on.

Mutta minun mieleeni ei ensinkään johtunut se ero ja tuska, jonka kuolema saattaa aiheuttaa, ja minä sanoin Sniatynskille:

-- Älä taivaan tähden yleistytä yksityistä onneasi. Sinä olet sattunut osaamaan oikeaan, mutta saattaa myöskin osata väärään.

Siitä ei Sniatynski tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän oli sitä mieltä, että sadasta avioliitosta yhdeksänkymmentä osuu oikeaan. Naiset ovat hänen käsityksensä mukaan paremmat, puhtaammat ja jalommat kuin me miehet.

-- Me olemme konnia heidän rinnallaan! huusi hän huitoen käsiään ja puistellen vaaleaa pörröään. -- Täydellisiä konnia! Ja sen sanoo sinulle mies, joka tekee havaintoja elämästä ja ymmärtää tehdä niitä, jollei muusta syystä, niin siksi, että hän on näytelmänkirjoittaja.

Hän istuutui hajareisin tuolille kuin hevosen selkään ja käsipuun varassa tehden hyökkäyksiä minua kohti, jatkoi hän puhettaan kiihtymistään kiihtyen.

-- Onhan kaikellaisia apinoita, joiden päähän ei saa suitsia millään tavalla, mutta sitävartenhan sinulla on silmät päässä, ettet ottaisi niitä. Yleensä ei nainen petä miestään eikä ole uskoton, jollei mies itse tärvele hänen sydäntään tai tallaa sitä jalkainsa alle tai loukkaa häntä ja sysää luotaan pikkumaisuudellaan, itsekkyydellään, ahtaudellaan, alhaisella ja kurjalla luonnollaan. Rakasta siis! Älköön nainen tunteko olevansa sinulle yksin sukupuoliolento, vaan kalleimpasi maailmassa, lapsukaisesi, ystäväsi. Kanna häntä sylissäsi, hän tarvitsee lämmintä -- ja silloin voit olla levollinen, silloin hän vuosi vuodelta likemmin turvautuu sinuun, kunnes kasvatte yhteen kuin Siamin kaksoiset. Jollet anna hänelle lämpöä, turmelet hänet, tuhoat hänet huonoudellasi, silloin hän menee sinulta! Hän menee heti kun parempi syli avautuu häntä vastaan, sillä hänen täytyy mennä, koska hän tarvitsee tuota lämpöä, tuota voimaa, kuten hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen.

Sniatynski ahdisti minua nyt tuolinsa selustalta niin uhkaavasti, että minun täytyi peräytyä. Sillä lailla jouduimme ikkunan luo. Siellä hän hypähti pystyyn ja jatkoi:

-- Kuinka typeriä te olette! Ettei ihminen nyt tällaisen henkisen kuivuuden, tällaisen onnen, siveellisen pohjan ja toiveiden puutteen aikana ymmärrä hankkia itselleen edes tätä onnea, luoda itselleen edes tätä pohjaa! Häntä palelee forumilla eikä hän ymmärrä sytyttää itselleen tulta kotiliedellä. Suurempaa typeryyttä ei voi ajatella! Minä sanon sinulle vasten silmiä: mene naimisiin!

Hän viittasi ikkunaan ja osoitti minulle Anielkaa, joka juuri palasi hänen vaimonsa kanssa kasvihuoneesta.

-- Kas tuossa on onnesi! Tuossa hän päällyskengissä hyppelee lumessa! Sanon vieläkin kerran: mene naimisiin! Voit arvioida hänet puhtaaksi kullaksi, sillä hän on puhdasta kultaa! -- ymmärrätkö! Sinulla, suoraan sanoen, ei nyt ole pysyväistä asuinsijaa. En tarkoita yksin tämän sanan karuimmassa merkityksessä, vaan henkisessä ja siveellisessä mielessä. Sinulla ei ole perustusta eikä rauhaa -- hän antaa sinulle kaikki. Mutta älä vain filosofoi häntä sirpaleiksi, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi.

Hän ei olisi voinut sanoa minulle mitään parempaa, oivallisempaa ja mieluisempaa. Pusersin hänen kättään ja virkoin:

-- En minä filosofoi häntä sirpaleiksi, sillä minä rakastan häntä.

Ja me syleilimme toisiamme toverillisesti.

Samassa astuivat nuoret naiset huoneeseen. Nähdessään meidän syleilymme, virkkoi rouva Sniatynski:

-- Lähtiessämme kuulimme jonkinlaista riitaa, mutta huomaan, että se on päättynyt sovintoon. Onko lupa kysyä mitä se koski?

-- Naista, hyvä rouva, vastasin.

-- Ja mihin tuloksiin pääsitte?

-- Syleilyyn, kuten näette, hyvä rouva. Ja muut tulokset kai näyttäytyvät hyvin pian.

Ennen pitkää ajettiin heidän rekensä portaiden eteen. Lyhyt päivä kallistui jo iltaa kohti, ja heidän täytyi palata kaupunkiin, mutta koska ilma oli kaunis ja lumi puukujassa poljettuna kovaksi kuin permanto, päätimme Anielkan kanssa saattaa heitä maantien käänteeseen.

Ja niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit palasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi vastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui kiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat puhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että juuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo minun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut tunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt itseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten aikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti, jollen riittävällä kätevyydelläkään -- minä olin tällä hetkellä mielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa! Pelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.

Äänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska reenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi -- ja kun hän nojasi olkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne puistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.

Tulimme etehiseen.

Siellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin suun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan äänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta kun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin hänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen otsaansa.

Minä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä, sillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa hetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä huoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta. Anielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä kulkuni ruokasaliin.

Jokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia hetkiä -- tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen pysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen. Nyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn kiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti istuivat etempänä, pienessä salissa.

Menin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin ymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että Anielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan. Koetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään ja sydämessään.

Mutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin kuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin. Hänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina. Nähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia kasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla. Hellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani häntä.

Otettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin kuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin vilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.

Haihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten keskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin:

-- Sniatynski moitti minua tänään Hamlet-ominaisuuksistani. Hän väitti minun filosofoivan liiaksi mutta minäpä näytän, ettei hän ole oikeassa -- huomispäivänä sen näytänkin.

Sanan "huomispäivänä" lausuin painolla ja huomasin Anielkan täydelleen ymmärtäneen tarkoitukseni, sillä hän katsoi minuun pitkään. Täti, joka ei vähääkään käsittänyt mistä oli kysymys, virkkoi:

-- Tapaatteko sitte huomenna?

-- Täytyyhän meidän nähdä hänen kappaleensa; jollei Anielkalla ole mitään sitä vastaan, niin lähdemme huomenna?

Armas tyttö kääntyi minua kohti hämillään, mutta katse täynnä luottamusta ja virkkoi sanomattomalla sulolla:

-- Minä olen ilolla valmis kaikkeen!

Sinä hetkenä olin tekemäisilläni lopun kaikesta -- ja minun olisi ehkä pitänyt tehdäkin, mutta koska tuo "huomispäivänä" jo oli lausuttu, hillitsin itseni.

Minulla on sama tunne kuin sukeltajalla, joka tukkii silmänsä, korvansa ja sieraimensa painuakseen syvyyteen.

Mutta tuon syvyyden pohjalla mahtaakin olla todellinen helmi, siitä olen varma.

Maaliskuun 6 p:nä Roomassa. Casa Osoriassa.

Eilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin. Vasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet, mutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että ihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.

Maaliskuun 7 p:nä.

Anielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten tunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää senjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana päivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja puhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni. Kirje toi tietoja hänen sairaudestaan. "Joudu, rakas poikaseni", kirjoitti isä,--"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä sinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa". Tämän kirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä pysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä, etten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa minua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen asemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän omituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen. Muuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan hänkin oli yhtä pelästynyt.

Kiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä en voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut luonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja, vaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä hengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka. Lähtiessä sanoin hänelle: "Kirjoitan sinulle Roomasta", ja siihen hän vastasi: "Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!" Hän luottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen -- syyttä tai syystä -- naismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt ennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri siitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan ja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani hänen puhtaan sielunsa puhuvan: "Sinulle on tehty vääryyttä; et ole kevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta, tekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua niin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan." Ja Anielka on oikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen, mutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita olen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni kehittämiseen -- sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet suorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni -- ja jos niin olisi käynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn takia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu lääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan myöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä kuolleistaherättämisen voima.

Ehkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen. Taru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut, niin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja sysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan verrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa. Tahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä riittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla saastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta että saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden, vieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen tunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin hedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan, yksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole tuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.

Tällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä, mutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin väitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset yleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan siihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo vakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän tunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten viisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta luottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen itseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen samalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä pitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni huomenna on oleva -- sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes jokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa huomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen kiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini -- ja purjehtisin Sniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa -- sensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.

En kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani. Skeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan rakkauteenkin sovittaa Salomonin sanat _vanitas vanitatum_, mutta olisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän tekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun sitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani elämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana ihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja tuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode -- ja kuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka älysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka ole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä määrätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus kuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan päivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa sitä askel askeleelta -- ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa, kylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa hyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat yksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan kansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka näennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa, itse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät sitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä naista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos esimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä ainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet lepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä hetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!... kuitenkin tarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista, tämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean kautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai painetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat rauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa uutta sukupolvea?

Vielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen sadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan. Olen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni. Pää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki elämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän erivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian "hen kai pan", ykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se yksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo elämää.

Maaliskuun 10 p:nä.

Tänään olen repinyt kolme tai neljä Anielkalle aloittamaani kirjettä. Päivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle tädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa vielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty Peloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä museontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista, vuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia esineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia ja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat hänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun kreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä, kuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin:

-- Epäiletkö sinä?

-- En epäile, mutta punnitsen -- ja tahdon tietää minkätähden tahdon.

-- Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun, tehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista elämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon ominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet omakseni, -- enkä tahtonut tietää mitään muuta.

-- Ja sitte?

-- Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin nai hänet, tai -- sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja ja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin äitisi kuoli.

Hetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni isän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa, siitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen tilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan ole mikään huono merkki -- se todistaa vain yksinkertaisesti, että sukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle tietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja katselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä kertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.

Isä keskeytti ensinnä äänettömyyden:

-- Kerroppa minulle minkä näköinen hän on.

Koska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin isälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui katsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.

Minä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla näin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen naistuntijan ja naisten suosikin -- muinaisen "Léon l'Invincible'n". Asettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa vastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin likentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta:

-- Muutamia piirteitä lukuunottamatta ovat nämä kasvot Ary-Schefferin tyyliin... Kyyneleet silmissä mahtaa hän olla ihana .. Muutamat ihmiset eivät pidä enkelin ilmeestä naisen kasvoissa, mutta minusta on voiton huippu, jos saa enkelin tulemaan alas naisen hahmoon... Hyvin kaunis ja jalopiirteinen... "Enfin, tout ce qu'il y a de plus beau au monde -- c'est la femme!" Nainen on sentään kauneinta mitä maailmassa on.

Siinä hän taasen siirsi suurennuslasia. Vihdoin hän virkkoi:

-- Kasvoihin nähden -- varsinkin kun näkee ne vain valokuvassa, saattaa ihminen aina erehtyä, mutta minulla on hiukan kokemusta ja minä luulisin tämän luonteen olevan hyvin lojaalisen. Siltä minusta tuntuu... Tällaiset tyypit suojelevat sulkiensa puhtautta. Suokoon Jumala sinulle onnea, poikani, sillä Anielkasi miellyttää minua suuresti. Olen aina pelännyt, että menisit naimisiin vieraan kanssa -- tulkoon vaimoksesi Anielka!

Lähestyin häntä, ja hän kiersi oikean käden kaulaani, painoi minua vastaansa ja lisäsi:

-- Mitä antaisinkaan, kun saisin tällä tavalla syleillä miniääni!

Riensin vakuuttamaan hänelle, että hänen toivomuksensa pian tulee täyttymään. Suunnittelimme sitte miten minä pyytäisin tädin, Anielkan ja hänen äitinsä Roomaan. Kirjeellisesti kosittuani voisin tehdä tämän pyynnön, ja varmaan suostuisivat naiset tulemaan isän takia. Niin ollen vietettäisiin häät Roomassa -- ja niin pian kuin suinkin.